Syömällä syöpää vastaan, Syöpätarinani osa 6

Nykytila

Tavataan hyväkuntoinen aikaan ja paikkaan orientoitunut nainen, WHO 0. Iho siisti, sädehoidetulla alueella tarkkarajaista punoitusta, iho ehyt, ei sekundaari-infektioon viittaavaa. Yläraajojen liikeradat täydet, ei lymfastaasia. Sydämestä sivuäänetön säännöllinen rytmi, keuhkojen auskultaatiossa ei poikkeavaa. Verikokeissa ei moitittavaa.

Siinä osa onkologin loppulausuntoa sädehoitojaksoni jälkeen. Vielä mainittiin mm., että letrotsoli on aiheuttanut hikoilua, mutta tilanne on jo helpottumassa.
Nyt vain viiden vuoden seuranta ja parin vuoden kuluttua luuntiheysmittaus, koska tuo viideksi vuodeksi määrätty antiestrogeenilääke koettelee luustoa.

Päivittäinen sädetyksissä käynti yli sadan kilometrin päässä oli rankkaa. Väsyin tylsiin samanlaisena toistuviin päiviin, joihin toi aluksi stressiä aina uuden taksikuskin tapaaminen. Totuin tilanteeseen ja aloin ajatella sitä rikkautena: sain tutustua uusiin ihmisiin. Yleensä tapaan nykyelämässäni  vain omiani ja omanlaisiani, noilla matkoilla kuulin monta erilaista elämäntarinaa. Kuskeissa oli mielenkiintoinen kirjo. Nuoret miehet kertoivat unelmistaan ja suunnitelmistaan, vanhemmat saavutuksistaan, pettymyksistään ja sairauksistaan. Kaksi naiskuljettajaakin osui kohdalleni. Toiselta kuulin uskomattoman rasistisia käsityksiä pakolaisista. Yli kaksikymmentä taksimatkaa, ja vain kahdella niistä lueskelin, koska havaitsin, että kuljettaja ei ollut puhehaluinen. Mieheni lähti kuskiksi muutaman kerran, silloin minä nukahdin luottavaisena autoon kuten yleensä viidenkymmenen kilometrin jälkeen. Osalla taksimatkoista minulla oli myös matkakaveri, keuhkosyöpäpotilas, jonka kanssa juttu luisti. 

Sädetys kesti riisuutumisineen ja muottien asetteluineen vajaa kymmenen minuuttia. Se olisi ollut pikkujuttu, jos asuisin sairaalan lähellä. Olin viiden viikon sädetysten loputtua niin uupunut, että viimeisen reissun jälkeen putosin sikeään uneen sohvalle useaksi tunniksi.

Kun lääkäri sanoi lopputarkastuksessa, että nyt sitten vain elämään normaalia elämää, minä koin helpotusta, mutta myös pikkasen masennuin. Ai, minäkö olen nyt sitten omillani! Osaanko olla? Pitäisi siivota ja olla sosiaalinen, tavata taas muitakin kuin taksikuskeja ja sädehoitajia. 

Jään välillä kylpyhuoneessa katsomaan ihmetellen rintakehääni. Siinä missä oli ennen vasen rinta on nyt litteä paikka, jossa näkyy selkeästi tasaiset voimakkaat sydämenlyönnit. Mahtavaa - kiitos sydän!

Olen ulkoillut ja käynyt jo kahdesti pilateksessa, jossa pärjään samalla tavalla kuin ennenkin. Pian lähden uimaan. Hyvinhän tässä on asiat "aikaan ja paikkaan orientoituneella naisella"!

Luin tasokkaan kansantajuisesti kirjoitetun tietokirjan siitä, miten syöpää voidaan ehkäistä ja hoitaa oikealla ravinnolla, Richard Béliveau ja Denis Gingras, Ruokavalio ja syöpä (2007), ranskalainen alkuteos Les aliments contre le cancer (2005).

Tämä kirja avaa silmät ajattelemaan, miten tärkeää ihmisen terveydelle on syödä hyvin. Kirjan ensimmäisessä osassa selitetään, mitä syöpä on, toisessa osassa esitellään seikkaperäisesti syövän torjunnassa tärkeät, bioaktiivisesti terveyteen vaikuttavat elintarvikkeet ja kolmannessa puhutaan elintavoista ja varoitetaan ravintolisistä. 

Jokaisessa meissä on jopa hämmästyttävän paljon syövän esiasteita, jotka joskus joissakin tilanteissa lähtevät muuntumaan syöväksi. On olemassa elintarvikkeita, joilla on syöpää ehkäisevä vaikutus. Kun niitä käyttää säännöllisesti, syöpä saattaa jäädä uinumaan, jolloin järeitä aseita ei tarvita. 

Syövässä kuriton solu alkaa jakautua hallitsemattomasti ja kasvattaa ympärilleen verisuonia. Jos näiden suonten ravinnonsaanti estetään, ne tukehtuvat hapenpuuteeseen.

Ravitsemushoidolla vaikutetaan suoraan syöpäsoluihin, ehkäistään verisuonten muodostumista ja stimuloidaaan puolustusjärjestelmää. Se on ikäänkuin myrkytöntä kemoterapiaa. 

Nykyään suhtaudutaan ravintoon välinpitämättömästi. Tärkeänä pidetään energian saamista, syödään mättöruokaa ja napsitaan vitamiineja purkista. Ennen ruoka nähtiin - ja edelleen monissa osissa maailmaa nähdään - terveyden ylläpitäjänä. 

Suomi kuuluu siis pahimpiin syöpäalueisiin!

On virhe ajatella, että kasvikset ja hedelmät ovat tärkeitä vain vitamiinien, hivenaineiden ja kuitujen vuoksi. Appelsiini ei ole vain C-vitamiini. Syövän torjunnassa tärkeitä ovat appelsiinin biomolekyylit. Kun haukkaa sitrushedelmää, se pisaroi tuhansia hyödyllisiä, syöpää ehkäiseviä biomolekyylejä. On outoa, että meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on saatavilla valtava kirjo terveellistä ruokaa, ja me kuvittelemme, että voimme syödä mitä sattuu ja pelastautua muutamalla pillerillä.

  

Tässä kirjassa on niin paljon kaikkea, että sitä on mahdoton tiivistää. Luettelen vain kaikkein eniten syöpää estävät elintarvikkeet ja kaikkein kartettavimmat. Näistä "hyviksistä" on kirjassa paitsi asiatietoa, kemiaa, niin myös hieno historiallinen tausta, kauniita valokuvia, runoja ja mietelauseita. 

Nauti suklaasta täysin rinnoin, estottomasti ja ilman turhaa häpeilyä, sillä muista: Viisas tarvitsee mukaansa ripauksen hulluutta.
(Francois de la Rochefoucauld" (1613-1680)
Täysin rinnoin? Noo, anyway!

Suositeltavia:
Kaalit, sipulit, soija (erityisesti hormoniperäisiin syöpiin sekä naisilla että miehillä), kurkuma, vihreä tee, marjat, omega 3, tomaatti (tomaattikastikkeet jopa tehokkaampia kuin raaka hedelmä), sitrushedelmät, punaviini (lasillinen päivässä) ja tumma suklaa.

Kartettavimpia:
Marinoidut ruuat, säilykkeet, savustetut ruuat, einekset, punainen liha (kohtuus), alkoholi (kohtuus).

En aio ryhtyä noudattamaan orjallisesti mitään ruokavaliota enkä ole syönyt kovin väärin tähänkään mennessä. Kirja herätti minut kuitenkin kiinnittämään huomiota ruokaan terveyteni ylläpitäjänä. 

Miksi hylätä sellainen perimätieto, jota on käytetty hyväksi ammoisista ajoista? Kurkuma esimerkiksi mainitaan jo 5000 vuoden takaisissa assyrialaisissa lääketieteellisissä teksteissä, joissa kuvataan 250 lääkekasvia. Nämä nuolenpääkirjoituksella kootut tekstit on koonnut yhteen kuningas Assurbanipal (669-627 eaa). Arkeologi R. C. Thompson löysi hänen muistiinpanonsa 1900-luvun puolivälissä ja julkaisi ne lääkeoppaana nimellä A Dictionary of Assyrian Botany. 

Luonto on paras lääkäri: se parantaa kolme neljännestä sairauksista eikä puhu pahaa virkaveljistään.
Louis Pasteur (1822-1895)  

Viisaus viikonlopuksi

Stendhalin päiväkirjan sivu, Wikimediasta

Lähes kaikki kurjuus elämässä syntyy niistä virheellisistä käsityksistä, joita muodostamme siitä, mitä meille tapahtuu.
(Journal de Stendhal (1801 -1805)

Olen lueskellut viime päivinä kirjaa Ruokavalio ja syöpä, jossa on paljon tärkeää tietoa ja hätkähdyttäviä taulukoita. Palaan tähän kirjaan myöhemmässä kirjoituksessani, mutta nyt lainaan siitä vain tämän yhden viisaan ajatuksen, jonka kirjan tekijät Richard Béliveau ja Denis Gingras puolestaan ovat lainanneet Stendhalin päiväkirjoista. 
Näitä päiväkirjoja kirjoitti 1800-luvulla ranskalainen Marie-Henri Beyle taiteilijanimellä Stendhal. Sama herra on antanut nimensä stendhalin syndroomalle, jossa ihminen sairastuu haltioituessaan liiallisesti taide-elämyksestä.  

Minä haltioiduin tästä magnoliasta ja sen tuoksusta
Mustilan arboretumissa Elimäellä kesäkuussa.
MAGNOLIA - Suomessa!

Tätä olen lukenut silmät yhtä ymmyrkäisinä kuin noilla
kirjanmerkeilläni.

Joensuun kirjallisuustapahtumaan Horace Engdahlin ajatukset matkaeväänä

Olen lähdössä Joensuun kirjallisuustapahtumaan, jossa on taas kerran upea ohjelma. Tapahtuman teema on Intohimo kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Alustuksia pitävät mm. Riikka Pelo ja Heidi Köngäs. Taisto Reimaluoto esittää monologinäytelmän Tässä on elämä, joka perustuu Paavo Rintalan romaaniin Jumala on kauneus. Katso lisää täältä.

Nyt on vähän kiire pakkauksissa, kahden yön reissu. Kirjallisuutta ja hyvän ystävän tapaaminen, keskustelua ja kävelyä syksyisessä luonnossa - siinä viikonloppuni nautinnon ainekset.

Olen lukenut pitkään Horace Engdahlin kirjaa Sen jälkeen savuke (2013). Lainaan siitä muutaman kohdan evääksi itselleni ja teille lukijoille pohdiskeltavaksi. Teos on koottu kahdesta esseekokoelmasta, ruotsinkielinen  alkuteos sisältää niiden molempien nimet, Meteorer & Cigaretten efteråt.

Sanat ovat korjaamista. Niitä ei tarvita, ellei mikään ole rikki. Esimerkki? Heti kun kohtaan toisen ihmisen, sisäinen järjestykseni särkyy. Kuulet minun puhuvan, yritän korjata sen.

Aikuisen aivoni ovat joko tyytyväiset tai levottomat: tilanne joko on tai ei ole hallinnassa. Ollakseni onnellinen tai onneton minun on ajateltava lapsen aivoilla.

Mistä tietää että on jotakin mieltä? Oma lukunsa on se, että väittää jotakin olosuhteiden paineessa tai löytääkseen paikkansa inhimillisissä keskusteluissa. Muistan kuinka Willy Kyrklund selitti, miksi hän ei pitkän kirjailijan uransa aikana kirjoittanut yhtään sanomalehtiartikkelia. Kun hän nimittäin saavutti argumentaationsa päätepisteen, hän huomasi joka kerta, että olisi voinut yhtä hyvin olla päinvastaista mieltä. Omasta puolestani olen monista kysymyksistä eri mieltä aamuisin ja iltaisin. Levänneenä en ole yhtä sentimentaalinen, ja ihmiskunta voi odotaa ankarampia arvioita.Varmat väitteet sitä paitsi ärsyttävät minua väittämään vastaan, riippumatta siitä, miltä suunnalta ne esitetään.
    Mitä mieltä minä siis ole oikeasti? Useimmiten en mitään mieltä. Olla jotakin mieltä on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä. 
... Mutta jos ihmiset avaisivat suunsa vain kun heillä on perusteltu käsitys, inhimillinen keskustelu seisahtuisi. Kulttuuridebatti näivettyisi, poliittinen keskustelu lakkaisi suurelta osin. Mututykkääminen on yhteiskunnassamme lähinnä kansalaisvelvollisuus, ja mukavassa seurassa se on vähintä mitä kohteliaisuus vaatii. 

Kirjassa on paljon hienoja ajatuksia eri elämänalueilta. Siteeraan niitä tulevissa kirjoituksissani vielä monta kertaa. Seuraava saa hymyilemään ja nyökyttelemään: samaa mieltä - oikeasti!

Hyvässä elämäkerrassa on rikosilmoituksen sivumaku.

Limerikki-haaste

Myllykosken vanha pääkatu syyskuussa 2012.

Sain hauskan limerikki-haasteen Ullalta Ullan luetuista. Haasteen alullepanija on Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi, joka myös kerää blogiinsa meidän bloggareiden kehittelemät limerikkirunot. 

Tämä haaste tuntui heti kiinnostavalta ja kehittelin useita pikkurunoja, mutta en saanut valmiiksi, koska aina kiikasti viimeisestä eli viidennestä säkeestä, jonka pitää rimmata ensimmäisen ja toisen kanssa. No, sitten löysin englanninkielisistä limerikeistä sellaisia, joissa toistettiin lopussa ensimmäisen rivin paikkakunta sellaisenaan. Sehän auttoi minua. Ja mikäs sen parempi kohde kuin oma kotipaikka, Kouvolan Myllykoski.
Kas tässä:

Tulin illalla meijän Opistokinosta Mylsält.
ei tuntunu meikäläisen olo tylsält.

On matkalla kirjasto, kirppari ja pupi,
pari markettii ja tyhjäks jääny Tehtaan Lupi.

Kulttuuriterveiset kaikille Mylsält!

Kuva joulukuulta  2009, jolloin kirkon vieressä sijaitseva Räksy-pubi
oli vielä toiminnassa. 

 

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

    1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

    2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

    3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

    4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

     5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka - siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

Ja kas, minähän haastan Joken, jolla on Kirjanurkan lisäksi Runonurkkakin, Donna mobilen kirjat -blogin Leenan, Millainen elämä -blogin Millan ja Pikkurillin Tuijan. Siitä vaan runoa rustaamaan! Pidetään hauskaa!

Tämän kuvan kävin ottamassa tänään suljetun Myllykoski 
Paperin alueelta.

Kirjahyllyni kertomaa ja vähän muuta

Kirjahyllykeskustelussa taannoisessa kirjoituksessani jäi eräs tärkeä puoli lähes kokonaan käsittelemättä. Kirjahylly - olkoonkin sisustuksellisesti ulkopuolisen silmin kuin mikäkin tyylitön tilkkutäkki - on usein omistajalleen lähes yhtä tärkeä muistojen lähde kuin valokuva-albumit. Tuon kirjan ostin sieltä silloin kauan sitten, tuon sain Häneltä, tuon ääressä itkin ja tuon ääressä nauroin valtoimenaan. Ei kirjahylly ole pelkkä sisustuselementti, josta heitetään pois kirja, jos se särkee väri- tai kokoharmonian.

Itse olen pyrkinyt siirtelemään saman kirjailijan teoksia vierekkäin. Silti löydän edelleen samalta kirjailijalta teoksia eri paikoista hyllyä ja eri huoneiden hyllyistä. Aakkosjärjestyskään ei minulle sovi, koska monesti jokin muu asia määrää enemmän, varsinkin muistot.
Hyllyjeni sisältö saattaa olla jonkun mielestä omituinen, mutta itselleni se on looginen.
 
Mitä nuo Koraanit tuolla hyllyssä tekevät? No, kun sain tietää, että saan opettaa elämänkatsomustietoa, ostin Turkin matkalla huoltoasemalta sekä arabiankielisen että englanninkielisen Koraanin. Sain valtavan innon tutkia uskontoja. Nämä kertovat siitä ajasta. Aina kun ne osuvat silmiini, muistan mielihyvän siitä, että sain ryhtyä innostuksen vallassa opettamaan tätä ainetta.

Yhdellä hyllyllä on pitkä rivi rauhan aihetta. Olin mukana Rauhanpuolustajien toiminnassa, järjestämässä tapahtumia ja rauhanjunan taiteilijaa kouluumme. Nämä pienet vihkoset ja pamfletit kertovat siitä rikkaasta ajasta.

Entä nuo kaikki pienet taskukirjat? Ne kertovat opiskeluajasta ja siitä, kun pääsin oikeasti kiinni kirjoihin.

 Miksi vanhoja ruotsinkielisiä kirjoja? Jack London, Kärlek till lifvet, 1913? Luetko muka niitä? En lue, mutta ne ovat muistona romukauppiaasta, joka kuljetti pyöränsä päällä kirpparia lapsuuteni ympäristössä ja lahjoitti minulle, lukuhaluiselle tytölle, kuolinpesistä huutamiaan aarteita. Sitäpaitsi, nämä kirjat jos mitkä, ovat myös siustuselementteinä kauniita.

Kettiökirjahyllyni on hassu. Se on pienen keittiömme oven päällä ja sinne on keräytynyt kirjoja, joita en paljonkaan käytä. Minulla on työtasolla rasia, johon kerään lehdistä uusia reseptejä kokeiltavaksi, paitsi etten paljon kokeile niitäkään, vaan teen vanhoja tuttuja ja hyväksi koettuja ruokia. Reseptipino rasiassa on käymässä korkeaksi, ehkä hujautan sen kohta roskikseen. Kaikki kauniit ruokakirjat, taidekirjat, säilytän työhuoneessa ja katselen joskus kuvia ihaillen valokuvaajan työtä. 

 Vanhin ”teos” keittiön hyllyssä on keskikoulun kotitaloustunneilla tekemäni kansio. Silloin ostettiin kaikki vihot ja kirjat itse. Muistan, miten pidin tätä kansiota ihanana. Halusin olla tuo pitkäkaulainen Brigitte Bardot -tyttö. Sellaisena kauniina kaupunkilaistyttönä olisin nimeltäni Jatta. Niinpä sitten kirjoitin kansion päälle Jatta, vaikka kukaan ei minua sillä nimellä koskaan kutsunut. 

Keittiöhyllyn hassunhauska kirja on USA:ssa poikakaverilta saamani The I Never Cooked Before Cookbook. Tämä ilkeä, sarkastinen tyyppi pilkkasi minun keittiötaitojani. Mistä minä tiesin,ettei scrambled eggs tarkoita pannulla myllerrettyjä kananmunia – scrambled kuulostaa sotkulta. Jos näin tapahtuisi nykyajassa, minä vain nauraisin ja ehdottaisin, että mikset sinä itse kokkaa, jos olet niin hyvä. Mutta silloin 70-luvun alussa oltiin vielä syvällä rooliajattelussa, ja minä loukkaannuin ja häpesin. Kun sitten löysin Sen Oikean, jonka kanssa on ensi keväänä rubiinihäät (40 vuotta aviossa) ja tein Jatta-kansioni opeilla täytettyä haukea, niin voi sitä kehujen määrää! Mistä sinä Kulta tällaistakin olet oppinut? 

Omituisen värinen hauenvonkale. 
En ollut varmaan haukea ennen kotitaloustuntia nähnytkään,
 silakka-alueella!

Kirjahyllyjeni kerrostumat ovat rakkaita. Katselen tässä kirjoittaessani mieheni työhuoneen hyllyä. Se kertoo hänestä. Kirjahylly kuvaa paljon enemmän ihmisen persoonaa kuin vaatehylly, ellei nyt sitten ole säilyttänyt elämänsä tärkeiden etappien asuja. Se olisi myös kiinnostavaa, mutta tilaa viepää.

Olen lukenut viime aikoina paljon hyviä kirjoja, joista on jäänyt kirjoittamatta: Juha Seppälää, Niccolò Ammanitia ja Horace Engdahlia. Kirjoitan näistä ehkä myöhemmin. Nyt on sellainen kausi, että luetuttaa enemmän kuin kirjoituttaa.

Toivon, että joku kirjoittaisi uusista lukemismaailmoista, esim aikuisten lautapeleistä, joissa liikutaan kirjallisuuden ja historian aiheissa.
Entä vieläkö harrastetaan live-roolipelejä eli larppausta, jossa pelaajat käsikirjoittavat monta päivää kestäviä näytelmiä?
Luulen, että näissä piilee paljon luovuutta, josta minulla perinteisellä lukijalla on vain aavistus.

Lukemisiin ja hyvää viikonloppua toivotellen,
Jatta

 

Vaaransin henkeni ja kapusin keittiötikkaille ottamaan kuvan
tästä katonrajassa olevasta hyllystä!

Nadine Gordimer, My Son's Story (1990)

Koulupoika pinnaa kokeisiin lukemisesta ja livahtaa elokuviin, varmuuden vuoksi  kauemmas kotoa hienoon ostoskeskukseen. Omaan näytökseensä mennessä hän törmää ulospurkautuvien joukossa isäänsä ja tämän rakastajattareen. Nolo juttu, vielä nolompi, kun tämä tapahtuu rotukiistojen Etelä-Afrikassa ja isä on arvostettu musta vapaustaistelija, Sonny, ja nainen on myös taistelussa mukana oleva valkoinen. Sekä isä että poika ovat salaa elokuvissa. Mustat ovat päässeet elokuvateattereihin vasta vuoden ajan. Tässä on lähtötilanne Gordimerin raastavalle teokselle isän ja pojan suhteesta.

Kirjan kertoja on poika, Will. Kirjan nimi on kuitenkin Poikani tarina. Nimivalinta kertoo kunnioituksesta Sonnya kohtaan ja siitä, että kirjailija haluaa Willin menevän isänsä pään sisään ja tulkitsevan tämän ajatuksia ja käsitystä heistä molemmista. Kertoja on aikuinen Will, muistoissa on osin pojan kapea näkökulma, osin ajan tuomaa ymmärrystä.

It's an old story - ours. My father's and mine. Love, love/hate are the most common and universal of experiences. But no two are alike, each is a fingerprint of life. That's the miracle that makes literature and links it with creation itself in the biological sense.

Tarinaan tuo kiehtovaa sävyä pojan erilaiset tulkinnat tilanteista ajan kuluessa.

Isä lähettää pojan viemään asiakirjettä rakastetulleen. Hänen motiivinsa on saattaa naisen osoite jonkun tietoon sen jälkeen, kun häntä on jo kerran turhaan etsitty traagisen perhetapahtuman vuoksi. Poika, joka on muutoinkin tullut vihityksi isän salaisuuteen, on juuri sopiva tähän tehtävään. Näin Will ymmärtää asian myöhemmin, nuorena aikuisena, käytännöllinen motiivi. Mutta miten julma tehtävä, saattaa oma murrosikäinen poika lemmenpesään, jossa on sänky heti ovensuussa!

Nuoren Willin tulkinnat ovat rajuja. 

What’d he send me there for? I keep going over the place. What I saw, what he made me see. Her pants and bras on the radiator. The bed right there where you walk in. Don’t they know about privacy? People like her, so dedicated to our freedom, worming their way to get to see our prisoners, standing on our doorsteps. 

I keep thinking about it and as I change, get older – every month makes a difference when you are young and finding about yourself – my answers change. Forbidden pig. Pink pig. I’ve thought what he wanted was to mix me up in it. What men feel. … Father and son more like good buddies. 

Siis eräänlaista seksuaalikasvatusta: katso poika, täällä minä nautiskelen, ja on luonnollista, että sinulla on samanlaisia ajatuksia.

And then again – I’ve come to understand something else. I think I have. … I think what he wants is to show off his virility. To me. The proof of his virility. … He sent me to her to show me it’s not my turn yet. … The old bull still owns the cows, he’s still capable of serving his harem, my mother and his blonde. 

Isä haluaakin pullistella miehyyttään pojalle. Ja poika toteaa vielä, että isä ei edes tajua näitä asioita itsestään, hän - poika - tietää paremmin. 

Poika on ainoa perheestä, joka pysyy vallankumouksen ulkopuolella. Häntä ärsyttää tietää, että se on rooli, jonka vanhemmat haluavat hänelle. Hänen passiivisuutensa ja tietämättömyytensä toivotaan suojaavan perheen aktiiveja toimijoita. Poika ei kuitenkaan ole niin passiivinen: hän tarkkailee. Hän näkee muutoksen äidissä ja aavistaa tämän nousun ja isän syrjään joutumisen. Pojalla on tuntosarvet, joita kirjoittava ihminen tarvitsee. Jonain päivänä hän aikoo kirjoittaa vapautusliikkeestä ja kertoa, miten raakaa työ vapauden puolesta oikeasti oli, jatkuvaa taistelua, kuten erämaassa asuvien taistelu janon tyydyttämiseksi tai kylmillä seuduilla asuvien taistelu paleltumista vastaan. 

Will vihaa pettäjäisäänsä pitkään, koska tämä pettää ihanan äidin luottamuksen ja samalla särkee koko perheen. Isä pettää perheen sekä suhteella valkoiseen naiseen että uppoamalla isompaan asiaan perheen kustannuksella. 

Lopuksi Will tuntee vain hellyyttä vanhentunutta Sonnya kohtaan, joka on menettänyt molemmat naisensa ja aseman liikkeessä. Vanhaa kehäraakkia viedään edelleen kuulusteltavaksi aika ajoin. Poika kirjoittaa isälle runoja vankilaan, mutta arvelee, ettei niitä tälle anneta.

    What he did – my father – made me a writer. Do I have to thank him for that? Why couldn’t I have been something else?
     I am a writer and this is my first book – that I can never publish. 

Tarina on siis Willin mielestä liian intiimi. Hyvä, että hän julkaisi sen kuitenkin. Yksityinen kokemus avaa yleisen ongelman paremmin kuin faktat; lukijalle kirja on kertomus vapaustaistelusta, juuri sellainen, mitä Will suunnitteli.
Ai niin, mutta eihän kirjan kirjoittaja olekaan mikään kirjailija Will, vaan Etelä-Afrikan roturistiriidoista paljon kirjoittanut Nadine Gordimer, joka kirjan julkaisua seuraavana vuonna sai Nobel-palkinnon! Gordimerin kirja saa lukijan eläytymään niin, että hän kuvittelee lukevansa omaelämäkertaa. 

Luin tämän kirjan jo heinäkuussa. Kirjoitukseni osoittaa, mikä on jäänyt mieleen päällimmäiseksi. Jos olisin kirjoittanut heti, olisin varmaan kirjoittanut enemmän Sonnyn rakastajattaresta, ihmisoikeustoimistossa työskentelevästä Hannah Plowmanista, ja Ailasta, Sonnyn viehättävästä ja hillitystä vaimosta, joka leikkaa eräänä päivänä hiuksensa lyhyiksi, ja Baby-siskosta, joka liittyy vapaustaitelijoiden militanttisiipeen. Nämä hahmot ovat jääneet muistissani taka-alalle.

Kirjan ydin on isän ja pojan tarina. Gordimer onkin valinnut alkusitaatiksi William Shakespearen soneetin 13, mikä sopii hyvin, koska Willille oli annettu nimi Shakespearen mukaan.
You had a Father, let your son say so.

"Kirjahylly kuulostaa jotenkin historialliselta"

  

Otsikon lause on eilisen Kouvolan Sanomien kulttuurisivulta. Artikkelin nimi on ”Kirjat ovat kadonneet kodeista”. 

Juttuun haastateltu sisustussuunnittelija Teuvo Loman sanoo, että viime kesän Jyväskylän asuntomessuilla ei kodeissa ollut minkäänlaisia kirjahyllyjä. Loman itse ei kaipaa kirjoja. Asiakkaidensa koteihin hän suostuu tapetoimaan feikkihyllyjä. Loman näkee suhtautumisen kirjahyllyyn myös sukupolvikysymyksenä.
- Vanhemmat ihmiset pitävät kirjahyllystä kiinni hullun lailla.

- Tämän päivän sisustajan mielestä muinaisjäänne tekee huoneesta ahtaan.
- Osa kirjatapeteista on hyvin todenmukaisen näköisiä. Ne ovat aika hauskoja.

Loman uskoo kirjojen hävinneen, monestakin syystä. Yksi on se, että lukeminen on vähentynyt. 

Suomen kustannusyhdistyksen mukaan painettujen kirjojen myynti on pudonnut ja sähköisten kirjojen myynti on edelleen pientä.

Jutussa haastateltu nuori nainen, Laura Hirvelä, pitää mieluummin hyllyssään valokuvia ja suomalaista muotoilua kuin turhia kirjoja. Hän ei lue, mutta vaikka lukisikin, ei pitäisi kirjoja esillä.
- Se ei ole tätä päivää.
- Kirjahyllystä tulee ensimmäisenä mieleen tumma, massiivinen hylly, joka on täynnä kirjoja ja pölyä. Sellainen tunkkainen.
- En tiedä yhtään kaveria, jolla olisi kirjoja esillä. Elokuvia on.

Kolmas jutussa haastateltu on Suomen kirjastoseuran puheenjohtajanakin toiminut entinen kansanedustaja Markku Laukkanen. Hänen hyllyissään on 3000 - 4000 teosta.
- Kotikirjasto on loppumaton tiedon ja elämysten lähde.
- Kirjahylly luo myös kotiin tunnelmaa.

Muistan, miten lapsena haaveilin sekä omasta huoneesta että ikiomasta kirjahyllystä. Kun lähdin opiskelijamaailmaan, ostin kaiken aikaa kirjoja. Mitään muuta en omistanutkaan kuin vaatteeni ja kirjani, koska silloiset opiskelija-asunnot olivat valmiiksi sisustettuja. 

Silloin oli todella junttiuden huippu laittaa kirjahyllyyn kirjojen paikalle koriste-esineitä; maljakoita, matkamuistonukkeja ja jotain pahkakuppeja. 

Kirjat merkitsevät sivistystä. Onko nykyään vanhanaikaista olla sivistynyt?

Siirryn lukemaan toimittaja Anne Penttisen omaa kommenttia, ns. kainalotekstiä. Teksti on otsikoitu ”Saahan ne takaisin” – ei voi olla totta! Minä niin luulin, että hän - kulttuuritoimittaja - ilmaisisi eriävän mielipiteen. Ei, hän on lähdössä metsästämään pahvilaatikoita. Hän sanoo, että kirjoilla ei ole hänelle niin suurta merkitystä, että niiden olisi oltava esillä vallankin kun ne vievät tilaa ja synkistävät asuntoa. Ne voi kantaa varastoon, jos ne eivät sovi olohuoneen valoisaan sisustukseen.
Näin sanoo kulttuuri- ja menotoimituksen toimittaja. Mikä meno?
Tätä lukijaa alkaa hervottomasti naurattaa tilanteen absurdius.

Mitä sanotte kirjojen ja kirjahyllyjen ystävät? Sopiiko muinaisjäänne olohuoneenne muuhun sisustukseen?