Eunsun Kim, Pohjois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä (2014)

Eunsun Kim pakeni 12-vuotiaana äitinsä ja siskonsa kanssa monien vaiheiden ja yritysten kautta ensin Kiinaan ja sieltä Etelä-Koreaan. Pakomatka kesti yhdeksän vuotta. Kiinassa äiti joutui myymään itsensä synnyttäjäksi karkealle maanviljelijälle, joka halusi itselleen pojan. Eunsun asuu nykyään Soulissa ja on julkaissut kirjan, jossa kertoo kokemuksistaan pikkutytöstä totalitaarisessa valtiossa aina nuoreksi naiseksi, opiskelijaksi, joka tarkastelee länteen paettuaan älykkäästi niin entistä kuin uutta kotimaataan.

Olen nähnyt jossakin Eunsun Kimin nimen myös muodossa Kim Eun-sun. Korean kielessä yksitavuinen sukunimi tulee nimissä ensin ja sen jälkeen etunimi kaksiosaisena tavuviivan kera. Kim on hyvin tavallinen sukunimi. Maan nykyinen hallitsija, Loistava Toveri, Kim Un-jong on juuri laatinut säännön, jonka mukaan kenelläkään ei saa olla hänen hyvin yleistä etunimeään. Myös hänen isänsä, Suuren Marsalkan, sekä isoisän, Kansakunnan Auringon, nimet Jong-il ja Il-sung on kielletty aikanaan. Nimenkieltodirektiiveillä pönkitetään henkilökulttia, jossa johtajat ovat ainutlaatuisia, lähes jumalolentoja. 
 
Kirjan on toimittanut Sebastien Falletti, Soulissa työskentelevä Le Figaron kirjeenvaihtaja. Kirja on siis ilmestynyt ensin ranskaksi, Corée du Nord, 9 ans pour fuir lénfer (2012), ei koreaksi, mikä on Eunsunin äidinkieli. Sitä on käännetty useille kielille.
 

Pidän kirjan ansiona omakohtaisuutta. Elämä tilastojen takana puree paremmin kuin tilastot ja faktat.

Meille Kim-Il-sung oli jumala, ja ajatuskin hänen kuolemastaan oli käsittämätön. Voiko kukaan elää ilman jumalaa? ilman isää? Kim Il-sung oli vapauttanut meidät japanilaisten ikeestä, hän oli valtiovallan perustaja, kaikkien meidän isä. Kun ilmoitus hänen kuolemastaan tuli, elämä pysähtyi koko maassa, ja pysähtyneisyyttä kesti aina mahtaviin hautajaisiin, jotka näytettiin muutaman päivän kuluttua suorana televisiossa. Joka puolella Pohjois-Koreaa nähtiin joukkohysteriakohtauksia. Sotilaat kierivät maassa kyynelehtien, naiset ulvoivat tuskasta. Ja satoi lakkaamatta. Kuuluttaja selitti televisiossa, että "jopa taivas itki johtajamme poismenoa".

Eunsun pohtii uudessa elämässään aivopesua, miten hän todella uskoi taivaan itkevän epätoivosta, vaikka hän myöhemmin tajusi, että kyse oli monsuunikuukaudesta, jolloin aina sataa paljon. Hänet oli pienestä asti indoktrinoitu uskomaan jumalaan ja joulupukkiin nimeltä Kim Il-sung. Edes aikuisilla ei ollut mahdollisuutta kuulla toisenlaisia selityksiä ja vertailla.

Perheemme suru oli vilpitön, sillä rakastimme kaikesta sydämestämme Kim Il-sungia kuten myös hänen poikaansa ja seuraajaansa Kim Jong-iliä. Omia joulupukkejamme! Heidän syntymäpäivänsä, helmikuun 15. ja 16. päivä, olivat yhtä juhlaa meille lapsille. Saimme kilon herkkuja heidän nimissään. Edellisenä päivänä olin aivan innoissani enkä saanut nukuttua. Aamulla sitten menin putipuhtaassa koulupuvussani ylpeänä noutamaan lahjani, suuren läpinäkyvän muovikassin, johon oli näyttävästi kirjoitettu: "Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta." Jälleen yksi tapa antaa meidän ymmärtää, ettei kukaan ollut meitä onnellisempi... Kassissa oli purukumia, karamellia, sokerikuorrutettua soijatahnaa ja keksejä. Mikä unelma! Paluumatkalla puristin aarretta itseäni vasten. Se oli piilossa kankaan alla, jonka äiti oli kaiken varalta antanut, jottei kukaan alkaisi himoita lahjaani.

Tämä tapahtui ennen suurta 1990-luvun nälänhätää. Silloin ei joulupukki ehkä enää jakanutkaan keksejä, vaikka itse söi kyllä ... kaikkia maailman herkkuja. Nälän kuvaukset ovat kauheita. Perhe myy huonekalunsa ja keräilee metsästä risuja lämmitykseen. Ainoa esine, jota ei uskalleta myydä tai polttaa lämmön saamiseksi on seinällä oleva Rakkaan Johtajan kuva. Sen hävittämisestä joutuisi teloitettavaksi. Teloituksia tapahtuu koko ajan, ja myös lapset viedään niitä katsomaan.

Toinen kiinnostava kuvaus pohjoiskorealaisen arkielämän kuvauksen ohella on kuvaus siitä, miten Etelä-Korea hoitaa pakolaisensa. Eunsun kuvaa tarkkaan kaikki muodollisuudet, järjestelyt ja avustukset. Pakolaisen uuden elämän alku on hyvin pehmustettu. Kieli on sama, mikä erottaa muista pakolaisista.  Eunsunin sopeutumisessa on kyse sopeutumisesta elämään, jossa ei ole tarkkailua eikä uhkaa, mutta jossa pitää olla omatoiminen.

Kolmas merkittävä asia tässä kirjassa on kuvaus siitä, miltä vapautuneesta tuntuu. Eunsun naputtelee iPhonella opiskelijakavereita kokoon kampuksen Starbucksissa, juo caffe lattea ja rupattelee. Häntä ärsyttää, kun kaverit eivät usko, että meren antimet ovat parempia Pohjois-Koreassa. Kaikki ei ollut Pohjois-Koreassa huonoa, ei varsinkaan Eunsunin elämän alussa. Hän kaipaa kotiseutunsa maisemia ja entisiä ystäviään, yhteisöllisyyttä. Hän kokee, että elämä kapitalistisessa yhteiskunnassa on "kiihkeää, hauskaa ja joskus myös kovaa, mutta ei koskaan tylsää". Hän joutuu puurtamaan selvitäkseen opiskeluistaan, koska hänen koulunkäyntinsä oli aika vaatimatonta pakomatkan aikana. 

Tarvitsen yhteiselämää ja solidaarisuutta, jotka meillä oli Pohjois-Koreassa, mutta jotka minulta puuttuvat täällä, missä elämä vaikuttaa joskus itsekkäältä.

Pidän siitä että Eunsun Kim osaa olla kriittinen myös uuden elämänsä suhteen. Olen kuullut samantyyppisiä havaintoja jossain haastattelussa meksikolaisilta, jotka ovat kahlanneet Rio Grande-joen yli yöllä USA:n puolelle Texasiin, jossa elävät ilman papereita laittomina pakolaisina. He ovat huomanneet, että hyvinvoinnin saavuttaminen ja sen ylläpito vie lähes kaiken ajan ja aiheuttaa kilpailuhenkisyyttä. Kotona heillä oli rajattomasti aikaa istuskella kavereineen plazalla, USA:ssa tehdään vain työtä.

Mietin kirjaa lukiessani, kuinka paljon toimittaja on kirjoittanut ja mikä osuus on Kimillä. Lopussa kiitetään kolmea henkilöä, Soojin Parkia, Eunji Parkia ja Jiwon Limiä, jotka ovat ”kääntäneet Eunsun Kimin sanat ja auttaneet vaivojaan säästämättä tässä hankkeessa”. Ei kerrota tarkemmin, ovatko nuo sanat suullisia vai kirjallisia. On hienoa, että toimittaja Falletti on antanut panoksensa tärkeälle asialle, mutta olisiko hänen nimensä pitänyt olla näkyvämmin toisena tekijänä?

Kirjan kirjoittamisen motiivina on toive, että kirja herättäisi maailman näkemään ”Pohjois-korean valtakoneiston epäoikeudenmukaisuuden ja traagisen epäajanmukaisuuden”. Tuo loppu on kyllä mahtava eufemismi - traaginen epäajanmukaisuus, miten olisi takapajuisuus!

Huomasin palautettuani kirjan kirjastoon, että unohdin kuvaamisen. Nappasin kansikuvan Googlesta. Tyttö kuvassa ei ole Eunsun Kim siitä syystä, että hänestä ei ole yhtään kuvaa lapsena. Kannen sisäpuolella on kuva nykyisestä Kimistä, joka on siro nuori nainen, normaalia pienempi lapsuuden nälkiintymisen vuoksi, mutta terve.

Tärkeä kirja! Hyvä Eunsun Kim, hyvä Sebastien Falletti!