Saskia Sarginson, The Twins (2013), retroromaani

We weren't always twins. We used to be just one person.
      The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
      So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.

Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta. Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain osittain ja kenties väärin?

Mitä lapsuudesta jäänyt syyllisyys tekee ihmiselle? 

Miten monin tavoin ihmiset rankaisevat itseään?

Mitä kaksosuus merkitsee? Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?

Seuraavassa sitaatissa Viola on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:

It’s as if I am the only person left in the world. My breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming back to meet me. She didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.

Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin, Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin. Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne vasta ovatkin täynnä pimeyttä.  

Kirjan lopussa on Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on hänelle nostalgisia muistoja.

Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis

Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.

Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.

  

Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.

Itse en tunne identtisiä kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.

Wolfram Eilenberger, Minun kolmikieliset kaksoseni (2013), vierailijoina Suuren Karhun maassa

Eilenberger on saksalainen filosofi, joka on kirjoittanut kirjoja filosofiasta ja jalkapallosta. Meitä suomalaisia kiinnostavia ovat hänen kaksi omaelämäkerrallista romaaniaan, Minun suomalainen vaimoni (2011) ja Minun kolmikieliset kaksoseni (2013). Pidän molemmista kirjoista. Pidän niiden monikulttuurisuudesta ja jokamiehenfilosofisesta, nykyään voisi sanoa knausgårdmaisesta (Karl Ove, ei Linda) tyylistä tarkkailla ympäristöä. Eilenberger pohtii lisäksi kielten ominaisuuksia ja eroja, mikä kiehtoo minua ja mitä teen usein itsekin.

Romaanin alussa Wolfram saattelee perheen kohta seitsenvuotiaita kaksosia, Tyyneä ja Tuulia, kouluun mukanaan neljätoista synttärikutsua, joiden jakaminen kanadalaisella  koulunpihalla muodostaa hänelle valtaisan ongelman. Viidessä minuutissa olisi ehdittävä sujauttaa kutsut paitsi kymmenkunnalle epäluuloiselle filippiiniläiselle lastenhoitajalle niin myös Tamaralle ja muutamalle muulle aurinkolasiensa takana tila-autossaan nyrpeänä lymyävälle Chanel-äidille. Ainoa helppo tapaus on koulupihan kestokiusattu, toinen "vanhan Euroopan edustaja" ja mies, serbialainen isä, Igor, jonka Wolf tietää ottavan kutsun mielellään vastaan. 

Katso nyt vielä tarkkaan Igoria, ole hyvä, Tamara! Siinä on todellisuudessa sinun veljesi, tai oli ihan hilkulla olla, ja minä olen ihan tosissani. Enkähän ole vielä lainkaan puhunut Saulista enkä Jörnistä, Boriksesta, Davesta, Mikosta enkä Donnahista, jotka juuri tällä hetkellä, aikaerosta johtuen – nyt se vasta juolahtaa mieleeni – seisovat jollakin koulunpihalla jossain päin maailmaa ja odottavat kellon soittoa. Yhteisö, Tamara. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta sen ymmärtämiseen. Mahdollisesti riittäisi jo, että kerrankin riisuu aurinkolasit ja kysyy ihan tosissaan toisen kuulumisia.

Kirja päättyy samaan tilanteeseen, mistä alkaa. Siinä välissä Eilenberger muistelee perheen kosmopoliittista elämää ja tyttöjen syntymäpäiväjuhlia niin Berliinissä, Suomessa kuin USA:ssa.

Eilenberger kirjoittaa ihailevasti vaimostaan Piasta, entisestä Suomen maajoukkueen koripalloilijasta, nykyisestä suomen kielen professorista, joka luo uraa Toronton yliopistossa ja on todellinen jalat maassa -tyyppi. Itseään Eilenberger tarkastelee ironisesti, sosiaalisten mokien kautta. Milloin hän jahtaa pikkulapsia karhuna leikkipuistossa, jolloin kaikkein hienohipiäisimmän pikkuneidin äiti soitetaan paikalle tutkimaan teeskenneltyjä vammoja, milloin kertoo innoissaan keksimäänsä teoriaa yksitoikkoisen lastenhoidon kestämisestä palloilukaverilleen lastentarhanopettaja Toivolle. Tämä oivallinen teoria on "käänteinen Viktor Frankl". Frankl kesti keksitysleirielämän kuvittelemalla itsensä muualle, vapaaseen maailmaan luennoimaan innokkaan yleisön eteen, Eilenberger taas kuvittelee flunssaisia lapsiaan hoitaessaan elämää venäläisten pakkotyöleirillä, mikä olisi pikkulasten hoitoakin pahempaa. Toivo, tämä lastentarhan ope, toteaa teorian toimivuudesta "Maybe" eikä sitten muuta toteakaan, pelaamisetkin harvenevat. 

Jos Wolfram kokee kulttuurishokkeja, niin vielä enemmän niitä kokee ronski vaimo Pia. Hän nostaa ison haloon amerikkalaisen lastentarhan ”terveellisistä” välipaloista, muffineista ja suolakekseistä. Hän syöksyy amatsonina koripallokentälle hakemaan pois lapsosensa, jotka vastuuntunnoton Wolf-isi on antanut viedä mielestään viattomaan amerikkalaiseen etsintäleikkiin, jossa kontataan cheerleaderien kätkemien dollareiden perässä. Pia ei suostu minkäänlaisiin kaupallisiin kotkotuksiin. Hän tuo periaatteellisuudessaan mieleen oman vanhakantaisen isäni ja hänen lausahduksensa: ”Ei semmonen sovi.”

Jos kyseessä ei olisi oma elämäni, saattaisin jopa nauttia tilanteesta. Tuskin kymmenen metrin päässä riippumatostani, ihan tuossa autotallin oven edessä, suomalainen vaimoni hakkaa halkoja. Hän tekee niin aina kun hänen on saatava päästellä höyryjä. Ja minun on ihan pakostakin myönnettävä, ettei miehisyyden tunteeni ole kasvanut vielä sellaisiin mittoihin, ettei se saisi minua tuntemaan pientä pistosta, kun näen hänet pilkkomassa puupöllin toisensa jälkeen Bloomingtonin Maplewood Driven kaikkien asukkaiden silmien edessä.

Tarve höyryjen päästelemiseen johtuu tällä kertaa siitä, että Pia antoi kaksosten kävellä koulusta ajellen itse edellä autolla, jolloin äitikollega Tammy oli uhannut tehdä hänestä ilmoituksen osavaltion poliisille.

Wolfram tekee kulttuurivertailuja kaikkialla. Hiekkalaatikolla hän huomaa nuoren amerikkalaisäidin syyttävän lapiota, kun lapsi on huiskinut hiekkaa silmiinsä:"Tuhma, tuhma lapio!" Vastaavassa tapauksessa suomalaisäidit ohittavat koko tragedian viileällä välinpitämättömyydellä, pyyhkivät lapsen naaman ja antavat lapion takaisin käteen. Lapion syyttämisestä Eilenberger pääsee Irakin ja Afganistanin sotien todellisiin syihin.

Kanadalaiskoulun monikulttuurisuudesta Eilenberger toteaa, että se on monikulttuurisuutta ilman yhtäkään kulttuuria. Hän menee tyttöjen koulun joulukuiseen lukuvuoden päätöstilaisuuteen odottaen jotain jouluista, mutta kouluissa ei vietetä joulua, ei myöskään juutalaisten hanukkaa, ei kiinalaista uutta vuotta, islaminuskoisten ramadania tai mitään muutakaan uskontoon tai kulttuuriin liittyvää juhlaa, koska mikään kulttuuri ei saa olla etulyöntiasemassa. Uskonnottomilla, erityisen suvaitsevaisilla ihmisillä on tarve kertoa asenteestaan tila-autojensa perään liimatulla suvaitsevaisuustarralla. Wolf tekee huomion, että nämä ihmiset asuvat yleensä muiden samanmielisten keskuudessa.

Mitä torontolaiskoulun joulukuisessa päätösjuhlassa sitten esitetään? Kansallishymni, Beatlesien Yellow Submarine ja suosittu kanadalainen lastenlaulu.

I like me,
I’m an okay me to be.
Though I’m not like you,
That’s okay too,
'Cause I like me.

I like my skin.
It’s the house I’m living in.

Yes, I like my skin.
It zips up tight
and it fits just right.

Isä Wolf alkaa mylviä lasten perässä elämäniloisena koulumatkalla "En ole niin kuin sinä, ja niin on hyvä", johon lapset:"Daddy, lopeta…!" 

Kaikkea tätä elämää ja elämöintiä katselee tyynenä omasta pihastaan naapuri Suuri Karhu, First Nations -edustaja, jonka katsantokannalta kaikki ohikulkijat ovat vierailijoita.