Ei koskaan enää

 

Eilinen, 27. tammikuuta, oli holokaustin uhrien muistopäivä, jolloin pysähdytäään kunnioittamaan Euroopan juutalaisten kansanmurhan uhreja ja säilyttämään heidän muistoaan, niin ettei tällaista enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
  
Päivä sai minut kuuntelemaan kreikkalaisen Míkis Theodorákisin säveltämän Mauthausen-sarjan laulua Korkea veisu, jonka sanoma mykistää ja saa kysymään yhä uudelleen, miksi jotain niin pahaa tapahtui. Sanat lauluihin on kirjoittanut runoilija Iakovos Kambanellis, joka oli itse kokenut Mauthausenin keskitysleirin kauhut.
Korkean veisun suomalaiset sanat on kirjoittanut Pentti Saaritsa ja sen on laulanut erittäin koskettavasti Arja Saijonmaa, joka on myös kertonut, että koko neljän laulun sarja aiotaan levyttää tulevaisuudessa suomeksi. 

Korkea veisu -nimi on otettu tähän lauluun Raamatusta. Siinä ylistetään oman rakkaan kauneutta ja kysytään missä hän voisi olla samalla tyylillä kuin Vanhan Testamentin äärettömän kauniissa Rakkauden korkeassa veisussa eli Laulujen laulussa.  

Laulaja etsii keskitysleirille vietyä nuorta naista, rakastettuaan. Ehkä hän olisikin vielä elossa ja löytyisi tunnusmerkkien avulla.

Kuinka kaunis on rakkaani, katsokaa
kun arkileningissään hän ahkeroi
vain pieni kampa hiuksissaan,
veljensä suukko otsallaan.

Kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kunka kauniina hän kulkikaan.

Muistojen kanssa vuorotellen kysytään eri tuhoamisleirien naisilta, ovatko he nähneet tätä naista.

Oi te Auschwitzin neidot,
oi te Belsenin neidot -
te ehkä rakkaani näittekin,
te ehkä rakkaani näittekin.
Te ehkä rakkaani näittekin?

Lopulta jotkut muistavat nähneensä hänet, mutta...

Me näimme kyllä naisen josta kerroit!
Ei nähty häntä leningissään
ei ollut kampaa hiuksissaan.

Hän seisoi jäätyneellä aukiolla
ja poltinmerkki kädessänsä hehkui;
keltainen tähti rinnassaan.

Laulu perustuu Kambanellisin omaan kokemukseen Mauthausenissa, jossa hän oli rakastunut liettualaiseen naiseen.
Keskitysleirit olivat maailman kansainvälisimpiä paikkoja, mikä on toteutettu hyvin unkarilaisen László Nemesin elokuvassa Son of Saul. Elokuvan tapahtumien taustalla kuuluu koko ajan eri kielten sekoitus.

Tällä hetkellä holokaustin uhrien muistopäivää tahraa Israelin valtion kostohyökkäys Palestiinaan. Israel on päättänyt  tuhota Hamas-terroristit tuhoamalla silmittömästi palestiinalaisia siviilejä, joiden joukossa he ovat päätelleet tappavansa myös terroristiryhmän jäseniä. Kyseessä on kansanmurha.

Tämän järjettömän hyökkäyksen vuoksi ovat myös Euroopan juutalaiset taas kerran saaneet vihaa osakseen. En ymmärrä, miksi.
Miksi pitää vihata kreikkalaista, suomalaista, saksalaista jne. joka ei ole ehkä edes koskaan käynytkään Israelissa? Keskitysleireiltä pelastuneiden jälkeläisiähän on kaikkialla maailmassa kuten ennen keskitysleirejäkin. Israelin valtio on eri asia.  

Vielä on sanottava, että se että minä kirjoitan holokaustin muistopäivästä ei tee minusta islamofobistia eikä Palestiinan siviilien puolesta puhuminen antisemitistiä. Eihän Lähi-idän kriisissä voi olla minkään muun puolella kuin rauhan. Molemmissa maissa on monen eri uskonnon kannattajia. 
Nykyään ei uskalleta olla oikein mitään mieltä mistään mustavalkoisten somelokerointien vuoksi. Siksi tämäkin huomautus. 

Islaminuskoisten sorto ja antisemitismi ovat molemmat vihan ilmentymiä. Molempia vastaan on yritettävä puhua ja toimia, koska Ei koskaan enää -periaate on osittain unohdettu ja myös tarkoituksella hylätty.

Tänä iltana jännitämme presidentinvaalien tuloksia. Toivon, että saamme humaanin, järkevän presidentin eikä ainakaan häntä jonka mielestä holokaustista puhuminen on ollut holohölöä, koska on paljon muutakin vainoa. Tämä päättely on hölöä, koska yhden muistaminen auttaa kiinnittämään huomiota muihinkin eikä laimenna niitä mitenkään.

Kati Ranta, Taito: romaani oikeudesta elämään

 

On harjoitettava voimaperäistä valistustyötä. Erityisesti lääkärit ja opettajat pitää perehdyttää perinnöllisyysoppiin. Sosiaaliset rämeiköt on kuivattava viisailla reformeilla ja kaukonäköisellä lainsäädännöllä. Korkeatasoisen kansan ja huonojen kansanelementtien välinen sekoittuminen on saatettava hylättäväksi. Huomiota on kiinnitettävä myös maahanmuuttoon niin, etteivät muiden rotujen ala-arvoiset yksilöt saa esteettä asettua maihimme.

Ruotsin valtiollisen rotubiologisen instituutin johtaja Herman Lundborg on tullut Helsinkiin jakamaan tietoa uudesta menetelmästä, jolla nostetaan kansan tasoa. Suomalaiset kuulijat nyökyttelevät melkoisen yksimielisinä, kun Lundborg vakuuttaa, että omantunnontarkkojen harjoittama humaanius on hetken lapsi, mutta hygienia tähtää tulevaisuuteen. 

"Suurtutkimuksessani havaittiin kaatumataudin lisäksi muitakin degeneraation merkkejä, kuten imbeciliyttä, riidanhaluisuutta, homoseksuaalisuutta ja muita moraalisia ja sosiaalisia vammoja", Lundborg huomautti.

"Arvoisat asiantuntijamme, voinko tulkita teidän suosittavan degeneroitujen sterilointia?" kansanedustaja Ryömä tarkisti katsoen vakavana vuorotellen jokaista professoria ja tylsämielistyön asiantuntijaa.

"Se on ainoa ihmisystävällinen ja kansantaloudellisesti järkevä ratkaisu ", Herman Lundborg vahvisti.

Hyvin loogiselta kuulostava teoria: karsitaan kaikki vähemmän onnistuneet yksilöt ja jalostetaan ihmisestä valio, kuten kasvien kanssa on tehty. Tätä ideaa alkoi kuulua monelta taholta 30-luvulla ja siihen tartuttiin tiedemiespiireissä uutena raikkaana ajatuksena. 
Rajojen määrittely alkoi. Miten erottaa "idiotismi ja imbeciliys" (nykyinen kehitysvammaisuus) vähälahjaisuudesta, entä "aistiviallisuus" ja sen tasot? Periytyykö kuuromykkyys "turmeltuneessa ituplasmassa"? Eräässä tapauskuvauksessa määriteltiin degeneroituneeksi nainen joka oli "haluton työhön, mutta perin halukas sukupuoliyhteyden harjoittamiseen".
"Siittäminen on saatettava järkiperäiseksi."

Tohtori Pehr Utter opettaa Helsingin yliopistolla perinnöllisyystiedettä ja kokee isänmaallisen vastuunsa. Hänellä on uuden ideologian omaksumiseen myös henkilökohtaisemmat syyt. Hän haluaa kulkea tieteen eturintamassa.
Yksi hänen oppilaistaan on Liina Lehtonen, veturinkuljettajan tytär.
Utterin oma tytär, joka on lääkäriopintoja suorittavan Liina Lehtosen ystävä ja muutamat muut heidän opiskelijatoverinsa epäröivät ja esittävät vastalauseita. He kysyvät, onko kaikki tieteen uudet tuulet aina hyväksi ihmiskunnalle.
Eräs opiskelija tarjoaa köyhyyteen puuttumista ja koulutuksen tarjoamista ratkaisuksi degeneraation lisääntymiseen. 
Liina asuu kylmässä alivuokralaisasunnossa (sosiaalisessa rämeikössä) ja näkee välillä nälkää. Kuuluuko hän ala-arvoiseen roskaväkeen? Liina ei uskalla kyseenalaistaa professorinsa puheita julkisesti, mutta kääntyy hänen puoleensa kahden kesken. Hän kysyy, eivätkö huonot olot ole pahaksi ihmisille, olivatpa he missä päin maailmaa tahansa ja kuka voi päättää, mihin rajat ihmisten sterilisoinnissa vedetään. 
Liina jatkoi: "Me olemme ulkomaalaisten mielestä ulkomaalaisia. Olemmeko me heidän mielestään ala-arvoisia?"

Perustetaan komitea, joka laatii mietinnön ja esityksen sterilointilaiksi. Päätetään, että sterilisoitavalta tai tämän huoltajalta on pyydettävä kirjallinen suostumus ennen toimenpidettä. 
"Meidän on noudatettava oikeusvaltion periaatteita. Muutoin Suomen eduskunta saattaisi kerran päättää, että suomenruotsalaiset steriloidaan", puheenjohtaja sutkautti.

Liinan opinnot katkeavat, kun hän tulee raskaaksi ja palaa kotikaupunkiinsa Riihimäelle ja menee pikaisesti naimisiin. Lapsi Taito on Liinalle äärimmäisen rakas, mutta raskas hoidettava, koska hän ei ole aivan kuten muut. Liinalle nousee huoli Taiton tulevaisuudesta yhteiskunnassa, joka vihaa heikkoutta. Saksan maalla on jo kehitteillä nopeampi ratkaisu kelvottomien eliminoimiseen. 

Kati Rannan romaani Taito on historiallinen trilleri. Osa henkilöistä ja tapahtumista on oikeita, samoin lainaukset sterilointikomitean mietinnöstä.
(Kirjassa käytetään molempia muotoja, sterilointi ja sterilisointi. Itse olen tottunut käyttämään lyhyempää muotoa desinfioinnista, ennen molemmat muodot tarkoittivat hedelmättömäksi saattamista.) 
Ranta on onnistunut kertomaan eugeniikan oppien toimeenpanosta tavalla, joka  vaikuttaa scifipainajaiselta, mutta tottahan se on, kuten tiedämme, täyttä totta.
Kuvittelen, että en tietäisi mihin tämä oppi johtaa ja istuisin Liinan asemassa luennoilla. Miten osaisin asettua alan huippuja vastaan?

Pystyykö Liina suojelemaan rakasta, raskasta lastaan, jonka nimi ei olisi voinut osua pahemmin harhaan, Taito?
Joutuuko Pehr Utterkin lopulta miettimään oman ituplasmansa laatua, kun hänen lapsensa tekevät omapäisiä valintojaan?

Kirjan lopussa on asiakirjoja, joista yksi paljastaa melkoisen yllätyksen. Itselläni nousi ihokarvat pystyyn. 

Rodunjalostusopin kaikuja kuuluu enenevästi myös nykyajassa.

Aina välillä joku esittää, että pakolaisina maahan saapuneille riittää pienempi perustulo kuin syntyperäisille suomalaisille. 
Eräs nollamaahanmuutosta kiinni pitävä poliitikko väitti vastikään, että joillain alueilla on aivan liikaa ulkomaalaisia. Hänen kollegansa korjasi prosenttilukuja ja valisti, että kyllä kaikki kansalaisuuden saaneet lasketaan suomalaisiksi.

Vanhusten hoidosta puhutaan taakkana. Jostain syystä hoivatyö ei ole meillä nuorten suosiossa. Me tarvitsemme siihen ulkomaista työvoimaa, kuten muuhunkin hoivatyöhön. Moniin muihinkin töihin tarvittaisiin koulutettua väkeä. 
Onko koulutustarjonta suunniteltu oikein?
Miten korjaamme taloudellisen huoltosuhteen?

Euroopan pakolaisongelma on ratkaistava.
Rakentava keskustelu on jäänyt julkisuudessa epäasiallisten, rasististen tunnehyökyjen alle.
Omanarvontuntoiset nationalistit ovat usuttaneet maan vähäosaisia vihaamaan pakolaisia kilpailijoinaan ja "omantunnontarkkoja", kaltaisiani humanismista höpöttäviä "suvakkihuoria", on uhattu raiskata. 
Tällaisesta asetelmasta on päästävä.

Onneksi vääristelyjä on alettu korjata, kuten viimeksi sitä, ketkä ottavat vastaan heikostikin palkattuja töitä. Ihmiset, jotka tulevat maista joissa mitään yhteiskunnan tukea ei ole olemassakaan ovat valmiimpia tekemään mitä tahansa työtä kuin hyvinvointiyhteiskunnan jo useammassa sukupolvessa sosiaalitukien varassa eläneet "paskaduuneista" kieltäytyjät. 

Afganistanin entinen viestintäministeri, 50-vuotias Sayed Sadaat, pääsi Afganistanin ja Ison-Britannian kaksoiskansalaisena muuttamaan Saksaan viime joulukuussa. Hän oli kyllästynyt hallituksessa rehottaneeseen korruptioon ja aavisti, että pahempaa on tulossa. Hän halusi itselleen paremman tulevaisuuden. Sadaat ryhtyi Saksassa ruokalähetiksi. Siellä hän nyt viilettää pyörällä ruokareppu selässä Leipzigin kaduilla vakuuttaen, että kaikki työ on työtä. 

Maailmassa, joka toimii kansallisvaltioina, on huolehdittava oman kansan hyvinvoinnista.
Mutta sitten on myös yhteinen ihmisyys. Tässä me tasapainoilemme Euroopassa.  Meillä on humaanit pakolaislait, mutta olemme joutuneet huomaamaan, että ne eivät tosipaikan tullen toimikaan. Monet valtiot rakentavat nyt Afganistanin kriisin vuoksi aitoja ja yrittävät käyttäytyä kuin uskoisivat silti olevansa mukana yhdessä laadituissa sopimuksissa. Suomessa huokaillaan helpotuksesta, koska olemme niin syrjäinen valtio, että tänne harvempi löytää. 

Liinan toteamus siitä, miten me olemme ulkomaalaisille ulkomaalaisia ja olemmeko siksi heille roskaväkeä, on hyvä pitää mielessä niin lakeja uudistettaessa kuin jokapäiväisessä elämässä.

Miten kutsua ihmistä ja muuta läheisyyden koreografiaa

                                         
                                   

Hans Roslingin Faktojen maailmasta kirjoitettuani (täällä) jäin kommenttikeskustelun jälkeen pohtimaan, miten vaikeaa voi olla puhua toisen näköisistä ihmisistä oikein - ja miksi se juuri nyt on niin totista ja vaikeaa. 

Pidin 90-luvun alussa sarjan koulupäivänavauksia monikuttuurisuudesta. Selitin, ettei pitäisi käyttää neekeri-sanaa, jonka silloin vielä jotkut nuoretkin ymmärsivät neutraaliksi tummaihoista ihmistä kuvaavaksi termiksi. Selitin, miten se on historiansa vuoksi loukkaava termi ja miten USA:ssa väki jaetaan virallisesti seuraaviin ryhmiin: Native Americans, Latin Americans, African Americans, Asian Americans ja Caucasians. Varsinkin tuota viimeistä ihmeteltiin, miksi USA:han Euroopasta muuttaneet ovat kaukaasialaisia eikä European Americans.

No, ehdotin, että kun "n-sana" on loukkaava, niin eivätkös afrikaneurooppalainen ja afrikansuomalainen voisikin olla sopivia termejä afrikkalaistaustaisille meillä, jos on tarpeen määritellä taustoja. Usein ei ole. Afrikaneurooppalainen voi olla minkä värinen vain, miksi sitä väriä pitäisikään korostaa.
 
Jouduin kyseenalaistamaan "alkuperäinen amerikkalainen" -termin pian päivänavauspaasausteni jälkeen, kun majoitimme paikallisen kansanliikkeen luentovieraaksi tulleen pueblointiaanin, joka sanoi, että hän on intiaani eikä mikään sanahirviö. 

Afrikkalaisamerikkalaiset ovat moneen kertaan pohtineet keskuudessaan, mikä olisi sopiva termi kuvaamaan heitä. Kiihkeän poliittisen aktivismin aikaan se oli afroamerikkalainen, nyt usein musta. Michelle Obama joutui vakuuttelemaan mustien yhteisölle miehensä vaalikampanjan aikana, että vaaleudestaan huolimatta "Barack is a black man". 

Mietin, miksi jotkut meillä ovat niin ylimielisiä ja viisastelevia näiden termien kanssa, kun ne ovat muutoksessa mustien itsensäkin keskuudessa. Ei viimeisin käytäntö ole koskaan mikään kiveenhakattu totuus.

Viime aikoina on otettu käyttöön myös termi "ruskea ihminen". Minusta se on kauhean keinotekoinen ja epämääräinen, varsinkin kun olen kuullut selitettävän, että kyseessä ei ole ihonväri, mikä monella ns. ruskealla onkin valkoinen, vaan kokemukset ja tuntemukset erilaisuudesta. Miksi sitten ruskea? Suurin osa vaaleasta ihonväristä poikkeavista ihoista on kellertäviä, beessejä tai harmaita (intialaiset)? Miksi ihmisiä pitää erotella tällaiseksikin ryhmäksi, ja onko odotettavissa lisää ja tarkempia jaotteluja? 

Eikö pitäisi mennä aivan toiseen suuntaan, korostaa yhteistä ihmisyyttä ja jättää värit sikseen!

Värillinen on paljon käytetty, väärin rakennettu termi. Valkoihoiset ovat käyttäneet sitä kaikista muista paitsi juuri valkoihoisista, meistä jotka vasta värillisiä olemmekin värin vaihdellessa laajalla skaalalla maidonvalkeasta ja pisamaisen kirjavasta oliiviin taittuvaan, sekä hyvin herkästi myös tunnetilojen ja vuodenaikojen mukaan, punastumisesta (vaalea lievässä nolostumisessa, tulipunainen raivostuessa) kalpenemiseen (kauhu) ja talvisen sinertävästä kesäisen päivettyneeseen.  

Eskimokielten alueilla valkoihoisista on puolestaan puhuttu huvittunein, halventavin termein, samoin Kiinassa ja varmaan kaikkialla, missä valkoihoiset ovat vähemmistössä. 

Me tietenkin katsomme maailmaa omasta vinkkelistämme ja yritämme kehittää mahdollisimman kohteliaan termistön kuvaamaan etniseltä taustaltaan meistä eroavia ihmisiä. Samaa tehdään muualla meidän valkonaamojen ja isonenien suhteen.

 
Miten olisi, jos puhuisimme ihmisen taustasta vain paikan mukaan? Ranskalainen, senegalilailen, savolaenen, mylsäläin. Tarvitseeko sitä väriä tai muuta ulkonäköön liittyvää niin korostaa? Mutta saa siitäkin puhua, kaikki riippuu tilanteesta ja puhujien suhteesta. 
Toinen pointtini näissä nimityksissä - ei nimittelyissä - onkin, miksi takertua niin tosikkomaisesti joihinkin oikeina pidettyihin termeihin, kun tilannehan on se, mikä ratkaisee. Ystävällistä ihmistä tulkitaan oikein, vaikka hän ei olisi omaksunut oikeita sanoja. Meidän kommunikointimme on myös eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä.  
Kun katsomossa vielä muutama vuosikymmen sitten kuului vilpittömästi huudettu ohje pelaajalle "Meijän neekeri, tee maali!", niin pelaaja kyllä ymmärsi tulleensa kannustetuksi, ja ne joilla oli jo paremmat termit käytössään hymyilivät hyväntahtoisesti. 

Hyväntahtoisuus on yleensäkin se, mikä kantaa ja auttaa elämään toisten kanssa yhteisessä maailmassamme.  

Kouvolassa maahanmuuttajat perustivat jalkapalloliigan Kouvolan Lakut. Kyllä on huvittavaa, miten sitäkään ei voida hyväksyä sellaisenaan, osoituksena tilannetajuisesta huumorintajusta. Joku populisti lällättää lehden mielipidepalstalla että häh hää, eikös tämä sitten ole rasismia, jos kerran persujen "irrottelutkin" on, ja joku suvaitsevamman puolen edustaja pohtii vakavissaan, että nyt ovat kuulkaa maahanmuuttajaparat jo sisäistäneet meidän heihin kohdistaman rasismin ja ovat rasistisia itseään kohtaan! 

Huumorintajun tajuaminen, hoi!

Olen huomannut, että viime aikoina hukkumisuutisissa lukee usein "ihminen hukkui", kun ennen kerrottiin tarkemmin, "kalastaja löytyi veneensä vierestä hukkuneena" tai "nuori mies hukkui uintiretkellä". Vain lapset mainitaan lapsina. Minusta tämä yksinkertaistettu kieli on tylsää! En ymmärrä, että siinä vanhassa uutisoinnissa olisi ollut mitään loukkaavaa. Kun puhutaan vain ihmisestä, niin tulee mieleen, että ruumis oli löydettäessä niin mätänemistilassa, ettei siitä pystytä sanomaan muuta kuin että kyseessä on ihminen eikä joku vesirotta. 

Ilmeisesti "oletetut" on nyt  unohdettu, "naisoletettu" ja "miesoletettu". Ei siitä ole kauan, kun jotkut olivat sitä mieltä, että näitä tieteen termejä pitää käyttää arkikielessä. Oletan, että puhe alkoi kuulostaa liian hassulta, tai sitten huomattiin, että tällaisella puheella vasta sukupuolia korostettiinkin kun tarkoitus kai oli häivyttää. 

Keskiviikon Helsingin Sanomissa kerrotaan, että "alan toimijat" (ketkähän kaikki?) ovat esittäneet kulttuuriministeri Hanna Kososelle eettisen toimielimen perustamista Suomen kulttuurialalle. Selvityshenkilö Jukka Liedeksen mukaan perustettava neuvosto kokoaisi eettisiä periaatteita sekä tutkisi ja käsittelisi epäeettisiä tapauksia. Neuvostolle voisi kannella ja valittaa väärinkäytöksistä, ja se jakaisi väärin toimineille moitteita ja huomautuksia.   

Hmm, miten minulle tuleekin tästä mieleen Afganistanissa talebanien valtakaudella järjestystä ylläpitänyt hyveiden edistämisen ja paheiden torjunnan virasto. 

Tarkoitus on hyvä, tietenkin, mutta eikö ole vaara, että tällainen vahtivirasto johtaa kulttuurin yksipuolistumiseen ja varovaisuuteen, joka ei todellakaan sovi taiteelle. Taiteen elämälle vapaus on elintärkeää. 

Kansanedustaja solvaa ministereitä säälittäviksi perserei'iksi, mikä ei ole edes pahimmasta päästä somen nimittelyissä. Tällainen röyhkeä, epäsopiva, alatyylinen ja ala-arvoinen, jätkämäinen käytöskö on johtanut siihen, että on alettu vaalia omituisia korrektiivisuusoppeja ja  kehittää oikeaoppista termistöä?

Mutta - jäitä hattuun nyt - jos mennään tähän suuntaan, niin populisteilla on todellakin pohjaa sille hokemalleen, ettei enää saa yhtään mitään sanoa.  

Jokin aika sitten luin uutisen, että elokuva-alalle on perustettu uusi ammatti, "intimacy co-ordinator", suomeksi "läheisyyskoreografi", joka osallistuu seksi- ja alastomuuskohtausten suunnitteluun, niin että ne ovat sekä turvallisia että näyttävät paremmilta elokuvassa. Kai tällaistakin sitten tarvitaan. Tulee vain mieleen, että näinkö me olemme vieraantuneet elämästä ja toisistamme. Mitä ohjaaja sitten saa ohjata? Dome Karukoski on kertonut, että ohjatessaan elokuvaa USA:ssa hän ei saanut edes tavata näyttelijöitä muualla kuin kuvaustilanteissa. Elokuvan lopputekstien henkilölista kasvaa niin, että kukaan ei jaksa istua korrektisti elokuvan loppuun.

Maailma muuttuu, mutta ei aina parempaan suuntaan. Kaikki muutos ei ole kehitystä. Voidaan myös edetä ja palata. 

Ei ole hyvä, jos ihminen alkaa pelätä toista ihmistä niin ettei tiedä, miten tätä uskaltaisi kutsua. 

Somessa (sen vähän mitä siitä tiedän) viljellään toisaalta nälvimistä ja julkeaa vihapuhetta toisaalta niin ylenmäärin suloisia emojeita ja sydämiä, että sekin alkaa vaikuttaa keinotekoiselta ja oikeiden tunteiden vähenemiseltä.

Kohti vuotta 2020: kirjoittamisen karsimista, pyöreitä vuosia ja hyvää vihan peitoksi

Kangaskassiin painettu teksti

Kohta pyöräytämme kauniin symmetrisen luvun 2020. Minulla on kalenteri valmiina ja johan siellä on merkintöjäkin, merkkipäiviä ja tulevia tapahtumia.        
Aiemmin jo vähän uumoilin, että vähennän vuoden vaihteen jälkeen bloggailua ja keskityn enemmän muuhun kirjoittamiseen. Näin tapahtuu.  
Olen "tuottanut sisältöä" jo kohta seitsemän vuotta, antoisia vuosia. Blogin pito vie paljon aikaa (minulla, ei varmaan kaikilla), on addiktoivaa ja välitöntä mielihyvää tuottavaa enemmän kuin olisin arvannutkaan. Osaanko muutoin enää kirjoittaakaan! Saa nähdä. 
Kommentteja jään kaipaamaan eniten, ja pelkään sitä, että putoan kärryiltä, jos käyn blogeissa, tässä omassani ja toisten, vain silloin tällöin. Nämä seikat saavat minut empimään päätöstäni bloggaamisen vähentämisestä. 
Muistelmien kirjoittamisessa pelottaa kaksi asiaa.
1. Se että en muista mitään tai en uskalla muistaa. 
2. Se että muistaminen tekee kipeää. 

Viimeksi sain hyviä neuvoja elämäkertakirjoittamiseen Taija Tuomiselta, kun luin hänen kirjansa Kuningaskobra. 

Elämäkerrat ovat illuusioita todellisuudesta, joissa menneisyys luodaan uudelleen. 

En voi ikinä muuttaa mennyttä, mutta voin aina päättää, mitä sillä teen. 

Sanon opiskelijoilleni, että ei menneisyyttä voi jäljentää, se on luotava uudelleen. 
   Sanon opiskelilijoilleni, että kirjoittakaa siitä, mitä ette halua muistaa.
   Sanon opiskelijoilleni, että mitä lähemmäksi henkilökohtaiseen te uskallatte mennä ja mitä rehellisempiä te olette, siellä te kohtaatte itsenne ja lukijan. 
   Samalla muistan, mitä Claes Andersson sanoi kaupunginkirjaston kaksikymmenvuotisjuhlassa, että kaikista suurin paljastaja onkin lopulta se suurin piiloutuja.

Kirjoita salaisuutesi, sanon usein luokkahuoneissa, kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Kirjoita siitä, mitä kaipaat, sillä me olemme sitä mitä me kaipaamme.

Lähden loppiaisen jälkeen matkalle. En yksin, älkää pelästykö, minähän palasin yhdeltä yksinmatkalta keuhkokuumessa tässä bloggailuaikanani ja parhaillaankin toivun flunssasta. Nyt menen mieheni kanssa. Tarkoitus on patikoida, olla paljon ulkona, katsella ympärilleen ja aloitella sitä omaelämäkerrallista kirjoittamista. Kohde on Teneriffa, ja käymme myös jollain naapurisaarista, ainakin La Gomerassa. Lentomatka on pitkähkö, pitää tuplailla astmalääkitystä ja juoda paljon.
Matkalla on kyllä tosi hyvä aloittaa elämäkerta, koska matkalla olo on aina myös matkaamista omaan mieleen.  

Matka on myös pyöreiden vuosien kunniaksi. Seitsemänkymmentä, seitsemän kymmenen vuoden jaksoa elettynä! Apua, siirryn kohta kahdeksannelle kymmenelle, se tuntuu kyllä aika vanhalta.

Aion tehdä synttäriaamuna samoin kuin hiljattain saman verran vuosia täyttänyt Juha Mieto. Haastattelijan kysellessä synttärinvietosta, hän kertoi, että menee peilin eteen, pui nyrkkiään ja karjaisee Perrrkele!- paitsi että minulla varmaan voimasana vaimenee muotoon "Voi juku!". 
En ollut huomannut käyttäväni tällaista sanontaa ennen kuin pieni pojantytär kysyi "Kuka sanoo voi juku?" ja minun yllättyneenä tunnistaessa voimasanan omakseni nauroi silmät viirussa:"Mummiii...".

Nalle-Puh -kirjojen hahmo Aasi Ihaakin on pohtinut syntymäpäiväänsä. 

"Mutta onko nyt oikein totta sinun syntymäpäiväsi?" kysyi Puh.
"On", vastasi Ihaa.
"Ai! Paljon onnea sinulle päiväsi johdosta."
"Ja paljon onnea sinulle."
"Mutta eihän tänään ole minun syntymäpäiväni."
"Ei vaan minun."
"Mutta sinä sanoit: "Paljon onnea?"
"Miksi ei? Et kai sinä halua olla onneton, kun minulla on syntymäpäivä?"
"Ai jaa", sanoi Puh.

Paljon siis onnea teille lukijat minun lähestyvän syntymäpäiväni johdosta!
  
                                - - - - - - 

Olin jo lopettanut tähän, mutta palaankin vielä edellisen kirjoitukseni (ja monen aiemman) yhteiskunnallisiin mietteisiin. 

Sain juuri tietää, että Suomessa on aloitettu jouluaattona Silakat-työnimeä kantava liike, jonka esikuvana on Italian Sardiinit. Molemmat kansanliikkeet ovat reagointia vihapuheeseen ja tekoihin. Suomessa viimeinen yhteiseen mielipiteen ilmaisuun sysäävä pisara on tullut siitä, että joku vihaan itsensä valjastanut oli usuttanut toisia samanmielisiä lentokentälle jahtaamaan kahta al-Holin vankileiriltä pelastettua lasta ja heidät turvaan tuovia virkailijoita. Sen jälkeen näiden henkilöiden sijaintia oli yritetty selvittää joukolla ja jatkettu jahtia autoilla ja jalan joulunpyhien ajan. Helsingin perussuomalaisten piirijärjestö jakoi sivullaan videota, jossa nämä lapset näkyvät. Miksi?

Tunnen suurta voimattomuutta näin pahan vihan edessä. Tulee mieleen kaikenlaisia assosiaatioita joulun lapseen. Metaforaa 'joulun lapsi' olisi varmaan käytetty yleisesti, jos kyseessä olisi joidenkin muiden äitien lapset.

Joukossa on voimaa, silakkaparvi koostuu monesta yhdessä. Toivon menestystä uudelle liikkeelle ja onnea hyvän levittämiseen pahan peitoksi.

Tämä al-Holilta tuotujen pienokaisten maalittaminen masensi minua kovasti, varsinkin kun olin juuri liikuttunut ihmisten hyvyydestä ja järkyttynyt pahuudesta luettuani teoksen Hukkuneet. Kirjan tekstit ovat tutkija Taina Tervosen ja kuvat valokuvaaja Anna Aution. 
Kirjassa kertovat kokemuksistaan useat henkilöt, jotka ovat hoitaneet Välimeren ylityksen yhteydessä kuolleiden asioita. Joukossa on palomiehiä, kalastajia, hautausmaan työntekijöitä, rannikkovartija, oikeuslääkäreitä, pappi, kunnanvaltuutettu, DNA-laboratorion johtaja ja muita. Haastatteluja on tehty Kreikassa, Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Kaikille haastatelluille yhteinen piirre on ihmisen kunnioitus hänen kuolemansa jälkeen. 
Eräskin hautausurakoitsija kertoo, miten hän sen sijaan että olisi antanut haudata viisitoista marokkolaista nimettöminä Tarifaan lähti Marokon puolelle toreille etsimään heidän omaisiaan, jotka kustantaisivat matkan kotiin. Hän löysikin kaikille omaiset, ja kun näillä ei ollut varaa maksaa, niin päätti siitä huolimatta viedä ruumiit kotipaikkakunnille. Hän ja hänen apulaisensa tekivät kahdella autolla useamman edestakaisen matkan.  
Sitten aloin lukea noita pikkutekstejä, joita etu-ja takakannen lisäksi on useita sivuja. Siellä on lueteltu tilanteita, joissa henkilö sai surmansa. Niissä oli joitain, jotka kertoivat uskomattomasta pahuudesta. Ihmisiä kuolee partakoneen teriin, joita on upotettu ylitettävään muuriin ja jotkut ovat paleltuneet, kun tulomaan rajavartijat tai muut viranomaiset ovat pakottaneet heidät välittömästi paluumatkalle hyisessä säässä.

Suurin toivoni vuodelle 2020 on ihmisyyden ja myötätunnon nostaminen kunniaan kaikissa tilanteissa ja varsinkin meillä Suomessa, jossa on niin hyvin asiat eikä yhtään mitään syytä vihaan. 

Hyvää uutta vuotta teille lukijat ja älkää nyt ihmetelkö, jos pidän vähän taukoa. 

Pieni pahan mielen postaus

Minulla on tämmöinen hauska tehtäväkirja Pieni pahan mielen kirja. Kirja parodioi täytettäviä hyvän mielen kirjoja ja on osoitettu positiivisuusbuumiin kyllästyneille. Kirjan tekstit on ideoinut Lotta Sonninen ja ulkoasun ja kuvituksen laatinut Piia Aho. Minua ei kauheasti innosta kaivella vikoja ja naurettavuuksia sukulaisissa, listata ystävieni huonoja puolia tai kohtaamiani ääliöitä, itsekään kun en ole niin täydellinen, mutta inhokkiasioiden käsittely ja ärsyttävien sanontojen kerääminen varmaan houkuttelevat minua jonain hetkenä askartelukirjani pariin.  
Yhden sivun olen täyttänyt. Tämän:

Huonon käsialani vuoksi rajasin kuvan näin. Olen lisännyt nämä sanat: keljuttaa, risoo, frustroi, kypsyttää, harmittaa, ketuttaa, ottaa kupoliin, suututtaa, nyppii, rassaa, ottaa pannuun, pännii, sieppaa, keittää, sapettaa, kyrsii, jäytää, tympii. Keksittekö muita? En hyväksy sitä v-kirjaimella alkavaa naisen sukupuolielimestä johdettua verbiä. Sen käyttö (huokaus!) turhauttaa minua, eritoten, kun se nykyään on kaiken lisäksi vanhempien sivistyneiden ihmisten käyttökieltä, ei teini-ikäisten uhmaa.  

Tästä päästäänkin kirjoitukseni asiaan. Paha mieli? Mikä nyt niin ottaa bloggaria päähän? Monikin asia. Teen listan. 

1. Aika ajoin pompahtaa joku viisastelija, viimeksi Mikael Jungner, sanomaan, ettei kirjojen lukeminen ole tärkeää, somessa hyppely riittää. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että turha ruveta vääntämään perusteluja sille, miksi ihmisen pitää lukea.
Eeva Kilvellä on juuri julkaistussa Punaisessa muistikirjassa tällainen kiteytys: "Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla." Olen samaa mieltä Kilven kanssa. 

2. Täytän pian jo 70. Tein ansiotyötäni 35 vuotta ja sitä ennen monta vuotta erilaisia töitä, joita ei laskettu eläkkeeseen. Maksoin paljon veroa, mielelläni, koska  tiesin, että niillä rahoilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt kun olen vanha, enkä kyllä mitenkään jaksaisi enää tehdä sitä työtä, jota välillä suurella innolla välillä puurtaen tein, saan kuulla olevani rasite ja menoerä, kestävyysvajeen ja väärän huoltosuhteen aiheuttaja. Minua tämä keskustelu riepoo ja loukkaa. Hieman rispektiä, kiitos! 

3. Kiertelin Kouvolan asuntomessuilla. Kävin muutamaa rivitaloasuntoa vaille kaikissa 33 asunnossa. Kahdessa oli kirjahylly, toisessa niistä oikein kirjastohuone, mutta siis vain kahdessa kirjoja! Kirjahyllyä on jo jonkin aikaa kutsuttu sisustusalalla huonoksi sisustuselementiksi. 
Vanhusten yhteisötalossa oli kalustettu huoneet erilaisille ihmistyypeille. Yhdessä oli kalastaja-Kalle, toisessa kirjallisuusihminen-Kirsti, jne. Kirjallisuuden harrastajan huoneessa ei ollut kirjahyllyä eikä tilaakaan sille. Kaikissa makuuhuoneissa oli mahdottoman kapeat sängyt, nuorisokokoa. Leveämpi ei olisi mahtunut sängylle varattuun koloon, vaan olisi työntynyt oudosti oven eteen. Ajatellaanko, että vanhat ihmiset pienenevät lapsiksi. Ei niillä ainakaan petikaveria ole, hyi. Pännii!

4. Tuttavapiirissä on paljon kymmenen vuotta minua vanhempia, jotka ovat sairastuneet vakavasti. Näin lyhytkö tämä elämä on? 
Julkisuuden henkilöistä on poistunut keskuudestamme monta viime aikoina: Claes Andersson ja Toni Morrison, molemmat minun mielikirjailijoitani, ja Matti Mäkelä, jota arvostin varsinkin kirja-arvostelijana. 
Kuoleman läheisyys, järkyttää mieltäni. Pitää muistaa elää täydesti, kokea, matkustaa, kun vielä jaksaa. Tietenkin jokainen päivä voi olla viimeinen päivä, mutta kun ikää tulee, niin tämä asia alkaa konkretisoitua. 

5. Kirja-arvostelusta, minkä Matti Mäkelä toi mieleeni, sen verran, että olen (taas kerran) hieman ymmälläni kirjapostausten kanssa. Olen alkanut kokea, että täällä blogistaniassa ei saisi oikeasti arvostella kirjoja, vain kehua. Jos kirjoitat jotain negatiivisempaa, vaikka kuinka varovaisesti, niin aina tulee joku suitsija paheksumaan ja samaa kirjaa yhteistuumin kehuneet ohittavat mielipiteesi. Eriävästä mielipiteestä ei turhaan keskustella, saat kokea olevasi väärässä. 
Minun mielestäni kirja on julkaisu, jota saa arvostella kuten taulua tai konserttia. Se on sitä varten esille pantu. 
Lehtiarvostelut ovat myös paljolti kirjaa mainostavia juttuja tai feature-juttuja kirjailijasta. Missä ovat räväkät arvostelut? Matti Mäkelä osasi tarkastella arvosteluissaan kirjan hyviä ja huonoja puolia, kohteliaasti ja asiallisesti, ja sijoitti kirjan kirjallisuuden kentälle sille hengenheimolaisia etsien. Näin myös moni kriitikko ennen häntä.
Onko nykyinen somessa yleistynyt tyhmä vihapuhe, iva ja sarkasmiksi naamioitu pilkka saaneet ihmiset niin ylivarovaisiksi, että he eivät uskalla enää muuta kuin fanittaa? Arvostelu ei ole keljuilua eikä vihapuhetta. Se on lähes vastakohta sille. 
Olen myös joskus kuullut, että kun piirit ovat pienet, kirjailijat tuttuja, niin ei voi arvioida, kuten haluaisi. Eikö tuttuus sitten siedä rehellisyyttä? No, tämä varovaisuus koskee kyllä käännöskirjojakin.  
Minua kiinnostaa kiitosten ohessa myös heikkouksien löytäminen ja niiden tarkastelu rakentavasti. Harva kulttuurituote on niin täydellinen, ettei siitä löytyisi huomautettavaa. Ei voi siis päättää kirjoittaa blogissaan vain kirjoista, joihin tuntee ehdotonta rakkautta, silloin tulee postauksia harvoin. 
Pännii, että annan tällaisen ilmiön edes vaikuttaa itseeni. 

6. Tietenkin vihapuhe turhauttaa ja erityisesti se, että sitä aletaan toistella ja jopa ihailla. Ei siinä ole mitään hienoa, että aikuinen ihminen hokee sitä v-sanaa ja pilkkaa erilaisia ihmisryhmiä omaa paremmuuttaan korostaen. Sillä miten kansanedustajat puhuvat on merkitystä. Jos ihmisistä puhutaan kitkettävinä vieraslajeina tai ihmisroskana vaikutetaan siihen, miten me kohtelemme näitä parjattuja ihmisiä. Se mitä sanoillasi ruokit, kasvaa ja leviää ja siirtyy teoiksi. 
Tämä paitsi tympii, niin väsyttää ja masentaa. 

7. Ne vieraslajit ja käskyt repiä kauniit kurtturuusut pois. Meilläpäin tätä on jo jossain toteutettu. 

Mikä tässä lupiinipellossa on huonompaa kuin alla peltosauniopellossa, koiranputkissa ja horsmissa, jotka saavat rauhassa levitä?

Peltosaunio on muinaistulokas ja koiranputki sekä maitohorsma kai ikiaikaisia. Minusta koiranputken ja lupiinin yhdistelmä on aika upea. 
Kurtturuusu tuottaa kiulukoita, joista saa sosetta. Niitä on nyt jo, yhtä aikaa kukkia ja marjoja. Meillä on ihania, joulukorttinakin käytettyjä kuvia talvisista huurteisista kiulukoista. Nehän säilyvät punaisina läpi talven.

Onko jotain erityistä, mikä Sinulle tällä hetkellä tuottaa mielipahaa? Kerro!

P.S. Kirjoitan jossain vaiheessa mielihyvän aiheista. Statovcin kirjoista tekisi mieli myös kirjoittaa lisää. Olen lukenut nyt Tiranan sydämen keskittyneesti sen identiteettivarkauksia miettien ja kohtia myös sen englanninnoksesta Crossing, mikä nimi sopiikin tälle kirjalle hyvin. 

-------------
Seuraavan päivän potutuksia:

Vielä pitää tulla lisäämään pari harmitusta. Ensin lisäys kohtaan 3, jossa minua suututtivat muutamat asiat asuntomessujen vanhuksille suunnitelluissa asunnoissa. Unohdin kirjoittaa, että vanhusten taloyhteisön nimi on Virkkulakylä! Arrgh, miksi ei Touhula? Virkkula kuulostaa vaatimukselta ja nuorempien ihmisten toiveelta. Siellä ne puuhastelevat virkkuina ja punaposkisina kunnes jonain päivänä sanovat heippa ja hiljenevät nätisti siihen nuorisosänkyynsä. En tykkää myöskään mistään kalmanimistä, kuten Ehtoolehto ja Iltatähti. Kai vanhusten taloilla voisi olla samanlaisia nimiä kuin muillakin taloyhtiöillä. 

8. Omituiset koulukokokeilut, joissa lapsia väsytetään ja käytetään yli-innokkaiden kasvatusalan ihmisten koekaniineina. Mitä järkeä on laittaa 7 - 12 -vuotiaita samaan 80 (!) oppilaan ryhmään, jossa opettajat seassa. En löydä tästä mitään hyviä puolia, mutta kylläkin leegion huonoja. Naurettavaa.

Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 

Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka. 

Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 

Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  

Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

Someviha ja vessan seinä

Viime aikoina on ollut mediassa paljon puhetta somevihasta.
Twitter-vaino on joillekin kollektiivista viihdettä, jossa joku henkilö ahdistetaan harmittoman kommenttinsa vuoksi nurkkaan kuin saaliseläin.
HS:ssa haastateltiin menestyvää liikemiestä, mukavaa seuramiestä ja perheenisää, joka harrastaa vihaviestien lähettämistä toimittajille ja muille julkisuudesta tutuille.
Toimittajat saavat juttujensa hännäksi usein kommenttiketjun, jossa voi olla vaikka mitä epäasiallista, henkilökohtaista ja inhottavaa. Kotipuhelinkaan ei ole turvassa.
TV1:n uudessa keskusteluohjelmassa Perjantai kotikaupungissaan Barcelonassa tavattu MV-nettilehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin sanoi, että MV-lehti ja muut sen kaltaiset foorumit ovat vessan seinä, johon on harmitonta purkaa tunteitaan esim. nimittelemällä ja uhkailemalla ihmisiä ja että näin aggressio yhteiskunnassa vähenee. Siis - vähenee.

Minäpä tein tutkimuksen kaupunkireissullani. Uhrasin 1 euron, menin assan vessaan ja kuvasin seinältä kaikki kauheat törkyviestit. Kas tässä valikoima
vessanseinävihaa:

Mä ♥ Jare         Jimi ♥  :(        Mun rakas ♥        V---u miä oon ihana!     Jade on paras ♥

Älä kyynisty, rakkaus odottaa!     Sari & Tuomas was here ♥    

Rakkaus on ihanaa. ♥        Virve on paras ♥

Kouvolan kuumimmat was here...            

Vaikeinta on unohtaa se ihminen
jota oikeasti rakastaa

Kaikki syvimmätkin haavat parannetaan

Muistatko sen päivän,
kun äitisi laski sinut alas
eikä enää koskaan nostanut syliin?

If you can't sleep
well, you can't dream

If you give up trying now
what were you even fighting for

You ask what happened to the kid we raised
Well, what happened to the father who swore he'd stay?

SOITA BEIBI!                          Soita numeroon 020202
                                                   jos tarviit apuu

♥ ♥ ♥