Olen ollut aikeissa lukea Leena Krohnin kirjan Näkki (1979) jo vuodesta 2001 johtuen eräästä elämääni merkityksellisesti vaikuttaneesta koulunäytelmästä. Nyt lopulta luin sen. Kirja on satu aikuisille ja lapsille tyylillä, jonka vain Leena Krohn osaa.
Palaan koulunäytelmään kirjoitukseni lopussa.
Krohn aloittaa kirjansa luvulla Mitä tiedämme Näkeistä, jossa hän kertoo sekä alkuperämme biologisesta taustasta että pohjoismaisen mytologian antaman kuvan eräästä vedeneläjästä, Näkistä.
Me kuivanmaan eläjät kutsumme kotitähteämme Maaksi. Ja kuitenkin karttapallon pintaa hallitsee merien sini.
Elämä kuhisee maan päällä tuhatvivahteisin muodoin, mutta veden alla on väkeä ja elintilaa vielä enemmän. Sieltähän mekin kerran kapusimme eikä takaisin ole enää menemistä. Me kun karistimme tien oheen kaiken, mikä siellä oli välttämätöntä, mutta täällä pelkäksi taakaksi, kuten uimarakot, suomut ja kidukset.
Uskottiin, että vedessä elää ihmishahmoisia olentoja, joiden näyttäytyminen ennustaa pahaa. Ne vaanivat veden äärellä leikkiviä lapsia temmatakseen heidät veden valtakuntaan. Näkki voi myös hiipiä maalle siihen asti, mihin keväiset tulvavedet kohoavat. Jotkut arvelivat, että Näkit olisivat äitinsä hukuttamia lehtolapsia. Näkkien uskottiin näyttäytyvän harvoin, varmimmin laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä. Vielä harvinaisempaa oli kuulla Näkin soittavan ja laulavan. Näkin musisoinnin kerrottiin olevan niin lumoavaa, että sitä kuulleesta saattoi tulla maankuulu soittotaituri.
Jymisee koski. Kuohut pilviin pirskuu.
Emäpuu vapisee ja airot kirskuu.
Vaan joku soittaa. Läpi vesihuurun
vietellen, väristellen Näkin viulu kuuluu.
Alkulukua seuraa 11 lukua käsittävä satu. Kylässä vietetään juhannusta ja järjestetään siltatanssit, joihin myös Nahkurin tyttäret lähtevät. Leskimies-isä päästää nuorimmaisensa Liinan empien mukaan.
Valkeaksi maalattu pieni silta kopisee. Patiinit ja pieksut, lipokkaat ja lapikkaat, ruohikengät, varsikengät ja paimentyttöjen paremmat virsut vievät nuorta väkeä yli natkuvien lankkujen illan iloja kohti. Valkeat paidat hohtavat kuin viti ja kirjavat hameet keinuvat polun kukkina.
Krohnin kerronta on kuin Näkin soitto, lumoavaa, välillä proosaa ja välillä runoa. Joissain runoissa on kuulas kosminen tunnelma.
Jää sinne vain. Jää syvyytesi rauhaan,
kunnes taas joudut ajan valinkauhaan
ja uuteen elementtiin, uskoon, kuosiin
ja uusiin mailmoihin ja valovuosiin.
Kuvataiteilija Inari Krohnin kannen maalaus ja sisäsivujen grafiikkatyöt kuvittavat tekstiä kauniisti. Sisaret ovat tehneet yhteistyötä muissakin Leena Krohnin kirjoissa.
Kun Näkki lävistää hämmästyksekseen veden pinnan, se kuulee soitantoa ja lähtee sitä kohti lähes alastomana, vain leväseppel hiuksissaan ja uumallaan. Väki tulkitsee nuorukaisen ilmestymisen niin, että joku liikaa sahtia juonut kulkumies tai naapuripitäjän sälli on kuumennut liikaa ja vilvoitellut järvessä. Sen jälkeen kun Näkki lähtee tanssilattialle, huomataan, ettei kuokkavieras olekaan mikään humalassa törttöilijä.
Se vei naistaan kuin mainingin harjalla, kuin nousuvesi kuljettaa aavalle malttamattomat purjeet.
Kukaan naisista ei kieltäydy Näkin tanssiin kutsusta, vaikka kylän miehet yrittävät estellä ja jurottavat tanssilattian reunoilla kiukusta pihisten.
Vain Näkki tanssi ja tyttö tanssi, aina uusi tyttö, ja Näkin paljaat varpaat läpsyttivät laituriin kuin pienet säännölliset laineet, mutta tytön tanssikengät panivat:
naputa ja tahdissa tallaa
mikä ettei minulle mallaa
ei tarvita sarkaa ei verkaa
edes rihman kiertämän vertaa
ei tarvita solkia vöitä
ei neulan ei naskalin töitä
kunhan varsi on sorea vaan.
Kaikkein lumoutunein Näkistä on Liina, joka saa sanotuksi vain yhden sanan:"Kaunis!" Toinen Näkin lumoihin joutunut on kylän pelimanni Tommi Toistaitoinen. Ja kun Näkki saa pelimannin haitarin, alkaa tapahtua sekä hurjaa että kaunista.
Enempää en kerro, lukekaa...
---------------------------------------------------------------------------
Sadunomainen kertomus keväästä 2001 tähän päivään
Olipa kerran tyttö, yhdeksäsluokkalainen, ja lukion toista luokkaa käyvä, hiljattain paikkakunnalle muuttanut poika. Toimeliaat opettajat päättivät järjestää koulujen yhteisen taideprojektin Näkki. Näytelmällinen kuvaelma esitettiin eräänä toukokuun iltana maauimalassa. Uimala on maapohjainen ja vesi siihen johdetaan joesta. Paikka tuntui illan valossa tunnelmalliselta kuin metsälampi. Näytelmä koostui musiikista, liikkeestä, tanssista ja toiminnasta. Palokunta järjesti juhannuskokon ja ilotulituksen. Altaan yli kulkee kaksi siltaa, joilla esiintyjät liikkuivat ja yleisö seurasi laidoilla. Oppilaita oli projektissa mukana viitisenkymmentä, mainitsemani tyttö esitti Liinaa ja poika Näkkiä. Näkillä oli oikein sijaisnäyttelijä, liikunnanopettaja, joka hyppäsi märkäpuvussa hyppytornista veteen varsinaisen Näkin piileskellessä tornin takana jatkaakseen taas maan päällä tapahtuvia kohtauksia, olihan vielä kevät ja uimalaan johdettu joen vesi hytisyttävän kylmää. Näytelmä päättyi suudelmaan keskellä siltaa, Näkki sai Liinansa.
Kesällä 2013 näytelmän päähenkilöt menivät naimisiin.
Viime vuoden lopulla heille syntyi tyttövauva, jolle annettiin nimeksi - Liina!
Kiitos Leena Krohn! Kirjasi johdatti kaksi ihmistä yhteen ja syntyi kolmas. Ja sinun ansiostasi minäkin saan helliä pientä pojantytärtäni Liinaa.
