Näytetään tekstit, joissa on tunniste trillerit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste trillerit. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 22. kesäkuuta 2025

Juhannuksena 2025: kaatosadetta, kotoilua ja upeaa taidetta

Juhannus meillä päin oli sateinen ja viimainen, mutta minäpä en välittänyt. Oli kiva juhannus!
Kävimme jo viikko sitten, etukäteen, viettämässä mökkijuhannusta, kun silloin oli yksi yksittäinen lämmin päivä.
Olen päättänyt lakata ruikuttamasta säästä. Tästä voitte onnitella minua! 
Suomen kesähän on tällainen, on ollut ennenkin. Kesällä 1976 vietimme juhannusta uudessa asuinkunnassamme Tuupovaarassa, jossa alkoi sataa räntää kesken kesäteatteriesityksen Tulitikkuja lainaamassa. "Edustimme" toppapuvuissa ja olimme poikkeus. Paikalliset rouvat olivat pukeutuneet kauniisiin kesäleninkeihin - kun kerran oli kesä.


Raana Lehtinen, Rakkaudella saaret, 2024,
Taidekeskus Salmela


Sadetta pitäessä luin brittikirjailija Alex Michaelidesin psykologisen trillerin Hiljainen potilas ja aloitin ukrainalaisen Alex Kurkovin romaanin Kiovan korva. Välillä treenasimme kirjallisuustietojamme korteilla, jotka ostin keväällä Porvoon Taidehallin kaupasta. Jokaisessa kortissa on kuusi kysymystä, takana vastaukset. Jipii, kerrankin päihitin välillä mieheni, hän kun voittaa minut aina yleistiedossa urheilusta puhumattakaan.
Aattona oli poutaisempaa. Teimme kävelyretken Ummeljoen puolelle, jossa patikoimme uutta Kymijoen rantaan tehtyä kävelyreittiä lähes rakenteilla olevalle datakeskukselle asti. Ihailimme niittykukkien paljoutta, koiranputkipeltoja, villiruusuja ja kaiken vehreyttä.  

Trilleri, jonka loppu on yllätys, kuten pitääkin,
mutta voi millainen yllätys!


Eilen ajelimme virkistämään itseämme taiteella Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalolle ja Mäntyharjulle Taidekeskus Salmelaan. Lähtiessä oli poutaa, mutta matkan varrella alkoi sataa kaatamalla. Auton mittari näytti 11 astetta. Säälin retkipyöräilijöitä, joita tuli vastaan shortseissa ja T-paidoissa läpimärkinä.
Vuohijärven talo, entinen kirkko, on Salmelan myöhemmin rakennettu sisarkohde. Molemmissa on tänä kesänä Reidar Särestöniemen teoksia, yhteensä noin 100. Särestöniemen syntymän 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.
Vuohijärvellä pääpaino on Särestöniemen vähemmän tunnetussa varhaisessa tuotannossa aina 40-luvulta alkaen. Mukana on Helsingin Taideakatemian koulussa (1947- 1952) ja myöhemmin Repin-instituutissa Leningradissa tehtyjä oppilastöitä, piirroksia ja grafiikkaa ennen värejä leiskuvia isoja Lappi-aiheisia maalauksia, joista Särestöniemi on tullut tunnetuksi.
Salmelassa on kypsän kauden näyttäviä töitä. Kannattaa aloittaa Vuohijärven talolta, joka on aivan Repoveden kansallispuiston kupeessa. Tällaisia helmiä meillä Kouvolassa on, ei pelkkää betonia, kuten myytti kertoo.

 
Reidar Särestöniemi, Molko-Aapo, 1951


Reidar Särestöniemi, Särestön pihapiiri, 1956


Reidar Särestöniemi, Alaston nainen,
mallipiirros Ateneumin ajalta


Reidar Särestöniemi, Ilves, 1969


Reidar Särestöniemi, Keväinen huhtikuu, 1965


Reidar Särestöniemi, Omakuva, Särestön Bulibasa
(vuosi ilmoittamatta). Särestöniemi maalasi itsensä usein faunina,
kuten Picasso. Elinvoimaa, erotiikkaa?



Salmelassa on Särestöniemen ohella myös kuudentoista muun taiteilijan töitä tauluja ja veistoksia. 
Tämän juttuni alkukuva on Raana Lehtiseltä, joka on valittu Salmelan vuoden nuoreksi taiteilijaksi.
Lehtinen maalaa värikylläisiä lapsuuden paratiiseja, joissa elämän pieniä hetkiä on kuvattu taianomaisesti. Lapsuuden kesäkuvissa vehreys melkein tulee ulos kuvasta. Minulle tulee näistä maalauksista mieleen sana 'onni'.

Katja Tukiaisen vaaleanpunaiset tyttöaiheiset työt ovat aina viehättäneet minua. Tukiainen lainaa rohkeasti mytologiasta ja hänen töissään on vaikutuksia sekä korkeakulttuurista että popkulttuurista. 
Hän on maalannut versioita taidehistorian klassikoista kuten Albert Edelfeltin Virginie ja Kuningatar Blanka. Tässä näyttelyssä tyttö ratsastaa torvea soittavan Reidar-faunin selässä. 


Katja Tukiainen, Riding with Reidar, 2025


Katja Tukiainen , I Know, 2025




sunnuntai 13. huhtikuuta 2025

Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 



Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen
naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 


Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä
 kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 


Ágota Kristófin
Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen
Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.


Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 


On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 


Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.



Bernhard Schlink, Jälkeläinen

Kannen kaunis kuva on George Clausenin maalaus A Village Maiden. Onko todellakin niin, että jos elää ensin siellä ja sitten täällä, ei enää ...