Mari Mörö on kirjoittanut joukon lastenkirjoja, tehnyt radio-ohjelmia, kirjoittanut puutarhakolumneja ja opettanut luovaa kirjoittamista verkossa toimivassa kirjoittajakoulussaan. Hän on kirjoittanut myös viisi aikuisten romaania, joista ensimmäinen Kiltin yön lahjat oli sekä Finlandia-palkintoehdokkaana että sai Arvid Lydecken -palkinnon vuonna 1998.
Paikkaa ja mieltä on Mörön romaaneista viimeisin, julkaistu 2007.
Kirjassa on kaksi kertojaa, pihatyömies Hukkanen ja kiireinen naistenlehden toimittaja Krisu. Tarkastelukulma henkilöiden elämään on parodisoiva ja muistuttaa Kari Hotakaisen tyyliä sekä herkullisessa kerronnassa että lakonisissa mietelausemaisissa tiivistyksissä. Mörö tuntuu olevan pienen ja yksinkertaisen puolella ja hosumista vastaan. Mieleeni nousee myös Miina Supisen perhekuvaus romaanissa Liha tottelee kuria.
Elämä masentuneen, työelämästä pudonneen ja nettipeleihin uponneen Taro Matsonin kanssa ei enää miellytä Krisua. Hän haluaa eron ja haluaa sen järjestettäväksi niin, että lapset pysyvät peruskodissaan ja vanhemmat ovat vuoroviikoin jossain muualla. Hän itse asuu lapsettomat viikkonsa uuden poikaystävän luona, jonka seuraan myös pettyy. Saamaton Taro päivystää kodin varastoon rakentamassaan peliluolassa kaiken aikaa, koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä vapaaviikoillaan. Krisu järkeilee, että lasten elämässä on parhaiten paikkaa ja mieltä silloin, kun he eivät joudu kahden kodin systeemiin ja kun he saavat olla aikuisten ohella oman elämänsä "osallistuvia suunnittelijoita". Hän ei pysty kuuntelemaan kenenkään neuvoja tässä kuten ei muissakaan asioissa.
Onko pomottavan Krisun täydellisenä pitämä systeemi toimiva? Tuoko se onnea? Onko hänen ajattelunsa edes kovinkaan omaperäistä vai koostuuko se yleisistä kliseistä ja uskomuksista.
Kodin piha on muun ohessa rempallaan ja apua löytyy Hyvä Helmi -firmasta, jonka perustaja on haistanut markkinaraon uusavuttomien ihmisten elämän puitteiden järjestämisessä. Jotkut kiireiset uraihmiset palkkaavat työmiehen jopa kokoamaan lapsen rattikelkan ja öljyämään narisevat ovet. Rahaa on, mutta ei aikaa, joten hulppeisiin omakotitaloihin tarvitaan mökkitalkkaria.
Ennen kotitöitä kutsuttiin arjen rutiineiksi, tätä nykyä identiteetin tappajiksi.
Hukkanen päätyy Krisun ja Taron kotiin toteuttamaan pihasuunnitelmaa, mutta joutuu mukaan paljon muuhunkin. Hän on valmistunut "tähän aikaan sopimattomaan ammattiin", arkeologiksi. Kotiapufirmojen työntekijöissä on sekä hänen kaltaisiaan, että halpatyövoimaa.
Pomppaan Juhtaiskien sivustolle, jossa keksin haeskella työmiestä. Pula työntekijöistä on muillakin, ja Ulan Batorista saa kuulemma luotettavia miehiä, Painavat hulluina 16-tuntisia päiviä, eivät karkaile kesken päivän saati sairastu tämän tästä.
Juhtaiskät on nettiyhteisö, sparraussivut, joissa eroisiksi tippuneet miehet kertovat oman tarinansa ja tukevat toisiaan. Hukkanen joutuu sinne sattumalta etsiessään peräkärryä, mutta koukuttuu, asuuhan hän itsekin sukulaisten pellon laidassa asuntovaunussa ja koettaa ohjailla poikaansa matkan päästä.
Paitsi perhe ja työelämä Mörön kritiikin kohteena on työpaikkojen teennäiset hengennostatustilaisuudet, lapsille suunnitellut maailmanparannuskurssit ja huonoa omaatuntoa potevien vanhempien heille tarjoamat ökysynttärit, netin ahmaisema elämä, vapaa-ajan ja koko elämän hektinen suorittaminen, ihmisten toisilleen asettamat vaatimukset, opettajien työn väheksyntä ja omien lasten neroina pitäminen.
Omia lapsiahan on itse kunkin vaikea tarkastella objektiivisesti ja on tärkeää pitää heitä parhaina ja rakkaimpina kaikista, mutta aivan sokea ei saisi olla. Olen kokenut tähän ongelmaan liittyviä tilanteita työssäni. Eräskin oppilaan arvosanasta valittanut äiti oli vakaasti sitä mieltä, että tyttö oppi englannin kielen tuosta vaan ja osaa nyt enemmän kuin opettaja, koska sai joululahjaksi Sex and the City -boxin, ja omaksui sitä katsoessaan mahtavan sanavaraston.
Maanläheinen Hukkanen näkee pihatöissään ihmisten kyvyttömyyden odottamiseen ja taipumuksen suhtautua kaikkeen kertakäyttöisenä. Nurmikko pitää levittää rullasta ja tökätä pihaan palmuja, jotka eivät kestä yhtä kesää pitempään.
Ihminen on palannut takaisin keräilyasteelle: ihmisten, työsuhteiden, rihkaman, aivan kaikkien asioiden suhteen. Lapsia ei täällä saa pysymään tolkuissaan millään.
Takakannen kuva näyttää parisuhdeonnelan, joka jää usein haaveeksi. Mies osoittautuu nenäviheltäjäksi, kuten Krisun uusi kumppani, ja naisen vaatimukset alkavat ärsyttää. Kun liikaa odottavalle syntyy parisuhteessaan lapsia, niin epärealistinen unelma on yhä vaikeampi saavuttaa.
Kylmäketjusta puhutaan, mutta lämpöketju on se mikä tässä maailmassa ratkaisee.
Käy ilmi, että kumpikaan kertojista ei ole kovin vahvoilla elämässään. Hukkanen on kuitenkin tavoittelemassa yksinkertaisuutta elämäänsä, mitä kuvastaa hänen kaunis ajatuksensa omasta tulevaisuudestaan.
Keskellä kauheaa kuuklausruuhkaa, siinä jopati-risteyksessä, infoähkyn ytimessä, määrätietoisen ajelehtimisen seurauksena: minä haluan laittaa vain muutaman kiven paikalleen, niin kuin ne olisivat aina olleet siinä.
Kirja on kirjoitettu 13 vuotta sitten. Siinä on paljon tähän hetkeen iskevää, mutta eiköhän samat trendit ole näkyneet koko 2000-luvun. Nettivainoa ei kirjan kirjoittamisen aikaan vielä ollut siinä mitassa kuin nykyään ja nettipelimaailma nähtiin ehkä pahempana peikkona kuin miksi se on osoittautunut.
Käsitys perheestä on yhä laajentunut ja monipuolistunut. Hukkanen määrittelee perheen seuraavasti:
Ne jotka pitävät sinut kuosissa - ne kuuluvat perheeseen.
