Kaksi hyvää elokuvaa kotisohvalta katsottuna

 

Meidän mökin ope-patsas viime syksynä
ensilumen aikaan. Kuva: Ume

Koska molemmat elokuvat, joita tässä tarkastelen, tapahtuvat koulumaailmassa ja molemmissa on työlleen omistautunut opettaja, niin tämä valokuva meidän mökiltä sopii alkukuvaksi aika hyvin.
 

STEVE

Uusi brittielokuva Steve on katsottavissa vain Netflixissä. Sitä näytettiin pari viikkoa muutamassa suuressa kaupungissa USA:ssa ja Englannissa ennen kuin se siirtyi vain suoratoistona katsottavaksi. 
Näin on käynyt monelle muullekin tasokkaalle elokuvalle. On harmi, jos elokuvateattereihin jäävät vain keskinkertaiset elokuvat ja suoratoistojätit ostavat parhaat. Tämä ohjaa ihmisiä katsomaan elokuvat omilta laitteiltaan ja elokuvateatterit vähenevät entisestään.
Miksi kaikki pitää tehdä kotona? Minä haluaisin käydä elokuvissa.

Steven on ohjannut Tim Mielants ja se perustuu käsikirjoittaja Max Porterin pienoisromaaniin Shy. Elokuvan ensiesitys oli Toronton filmifestivaaleilla tänä vuonna.
Pääosan vaikeista taustoista tulevien oppilaiden sisäoppilaitoksen/koulukodin rehtorina tekee koskettavasti Cillian Murphy.
Opettajat ovat helisemässä aggressiivisten teinien kaitsijoina. Kaiken lisäksi kouluun saapuu filmiryhmä tekemään ohjelmaa näistä nuorista ja heidän opettajistaan. Ilmeisesti koulu on edistyksellinen menetelmissään ja huolenpidossaan. Sen mainitaan noudattavan suomalaista mallia. (Jaahas!)
Oppilas, josta uupunut rehtori Steve on erityisen huolissaan, on ahdistunut Shy, jota näyttelee Jay Lucurgo. Katsoja pelkää molempien puolesta, eikä suotta. 

Kun rehtori lopulta pääsee kivaan kotiinsa aamulla, sisäoppilaitoksessahan on oltava myös yövalvonta, tuntuu, että siirrymme aivan eri maailmaan. Vaimo on lähtemässä töihin ja iloiset lapset kouluihinsa.
Ikimaailmassa rehtori ei pystyisi kuvaamaan ulkopuoliselle millaista katastrofien torjuntaa hänen työnsä on.  

Elokuvassa on koomisetkin hetkensä. Kun kaaospäivän - sama kuin muutkin päivät - keskelle pyrähtää myös paikallinen poliitikko tyhjine puheineen, niin Shyn kysymys hänelle on kuin balsamia haavoihin myös rehtorille ja muulle henkilökunnalle. Ovatko poliitikot syntymästään asti tuollaisia, noin pönttöjä?  

KUOLLEIDEN RUNOILIJOIDEN SEURA

Tämä vuonna 1989 valmistunut ja televisiossa aiemminkin näytetty elokuva oli muutama päivä sitten jollain tv-kanavista ja löytyy ainakin Yle Areenasta.

Elokuva tapahtuu sisäoppilaitoksessa kuten Steve, mutta on miljööltään ja ajankohdaltaan aivan erilainen. Nyt ollaan rikkaitten perheitten pojille suunnitellussa brittiläistä public schoolia jäljittelevässä oppilaitoksessa USA:n itärannikolla 1950-luvulla. 

Koulussa perinne ja totteleminen ovat tärkeimpiä arvoja, mutta mitä tapahtuu, kun kouluun astelee uusi opettaja, joka haluaa kasvattaa pojat ajattelemaan omilla aivoillaan, arvostamaan runoutta ja vapautta ja tätä hetkeä, jolloin he ovat nuoria ja elossa?
Pojat ovat toteuttamassa ankarien isiensä toiveita. Kaikkein tärkeintä on valmistuminen hyväpalkkaiseen ammattiin ja mitään turhaa kuten taiteita ei saa harrastaa edes vapaa-ajalla.

Steven dramaattiset hetket tapahtuivat yhden vuorokauden aikana, Kuolleiden runoilijoiden seurassa pojat ehtivät kiintyä opettajaansa ja vaalia haaveitaan pitempään, lähes lukukauden verran. 

Opettaja John Keatingin roolin näyttelee mieleenjäävästi Robin Williams. 
Poikien joukossa on tulevia ansioituneita näyttelijöitä, esim. Ethan Hawke, joka esittää aran Todd Andersonin roolin. 
Elokuva on saanut alkunsa käsikirjoittaja Tom Schulmanin omista muistoista. Mietin, että hän saattaisi olla juuri elokuvan oikeudentuntoinen Todd, jolla moraali voittaa hetkeksi arkuuden.
Ohjaaja on muitakin menestyselokuvia ohjannut Peter Weir.

Kun katson Kuolleiden runoilijoiden seuraa mietin, miten tarpeellinen pysähtyneitä käsityksiä ravisteleva nuorisoliike USA:ssa olikaan. 
John Keatingin kaltaisia ihmisiä pidettiin syystäkin lietsojina ahtaasti ajattelevissa piireissä. "Captain, my captain", pojat kutsuivat Walt Whitmania toistaen opettajaansa ja innostuivat tämän "carpe diem, sieze the day" -ajatuksesta. Heissä jäi itämään kapinan siemen, jota heidän kohtaamansa vastarinnan vuoksi vasta heidän lapsensa pääsivät enemmän toteuttamaan. 
Nykyään korostetaan "ole oma itsesi" -ajatusta, mutta se, sekään, ei näytä tekevän onnelliseksi, vaan tuottaa monelle eksyneisyyden tunnetta.      

Opettajainkoulutuslaitoksissa pitäisi katsoa nämä molemmat elokuvat ja kouluissa oppilaille näyttää varsinkin tämä jälkimmäinen, koska Steven maailman he tietävät ja se on masentava.
Kuolleiden runoilijoiden seura virkistää, innoittaa ja tuo elämänmyönteisyydellään toivoa. Se pukkaa elämään: tartu hetkeen, tämä on sinun elämäsi!

Vielä tulee mieleen yksi opettajan uraa suunnitteleville suositeltava elokuva. Bhutaniin sijoittuva Koulu maailman laidalla.  
  

Alun kuvassa on mieheni lahjaksi saama moottorisahalla tehty veistos. Olimme muuttamassa Kuhmosta 23 vuoden jälkeen. Pieni seiskaluokkalainen kantoi karhuveistoksen kouluun, ojensi sen miehelleni ja sanoi: "Kun sä nyt muutat sinne, sinne... niin me aateltiin antaa tämä sulle." Veistos on kulkenut mukanamme jo 25 vuotta. 
Se oli ensin meillä olohuoneessa, mutta veimme sen sitten mökille.
Voi, mitkä koululeikit tämän lempeän hahmon inspiroimina onkaan leikitty! Oppilaina on olleet nuo linnut, pehmolelut, Maiju-mummi (=minä) ja lapsi.

"Sivistys ja ilo" on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana. 
Minä toteutan teemaa täällä kotimaisemissa käymällä lapsenlapsen kanssa taidemuseossa, Pomppumaailmassa ja katsomassa elokuvan Ella ja kaverit.
Iloiset terveiset messuilijoille! 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024

Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 

      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)

Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

.