He antoivat
minulle tehtäväksi pakata Arnen jäämistö. Lenzin kirjan alkulause kuvaa
hyvin kirjan tyyliä. Kerronta on korutonta, hiljaista, yksityiskohtaista ja
hienostuneen vaatimatonta. Nautin tavattomasti tämän romaanin tyylistä, ikään kuin
kertoja sanoisi: "Pysähdy kuuntelemaan, tämä on tärkeää, älä kiirehdi."
Arne tulee kertojan, Hansin, perheeseen, koska koko
muu perhe on menehtynyt ja Arnen edesmennyt isä oli Hansin isän ystävä. Sopeutuminen
uusiin oloihin surutyön ohella ei ole helppoa lahjakkaalle, mutta sosiaalisesti taitamattomalle esimurrosikäiselle pojalle. Arnen kaltainen hyväuskoinen ja
puhdasotsainen tyyppi ärsyttää kyynisempiä kavereita. Arne haluaa kuulua
joukkoon hinnalla millä hyvänsä. Hän menestyy tahallaan koulussa huonommin kuin
hänen todelliset kykynsä edellyttäisivät. Kun hänet ylilahjakkaana siirretään
ylemmälle luokalle, hän alkaakin osata vähemmän. Kotona hän opiskelee suomen
kieltä ja haaveilee tulkin ammatista - ei mitenkään muodikasta 12-vuotiaiden joukossa. Pahaksi onneksi hän ihastuu
sijoitusperheensä tyttäreen, Wiebkeen, joka katsoo parhaaksi pitää yhtä koulun
koviksen kanssa. Muutamaa vuotta Arnea vanhempi Hans huomaa Arnen ahdingon ja
tarpeen olla hyväksytty ikäistensä joukossa, mutta ei pysty puuttumaan Arnen ikätovereitten tiukkaan
ryhmäkäyttäytymiseen. Perheen kolmas lapsi, pikkuveli Lars, on paljon
suoraviivaisempi kuin veljensä eikä pysty tuntemaan samanlaista myötätuntoa.
Kiusattu ei ole kirja koulukiusaamisesta.
Suomalaisessa nimessä on vain korostettu yhtä puolta Arnen elämässä.
Alkuperäinen saksankielinen nimi Arnen
jäämistö on parempi, koska juuri jäämistön läpikäymisestä on kyse. Hansin selvitellessä Arnelta
jääneitä tavaroita, hän pohtii Arnen persoonaa, Arnen henkistä jäämistöä. Hansin tapa kertoa tapahtuneesta on koruton. Hän ei esimerkiksi kerro itsestään mitään. Saamme tietää vain sen, että
hän arvosti suuresti varhaiskypsää, vilpitöntä Arnea. Hans ei syytä ketään. Kukaan ei aavistanut, miten syvästi Arne koki
epäonnistumisensa nuorten yhteisössä. Kukaan ei myöskään saanut tietää, miten suuri osa hänen lohduttomuudestaan
johtui perheen menettämisestä kauheassa teossa, jonka isä oli tehnyt
yrittäessään hävittää koko perheen omien taloudellisten vaikeuksiensa takia. Silloin siinä ympäristössä ajateltiin, että aika parantaa haavat ja että pahasta on paras vaieta. Hyvin
paljon jää selittämättä. Lenz ei psykologisoi; hän antaa Hansin kertoa sen,
minkä tämä näki. Kirja päättyy kauniiseen kohtaukseen, jossa reipas Lars-veli liittyy Hansin seuraan tämän pakattua Arnen tavarat ja alkaa laittaa niitä päättäväisesti takaisin paikoilleen. Kumpikaan
meistä ei maininnut Arnen nimeä, mutta silti tiesin, että me molemmat
toivoimme, että hän olisi yhä ollut meidän luonamme siinä suuressa
hiljaisuudessa, joka meitä nyt ympäröi.
