Kun vuosi vaihtuu...

Aamuiselta kävelylenkiltä Kymijoen rannalta
29.12. 2024

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu vain numero. Ihmisen haaveet, ilot ja murheet eivät nollaudu, muutokset tapahtuvat muussa kuin kalenterin ajassa. 

Minä olen viime aikoina hätäillyt lähes koko elämänsä laitoksissa eläneen siskoni vuoksi. Hänet siirrettiin joulun alla mielen sairauksia potevien yksityisestä kuntoutuslaitoksesta, viihtyisästä ja turvallisesta ryhmäkodista, kunnalliselle vanhuspuolelle ja minun mielestäni aivan liian vaativaan elämään. Taakse jäi yhteisöllisyys ja lämmin, kaikesta huolta pitävä omahoitaja, tilalle tuli oma yksiö, yksinäisyys ja vaihtuvat kodinhoitajat (Huom! Tämä väärä termi, kotihoidon hoitajat siis, selitän PS-osassa lopussa). Kun ennen huoneeseen leijaili läheisestä keittiöstä ruuan tuoksu Tarjan katsellessa telkkaristaan oopperoita, niin nyt hänen pitää seurata kellosta ruoka-aikoja ja mennä rollaattorin kanssa hissillä alempaan kerrokseen. Entisessä paikassa, Kotirannassa, tultiin koputtelemaan ovelle, jos sattui torkahtamaan ruoka-aikaan ja saateltiin hellästi yhteiseen pöytään. 
Nykyisen palvelutalon alakerrassa asuvat huonompikuntoiset, Tarja ei täyttänyt kriteereitä. Yläkerran "hyväkuntoisille" ei ole mitään yhteisöllistä toimintaa, ei ollut edes joulujuhlaa.
Tarjalle keittiönurkkaus ja makuuhuone ovat turhia. Hän halusi sänkynsä nojatuolin ja television lähelle, kaikki samaan huoneeseen, kuten hänellä on aina ennenkin ollut. Jos elämä olisi mennyt toisin... no turha ajatella. Näin se on mennyt.  
 
Aloin muistella siskoani ja itseäni ja kaikkea lapsuudessa tapahtunutta, enkä tiedä, onko se muisteleminen ollenkaan minulle hyväksi. 
Nykyään psykologisoituneessa maailmassa korostetaan sitä, miten kaikki elämässä pitää "käsitellä" - ei oteta huomioon sitä, että usein on vain parempi hyväksyä ja antaa olla. On asioita, jotka eivät millään määrällä käsittelyä muutu eivätkä korjaudu, vaan pitävät vatvojan onnettomana. Usein myös aika on paras korjaaja, koska se tekee kipeistä asioista siedettävämpiä. 
Paljon myös lokeroidaan ja määritellään itseä sekä muita, pseudopsykologiaa, jota mm. naistenlehdissä ja nykyään Hesarissakin paljon harrastetaan. Ei ihminen ole niin yksinkertainen.

Luin Hannu Väisäsen erinomaisesti kirjoitetun teoksen Viisikko, jossa hänen aiemmissa omaan elämään pohjautuvissa romaaneissaan esiintyvät sisaruksensa ovat jo vanhoja ihmisiä ja tapaavat säännöllisin väliajoin Anteron, Väisäsen alter egon, kodissa Ranskassa. 
Sähkökatkon aikana Antero viihdyttää "heimoaan" tarinoilla.
Eräässä niistä hän hahmottelee tilanteen, jossa vanhoista ihmisistä on tullut taakka yhteiskunnalle ja viisas virkamies Oikotie keksii ratkaisun, joka muistuttaa japanilaisen legendan käytäntöä kantaa oma vanhus selässä Obasute-vuorelle kuolemaan, jolloin seuraava sukupolvi saa yhden kulhollisen lisää riisiä ja yhden neliömetrin enemmän tilaa.
Kun vanhuus ei ole arvo, eikä vanhusta nähdä arvokkaana ihmisenä, häntä aletaan pitää vain ärsyttävänä kulueränä, joka ei millään halua siirtyä syrjään ja kaiken lisäksi hoidattaa ahkerasti terveyttään. Anteron tarinassa vanhukset huijataan linja-autoihin, jotka vievät heidät Vanhuskorpeen, mutta näillä konkareillahan on selviämistaitoja, joista nuoremmilla ei ole tietoakaan. 
Kun Oikotien suunnittelemassa modernissa maailmassa hallitukset ja trendit vaihtuvat, herää jossain vaiheessa myös tunne siitä, että jotakin puuttuu yhteiskunnasta, ne somat albumejaan selaavat vanhukset keinustooleissaan. Vanhuskorpeen lähetetään partiohelikoptereita etsimään vapaaehtoisia kunniavanhuksen virkaan. Mitä tekevät leirielämää viettävät vanhukset? He kieltäytyvät tarjotusta tittelistä, koska ymmärtävät, että on parempi pysytellä korvessa kuin mennä nuuskimaan uutta epäilyttävää humanismia. 

Omaa aikaa eläessä on vaikea hahmottaa ajan erityispiirteitä.
Kun katselen taaksepäin tiedän ainakin sen, että milloinkaan minun aikanani ihmiset eivät ole ollleet yhtä itsekeskeisiä kuin nykyään. Woody Allenin elokuvien omia neuroosejaan vatvova hahmo ei enää tunnu niin erikoiselta ja koomiselta, koska tällaisesta minäminä-käyttäytymisestä on tullut niin yleistä. 
Ruman puheen ja käyttäytymisen normalisoituminen marginaalista yleiseksi on myös aikamme piirteitä. Kaiken pilkkaamisen ja sättimisen keskellä toivotaan, että koulu pitäisi lapset hyväkäytöksisinä, mikä on mahdottomuus. Tietenkin toivotaan myös, että sanat eivät johtaisi tekoihin, mutta sekin on mahdottomuus.  

Vaihdoin vanhan Samsung-puhelimeni uuteen, jonka nimi on Honor Smart. Kunpa pystyisin puhelimeni nimen arvoiseen kunnialliseen ja fiksuun olemiseen.
Otankin nämä uljaat sanat vuoden 2025 motokseni. 

Miksi puhelimien pitää olla niin erilaisia? Kaikki toimii Honor Smartissa eri tavalla kuin Samsungissa, ja vaihto on vaatinut lukuisia uudelleen kirjautumisia eri palveluihin. Kiitos miehelleni asennustöistä. Vielä on keksimättä, miten kuvat saa yhdistetyksi suoraan läppärille. Toistaiseksi lähetän ne ensin sähköpostiin ja siirrän siitä omiin kuvakansioihini. Alkukuvan otin uudella puhelimellani. En tiedä, onko se yhtään vanhaa parempi, tänään oli kuvaamisen kannalta huono sää, todella hämärää. Tietenkin kuvan onnistuminen on eniten kiinni kuvaajasta, tiedän.

Siskollani ei ole puhelinta. Kotirannassa hoitajat toivat talon siirreltävän puhelimen hänelle ja laittoivat kaiuttimelle, koska korvalta puhelin siirtyi minne sattui. Nyt minä en saa häneen yhteyttä.
Tarjalla on ollut oma puhelin viimeksi lankapuhelinaikana. Se jouduttiin viemään pois, koska hän saattoi ahdistuneena soittaa poliisille, hätäkeskukseen ja minne sattui sekä tilata turhia tavaroita. Ehkä sellaista ei enää tapahtuisi, hänestä on tullut passiivinen, mutta löytyykö puhelinta, joka olisi tarpeeksi helppo. 
Toistaiseksi olen vain väännellyt käsiäni, pyhäpäivät ovat häirinneet asioiden hoitoa. Aion huomenna soittaa kodinhoitajien esihenkilölle ja kysyä, voivatko hoitajat käynneillään tarjota Tarjalle mahdollisuutta soittaa siskoilleen, avata puhelun omalla virkapuhelimellaan ja katsoa, että puhelin on kaiuttimella.

On huolestuttavaa asua kaukana ja murehtia läheisestä. Tunnen painavaa syyllisyyttä siitä, että en ole pystynyt auttamaan siskoani enemmän.  Kulkuyhteydet poikki Suomen ovat erittäin hankalat. En pääse käymään hänen luonaan niin usein kuin haluaisin.
Tarjalla on edunvalvoja, mutta mitä hän valvoo, sitäkö, että Tarjan hoito ei tule liian kalliiksi vai Tarjan etua? Ymmärrän kyllä, että kuntouttavaan laitokseen on jonoa ja nuoremmissa mieleltään järkkyneissä ehkä sellaisia, jotka ovat paremmin kuntoutettavissa.  
Minusta tuntuu, että Tarja on viety Vanhuskorpeen, jossa hän ei selviä, koska ei ole nuorenakaan käynyt vaellusretkillä ja oppinut korvessa tarvittavia taitoja. 

Siskoni kanssa lapsuudenkodissa jouluna 1973, toinen lomalla
kielten opiskelusta ja toinen mielisairaalasta. 

Joulun alla 1975 omassa kodissa aviovaimona ja
opetusharjoittelijana, pian myös raskaana. Tarja tällöin
sairaalassa kroonistumassa ja välillä lapsuudenkodissa,
jossa hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta parantua. 

Ihmisen historiassa on ala- ja ylämäkiä kuten ihmiskunnankin historiassa. 
Toivottavasti tulehtuneet tilanteet laukeavat ja maailman diktaattorit huomaavat  muiden ohella, että tämä on vain yksi hauras pallo, jossa me voisimme oppia toinen toiseltamme sen sijaan, että kiellämme kaiken meille vieraan.

Honor Smart!

PS
31.12.
Korjaan yhden asian. Olen käyttänyt vanhaa termiä kodinhoitaja. Ei sellaisia ole nykyään, palvelun nimi on kotihoito, ja siihen kuuluu eri alojen ihmisten palveluja tilatun paketin mukaan: perushoitajat hoitavat mm. lääkkeet ja hygienian, siistijät asunnon siisteyden, pesula vie pyykit jne. Kotihoito lupasi pyynnöstäni toimittaa fysioterapeutin katsomaan, onko siskollani liian raskas rollaattori ja onko suihkutilassa tarvittavat välineet, kuten pesutuoli. Huoh!
Perushoitaja käy (hoitajat käyvät) hänellä neljästi päivässä. Ensin oli laitettu vain lääkkeet kaapin hyllylle, mutta onneksi muutossa mukana ollut entisen hoivapaikan hoitaja ja toinen siskoni vaativat, että ne eivät saa jäädä Tarjan vastuulle ja että aluksi pitää seurata myös, että Tarja osaa mennä alakerran ruokalaan (sillä raskaalla rollaattorillaan).  

Joulua, ystävät!

 

Toivotan kaikille joulun aikaa sellaisena kuin se itselle parhaiten sopii. 
Pois viha ja vainoamiset uskonnon, uskonnottomuuden, ihonvärin tai minkään muunkaan toissijaisen asian  vuoksi.  💗

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja 
vierailulla kirjastosta hyllyssäni

Katselin blogini tilastoja ja huomasin, että merkkipäivähän tässä on: tämä on 1001. blogijuttuni!
Tuhat ja yksi yötä -kokoelman kehyskertomuksessa prinsessa Šeherazade kertoo kuningas Šahryārille jännittäviä tarinoita joka yö tuhannen ja yhden yön ajan välttyäkseen teloitukselta. Aiemmat vaimonsa kuningas on surmannut heti hääyön jälkeen. Prinsessa jättää viisaasti illan tarinansa jännittävään kohtaan, joten kuninkaalla on mitä odottaa, ja jospa hän sillä välin myös kiintyy viihdyttäjäänsä.  Tämä kirja kertoo kirjallisuuden voimasta. 
Minua ei ole kuolema uhannut. En ole kirjoittanut henkeni edestä vaan kirjoittamisen ilosta ja kiinnostavien keskustelujen toivossa. Niitä olen saanutkin ja olen siitä kiitollinen. 
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin muutaman kerran tuntenut turhautumista ja miettinyt, jatkanko blogia vai en. 

Aloitin blogini maaliskuussa 2013. Olin käynyt lukemassa poikani esikoisteoksesta Musta timantti kirjoitettuja kivoja blogiarvosteluja ja ryhtynyt miettimään, että jotain sellaista voisin itsekin kirjoittaa, olinhan jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjoja vihkoihin.
Aluksi luulin kirjoittavani vain kirjoista ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä, mutta koskaan en ole tehnyt mitään selkeää linjausta. Olen blogini nimen mukaisesti keskittynyt joskus enemmän kirjoihin joskus mietteisiin. Ajankohtaisissa ilmiöissä on usein sellaista, josta on aivan pakko kirjoittaa. 
   
Blogiperiaatteitani on ollut epäkaupallisuus ja pakottomuus.
En mitenkään pystyisi kirjoittamaan kaikista kirjoista mitä luen. Kaikistahan ei ole mitään kirjoitettavaa, ja mistä aika kaikkeen. Jotkut blogikaverini kirjoittavat kuun loppuun koosteen sen kuukauden aikana lukemistaan kirjoista, oli niistä sitten ehtinyt kirjoittaa tai ei. Sitä en ole itse hoksannut, olen kyllä kirjoittanut itselleni muistiin bloggaamattomien kirjojen nimiä, jos olen muistanut. 
En ole kokenut blogiani henkilökohtaiseksi lukupäiväkirjaksi, vaan pikemminkin osaksi bloggareitten ja muitten blogijuttuja lukevien lukupiiriä, jossa aika ajoin herää kiinnostavia keskustelun aiheita, kirjallisuudesta ja muusta.
Pidän kommenteista (ihmettelen, että ne eivät kaikille ole tärkeitä) ja käyn itsekin siellä täällä kommentoimassa.
Olen nauttinut keskusteluista monissa fantastisen upeissa, persoonallisissa blogeissa ja joistakin olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kiitän!

Osa kirjaston kirjanmerkki&infolipuketta. 
Kiitos kirjastolleni upeasta tarjonnasta ja omatoimiajoista,
jotka mahdollistavat käynnit iltaisin ja viikonloppuisinkin. 

Mitä tarkoitan epäkaupallisuudella? En ota blogiini mainoksia enkä ota vastaan juurikaan ilmaisia kirjoja. Pieni varaus tässä siksi, että tein viime syksynä kokeilun. Pyysin kymmenkunta kirjaa eri kustantamojen tarjouksista. Siinä kävi juuri kuten olin epäillyt: kirjoitin ehkä kahdesta.
Jos sitoutuisin kirjoittamaan kirjoista, joita en ole lukenut, niin minähän olisin töissä! Enhän voi tietää, sytyttääkö kirja kirjoittamisen tarvetta.
Kirjoja saan enemmän kuin tarpeeksi kirjastosta. Kun teen kirjastovaraukset ajoissa, saan aivan uutuuksiakin heti niiden ilmestyttyä.
Arvostan kirjoja, enkä halua niiden kasautuvan kotiini. Olenkin ajatellut, että ostaisin itselleni enää vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut ja kokenut huikean hyviksi. Sellaisia saattaa olla blogivuoden aikana pari kolme. Englanninkielisiä ei aina kirjastosta saa, niitä ostan useammin.
Pienkustantamoissa kirjojaan julkaisseiden ja omakustannekirjailijoiden kohdalla olen tehnyt muutaman kerran blogivuosieni aikana sen ratkaisun, että otan vastaan arvostelukappaleen, mutta kun tarkemmin ajattelen niin juuri heidän kirjansahan minun pitäisi ostaa, koska he tarvitsevat tukea. 
Kuka niitä kirjoja ostaa, jos me kirjaharrastajatkaan emme?
Ja mistä ihmeestä on tullut se käsitys, että lukemisen pitäisi olla ilmaista? Ei mikään muukaan harrastus ole!

Toinen uusi asia ilmaiskirjakokeiluni lisäksi on se, että liityin Instagramiin ja olen vienyt linkkejä kirjoituksiini sinne. 
Pidin siitä ajasta, jolloin kaikki kirjojen ystävät, jotka halusivat kirjoittaa ja keskustella kirjoista yhteisöllisesti, pitivät kirjablogia. Se on mennyttä, nyt puhutaan kirjasomesta ja julkaistaan sama tai eri juttu kirjablogissa, facebookissa, kirjagramissa, kirjatokissa ja jopa youtubessa. 
En ole oikein jaksanut perehtyä kirjagramiin, vaikka siellä olenkin haahuillut. Olen vain lukenut joitain kirjoituksia ja klikannut niitä sydämiä, joilla siellä kerrotaan, että kävin täällä. Nopeus näyttää olevan siellä valttia. 
Olen myös ajatellut, että liika on liikaa, kaikki pursuilevuus, kirjapinojen esittely yms. vain häiritsee minua.
Mieluummin luen kirjoja kuin kirjasomea. 

Blogi on mielestäni kirjoitusalustana ylivertainen noihin muihin somealustoihin verrattuna, koska blogissa voi käyttää kirjoittamisen tehosteita, tummennoksia, kursiivia jne ja kuvittaa kirjoitustaan. 
Tietenkin on hyvä, että kirjoista puhutaan ja niitä pidetään esillä monella tapaa kirjallisesta blogiesseestä Tiktok-videoon, jossa kirja nostetaan esiin ja näytetään peukkua. 

Kirjaesittelijöissä ei tietääkseni ole ammatti-influenssereita, jotka saaavat palkkaa siitä, että esittelevät tuotteita. Kustantamot eivät tarvitse tällaista ammattikuntaa, koska kirjailijat mainostavat itse omia kirjojaan somekanavillaan ja kirjasomen ihmiset tekevät sen rakkaudesta kirjoihin. 

On ymmärrettävää, että joillain nuoremmilla bloggareilla tai muualla kirjasomessa näkyvillä ihmisillä on haaveena, että heidät löydettäisiin sieltä kirjalliselle uralle. Näin on tapahtunutkin muutaman kerran, kustantamo on napannut kiinnostavaa somekanavaa ylläpitäneen ja hän on saanut kustannussopimuksen.
 
Minusta kirjabloggarina parasta on ollut juuri tämän aktiviteetin vapaus ja "hyödyttömyys", rahallamittaamattomuus.

Jossain vaiheessa muutaman vuoden bloganneena mietin, että blogikirjoitteluhan on hyvää harjoitusta oman muistelmateoksen kirjoittamiseen. Vieläkin on mielessä kirjoittaa lapsilleni kirja, joka koostuisi tuokioista elämässäni. En vain tiedä, olenko saanut tarpeeksi harjoitusta. Riittääkö tuhat ja yksi kirjoitusta ja 70 vuoden aikana lukemani kirjat? Riittääkö puhti? Uskallanko?
Ehkä alan harventaa näitä kirjoituksiani ja jättää sille muulle kirjoittelulle (jollekin) tilaa, ehkä alan kirjoittaa toisenlaisia päivityksiä elämästäni, ehkä... saa nähdä, mihin blogitieni vie. 

Pari mietelausetta lienee hyvä lopetus tämänkertaiselle 

Mitä tulee hyviin kirjoihin, niin merkittävää ei ole se, kuinka monta niistä voit käydä läpi, vaan se, kuinka moni niistä käy lävitsesi.
(filosofi, kirjailija Mortimer J. Adler)

En kykene nukkumaan, jollen ole ympäröity kirjoilla.
(argentiinalainen kirjailija Jorge luis Borges) 

Tämän kirjoitukseni kuvat ovat joskus aiemmin käyttämiäni. Kävin nostalgisesti läpi blogijuttujeni kuvia, ihan kuin olisi vanhoja perhekuvia katsellut.

Minulla on useampia lukevia pikkutonttuja.
Nyt niitä on taas aika nostaa esiin.

Vain kolme kuvaa - j niin kuin joulukuu

Jaahas, niin on vain tämäkin juttu tullut päätökseensä, kolme kuvaa kunkin kuukauden alkukirjaimella. Vasta hoksasin, että kuvat olisivat voineet liittyä myös aiheeltaan siihen kuukauteen. No, minä tein muutoinkin omalla tavallani: liityin mukaan vasta maaliskuussa ja olen usein riehaantunut kirjoittamaan enemmän kuin mihin otsikko vihjaa. Kiitos tämän haasteen alkuunpanijalle ja kerääjälle, Kristiina K:lle!  

Siis j, mutta joulu ja kaikki joulu-alkuiset asiat liian ilmeisinä unohdettakoon.

 1. JASKA JOKUNEN

Jaska Jokunen on yksi Tenavat-sarjakuvan päähahmoista, pieni pallopäinen poika, jota vaivaa krooninen epäonnistumisen tunne.
Charles M. Schulz (26.11.1922 - 12.2.2000) piirsi jo lapsena paremmin kuin muut ja sai siksi suosiota kaveripiirissä. Sotavuosina hän sai tehtäväkseen piirtää hassuja hahmoja sotilastovereittensa kirjeisiin. Hänen ainoa piirtäjänkoulutuksensa oli teini-ikäisenä suoritettu kurssi kirjekoulussa, jossa hän myöhemmin myös itse opetti. Kurssilla oli kollega, jonka nimi oli Charlie Brown. Schulz ihastui tähän nimeen ja antoi sen oman piirroshahmonsa nimeksi.
Lasten elämää ja keskusteluja käsittelevä sarja oli aluksi nimeltään Li'l Folks, mutta koska vastaava nimi oli jo rekisteröity piti keksiä uusi ja nimeksi valikoitui Peanuts, joka viittasi lapsiyleisöön, "the peanut gallery" silloisessa tv- sarjassa Howdy Doody. Ensimmäinen Peanuts ilmestyi vuonna 1950 kuudessa amerikkalaisessa sanomalehdessä. 
Sarjasta tuli erittäin suosittu. Sitä julkaistiin joka päivä tuhansissa lehdissä eri maissa yli 60 vuoden ajan, päälle lisäksi kirjat ja muut tuotteet. Tenavien viimeinen jakso ilmestyi muutama tunti Schulzin kuoleman jälkeen. 
Suomessa Tenavat alkoi ilmestyä vuonna 1959 Viikosanomissa ja Ilta-Sanomissa. Suomenkielisen nimen Tenavat keksi Viikkosanomien toimituksen väki. Päätoimittaja Aatos Erkko on kertonut keksineensä nimen Jaska Jokunen. Sekä hän että Schulz olivat tavatessaan kertoneet tuntevansa hengenheimolaisuutta tähän pallopäiseen epäonnistujaan. 

2. JUUSTOT

Juustot on herkkuni. Ei mitään väliä, vaikka leikkeleet loppuisivat maailmasta kunhan juustot säilyvät.  Arkena syön kevytjuustoja, pakko, kolesterolin vuoksi, mutta hyvät kermajuustot tekevät juhlan ja olen aivan ihastuksissani aina kun löydän juustotiskeiltä kuminajuustoa.
Viimeaikainen ihastukseni on vaniljarinkelin puolikas (Keski), jonka päälle sipaisen margariiinia, sen päälle väkevää appelsiinimarmeladia, jossa on paljon kuorta (Vintage Dundee K-kaupoissa ja Hatherwood toisinaan Lidlissä) ja lopuksi viipaleita voimakkaammasta Koskenlaskijasta. Nam! 


3. JAKSAMINEN

Kun pitkä urakka opettajana oli ohi 2010 tammikuussa, minä nukuin.
Olin puolitoista vuotta aiemmin päässyt vihdoin lonkkanivelleikkaukseen neljän vuoden kärsimyksen ja hurjan särkylääkkeitten käytön jälkeen. Toipumisloman jälkeen vielä loppurutistus - ja vapaus!
Jotkut nuoremmat opettajat paheksuivat (noin aikaisin, me teemme töitä varmaan seitsenkymppisiksi...) ja vanhemmat opettajat ihmettelivät, miksi jäin pois tammikuun lopussa enkä tehnyt töitä kesään asti, jolloin olisin vielä saanut kesälomarahat ja kenties vähän paremman eläkkeen. Minulle kaikkein tärkeintä tässä vaiheessa oli oma aika. Pidin myös siitä, että mieheni, joka oli vielä puoli vuotta töissä, lähti aamulla kiireisenä työpaikalle ja minä sain jäädä "lomailemaan". Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja ah niin vapaaksi.  
Kuva on aidosta tilanteesta, ei poseeraus. 
Torkahtelin, kunnes olin saanut nukutuksi pois 35 vuotta kestäneen työpaineen. Sitten nousin sohvalta, enkä ole sen koommin nukkunut päiväunia. 
Olin joskus aiemmin ajatellut kirjoittaa kouluelämästä, nyt en halunnutkaan enää katsella yhtään taaksepäin. 

Nykyään media on täynnä artikkeleita uupumisesta.
Nuoret uupuvat. Luin juuri jutun, jossa kerrottiin, miten lapsia ei haluta, koska pelätään, ettei jakseta hoitaa heitä. Työelämä on hektistä ja sen koetaan vievän liikaa energiaa ja aikaa.   

Ihmisten päiviin on tullut ainakin yksi uusi tehtävä nimeltään sometilien hoitaminen. Ja toinen stressiä aiheuttava asia on terveysteot, joissa ei liikuta mielihyvän vuoksi, vaan pakonomaisen säännöllisesti siksi, että se kuuluu hyvän ihmisen pakettiin ja pitää ulkonäön kunnossa. Tavalliset ihmiset treenaavat kuin ammattiurheilijat.
 
Monet eri alojen ihmiset pelkäävät, että jos heitä ei näy säännöllisesti hyvännäköisinä eri somealustoilla, niin heidät unohdetaan ja mahdollisuuksia menee ohi.

Osataanko nykyään enää rentoutua? Kuormitutaanko vapaa-ajasta jopa enemmän kuin töistä?

Kuva on kolmen vuoden takaa, mutta
olenko talvikunnossa, sitä kysyn edelleen:
Rantaloma voisi auttaa. 

Toivotan kaikille mukavia, rentoja joulunaluspuuhia ja iloa elämään!

Seuraava kirjoitukseni onkin eräänlainen merkkipaalu, se selviää sitten... 

Opettajuudesta

    

Sippolan koulukodin luokkatila, 30.11.2024
Kuva: Ume

  

Milloin opetus alkaa?
    On sanottu, että opettaminen on taidetta eikä tiedettä. Voiko sanoa milloin se alkaa? Oppitunti on esitys, jota sellaisenaan on mahdoton toistaa, monet muuttuvat osat vaikuttavat siihen. Opettajan vireys, luokan asenteet, keskeytykset, mitä tapahtui eilen, tänä aamuna, ennen tuntia, tunnelma opettajainhuoneessa. Jaksoitus on myös tärkeä. Onnistuneella tunnilla on nousu ja lasku ja oikein ajoitettu huippu. Ja se mitä jätetään ilmaisematta. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit, 1981)

Luettuani Anneli Toijalan romaanin Liitupiirit ajatukseni ovat pyörineet koulussa ja sen muutoksissa oman opettajan työni aikana. Muistelujani ovat vauhdittaneet myös vierailu Sippolan kauniisti remontoidun koulukodin avoimien ovien tapahtumassa ja keskustelut eläkeläisopettajien pikkujouluissa. 

Sippolan koulukoti, aistihuone, 30.11,2024

       Eniten valmistettu tunti ei aina ole onnistunein. Sitä ei myöskään ole 'prima vista' -tunti. Vuorokaudessa oli yhä vain kaksikymmentäneljä tuntia. Myös alitajunta valmistaa tunteja. Kaija- Leena luki kirjaa ja ajatteli: Tästä voisin puhua äidinkielentunneilla, otanpa katkelman.
(Anneli Toijala, Liitupiirit)

Tuttua! Varsinkin elämänkatsomustiedon opettaminen sai minut valpastumaan ja keräilemään materiaalia kaiken aikaa. Elämänkatsomus on iso ja lavea asia, melkein kaikesta olisi voinut keskustella oppilaiden kanssa, ja oli niin paljon sellaista, minkä miettimiseen heitä olisi ollut hyvä innostaa. Kielten opetuksessa, päätyössäni, opetuksen sisällöstä ja tunnin kulusta oli helpompi päättää. 

    Ensimmäisillä kysymyksillä hän kokeili resonanssia, sai selville luokan vireen, miten opettajaan suhtauduttiin. Hänellä oli kokonaiskäsitys tunnista, mistä mihin. Missä ajassa, millä keinoin. Hän otti luokasta 'äänen' ja määräsi tunnelman sen mukaan. 

Vesijumpparyhmämme ohjaaja kiitteli ryhmäänsä, meitä eläkeläisiä, joululomalle lähtiessä sanomalla että ei hänellä voisi olla mukavampia ohjattavia.
Murrosikäisten opettaja kohtaa usein myös hyvin negatiivisia ja kaikessa vastaan panevia oppilaita. On ryhmiä, joihin ei ole mukava mennä. Opettajan on voitettava omakin vastustuksensa ja luotettava psykologisiin taitoihinsa.
Oppilaita on lämmiteltävä ennen varsinaista työtä ja joskus opiskeluun siirtyminen tapahtuu vähän huijaamalla huumorin varjolla.
Tauottaminen on tärkeää, nuori ei jaksa kauan ilman taukoja, mutta nekin on suunniteltava ja niitä on ohjattava, muutoin tulee kaaos. 

Sippolan koulukodin kahdessa luokkahuoneessa oppilaiden työpisteet on sijoiteltu väljästi, osa eroteltu sermein, ja vieressä on yksityishuone, johon voi vetäytyä opiskelemaan erilleen, jos toisten läheisyys ahdistaa. 

Kuulin kun eräs vanha mies selitti tapahtumassa oppaana toimivalle opettajalle, että ennen vanhaan pantiin häirikkö nurkkaan. Opettaja sanoi, että heidän oppilailleen yksityistila ei ole rangaistus, vaan he menevät sinne itsekseen.
Koulukodissa on 24 paikkaa (nyt oppilaita vähän, oliko vain puolet) ja työsuhteessa koulukodin kanssa on - yllättävän paljon - noin sata ihmistä. 
Nämä luvut kertovat sen, että lasten ongelmiin pitäisi puuttua lastensuojelussa paljon aikaisemmin ja paljon tehokkaammin, muutoin meillä on enenevässä määrin todella kalliita nuoria!  

Sippolan koulukoti, yläaula, 30.11.2024

Sippolan kartanon eli Sippolan hovin päärakennus on valmistunut vuonna 1836. Kartanossa on ollut monenlaista toimintaa ennen kuin siinä alettiin pitää koulukotia vuonna 1909.
Peruskorjauksessa on kunnioitettu perinnerakentamista ja yhdistetty hyvällä maulla vanhaa ja uutta. Arkkitehti Kivi-Mikael Keller on todennut, että tämä työ on hänen elämäntyönsä. 

Rakennus on kaksikerroksinen. Alakerrassa on ruokala, kotitalous- ja kuvaamataidon luokat ja yläkerrassa muita luokkatiloja ja erilaisia kokoustiloja, joissa minua viehätti kunkin huoneen oma raikas värimaailma. 
Yläkertaan vievät kauniit portaat molemmilta puolin aulaa, toiset lisättiin remontissa, ja hissi, jota en huomannut kokeilla.

Seinillä on arvokkaiden kartanonväen muotokuvien lisäksi mm. vanhoja opetustauluja, Kaj Stenvallin ankkamaalauksia ja seinistä irrotetuista perinnetapeteista kehystettyjä tauluja. 

Näin ylellisessä ja harmonisessa ympäristössä olisi mukava opettaa ihan tavallisiakin oppilaita, mutta koulukotiin valitaan oppilaat heistä, jotka eivät pysty käymään tavallista koulua ja elämään kotonaan.
Toivottavasti Sippolan rauhallinen tunnelma auttaa heitä kasvamaan sellaisiksi, että pärjäävät yhteiskunnassa. 
Jotkut näistä oppilaista ovat käyneet koulukodissa asuessaan joissain aineissa myös lähellä olevien peruskoulujen tunneilla. 
Jako ei ole koskaan selkeä, tietenkään. Kouluissa on paljon oppilaita, joiden elämä on vaikeaa ja jotka välillä ovat muualla kuntoutettavana ja palaavat sitten takaisin opiskelemaan, joskus siinä onnistuen, joskus ei. 

Sippolan koulukoti, alakerta, 30.11.2024

Kokemukseni mukaan koulupäivän alettua opettaja tempautuu mukaan koulun rytmiin, unohtaa omat harminsa, kotiasiat ja pienet kivut, haluttomuutensakin, ja elää roolissaan kotiin paluuseen saakka.
Minusta "ole vain oma itsesi" -ohje opettajalle on aivan väärä. Samoin kenelle tahansa - me elämme tilanteissa niiden mukaan erilaisia rooleja käyttäen.
Opena on oltava sosiaalinen, iloinen, välittävä ja kannustava. Koti on paikka, jossa kolhut paikataan.  
Silloin on vaaratilanne jos roolit sekoittuvat ja alkaa kaataa huoliaan lasten päälle ja silloin jos jännitys jää päälle illoiksi, viikonlopuiksi ja kesäloman ajaksikin.

Opettajien stressiä ei kasvata niinkään tuntien valmistelut ja iltoihin kasautuvat koepinot kuin oppilaitten vaikeudet ja joittenkin vanhempien kärkäs kouluvastaisuus. Opettajien vapaa-aikaan kasautuvia töitä on korostettu, mutta kyllä monessa muussakin työssä työt seuraavat kotiin varsinkin nyt kun niitä voi tehdä tietokoneella missä vain.  
Muistan miten yleensä pääsiäispyhät menivät lähes kokonaan moniosaisten valtakunnallisten kokeitten tarkistamiseen. Minusta se oli vain kivaa; kiinnosti nähdä, miten pärjäsimme. Vihamielinen oppilas tai oppilasryhmä sen sijaan sai minut epätoivoon ja ahdisti mieltäni niin että aloin heräillä aamuyöllä.

Oli vaikeata rientää toteuttamaan "positiivisia havaintojaan" oppilaasta, jonka huoltaja oli juuri ilmoittanut puhelimessa, että hän on käskenyt pojan lyödä, jos vielä tulee jälki-istuntoa. Tai kun hän oli yrittänyt sanoa peruskoulun opetussuunnitelman sanoilla, että "oppilaan tehtävien suoritustaso ei koulun mielestä ollut oikeassa suhteessa hänen edellytyksiinsä" ja huoltaja ilmoittanut käsityksenään, että opettajan itsensä olisi mentävä kasvatusneuvolaan. 
(Anneli Toijala, Liitupiirit)
Nyt on kyllä sanottava, että viimeisessä episodissa olen huoltajan puolella. Ei vanhemmille noin puhuta, ivallisesti! Tällaisia tilanteita tuli vastaan tasokurssien aikaan, kun jotkut vanhemmat halusivat lapsensa laajalle kurssille ja koenumeroista näki, että yleiskurssi olisi sopiva. No, eihän siinä muuta kuin näyttää koepaperia, joka on lähes tyhjä, sanoo tuon suoritustasohöpinän sijaan, että "kato, ei se osaa" ja vetoaa siihen, että lapsi tuntee häpeää siellä itseään osaavampien joukossa, hän on sitten jossain muussa hyvä. No, mutta onneksi tuollaisia jaottelujakaan ei ole ollut enää pitkään aikaan. Sen sijaan olen kuullut, että jotkut vanhemmat pitävät lapsiaan yleisneroina, joiden todellista ydintä koulu ei vain osaa nähdä ja uhkaavat oikeusjutuilla, jos ei suhtautuminen muutu.     

Eräs tuttu ihminen muisteli, miten häntä peloteltiin lapsena sillä, että jos ei ole kunnolla, niin joutuu Sippolan kasvatuslaitokseen tai Karjakunnan (teurastamon) autoon. Voiko julmempaa olla!.
Nyt paikallislehden jutussa sanotaan, että eräs pikkupoika oli makoiltuaan koulukodin aistihuoneen tyynyillä kysynyt äidiltään, milloin hän pääsee tänne. Äiti oli vastannut, että ei oteta sitä nyt kuitenkaan tavoitteeksi. 

 

Sippolan hovin uusrenessanssityylinen päärakennus on Suomen suurin puukartanorakennus. 
Sen sivuilla on pienemmät puutalot, jotka toimivat oppilasasuntoloina. 

Tämän juttuni myötä toivotan kaikille hyvää Suomen 107. itsenäisyyspäivää.

Nautitaan päivästä, juodaan onnenkahvit, nostetaan maljat ja iloitaan, ystävät.
💟  

Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Kari Hotakaisen Helmi jätti sellaisia mietteitä, että ihmisen on hyvä harkita ajoissa, miten järjestää vanhuutensa. 
Kirjasta jäi onnellinen olo. Päätin Helmin tavoin, että juon aina vieraitten kanssa onnenkahvit, koska ihmisten kohtaaminen on niin paljon onnellisuutta lisäävä asia. Itse asiassa päätin juoda joka päivä onnenkahvit, myös arkena ja vaikka ei olisi mitään erityistä syytä. Elämälle!  

Ihmisiä koekaniineina lääketieteessä. Kun ihmisen psyyke on kyseessä, hoidon vaikutus on usein epävarmempaa kuin fyysisiä tiloja hoidettaessa. Riikka Pulkkisen romaani Viimeinen yhteinen leikki saa miettimään, miten hauraita me ihmisolennot olemmekaan ja kysymään, miten ahdistunutta ihmistä pitäisi hoitaa. Onko oireileva nuori enemmän vaarassa ilman hoitoa vai silloin, jos häntä hoidetaan jollain ihmeellisen nopeita tuloksia tuovalla hoidolla?  
Eniten mieleeni tästä kirjasta jäi lämpöinen perhe-elämän kuvaus. Mai, Eelis ja pampulaiset, Isopömpsö Leoni ja Pikkupömpsö Klaara muodostavat oman turvallisen yksikkönsä. Perhe saattaa olla lääke sille, joka on  liiaksi keskittynyt itseensä eikä pääse häiritsevistä ajatuksistaan irti. 
Helena Anhava on eräässä mietteessään kysynyt, teemmekö me lapsia siksi, että olisi motiivi, joka kiristää meitä pysymään koossa. 


  

Anneli Toijalan vuonna 1981 kirjoittama romaani Liitupiirit on ihmeellisen ajankohtainen myös tänä päivänä. 
Kirja kertoo päähenkilönsä Kaija-Leenan kautta suomalaisen koulun historiasta kansakoulun ajoista peruskoulun tuloon ja niistä muutoksista, joita silloin tapahtui. Itse tulin opettajaksi suoraan peruskouluun, johon siirryttiin pohjoisen kouluissa aikaisemmin kuin etelässä, joten en kokenut mitään muutosta muutoin kuin vanhempien opettajien peloissa uutta koulumuotoa kohtaan, jossa koko ikäluokka alkoi opiskella yhdessä.
 
Kirja kuvaa kouluväkivaltaa, opettajien uupumista ja oppilaiden ahdistusta. Kaija-Leena miettii, onko hän muuttunut vai lapset, vaiko koko maailma? Viisas kauppias-isä antaa neuvon katsella vähän etäämpää: "Voihan sitä niinkin päättää, ettei anna itseään mukana. Miten minä olisin niille myynyt, jos olisin ajatellut niitten kaikkien elämää, itkulleko olisi ruvennut."

Eräs kohtaus sai niin ärsyyntymään ja muistamaan omallekin kohdalle sattunutta. Kun Kaija-Leenalla on vaikea opetusryhmä, niin eikös opettajainhuoneessa saakin  taitavaa "kollegiaalista kannustusta".

    - Haista vittu, alkoi kuulua Kaija-Leenankin luokasta kun joltakin tytöltä vaadittiin suorituksia, tai ihan ilman syytä. Aluksi hän ällistyi niin, ettei osannut edes suuttua. Erehdys? Lapsus? Poikkeus?
    - Opettajasta itsestään riippuu miten oppilaat puhuvat, sanoi Eeva opettajainhuoneessa. - On häpeä, jos opettajat alistuvat törkeyksiin. Minulle ei yksikään oppilas puhuisi sillä tavalla. 

Niin, kollega voi myös sanoa oppilaiden koettelemalle uudelle opettajalle: "Minulla on nuo samat ja monta muuta häirikköä ryhmässäni eikä pienintäkään häiriötä." 

Nykytilanteen tiedämme. Juuri kun peruskoulu oli edennyt parhaaseen vaiheeseensa, niin eikös siihen alettukin tehdä hulluja muutoksia - ja taas tehdään töitä ahdistuksen vallassa. 
Antakaa hyvät uudistajat kouluille työrauha! 

Stéphanie Buelensin dekkari An Inconvenient Woman on huippuhyvä dekkari siinä, mitä pidän tämän genren yhtenä perustavanlaatuisena piirteenä: hyvä juoni - lukijan pitäminen jännityksessä loppuun saakka. 
Kumpi on oikeassa, nainen joka väittää miehen olevan tappaja vai mies, joka väittää, että nainen on hullu? Lukija uskoo vuoroin molempia, kunnes... 

Äskeisellä Satakunnan junareissullani luin kirjan mennen tullen. 
Menomatkalla luin irlantilaisen oopperalaulajan Judith Mokin oman sukunsa kohtaloista ja Euroopan juutalaisten historiasta kirjoittaman kirjan Pimeän valtakunta, joka nostaa ihon kananlihalle todistusvoimaisuudessaan. Mikä valtava kulttuurin ja sivistyksen tuho tapahtuikaan holokaustissa. Kirja tuo esiin Mokin sukulaisten ja näiden ystävien kautta tieteestä ja taiteista tuttuja nimiä, koko sen aikaisen kulttuurin, joka katosi krematorioiden polttouuneissa.
  
Poikki Suomen kulkevat junamatkat vaativat useamman junanvaihdon. Minun reissuni koostui kolmesta noin puolentoista tunnin matkasta. Oli ihan hyvä, että vaihdoissa sain hengähdystauon.

Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa ja paljon sellaista, mitä en ole tiennyt, vaikka olen lukenut paljon holokaustista.

Judith Mokin isä, Maurits Mok, joka oli Hollannin johtavia runoilijoita, kirjoitti jo 30-luvulla pamfletin, jossa varoitti Hollantia antisemistismin vaaroista ja sodasta Saksan kanssa. 
Holokaustista selvinneet eivät halunneet puhua lapsilleen raskaista kokemuksistaan. Nämä sieppasivat sitten tiedon sieltä, toisen täältä. Kaupungissa tiedettiin missä taloissa oli ollut ilmiantajia ja mitä liikkeitä kartetaan. Vain kerran isän raivo nousi pintaan ja hän huusi erään ravintolan kohdalla avoimesta auton ikkunasta:"Ilmiantajat!"
Kun Judith Mok lopulta päättää ottaa selvää mitä kadonneille sukulaisille tapahtui, hän saa sähköpostiinsa pitkän viestin. 

   Istun lukemaan ja tuijotan kuin tuoliini naulittuna; nimi toisensa jälkeen ilmestyy näytölleni, jokainen niistä perhettäni. Pikkulapsia, teini-ikäisiä, tätejä, setiä, serkkuja.
    Muistikirjani on auki ja alan vetää sen tyhjälle sivulle pieniä viivoja, yhden jokaista kuollutta henkilöä kohden. Sohibor. Auschwitz, Mauthausen, Trobitz, Treblinka. Lasken 163. 

 

Olen koko menossa olevan Gazan tuhoamisen ajan kauhistellut sitä, miten jotkut sekoittavat Euroopan juutalaiset ja Israelin valtion toimet. Eihän näillä Euroopan kansalaisilla ole mitään tekemistä Lähi-idän valtion kanssa, jossa moni heistä ei ole edes käynyt. 

Paluumatkalla Porista Kouvolaan luin vuonna 2022 Suomeen muuttaneen kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchesin novellikirjan Oman tiensä eläimet. 
Kirjan yhdentoista novellin näyttämönä on 90-luvun Bucaramanga, joka on myös Sánchesin syntymäkaupunki. Henkilöhahmoissa on todellisia ja fiktiivisiä ihmisiä, ja kaupunki on kirjailijan muuntelema muisto todellisesta Bucaramangasta. Ensimmäisen ja viimeisen novellin nimi on sama, Profeetta, ja päähenkilönä niissä on lehmä.

Kirja on viehättävästi viimeistelty ulkoasultaan. Lukujen välissä on pieniä postimerkin kokoisia kuvia, joiden tekijänä kiitellään henkilöä nimeltä Khalay Chio Oi. Sekä esipuheen kirjoittaja Xiomara K. Montañez Monsalve että henkilöt, joilta on lainattu ajatuksia novellien alkuihin, ovat minulle tuntemattomia. Kyllä huomaa, että eteläamerikkalainen kulttuuri on pohjoismaalaiselle aivan vierasta.
Loppua kohti sitaateissa alkaa olla otteita tutuilta bändeiltä, kuten Guns'n'Roses ja Red Hot Chili Peppers. Kirjailija mainitsee johdannossa että ne ovat muistumia hänen nuoruutensa ääniraidoilta.
Kirjan nimi on Alberto Guiralin runosta. 

Tämän kirjan on suomentanut Emmi Ketonen ja Judith Mokin kirjan Pentti Saaritsa.
Suomentajien nimiä on alkanut näkyä kivasti kirjojen kansissa kuten kuuluukin.    

Jokin päivä sitten HS:ssa oli Grafia ry:n toiminnanjohtajan Katri Soramäen mielipidekirjoitus, jossa hän muistutti siitä, että myös kirjasuunnittelijoiden nimet mainittaisiin kirja-arvioissa. 
Kannatan tätä todella, koska arvostan kirjaa esineenä, mutta asiassa on vaikeutensa. Kirjassa saattaa olla monta ulkoasun suunnittelijaa (Sánchezin kirjan kansi on Satu Ketolan, taitto Kimmo Mustosen ja kuvitus Khalay Chio Oin) ja usein suunnittelijoiden nimiä ei löydy kirjasta ollenkaan.  

Lopuksi haluan onnitella tuoreita Finlandia-voittajia paitsi tasokkaista teoksistaan ja voitostaan niin myös kiitospuheistaan, jotka olivat täyttä asiaa. Kiitos!  

Jon Fosse, Aamu ja ilta

 

Kirjaston neonvärinen tarra pilaa niin tämän
kuvan. Tarra voisi  olla vähän kapeampi
ja sijoitettu niin, ettei peitä tekstiä.
Päällys Martti Ruokonen. 

Norjalainen Jon Fosse on ollut Suomessa romaanikirjailijana tuntematon. Miksiköhän? Hänen näytelmiään on kyllä esitetty suomeksi ja ruotsiksi, ja Yleisradiossa on esitetty yksi hänen kirjoittamistaan kuunnelmista. 

Fossen vuosi sitten saaman Nobel-palkinnon jälkeen WSOY päätti aloittaa hänen romaaniensa julkaisun suomeksi. Ensimmäinen suomennettu teos on alkukielellä uusnorjaksi vuonna 2000 ilmestynyt pienoisromaani Morgon og kveld. Sen on suomentanut pohjoismaisten kielten suomentamisessa ansioitunut Katriina Huttunen. Hän on juuri oikea henkilö suomentamaan tämän elämästä ja kuolemasta kertovan teoksen, koska on itsekin kirjoittanut kuolemasta ja pitää sitä nykyään tärkeimpänä aiheenaan. 

TUO LISÄÄ kuumaa vettä vanha kätilö Anna sanoo
   Älä nyt hyvä mies vain seiso siinä keittiön ovella, hän
sanoo
   En, en Olai sanoo
   ja hän tuntee miten häntä kuumottaa ja kylmää ja iho
nousee kananlihalle ja onni läikähtää hänen lävitseen ja 
purkautuu ulos kyynelinä silmistä kun hän kiiruhtaa lieden
luo ja alkaa kauhoa kiehuvan kuumaa vettä kaukaloon, niin
kuumaa vettä kuin olla ja voi, Olai ajattelee ja kauhoo lisää
kuumaa vettä kaukaloon ja hän kuulee kun vanha kätilö
Anna sanoo että eiköhän se riitä, kyllä se nyt riittää, vanha
kätilö Anna seisoo hänen vieressään ja ottaa kaukalon 

Sitaatti kirjan alusta kertoo Fossen tyylistä muutaman olennaisen asian.
Toiston tuoma jahkailun tuntu tuo tarinaan intensiivisen pysähtyneisyyden ja rauhan sävyn. Lukija viedään mukaan tilanteisiin ja kaikesta tulee merkityksellistä. 
Koko ajan tunnelma on hienoisen melankolinen, silloinkin kun tapahtuu iloinen asia, syntymän ihme.

Välimerkkien käyttö on Fossella ihan omanlaisensa. Koko kirja on samaa pitkää virkettä ensimmäisen osan Johanneksen syntymästä toisen osan loppuun asti, jossa vanha Johannes siirtyy eräänä tavallisena aamuna katselemaan asioita kuolemaan siirtymässä olevan todellisuudesta, jossa hän kokee kaiken jotenkin yhtä aikaa sekä samanlaisena että erilaisena kuin ennen. 

Tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta se on pääteltävissä Johanneksen nuoruudenmuistoista, joissa pojat ovat kalastajia ja tytöt piikoina rikkaitten taloissa ennen naimisiin menoaan.
Johannes syntyy saaressa, mutta muuttaa isoine perheineen mantereelle, Johannes-kalastaja. Mietin kirjan uskonnollisia sävyjä. Niin Olai kuin Johanneskin suhtautuvat elämään nöyrästi ja tietyllä hartaudella. 

Kirjan syntymäosa käsittää vain kuusitoista sivua, kuolema vajaat sata.
Se mitä Johanneksen tietoisuudessa tapahtuu kuolemaan siirtyessä on jännittävää luettavaa. Tekee mieli lukea nopeasti, mutta kieli on niin kaunista, unenomaista ja rauhaa huokuvaa, että sitä on maisteltava ja jopa palattava lukemaan ääneen. Huonommalla tyylillä näistä aineksista saisi naiivin kummitusjutun.
 
Kun Johannes ensin on tuntenut olonsa omituisen kevyeksi, nähnyt kaiken ympärillään kullanhohtoisena ja oudoksunut oloaan, hän kohtaa aiemmin kuolleen kaverinsa Peterin ihmetellen, eikö tämä olekaan kuollut ja miten oudolta hän välillä näyttää, ja sitten he ovatkin nuoruudessa ja kohta taas nykyhetkessä, mutta eikö Peter olekin kummallisen raihnaisen näköinen. Käy ilmi, että Peter on saanut vähän ruumistaan takaisin, niin että pääsee hakemaan kaverinsa, vieroittamaan tämän elämästä lempeästi ja viemään "toiseen paikkaan" tasapohjaveneellä.

   Onko siellä hyvä olla, Johannes sanoo
   Siellä ei ole hyvä eikä paha olla, siellä on suurta ja rau-
hallista ja vähän kihelmöivää, ja valoisaa, jos nyt sanon sen
sanoilla jotka eivät sano kovin paljon, Peter sanoo

Johanneksen siirtymisessä kuoleman puolelle kaikki sujuu yksityiskohtiaan myöten, kuten tämä siirtymä biologiassakin kuvataan.
Tajunta harhailee unen ja valveen rajalla, siirtyen elämän vaiheissa edestakaisin. Välillä Johannes kohtaa kuolleen vaimonsa Ernan nuorena, ja välillä tämä astelee vastaan nykyhetkessä vanhuksena, ja eikö tuolla tulekin tytär Signe isäänsä katsomaan.
Aistit heikkenevät yksi toisensa perään ja lopulta Johannes katselee elämää kuin alapuolella olevana.

    Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi, Peter sanoo
    Nyt sinun pitää katsoa vain taivaalle ja kuunnella aal-
toja, hän sanoo
    Ethän kuule enää moottorin jyskytystä? hän sanoo
    En, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää palele, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Eikä sinua enää pelota, Peter sanoo
    Ei, Johannes sanoo
    Entä Erna, onko hän siellä? Johannes sanoo
    Siellä on kaikki mistä pidät eikä siellä ole mitään mistä
et pidä, Peter sanoo

    Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo 
    Nyt katoavat sanat, Peter sanoo

Signe, Johanneksen nuorin tytär, rientää isän luo, koska ei ole saanut tähän yhteyttä koko päivänä. Todetaan, että isä on kuollut varhain aamulla nukkuessaan. 
Isä oli sairas ja Signe lähellä asuvana seuraili hänen elämäänsä. Signe tietää, että häntä pidetään hulluna, jos hän kertoo, että hän taloon tullessaan käveli jonkin kylmän läpi, jota ei pystynyt väistämään. Sama tilanne on kuvattu aiemmin myös Johanneksen elämyksenä. Miksi rakas tytär tulee vastaan kotipihassa niin huolestuneena ja miksi hän kävelee suoraan päin ja läpi, "Signe, Signe, etkö näe minua".  

Loppu on Signen kokemusta ja äärimmäisen kaunis, kuin runoa. Isää ei enää ole. 

    ja Signe näkee että pappi lapioi multaa isän arkulle ja
hän ajattelee, että olit sinä melkoinen mies rakas Johannes-
isä, erikoinen ja omalaatuinen mutta hyvä mies, ja raskasta
sinulla oli, tiedän sen, oksensit joka aamu kun heräsit,
mutta olit hyvä mies, Signe ajattelee ja hän nostaa kat-
seensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee
meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee
että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Huomaan, miten vaikea minun on jättää tätä kirjaa, tekee mieli kirjoittaa muistiin koko kirja. Siispä, palautan lyhytlainan (pikalaina se on ennen ollut) ja hankin tämän teoksen itselleni.
Olen muutoinkin karsimassa kirjojani sen  mukaan, millä on minulle merkitystä ja millä ei. 

Kirja päättyy ilman pistettä, ikään kuin merkiksi siitä, että sen käsittelemien asioiden on tarkoitus jatkua lukijan mielessä.
 
Minä mietin koko tämänpäiväisen kävelylenkkini ajan oman isäni Frans Johanneksen kuolemaa. Aivan kuten Fossen romaanin Johannekselle, niin hänellekin kuolema tuli yllätyksenä. Vielä kun sydämen toiminnasta oli jäljellä enää 30 prosenttia, hän oli  nostanut happilaitetta ja sanonut siskolleni hämmästyneenä ja kuin anteeksipyydellen, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt sydämensä olleen niin lopussa. Kohtasiko hän siinä torkahdellessaan ja tajunnan hiipuessa kauan sitten kuolleen vaimonsa? Entä pojan, minun isoveljeni, joka kuoli parhaassa nuoruudessaan? 


25.11. 
Mieleeni muistui juuri, mihin minulla oli tarkoitus verrata tätä kirjaa - Aki Ollikaisen esikoisromaaniin Nälkävuosi, samaa koruttomuutta ja viimeisteltyä tyyliä. 

Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta! 

  

Nytkis ry:n kysely ja voisiko se johtaa myös itsetutkisteluun?

"Naiset voivat ansaita heihin kohdistuvan väkivallan esimerkiksi tietynlaisella pukeutumisella, käytöksellä tai ulkonäöllä."  

Jos minun pitäisi valita, olenko - vähintään jokseenkin - samaa mieltä tämän väittämän kanssa, niin kokisin tehtävän vaikeaksi. Sama kuin huonosti laadituissa kielten opiskelun tekstin ymmärtämistä testaavissa tehtävissä.

Ensinnäkin epämääräinen VOIVAT, toiseksi hämärän tunnepitoinen ANSAITA ja kolmanneksi KOLME ERI ASIAA.
 
Jos näistä kolmesta yksikin pitää paikkansa, jokseenkin, niin ehkä sitten joo, jos vaikka nainen käy päälle, niin käytöksen vuoksi kyllä... ulkonäöllä, hmm saa kyllä olla minkänäköinen vain, ja saa panna päälleen mitä tykkää, mutta pitääkö minun nyt sitten olla samaa mieltä, koska siinä on tuo käytös (tietynlainen?) ja sana "voivat" eli ehkä, on mahdollista, että... joissain tapauksissa, itsepuolustuksena on pakko... olen kuullut. 
Niin. 

Ansaita? Erittäin tunnepitoinen sana tässä valittu kyselyyn! Ansaita, siis merkityksessä "on ihan oikein heille, siitäs saavat". 
Tästä ei voi vetää sitä johtopäätöstä, että vastaaja olisi samaa mieltä. Hän on vain kuullut näin tapahtuvan.

Tässä Naisjärjestöt yhteistyössä -yhdistyksen eli Nytkis ry:n kyselytutkimuksesta 90 prosenttia kyselyyn vastanneista 1058 miehestä oli sitä mieltä, että naisiin kohdistuva väkivalta on aina väärin. 
Tätä ei ole nostettu otsikoihin, vaan sellainen johtopäätös, että etenkin nuoret miehet suhtautuvat myötämielisesti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. 

Kaikki kyselyn väittämät eivät liity naisiin, vaan kyselyssä on myös väittämä, jossa ei erotella sukupuolia "Joskus on välttämätöntä käyttää väkivaltaa tullakseen kunnioitetuksi" sekä väittämä miesten kesken tapahtuvasta väkivallasta.
Naisten miehiin tai toisiin naisiin kohdistamasta väkivallasta ei ole suoraa kysymystä. 
Kaikissa ikäryhmissä alle puolet miehistä on täysin samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: "Miesten naisiin kohdistama väkivalta on yleisempää kuin naisten miehiin kohdistama väkivalta." 

Tuossa aluksi siteeraamassani väkivallan ansaitsemista mittaamaan tarkoitetussa väittämässä ei myöskään ilmaista, ketkä (miehet, naiset, muut?) eivät siedä naisten tietynlaista (hämärä termi tämäkin) pukeutumista jne. Voihan kai naisetkin käydä toistensa päälle kapakassa (senkin bitch, älä yritä mun miestä...), ainakin somemaailmassa naiset riitelevät vähintään yhtä paljon kuin miehet.    

Mitä tästä kyselystä sitten on seurannut?
Jotkut leimaavat taas kerran ulkomaalaiset nuoret miehet tilastojen vääristäjiksi. Kyselyn tulkinnassa kyllä painotetaan, että vähemmistöjen määrä jäi niin pieneksi, että sillä ei ole mitään merkitystä. Toiset taas löytävät syyllisiksi äärioikeiston rääväsuut ja incel-porukan. Kukin ennakko-oletustensa ja ennakkoluulojensa mukaan. 
Pääministeri Orpo riensi ojentamaan isällisesti poikiamme, presidentti Stubb on tietääkseni ohittanut koko gallupin, mikä lienee viisasta. 
Ei tästä kyselystä ja sen tulkinnoista mielestäni ainakaan kannata kauheasti huolestua.   

Käykää tutkimassa kyselyä, tutkikaa avoimesti ja kriittisesti.

Valitettavasti en voi luottaa tämän kyselytutkimuksen uskottavuuteen monessakaan mielessä. 
Hyvin laadituissa kyselyissä kysymykset ovat selkeitä ja yksiselitteisiä, samoin vastausten tulkinnat. Tässä näin ei ole. 

En kiistä väkivaltaa, tietenkään. Ihmettelen vain tämän kyselyn logiikkaa. 

Tässä linkki: linkki 1

Ja tässä tarkemmin: linkki 2.  

Laajempi raportti julkaistaan ensi vuoden aikana.


Toivotan kaikille mukavaa, rakkaudellista alkavaa viikkoa hippiajan kehotuksella: Make love, not war!

Kävin viime kesänä itetaiteilija Veijo Rönkkösen
patsaspuistossa Parikkalassa. Tämä veistos on yksi sadoista,
joita Rönkkönen valmisti yli 50 vuotta kestäneen
taiteilijuutensa aikana. 

20.11.
Lisää Nytkis ry:n kyselyn synnyttämiä ajatuksia:
1. Eikö naisjärjestöillä tule mieleen tutkia myös, mikä omassa toiminnassa on vaikuttanut naisvihamielisten miesryhmien syntyyn? 
- Olisiko #metoo-liikkeen ylilyönnit, mm. miesjahti ja syyttömien miesten maineen pilaaminen "oheisvahinkoina" taistelussa? (elokuvaohjaaja Aku Louhimies,  ruotsalainen kaupunginteatterin johtaja Benny Fredriksson ja moni muu). 
- Olisiko feminismin radikaaliryhmät, joissa kehotetaan pääsemään eroon miehistä kokonaan, muutamaa siitosyksilöä lukuunottamatta?
2. Miksi naisten jätkämäinen vihapuhe miehistä ohitetaan usein voimaantumisena ja rohkeuden osoituksena?
3. Olisiko naisten pyrittävä hillitsemään taitoaan henkisen väkivallan käyttäjinä?
Ei iva, moittiminen ja salavihkainen manipulointi saa olla syy fyysiseen väkivaltaan, mutta mitä hyvää niissä on?

Jos on tarkoitus pyrkiä sopuun ja tasa-arvoon, niin minusta myös naisten pitää tutkia kriittisesti omaa käyttäytymistään.
Ehdotan kriittistä tutkimusta aikamme feminismistä ja sen käyttämistä keinoista. Tutkimus voisi olla monitieteellinen.
 
Jos tutkimuksen päälauselma olisi "Ei kaikki ihmiset - mutta liian moni", niin vasta silloin siitä voisi saada eväitä myös käytännön elämään, jopa ohjeita huomaavaiseen käyttäytymiseen KAIKILLE.  

Kaatumisen taito ja muita ilon aiheita

Rakas Kiitollisuuspäiväkirja, 
tässä on nyt raportoitavana eräs onnenkantamoinen ja paljon aihetta tyytyväisyyteen:

1. 😍
Kaaduin toissapäivänä uimahallin kiveyksellä, mutta selvisin vähin vammoin. 
Olin juuri käynyt pahoittelemassa ohjaajalle erinäisistä syistä johtuneita poissaolojani ja todennut, että nyt on taas niin kiva olla täällä, käännyin ja ryhdyin ohittamaan kahta leveästi rinnakkain kulkevaa ihmistä, kun - pläts, löysin itseni kyljellään maasta kasvot alaspäin. Pääsin ylös nopeasti ja huomasin, että polvesta ja huulen päältä vuotaa verta eikä veteen ole menemistä. Ohjaaja alkoi lohdutella, ja mieheni joka oli jo ehtinyt altaaseen tuli siihen laidalle kauhean huolestunut ilme naamallaaan, mikä nosti minulle palan kurkkuun - semmoinen itkupilli olen. Sanoin hänelle, että jatkaa vaan, ei hätää ja että odotan aulassa, heilautin kättäni "ei tässä mitään" -tyylisesti ryhmämme jäsenille ja poistuin kiireesti, etteivät näkisi minun nyyhkyttelyäni. Päätin lohduttautua löylyssä pitkään, mutta sitten saunaan tuli seurakseni uimari, joka ilmoitti, että miehenikin on lähtenyt pois altaalta. Siellähän tämä istui aulassa ja alkoi tutkia vammojani lääkintämiehen asiantuntemuksella. 
Siis minähän olisin voinut loukata pääni ja olla nyt teholla tai kalmona ruumishuoneella.
Mikä onni minulla olikaan mukanani! Ja miten taitavasti osasinkaan kaatua. Hyvä minä!

2. 😍
Leikkautin tänään kivan polkkatukan.
Minähän olen kauan pitänyt pitkiä hiuksia, koska tukka on ihmisen kukka ja olen vastustanut sitä ajatusta, että vanhoilla naisilla pitäisi olla lyhyt tukka. No, eihän siinä mitään niin kauan kun hiukset laskeutuivat paksuna mattona, mutta ne alkoivat hapsottaa ja olla vaikeat pitää. Tukka-kukka rähjääntyi. Jos voisikin joka aamu laittaa taidokkaan nutturan - minullahan on solkia ja muita hiuskoristeita vaikka putiikin avaisin - mutta kun meidän ilmastossa on läntättävä myssy päähän ulos mennessä suurimman osan vuodesta, rasittavaa olla aina kampaamassa ja solkia laittamassa. Ihan pelkäsin muutosta, mutta leikkauksen jälkeen näinkin peilissä pirteän ja jotenkin nuorentuneen itseni. 
Sitten menin vaateputiikkiin, jossa on muutaman päivän ajan eläkeläisale. Löysin kivat housut ja puseron. Kassalla yllätyin, kun myyjä kysyi, olenko oikeutettu alennukseen ja onko minulla eläkekorttia. Enhän minä sellaista ole pitänyt mukanani vuosiin. Sain alennuksen, kun kerroin, että täytän kohta 75 ja että tässä olisi henkkari.
No, minullahan itsetunto nousi kohisten tällä kaupunkireissulla. En silti aio mennä kasvojenkohotukseen. Olishan se noloa, jos kuolisin siihen operaatioon ja omaiset joutuisivat suremaan minun turhamaisuuteni vuoksi. 

3. 😍
Menen viikonlopulla katsomaan uuden kotimaisen elokuvan Perhoset. 
Odotan siltä paljon, koska olen ennenkin pitänyt käsikirjoittaja Anna Brotkinin ja ohjaaja Jenni Toivoniemen töistä. Lisäksi näyttelijöinä on mielinäyttelijöitäni, mm. Jani Volanen ilmeikkäine kasvoineeen. 

4. 😍 
Nautin niin näistä lauhoista säistä. Ei tarvitse jäädä pakkasen jähmettämänä sohvalle talviunille, vaan voi patikoida niilläkin poluilla, joiden paikalle tehdään lumen tultua latu. 

5. 😍
Saan elää. 
Jokainen päivä on syytä juoda onnenkahvit. Luin Kari Hotakaisen sydämellisen, elämän isoja asioita käsittelevän kirjan Helmi, josta lisää myöhemmin. Helmi-rouvan tapana on keittää onnenkahvit aina kun tulee vieraita. Minä ajattelen, että muutenkin, ihan vain siksi että on tänäkin päivänä elossa ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.        

Onnentyttö,
vain vähän nirhaumaa huulen päällä

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska...

Adania Shibli ja Anna Soudakova valottavat romaaneissaan sorretun kansan historiaa, Shibli palestiinalaisten ja Soudakova valkovenäläisten. Nämä kirjat on hyvä lukea ymmärtääkseen median välittämää nykytilannetta.

Palestiinasta media välittää kuvia kansanmurhan kohteena olevasta kansasta ja Valko-Venäjältä muutoksista, jotka osoittavat, että näennäisdemokraattinen valtio on siirtymässä yhä enemmän kohti diktatuuria.

Adania Shiblin Sivuseikka on kahteen osaan jakautuva tyylikäs pienoisromaani, joka on kerrottu journalistiseen tyyliin raportoiden. Kirjoittaja ei ota kantaa vaan näyttää ja sanoo: Katsokaa!
Vaikutus on vahva.

... me elämme täällä miehityksen alla. Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi, että niiden jälkeen alkaa aina erikoisuutislähetys - vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Ensimmäinen luku kertoo tapauksesta elokuussa 1949. Valloittamiensa alueiden rajoja valvovat israelilaissotilaat tulittavat kuoliaaksi beduiiniryhmän kameleineen ja ottavat leikkikalukseen eloon jääneen tytön, jonka pahoinpideltyään ja raiskattuaan tappavat. Aseita ei ihmisten ja kamelien riekaleiden joukosta löydy. Tappaminen tapahtui varmuuden vuoksi ja tekemisen puutteesta.

Toisessa luvussa ollaan Ramallahissa vuosia myöhemmin. Nuori tutkija törmää artikkeliin, jossa kerrotaan erään tytön elämän viimeisistä päivistä ja huomaa, että tytön kuolinpäivä on sama päivä, jona hän 25 vuotta myöhemmin syntyi.
Tämä havainto ei jätä naista rauhaan ja hän päättää selvittää totuuden koittamalla päästä museoihin, joissa esitellään Israelin armeijan ja sionistiliikken historiaa. Tehtävä ei ole helppo, koska palestiinalaisten liikkuma-alueet on jaettu eri vyöhykkeisiin, tiesulut ovat yleisiä ja tarkastuspisteillä sekä ylityspaikoilla on tapahtunut väkivallan tekoja.
Museot tuottavat pettymyksen, mutta majapaikan kirjoista löytyy kuvia joukkotuhoista ja eräällä sivulla myös kuva alastomana hiekalla makaavasta nuoresta naisesta, jonka lukija tunnistaa ensimmäisen luvun kuvaamaksi tytöksi, mutta tutkija ohittaa tunnistamatta. Tutkija miettii, kannattaako hänen jatkaa oman syntymäpäivänsä kaltaisen sivuseikan innoittamaa retkeään, mutta päättää ajella eteenpäin muuttuneessa maisemassa. Kaikki mikä joskus oli palestiinalaista on revitty pois ja muutettu, kylien ja kaupunkien nimet, hepreankieliset mainokset, pellot. 

Eräässä Australiasta kibbutsille tulleen miehen ylläpitämässä harrastelijamuseossa tutkija löytää kuvia ajasta, jolloin palestiinalaisasukkaat ja juutalaistulokkaat istuvat vierasteltassa juomassa teetä ja vaihtamassa ajatuksia alueen viljelymahdollisuuksista. Osapuolten välillä vallitsi lämmin ystävyys, jonka sota muutti.

Pidän tämän kirjan lakonisesta kielestä ja tyylikkäästä rakenteesta. 
Osien välillä on muutakin hienoa symmetriaa kuin hiekanvärisen tytön ruumis erämaassa. Siitä jätän kertomatta, koska ei ole hyvä paljastaa asioita, joiden kohtaaminen kirjassa pysähdyttää ja palkitsee lukijan.   
 
Adania Shibli on palestiinalainen, Englannissa median- ja kulttuurintuntemuksen alalta väitellyt tohtori, joka jakaa aikansa Jerusalemin ja Berliinin välillä. Sivuseikka on hänen kolmas romaaninsa. Se on ilmestynyt arabiankielellä vuonna 2017 ja suomennettu tänä vuonna. Taitava suomennos on Sampsa Peltosen. 

Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisen, Vantaalla kieltenopettajana toimivan Anna Soudakovan isoäidin puoleinen suku on osin suomalainen. Tausta auttoi perhettä muuttamaan Pietarista Suomeen presidentti Mauno Koiviston järjestettyä 1990-luvulla paluumuuton etnisesti suomalaisille Venäjän kansalaisille.
 
Haikara levittää siipensä on Soudakovan kolmas romaani. Aiemmissa kirjoissaan hän kuvasi oman sukunsa historiaa, esikoisromaanissa Mitä männyt näkevät Stalinin vainoihin kadonneiden isoisovanhempien kohtaloa ja toisessa Varjele varjoani omien taiteilijavanhempien elämää 1980-luvun Leningradissa ja myöhemmin maahanmuuttajina Turun Varissuolla tyttärensä ja perässä muuttaneiden isovanhempien kanssa.  

Haikara levittää siipensä kertoo valkovenäläisten elämästä nykyajassa ja 1940-luvulla saksalaismiehityksen aikana. Molempina aikoina ihmisillä on vaikeaa, kuten heillä Valko-Venäjällä on ollut aina.
 
Köyhän perheen sisarukset Sveta ja Andréi kärsivät omaa kansaansa sortavan hallitsijan mielivaltaisuuksista ja tekevät ratkaisun, joka erottaa heidät: Andréi pakenee ja Sveta jää toimimaan vastarintaliikkeessä. 
Liikkeen toiminta on yhä vaikeampaa, osa aktiiveista vangitaan ja väsymys valtaa heidätkin, jotka ovat jaksaneet pitää yllä toivoa.
Vanhempi sukupolvi ei usko mielenosoitusten voimaan; he ovat nähneet, miten kapinoita on kukistettu ja ihmisiä murrettu moneen kertaan heidän elämänsä aikana. He toivovat vain, että saisivat elää rauhassa vaikka huonompaakin elämää. 

Äiti on aikansa tuote, muserrettu ja musertunut,  valheella ja uholla ravittu. Sveta tietää sen, mutta hän yrittää vielä kertoa, miten äidinkin äänestämä vallanpitäjä on kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan varastanut myös äidin rahoja, tehnyt kansasta rutiköyhän, jotta se oppisi iloitsemaan pienestäkin ylimääräisestä siemenjyväsestä, jotta se ei jaksaisi katsella ympärilleen, yrittää ymmärtää, toimimisesta puhumattakaan. Mutta äiti on jo keittiössä ja kaataa itselleen rauhoittavan paukun. 
     - Olkoon sitten niin, äiti sanoo. - Vakaus ennen vapautta, niin meidät on opetettu. 

Jos ei uutiskuvista ole ymmärtänyt, miten raa'asti mielenosoituksia saatetaan tukahduttaa ja miten röyhkeästi yksinvaltainen järjestelmä toimii, niin tämän kirjan luettuaan sen tajuaa.  
Myös se tulee selitetyksi, miksi joittenkin on pakko lähteä ja opetella rauhalliselle maaperälle päästyään sanomaan: "Asylum. I need help."

Kirjassa on paljon mielenkiintoista tietoa. En tiennyt esimerkiksi sitä, että Valko-Venäjän oma kieli mova on niin junttikieleksi leimattu, että jopa sekakieltä trasjánkaa pidetään sitä parempana. Kouluissa on suppea pakollinen oppimäärä movaa ja lapset kuulevat sitä elävänä kielenä ehkä vain mummolassa jossain syrjäisessä paikassa maaseudulla. 
Tämä panee miettimään, kieli ja kulttuurihan ovat yhtä -  ja kuten Sveta sanoo: "Totuus ja kulttuuri ovat erottamattomat."  

Yksi kaunokirjallisen teoksen onnistumisesta kertova seikka on sen vangitsevuus. Viekö teos eläytymään ja unohtamaan lukemiseen keskittyessä nykyhetken? 

Jos se saa lukijassa aikaan fyysisiä muutoksia, vilunväristyksiä, itkua ja naurahtelua, se on aivan varmasti vaikuttanut myös mieleen. 
Minä olin näitä kirjoja lukiessa palestiinalainen tutkija, pakolainen Andréi ja aktivisti Sveta. Elin hetken myös beduiinitytön kauhua ja tunsin Svetan äidin turhautumisen.
Päällimmäiseksi tunteeksi jäi jonkinlainen surumieleinen empatia ja halu ymmärtää lisää hyviä kirjoja lukemalla.