Loppukesän värejä, kirjasiivousta ja vähän muita mietteitä

 

Leikkipuiston laitamilla hehkuu.
Katselen usein olohuoneen pöydän äärestä
elämää puistossa. Aina joku on keinumassa,
päivisin pikkulapset, iltaisin teinitytöt.  

 

Nyt on juuri sopiva, harmaa ja sateinen päivä poimia kuvavalikoimastani värikkäitä kuvia luonnosta kävelyretkeni varrelta.
Yksin kävellessäni en koskaan kävele kovaa, vaan kävelyni on urheilun sijaan ulkoilua ja nautintoa mielelle. Pidän puhelinta mukana ja otan paljon kuvia. 
Mieheni kanssa kävellessä kävelytahtimme on kompromissi, onhan meillä pituuseroakin kymmenisen senttiä. Minä jään välillä jälkeen ihastelemaan jotain yksityiskohtaa ja välillä hän juosta kirmaisee (ihmettelen sitä) mäen päälle, "saadakseen sykkeen nousemaan". 
Kolmas kävelymuotoni on patikointi kerran viikossa naisporukassa. Kävelemme melko kovaa, mutta kuitenkin niin, että pystymme keskustelemaan koko ajan. 

Olen ihmetellyt näitä puita kotimme lähellä.
Ne eivät ole koskaan ennen kukkineet, ja vielä
näin myöhään kesällä. Etsin Googlesta:
Mongolianpikkuvaahtera

Vaikka kesä on ollut mielestäni aika huono kesäksi - näin ei ole tietenkään sopivaa ja Suomea arvostavaa sanoa, pitäisi vain todeta, että se on pukeutumiskysymys - niin kasveille kesä on ollut hyvä, niin luonnonkasveille kuin istutetuillekin. Tienvarren saaveissa on kukkaloisto, ja osa kasveista laskeutuu kauniisti asfaltin päälle.

Mitä olen tehnyt kävelyn ja lukemisen (se tietysti aina) ohella.
No, olen tavannut ystäviä ja tuttavia ja saanut huomata, että monilla ikätovereilla on sairautta ja että moni on myös jo toteuttanut tai suunnittelee asumismuotonsa muuttamista paremmin vanhuuden päiviin sopivaksi. 

Olen siivonnut meidän huushollin kaikki kirjahyllyt, kuten alkukesästä päätin. Kolme isoa kirjahyllyä ja pienempiä lisäksi. Mieheni tuli mukaan, kun pääsin hänen työhuoneeseensa asti. Siivottavaa tuli kolmisenkymmentä metriä, kirjat yhdessä rivissä. Jotkut ovat keksineet kuulemma laittaa kirjansa kahteen riviin, isot taakse ja pienet eteen.
Kerron tästä siivoustempauksesta omassa jutussaan. Innostuin jo äsken, mutta poistin tekstin. Ei liikaa yhden otsikon alle. Nyt vain yksi kuva maistiaisiksi:                                                                                 

Mieheni multitaskaamassa; järjestää jotain
lukuisista kansioistaan ja katsoo samalla
Suomi-Ruotsi -maaottelua.

Olen käynyt jo kahdesti vesijumpassa, onnistuneesti. Jouduin keskeyttämään viime kaudella, sattuneesta syystä, joten nyt iloitsen, että saan olla mukana. Vesijumppa on liikuntamuoto, jossa tunnen suoriutuvani täydellisesti ja hengästymättä. 
On suuri vaara, että meidän uimahallimme Inkeroisissa lopetetaan ja tämä jää viimeiseksi kaudeksi. Kouvolan keskustaan on valmistumassa uusi halli ja muita uhataan lopettaa, mutta eihän sinne kaikki ison alueen harrastajat mahdu.
Meillä on paljon eläkeläisiä, joista jotkut käyvät kahtenakin päivänä peräkkäin kuntosalilla ja vesijumpassa. 
Entä lapset? Inkeroissa on iso koulukeskus, jonka vieressä on ollut kauan uimahalli ja jäähalli. Jos molemmat lakkautetaan, niin koululiikunta yksipuolistuu ja keskittyy jumppasaliin.

Olen lukenut Bernhard Schlinkin ajankohtaisen, vaikuttavan romaanin Jälkeläinen, joka jätti paljon mietittävää. Vaikka kirja kuvaa ihmisten jakautumista Saksassa, jossa taustalla on historia maan jakautumisesta Itä- ja Länsi-Saksaksi ja yhdistymisen vaikeudet, niin äärioikeiston nousu ja ihmisten klikkiytyminen ovat ongelmana monissa maissa muuallakin. Sclink on pohtinut päähenkilönsä hahmossa, onko mahdollista korjata toisen arvomaailmaa ja millä menetelmillä, vaivihkaisuudella vai suoruudella. 
Olen myös aloittanut bloggarikaveri Main edellisen kirjoitukseni keskustelussa mainitseman kirjan Pitkä matka paratiisiin, joka kertoo kirjoittajan paosta Ruandan kansanmurhan keskeltä. Erittäin tärkeä kirja. Mietin suomenkielistä nimeä. Alkuperäinen nimi on A Long Way From Paradise. From - siis paratiisista, ja kirjan kirjoittaja Leah Chishugihan vietti lapsuutensa ja nuoruutensa vehreässä paratiisissa, jota ei enää ole. En usko, että ne olot, mihin Chishugi pelastui tuntuvat paratiisilta, joten eikö kirjan nimi olisi parempi muodossa Kaukana paratiisista.

Loppukuvaksi ihmeiden ihme: viime joulun joulutähti, marketista ostettu pikkuinen yksikukkainen, alkuperäisessä mullassaan ja ruukussaan! Yleensä nämä kukat tiputtavat punaiset lehtensä pian joulun jälkeen, ainakin minun hoidossani. Tämä pysyi ihan samana heinäkuulle asti, annoin sen olla, ja sitten se yllättäen kasvatti punaisten lehtien päälle uudet vihreät.
Onko minulla tässä nyt ensi joulun kukka!

 

Gaël Fayen kaksi romaania Ruandan kansanmurhasta

Gaël Faye on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Hän käsittelee kahdessa romaanissaan Ruandan vuonna 1994 tapahtunutta kansanmurhaa.
Romaaneissa on joitain samoja perheenjäseniä, mutta tarinat ovat muutoin erilaisia. Molemmat ovat saaneet inspiraatiota kirjailijan omasta elämästä ja kertovat maanpakolaisuudesta läpi sukupolvien.    

Pienen pieni maa julkaisiin Einari Aaltosen suomentamana 2018. Ranskankielinen alkuteos Petit pays oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin. 
Vuonna 2024 ilmestyneen Jacarandan suomennos on tuore. Se jäi Aaltosen viimeiseksi käännöstyöksi, hän menehtyi ennen kirjan julkaisua. Kustantaja omistaa kirjan sen alkulehdellä kiitoksin suomentajansa muistolle.

Ensimmäisessä romaanissaan Faye kertoo pienen pojan, Gabyn, idyllisestä ja huolettomasta elämästä paratiisimaisessa miljöössä Burundissa, kunnes sota rikkoo ranskalais-afrikkalaisen perheen ja lopettaa pojan lapsuuden.
Naapurimaan Ruandan vihollisuudet laajenevat myös Burundiin ja jopa koulun pihassa jakaudutaan kahdeksi joukoksi.
"Saastaiset hutut", sanoi toinen joukko. "Saastaiset tutsit", vastasi toinen.

Kirjan tunnelma muuttuu leikkisästä vakavaksi.
Ruandasta kotoisin oleva tutsi-äiti, joka on aina tuntenut itsensä Burundissa ulkopuoliseksi, haluaisi perheen muuttavan Pariisiin, mutta palmuöljytehtaan johtajana toimiva isä haluaa pitää kiinni elintasostaan eikä näe ongelmia ja rasistisia rakenteita kuten äiti. Sekä perheessä että ulkopuolella on käynnissä sota. 

Nyyhkytys oli muuttanut äidin äänen kura- ja soravyöryksi. Sanojen tulva ja solvausten jyrinä täytti yön. Meteli halkoi tienoota. Äiti kiljui ikkunani alla, iski auton tuulilasin säpäleiksi. Sitten ei kuulunut mitään, kunnes pauhu alkoi uudestaan ja poukkoili ympäriinsä.

Kirjan alussa ja lopussa puhuu aikuinen Gabriel. Alkuluvussa hän hortoilee Pariisissa lapsuutensa traumoja potien ja Burundiin paluuta suunnitellen.
Lopussa hän on palannut Burundiin hakemaan kirjoja, jotka hänen lapsuuden aikuisystävänsä on testamentannut hänelle. Burundiin päästyä hänelle tulee toinenkin tehtävä, joka pakottaa jäämään. 

Kun esikoiskirjan äiti ei pääse yrityksistä huolimatta irti taustastaan, niin Jakarandassa samantyyppinen perhe elää Pariisissa ja ruandalaistaustainen äiti vaikenee systemaattisesti elämästään ennen Ranskaan tuloa, sukulaisistaan, kulttuuristaan ja kielestään, kunnes perheeseen tuodaan ainoan lapsen, Milanin, iloksi samanikäinen sukulaispoika, Claude, joka yhtä salaperäisesti taas lähetetään muutaman kuukauden päästä takaisin Afrikkaan. 

Murrosiässä Milan pääsee yllättäen vierailemaan äitinsä kanssa tämän kotimaassa ja löytää "pikkuveljensä" uudelleen. Veli selittää, että karamellinvärinen Milan on afrikkalaisten silmissä valkoinen, muzungu, ja Milanin äidistäkin on tullut valkoinen, koska hänen tapansa, olemuksensa ja eleensä ovat eurooppalaisia.

Äidin pidättyväisyys saa Milanin kiinnostumaan juuristaan niin paljon, että hän valitsee lakiopintojensa tutkielman aiheeksi kansantuomioistuimet ja sovinnonteon ja lähtee äitinsä kotimaahan haastattelemaan kauheudet kokeneita ihmisiä ja tutustumaan äitinsä puolen sukuun.
Kansanmurhan jälkeen perustettujen kyläkäräjien tarkoitus oli saada ihmiset puhumaan ja tehdä sovinnonteosta mahdollista, niin että ainakin tuleva sukupolvi voisi elää keskuudessaan olevien kansanmurhaajien lasten kanssa. Lamaantuneella oikeusjärjestelmällä olisi vienyt parisataa vuotta tuomita syylliset. 
Vielä 2010 järjestetään isolla stadionilla tilaisuuksia, joissa kansanmurhasta hengissä selviytyneet antavat todistajanlausuntoja, jotka myös televisioidaan. Stadionin nurkilla päivystää ensihoitajia, jotka korjaavat järkyttyneet ja seonneet pois paikalta ambulansseihin.  

Nuoret miehet nauroivat ja ilmoittivat, että nenäni paljasti minut, olin ilmiselvästi tutsi. Torakka. Minut pakotettiin odottamaan tien laidalla yhdessä muiden kiinni otettujen kanssa. Seisoessamme rivissä yksi tappajista sanoi, että meille pitäisi löytää penkkejä. Sitten ryhmästä vedettiin esiin neljä poikaa, veljekset, ja heidät tapettiin silmiemme edessä. Sen jälkeen meidät pakotettiin istumaan vainajien päälle kuin he olisivat olleet istuimia. 

Lapsetkin osallistuivat tutsimetsästykseen, samoin kirkonmiehet. Edes kirkot, jotka olivat perinteisesti olleet turvapaikkoja eivät suojanneet enää. 

Vuonna 1994 kirkoista tuli kuolemanloukkoja. Sotilaat sulkivat ovet metalliketjuilla ja suurilla munalukoilla ennen kuin särkivät ikkunaruudut ja heittivät sisään käsikranaatteja. Sen jälkeen Interahamwen taistelijat tulivat kirkkoon surmaamaan haavoittuneet viidakkoveitsellä, vasaralla,keihäällä, miekalla tai naulapäisellä nuijalla.

Interahamwe oli äärihutujärjestö, joka keskittyi hävittämään tutsit ja maltilliset hutut Ruandasta ja naapurimaista.  

Jakarandan peittelemättömät ja yksityiskohtaiset kuvaukset pahuudesta yhdistyneenä samaan aikaan kirjan lukemisen aikana katsomaani Nuremberg-elokuvaan saivat minut tuntemaan masentunutta voimattomuutta.
Nürnbergissä natsipäälliköiden psyykeä analysoiva psykiatri tulee siihen johtopäätölkseen, että he eivät ole mitään poikkeusihmisiä ja hirviöitä, vaan hyvin tavallisia. Sama huomio tehdään paikoissa joissa kansanmurhaan syyllistynyt pääsee vankilasta ja alkaa elää vainoamiensa ihmisten naapurina, viidakkoveitsi syrjään pantuna mangoja viljellen. 
 
Ihmiset voidaan kasvattaa ja usuttaa mihin vain. Kyllähän me näemme sen nykyään hyvin läheltä. Suomessa asuvissa venäläisissä kaksoiskansalaisuuden omaavissa on ihmisiä, jotka seuraavat vain venäläisiä uutiskanavia ja uskovat, että ukrainalaiset eivät ole oikein edes ihmisiä ja että suomalaiset, kuten muutkin länsimaiset ihmiset, ovat venäläisiä huonompia. 

Fayen kirja on hyvin todistusvoimainen. Hänen romaaninsa Milanin tutkielmaa kansankäräjistä ei hyväksytä, koska se ei täytä tutkimuksen vaatimuksia vaan on pikemminkin tarina. 
Tarinan voima on aina suurempi kuin asiatekstin, koska se koskettaa tunteita. Jos olisin tämän kirjan sijaan katsellut tilastoja Ruandan kansanmurhasta, niin ne eivät saisi minua tuntemaan kammotusta ja surua, kuten Fayen hyvin kuvailemat tilanteet saavat. 

Huomaan, että keskittyessäni kirjan vakavaan sanomaan, unohdan usein huumorin ja sanallisen iloittelun. Sitäkin on näissä kirjoissa, varsinkin esikoisromaanin alkuosassa, jossa kuvataan poikaporukan seikkailuja mangovarkaissa, alakouluikäisen Gabyn kirjeenvaihtoa ranskalaisen kirjeenvaihtokaverin kanssa ja muuta viattomaan lapsuuteen kuuluvaa. Gabyn vanhemmat nuorina kuvataan tietämättömiksi teineiksi. Hippinä Afrikkaan ajautunut isä oli lyhyenläntä ranskalainen, joka ei kotipuolessa ollut nähnyt "äidin näköisiä naisia, sirovartisia lumpeita, hoikkia kaunottaria kuin eebenpuunvärisiä pilvenpiirtäjiä, joiden silmät olivat suuret kuin Ankole-naudoilla." 

Jakaranda-puu esiintyy molemmissa kirjoissa. Pienen pienen maan Gaby löytää rakkauden kirjoihin rouva Economopoulosin jakarandan varjossa. Siellä hän istuu vanhan rouvan kanssa jutellen kirjoista, joita on tältä lainannut ja lukenut. Gaby oppii, että kirjat tarjoavat pakopaikan ja jopa muuttavat ihmistä. 
Jakaranda-romaanissa tämä kaunis puu on jo nimessä ja kannen kuvassa. Jakaranda on pienelle Stellalle (eräs suvun lapsista) paikka, jonka oksistoon voi kiivetä piiloon lepäämään kaikesta ympärillä vellovasta kaoottisesta menosta ja mennä puhumaan heille, joita ei enää ole.

 

PS Kiitos siitä, että löysin Fayen Donna Mobelin kirjat -blogin Leenalle!

PPS Pienen pieni maa -romaanin pohjalta on tehty myös elokuva.

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.