sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Joonatan Tola, Punainen planeetta

 
En tiedä mistä isäni alunperin keksi ryhtyä taidemaalariksi ja nälkätaiteilijaksi ja miksi hän uhkasi haastaa koko sukunsa oikeuteen, eikä isästä paljon enempää voikaan sanoa, ellei ensin puhu isoäidistäni jota isä kutsui Hurtaksi. Isoäidistäni taas ei voi sanoa mitään puhumatta ensin isoisästäni. 

Joonatan Tola on kirjoittanut oman elämänsä aineksista, niitä mielikuvituksensa läpi suodattaen, romaanin Punainen planeetta, jota takakannen tekstissä kuvataan kaunokirjallisena sähköiskuna suoraan aivoihin.
Kirjaa vähän matkaa luettuani saatoin jo todeta, että tällä kertaa mainoslause ei ole liioitteleva. 
Olin jo jonkin aikaa kaivannut kaunokirjallista kirjaa, joka tempaisisi kunnolla mukaansa ja josta olisi aivan pakko kirjoittaa tänne blogiinkin. Tässä se on! 

Punainen planeetta kertoo tuhoisista sukulaisuussuhteista karnevalistisella tavalla leiskuen. Kirjassa keskitytään isään Mikko J. Tolaan. Kaiken alta kuultaa lapsen suru ja pettymys omaan lapsuuden ympäristöönsä. Mielestäni Joonatan Tola on valinnut juuri oikean tavan lähestyä itse koettua pahaa. 

Joonatan saa puhelun kotiinsa Pohjois-Karjalaan. Isoäiti, Töölössä asuva hienostorouva, on vakavasti sairaana. Joonatan lähtee Helsinkiin saadakseen viimeinkin vastauksen kysymykseen isästään, millainen tämä oli pienenä ja miksi sairastui jo teini-iässä ja joutui mielisairaalaan. No, haudan partaalla oleva mummihan ei muista mitään, luulee pojanpoikaa pojakseen Mikoksi ja toteaa, ettei kannata puhua ikävistä asioista. 

Katsoin netistä Punaisen planeetan julkkaritilaisuuden, joka pidettiin pandemia-ajan tyyliin pienen yleisön läsnäollessa, mutta suurelle yleisölle välittäen. Kirjailija kertoi, että hänellä oli kolme Ikean kassillista isänsä lippuja ja lappuja käytössään ja että hän on pyöritellyt kirjansa teemoja 12 - 15 vuotta ja kirjoittanut niistä paljon, jopa yhden julkaisemattoman romaanin, mutta Punainen planeetta on kuitenkin aivan uusi teos. 
Haastattelija Tommi Tihtarisen kysyessä tyylistä Tola vastasi, että se on kehittynyt lukemalla paljon ja kirjoittamalla paljon. Hän on suomen kielen tohtoriopiskelija Helsingin yliopistossa. Loppukiitoksissa hän kiitti myös psykoterapeuttiaan.

Äärimmäiset lapsuuden kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Ne ovat aiheuttaneet ahdistusta, mutta ne ovat myös tuottaneet tällaisen kirjan, joka jatko-osineen paitsi että antaa lukijalle suuren elämyksen ja ajateltavaa, niin varmaan osaltaan  rakentaa kirjailijalle itselleen jotain ehjää kaikesta siitä materiaalista, mitä isästä ja perheen elämästä on tallella niin muistoissa kuin lehtileikkeinä, erinäisinä kirjeinä, kirjoina ja tauluinakin. Perheestä oli myös tekeillä dokumenttielokuva, joka jäi isän mielialojen heilahtelun vuoksi kesken. 

Kirjoittajan isoisä, Mikko J. Tolan isä, oli kuuluisa aivokirurgi, Suomen ensimmäinen TV-arvostelija, kääntäjä, Eeva-lehden lääkäripalstan pitäjä... yleisnero, joka hallitsi sairastuttuaan pyörätuolista ja hengityskoneesta käsin perhettään yksinvaltiaana.
Kun tällaisen kaikkivoipaisen, monesti kuoleman päihittäneen miehen poika osoittaa heikkoutta ja sairastuu skitsofreniaan, niin kyseessähän on vain käytännön asia, helposti hoidettava, kunhan oikeat keinot valitaan. Laajennettuissa perhekokouksissa kiistellään, mitä tehdä "kahjoksi heittäytyneen" lukiolaisen kanssa, mutta sairaus ei tottele rahaa eikä käskyjä, vaan kulkee omaa rataansa. Seuraa vainoharhoja, masennusta, maniaa, megalomaniaa, itsemurhayrityksiä ja taiteilijaelämän opettelua. Kun nuori mies löytää elämänsä rakkauden, Omenankukan, hänen järkkynyt mielensä tyyntyy joksikin aikaa. 

Morsian on lastensairaanhoitaja, jonkun sukulaisen mielestä "radikaali hippi" ja erikoinen, mutta silti on vaikea ymmärtää, miksi hän haluaa naimisiin itseään taiteilijaksi kutsuvan epävakaan tyhjäntoimittajan kanssa. 

Kai hän kaipasi elämäänsä vähän jännitystä - ja vauvaa. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko maailma ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli  - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.  Kaiken kukkuraksi isä osasi imitoida Uuno Turhapuroa ja apinoida vaimonsa exän hassua puhetyyliä. Se oli jo liikaa. Äiti oli kuolla nauruun. Ja voittipa äiti koulussa ensimmäisen sijan raittiustietokilpailussa. Sekin ennusti menestystä taiteilijan omaishoitajana. 

Niin käy, että  Mikko J. Tola järjestää omaan kotiinsa samanlaisen tilanteen kuin hänellä oli lapsuudenkodissaan: isä keskipisteenä ja muut häärimässä ympärillä tämän tarpeita tyydyttämässä. Hän on isäänsä heikompi eikä tahdo löytää elämäntehtäväänsä, mutta hän on ehdottomasti perheen päähenkilö. Erona lapsuuden kotiin on myös se, että perhe on köyhä ja kaiken aikaa yhdessä, mitä nyt isä karkailee. Kumpikaan vanhemmista ei ole työssä kodin ulkopuolella eikä hulppean häämatkailun jälkeen käydä enää missään matkoilla. 
Muutetaan paikkakunnalta toiselle pitkin maaseutua, ja kun kylä saa tarpeekseen taiteilijastaan, tai tämä kyllästyy kyläläisiin, niin pakataan kimpsut ja muutetaan muualle. Lopuksi päädytään Joensuuhun kerrostaloon. Suhteet sukulaisiin on välillä poikki, välillä suhdetta isoäitiin, Hurttaan, yritetään korjata, ja avustukset kyllä kelpaavat. Välillä perhe näkee suoranaista nälkää.
Isä, jonka lapsuudenkodissa kaikki ruoka haettiin Stockmannin Herkusta, pitää ajoittaista nälkäkuuria taiteilijaelämään kuuluvana, mutta lapset kärsivät. Isä kasvattaa heitä anarkisteiksi ja pelottelee ulkopuolelta uhkaavilla vaaroilla. Hänellä on omien puheittensa mukaan itsemurhayritysten maailmanennätys. Omalta rullatuoli-isältä peritty suuruusharha näkyy eri tavoin. Rahaton freelance-kirjailija/taidemaalari Mikko saattaa allekirjoittaa uhkailukirjeensä ja rikossyytteensä sukulaisilleen nimikkeellä 'Tolan suvun johtaja'. 

Pekkalan sillalle oli matkaa ainakin kilometri joten isä oli tullut sinne taksilla ja seisoi nyt pilkkopimeässä yössä keskellä siltaa jäisen kaiteen päällä, hiljaa, musta tukka tuulessa viuhuen, taistelusaappaiden metalliosat katuvalojen loisteessa kimaltaen, kasvoilla omituinen hymy, hän näytti täysin rauhalliselta.
"Isä!" näkijäsiskoni huusi. "Älä hyppää, jooko?" Älä hyppää!"
"Varo ettet tipu jokeen!" eriparisilmäinen siskonikin huusi.
"Häh?" isä murjaisi. Pitkän suostuttelun jälkeen hänet saatiin kaiteelta alas ja taksiin ja kotiin nukkumaan itsensä selväksi. 

Lapset hakevat isäänsä milloin sillankaiteelta milloin kapakasta. Väärin muotoiltu lause lapsen suusta saattaa saada elämänsoturiksi itseään kutsuvan taiteilijan tekemään tenän ja oikaisemaan autotielle makaamaan. 
Äiti yrittää parhaansa, mutta hänellä on alkaneet jalat luhistua alta MS-taudin oireena ja onhan hänellä myös taas uusi vauva, "animesilmäinen pikkuveli" hoidettavana. 

Psykiatriassa tällaista perhetilannetta kuvataan usein niin, että lapsista on tullut perheen aikuisia. He kasvattavat tuntosarvet ja ovat joka hetki valppaina toimimaan.
Pienellä Joonatanilla on paperista rakentamiaan pistimiä patjan alla.
Kirjailija  kutsuu vakavaksi käynyttä perheen esikoista isän aseenkantajaksi ja näkijäsiskokseen, koska tämä osallistui isän noitasessioihin. Kun lapset kyytivät toisiaan äidille tuodulla pyörätuolilla, tämä vielä alle kouluikäinen tyttö komentaa ja huolehtii, ettei kärryä rikota, koska heillä ei ole rahaa hankkia uutta. Toinen isosisko kehittää omat keinonsa selvitä sairaassa ilmapiirissä.
Jos minä aloin elää huonekalujen kaltaisesti, niin siskoni valitsi päinvastaisen katoamistempun: hänestä tuli näyttelijä. 
Entä pienin?
Uusi animesilmäinen pikkuveljeni ei selvinnyt pelkillä pintanaarmuilla.
Mistään.

Olen iloinen, että Johannes Tola ei jäänyt vaikean lapsuutensa vangiksi vaan nousi esiin ja kirjoitti näin puhuttelevan kirjan. 
Odotan trilogian kakkososaa, jossa on ilmeisesti äidin tarina. Joonatan oli "äidin poika", ja Punaisessa planeetassa äiti jää paljolti vaativan isän varjoon. Perhettä koossa pitänyt äiti kuoli muutama vuosi miehensä kuoleman jälkeen ja lapset kasvoivat sen jälkeen lastenkodissa ja perhekodissa.
Olisiko kolmannessa osassa sitten Johanneksen oma tarina?

Vaikka kirjassa on paljon ahdistavaa, niin valittu tyyli keventää. Tola ei myöskään jätä kuvaamatta hyviä hetkiä ja rakkautta, jota omituisesti elävässä perheessä kaikesta huolimatta on. 

Isä, joka uskoi olevansa punaiselta planeetalta, olisi varmaan kehittynyt niin kirjailijana kuin taidemaalarinakin, ellei hänellä olisi ollut esteenä liian suuri ahdistuksensa. Elämänsoturi kärsi koko ikänsä - hän oli kuollessaan 35-vuotias.
Toisille meistä käy näin. 


maanantai 25. tammikuuta 2021

Kouvolassa kulttuurikävelyllä, taidetta ja lapaset kuten Berniellä

Kun tutut kulmat Myllykosken lähiössä alkoivat kyllästyttää lähdimme mieheni kanssa kävelemään Kouvolan keskustaan, jonne on järjestetty taidepolku. Kolmisenkymmentä taiteilijaa, Kouvolasta ja muualta, on ripustanut liikkeiden ikkunoihin taidettaan, maalauksia, valokuvia ja runoja. Taidepolkuun kuuluu myös musiikkia ja joitain improvisaatioesityksiä. 
Alla pari työtä joista pidän.

Sissi Ramstedt, VALOSSA KYLPIJÄT 2018


Kullervo Memory, GINA PELLON


Tutkailimme myös Monikulttuurikeskus Saagan ikkunan erikielisiä koronaohjeita. Jotkut kirjainjärjestelmät ovat hyvin kauniita.  







Niin, koronahan se meitä ahdistaa ja rajoittaa. Edelleen, ja vielä pitkään. Olokkoon minusta nähen (Kaenuun murteella). Koitamme kestää. 

Pistäydyimme Kouvolan Taidepolun jälkeen Kuusaalla Taideruukissa. Siellä tykästyin yhteen teokseen, josta välittyy ihanan herkästi nuoruuden tunnelma. Tekijän tiedot olivat tippuneet, eikä niitä löytynyt edes kysyttäessä. Taulussa lukee Kettunen. Pyydän tekijältä anteeksi tarkempien tietojen puuttumista.



Tuli kylmä, vaikka olinkin pukeutunut "ihan Bernieksi". Kyllähän meillä Pohjoismaissa osataan pukeutua, kuten myös USA:n pohjoisissa osavaltioissa. Kun Bernie Sandersin virkaanastujaiskuvan lapasia on ihailtu ja kuvan ympärille rakennettu jos jonkinlaisia hauskoja meemejä, niin hän on selittänyt, että heillä Vermontissa mennään pukeutumisessa käytäntö edellä. Bernie Sandershan on meillä tunnetuista amerikkalaispoliitikoista se, joka ymmärtää pohjoismaisen hyvinvointivaltion parhauden, minkä vuoksi häntä pidetäänkin äärikommunistina USA:ssa.  

Je suis Bernie


Alla kuva siitä, miten meidän naistenlehtien muotikuvien mukaan pitäisi pukeutua. Kuvan malli tallustelee Los Angelesissa. Kuva on Annasta nro 2.


"Kun t-paidan päälle pukee vielä neuletakin, tyylikäs kokonaisuus sopii myös Suomen kevättalveen."  Niinkö! No kidding! Hah, missä pipo, lapaset, kaulahuivi, lämpimät housut ja liukastumisesteet kengänpohjissa? Minä otin tuossa omakuvassa vain hetkeksi pipon pois päästä ollakseni enemmän Bernie ja kenkieni pohjassa on 24 piikkiä. Voin mennä porskuttaa kaatumatta, vaikka kävelyreitti olisi peilijäässä.




Näin - pipo päähän ja ei kun menoks! Eikö olekin hienot bussipysäkit meilläpäin?
Hei ny sitte, tuanoi! (Satakuntalaismurteet - minulle iski murreintoilu päälle.)

-------

PS No niin, Kuusankosken Taideruukin työn arvoitus ratkaistu. Kiitos kuuluu SusuPetalille, jonka kommentista tuolla kommenttiosiossa löytyy pari linkkiä tämän tekijän töihin. Arto Kettunen on taiteilijan nimi ja maalauksen nimi on Common People ja se on vuodelta 2018. Mielenkiintoinen taiteilija, arkirealismia yksityiskohtineen. 



keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Päivän paras VIII - Tätä meidän pitää miettiä!

Kun viime vuosia tutkitaan, analyysiin ei joudu vain Donald Trump vaan myös aika, joka hänet loi. 

Yllä oleva sitaatti on Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta tänään 20.1. otsikolla 'Donald Trump oli kokaiinia kansalle'. Edellä on selvitystä siitä, miten hän ei koskaan välittänyt asiakysymyksistä vaan lupasi saada aikaan yhtä suurta ja toista kaunista. Tulkinta ja harkinta jäivät kuulijalle. 

Olen lukenut viime aikoina Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin teosta A Very Stable Genius, Donald J. Trump's Testing of America. Eräs kohta selvittää presidentin tekniikan täysin. Anthony Scaramucci, joka toimi Valkoisen talon viestintäjohtajana vähän aikaa, kertoo miten valehtelu on ollut osa Trumpin toimintaa koko hänen elämänsä ajan ja miten tämä itsekin ihmettelee, etteivät ihmiset tajua sitä. He says, "Hey I know this big point is true. Who cares about the other stuff?" 

Kun saimme internetin, olimme innoissamme. Kaikkien kanssa, kaikkialla, kaiken aikaa, nyt ja aina, lupasi Elisan mainos. Mikä sen hienompaa! Tulevaisuuspalavereissa uumoiltiin netin huonoiksi puoliksi kaupallistumista ja viihteellistymistä. Koukuttuminen todettiin myös. Eipä tainnut kukaan aavistaa, miten paljon pahaa internetin kokoamat ihmiset voivat saada aikaan?

Ei nähty pahuutta, ei myöskään tyhmyyden leviämistä, eikä nopean viestinnän vaaroja harkinnan vähenemisessä.
Kuka olisi osannut aavistaa, että kesken tv-lähetyksen kuka tahansa voi lähettää muutaman sanan viserrykseksi nimetyn tokaisun, jossa pilkkaa parhaillaan haastateltavana olevaa henkilöä. Kuka olisi aavistanut, että poliitikot joutuvat pyytämään anteeksi harkitsemattomia twiittejään, joita klikkaamisen helppoudessa tulevat lähettäneeksi.
Kuka olisi aavistanut, että somekäyttäytyminen jää niin päälle, että kymmeniä nimittelyjä ja solvauksia sisältäviä twiittejä päivässä tehtaileva presidentti matkii kameroiden edessä toimittajan fyysistä vammaa.  

Ville Rannan piirros

Aina ennenkin pahoja sanoja ovat seuranneet pahat teot. Miksi netissä melskaaminen olisi vaikutuksiltaan erilaista?

Kysymys kuuluu: mitä asialle voi tehdä? 

 

perjantai 15. tammikuuta 2021

Sinikka Nopola (1953 - 2021)



Suruksemme olemme saaneet kuulla, että arvostettu ja tuottoisa kirjailija Sinikka Nopola on kuollut. 

Viimeksi olen lukenut Sinikan ja nuoremman sisarensa Tiina Nopolan yhdessä kirjoittaman sisarusmuistelmateoksen Siskossyndrooma, 60-luku kasvatti meidät. Kirja on julkaistu vuonna 2018 ja sisältää paitsi Nopoloille tyypillistä itseironista tarinointia ja siskosten käymää dialogia, niin myös perhekuvia, ystäväkirjasivuja, kouluaineita, piirustuksia kortteja ja kirjeitä. Materiaalin runsaudesta kiitoksen saavat äiti Orvokki ja isä Risto. 

Olen kirjoittanut blogini alkuaikoina Sinikka Nopolan proosakirjoista pari kertaa, novellikirjasta Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla (täällä) ja romaanista Likka, äite ja rouva Obama (täällä)

Sinikka Nopola oli hyvin aktiivinen kirjailija aivan sairastamiseensa asti. Heinähattu ja Vilttitossu sekä Risto Räppääjä ovat tunnetuimmat Nopolan lastenkirjahahmot, joiden elämään moni lapsi on eläytynyt myös elokuvissa ja teatterissa. 

Siskossyndrooman alussa heti esipuheen ja kiitosten jälkeen on koskettava sivu sisaruudesta. 





Otan osaa Tiina Nopolan ja muiden Sinikka Nopolan läheisten suruun. 



keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Anne Vuori-Kemilä, Mustaa jäätä


 
Anne Vuori-Kemilän viime vuonna julkaistu teos Mustaa jäätä on hänen toinen romaaninsa. Ensimmäinen Taivas ilman reunoja ilmestyi kaksi vuotta sitten. 

Mustaa jäätä on monipuolinen ja onnistunut teos. 

Kirjassa on kolme teemaa: pojan kasvu mieheksi ahtaassa mielipideilmastossa, lesboparin vaikea elämä ennakkoluulojen keskellä ja nuoren ihmisen kirjailijaksi kasvaminen.

Kirjailija vie meidät aluksi tilanteeseen, jossa nuori mies, Antti, saapuu hieman vastahakoisesti kutsuttuna vieraana syntymäpäiville lapsuudestaan asti tuntemansa pariskunnan Elffin ja Gulffin luo. Hän löytää heidät elottomina ja kutsuu poliisin paikalle. Poliisi toteaa, että lienee näitä tavallisia tapauksia, rintarinnan on eletty ja yhdessä lähdetään. Toinen poliisi ilmeilee sanalle 'rintarinnan', mutta palauttaa ilmeensä neutraaliksi huomatessaan Antin huomaavan. 
Alun tilanteeseen palataan lopussa, kun välillä on käyty läpi lähes parikymmentä vuotta kolmen päähenkilön elämää. 

Luvut on nimetty Antti, Siiri ja Raili. On hyvä ratkaisu, että saamme tapahtumista kuvan kunkin henkilön silmin. Heidän kauttaan tulee mukaan myös muu maailma ja se, mitä he toisistaan ajattelevat. Antin perheen kuvaus on ajan, 60- ja 70-lukujen, kuvausta herkullisimmillaan. Ollaan jossain Pohjanmaalla, maalaisympäristössä. Isä lukee Tiedonantajaa ja ajaa Mossella. Naapurissa asuva naispari on kammotus, josta vihjaillaan liittäen heihin myös kaikki mahdollinen paha pedofiliaa myöten. Antti seuraa elämää ympärillään uteliaana kaverinsa kanssa ihmisiä vakoillen, kuten pikkupojilla on tapana. Hän ei kiinnitä huomiota mihinkään epäolennaisuuksiin, kuten sukupuoliin, vaan luulee pitkään että Raili (Gulffi) on mies. Minä lukijana näen asiat Antin silmin ja luulen samoin. Anttia kiinnostaa Gulffin Mersu-taksi ja Elffiksi kutsutun Siiri Elfgrenin tarjoamat pastillit ja "sätkiminen", epilepsia, ja hän hakeutuu heidän seuraansa kielloista huolimatta. 
Äidin huoli ilmenee vaikeroimisena: "Kosketteliko se... paikkoihin?"
Isä antaa selkään. 
Sysäsin keittolautasen keskelle pöytää, lientä loiskahti liinalle. Livahdin paikaltani ja ryntäsin yläkerran portaisiin. Kuulin miten isä harppoi perään. Ajattelin Gulffin sanoja. Huusin taakseni katsomatta: "Siiri ja Gulffi on tavallisia vaikka kuinka piiskaat ja revit tukasta. " 

Antin pikkupoikavaiheen jälkeen tapaamme kolmikon siinä vaiheessa, kun Antti on rippikouluikäinen ja käykin rippikoulun saadakseen lahjoina "sileitä seteleitä" mopokassaansa. Isä olisi lähettänyt hänet mieluummin pioneerileirille. Tässä vaiheessa myös eräs toinen pääsee ripille, ja Antti osallistuu Gulffin palkkaamana tärkeään tehtävään Siirin hyväksi. Mitä ei kovanyrkkinen Gulffi tekisi pienen keijunsa puolesta. 

Ilman huumoria Gulffin ja Siirin tarina olisi raskasta luettavaa. Vuori-Kemilä käyttää sekä ronskia että hellää huumoria taitavasti pehmentämään mustalla jäällä liikkumista, jollaista ympäristöstä poikkeavan pariskunnan elämä monesti on. Tapaaminen ja rakastumisen aika on ihanaa, mutta jo sitä ennen molempien elämässä on tapahtunut asioita, jotka vaikuttavat heikentävästi heidän suhteeseensa.
Pohjat eivät aina pidä, vaikka Siiri oli alussa näin vakuuttanut mustasta jäästä häntä varoittelevalle Railille. Rakkaus säilyy, ja on lopulta se, mikä antaa näiden hyljittyjen elämää seuranneelle Antille inspiraation kirjoittamiseen.
 
Vetovoima kahden ihmisen välillä on yksi aihe, minkä Gulffi ja Siiri lahjoittavat Antille, toinen on vanhemman rakkaus lapseensa. Kolmantena lause, jonka Gulffi sanoo Antille tämän ollessa vielä pikkupoika ja ihmetellessä mielisairaalan aulassa itsensä Tauno Palon morsiameksi esitellyttä naista: "Ihminen voi olla mitä vaan."

Myös Antin on taisteltava sovinnaisia käsityksiä vastaan. Sekä perhe että tarmokas tyttöystävä toivovat hänestä menestyvää ja hyvin tienaavaa miestä, mutta mitä tekee Antti, laiminlyö opintojaan, kirjoittaa ja hylkää kirjoittamansa, ottaa välivuoden ja ajelehtii, kunnes:"Istahdin koneen ääreen ja annoin tekstin tulla."

Hyvän kirjan merkki täyttyy, haluan lukea tämän kirjan heti kokonaan uudelleen. Huhuilin juuri miehelleni:"Sun on pakko lukea tämä." Hän uskoi ja on nyt syventyneenä lukemiseen. 

Mustaa jäätä oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana viime vuonna. Olen lukenut ehdokkaista Mustan jään lisäksi Tommi Kinnusen Ei sanonut katuvansa ja Ritva Hellstenin Raijan. Mustaa jäätä on näistä minun makuuni paras. Pidän kirjoista, joissa ollaan "pienten puolella". Tämä asetelma toteutuu sekä Vuori-Kemilän että Kinnusen romaaneissa, mutta Vuori-Kemilällä koskettavampana.
 

torstai 7. tammikuuta 2021

God Bless America!

Katselin eilen amerikkalaisia uutiskanavia pitkälle aamuyöhön. Kauhuissani. 

Näin miten roskajoukko valtasi kongressitalon Washingtonissa, tuhosi paikkoja ja ajoi presidentin valitsemiskokousta pitävät edustajat pakoon.
Näin miten kohta aloittava presidentti Joe Biden yritti tyrmistyneenä vedota vielä hetken virassa olevaan Donald Trumpiin, joka usutettuaan kannattajansa marssimaan kongressitalolle oli itse vetäytynyt jonnekin kenenkään saavuttamattomiin.
Näin hirviöiksi pukeutuneita, omituisiin lahkoihin kuuluvia puolialastomia sarvipäitä ja aggressiivisia rähinöitsijöitä pystyttämässä kookasta ristinpuuta (!) jossain päin kaupunkia.
Näin jonkun ukkelin virnuilemassa kongressin puheenjohtajan tuolilla jalat pöydälle nostettuina. Onneksi avustajat olivat ehtineeet viedä valitsijamiesten äänet sisältäneet lippaat talteen.
Näin Trumpin vihdoin ilmestyvän tv-ruudulle. Hän ilmoitti kyllästyneellä äänellä, että kaikkihan sen nyt tietää, että hän on vilpillisten vaalien oikea voittaja, mutta jos nyt kumminkin menisitte kotiin. Tehän tiedätte kuka on oikea voittaja, rakastan teitä, te aivan erityiset ihmiset. Kaksoisviestintää.  Sitä Trump on harrastanut ennenkin, kun häntä on pyydetty tuomitsemaan itselleen tärkeitä terroristiryhmiä kuten Proud Boys. 

Proud Boys? Nimi kuulostaa samalta kuin Trumpin itselleen antama määritelmä, "hyvin vakaa nero". Hän kutsui itseään tällä nimellä ensimmäisen kerran tasan kolme vuotta ennen kaaoksen päivää, kun hänen mielenterveytensä kyseenalaistettiin. "I went from VERY successful businessman, to top T.V. Star to President of the United States (on my first try). I think that would qualify as not smart, but genius...and a very stable genius at that."  Tämän jälkeen hän on käyttänyt itsestään sekä puheissaan että Twitterissä useampaan kertaan termiä "A Very Stable Genius" kehuen olevansa myös "so great looking". 

Maailmassa on ollut tuhoavia ja huonoja hallitsijoita ennenkin. Heidän toimintansa mahdollistuu sillä, että osa ihmisistä käyttäytyy kuin ne sadun ihmiset, jotka teeskentelivät näkevänsä alastoman keisarinsa vaatetettuna. Hallitsijaa on myös vaikea kammeta pois, olisi pitänyt olla viisaampi jo valintatilanteessa. 

USA:ssa on joukko poliitikkoja, jotka ovat puolustaneet Trumpin toimintaa kiihkeästi. Osa heistä on nyt ymmärtänyt kääntää kelkkansa.
Meillä Suomessakin on meppi, jonka mielestä Trump on Jumalan valittu, The Chosen One. Onhan meillä myös suosiotaan kasvattanut eduskuntapuolue, joka on matkinut Trumpin johtamistapaa, antanut jäsentensä kyseenalaistaa oikeusvaltion periaatteita ja instituutoita ja vainota vähemmistöjä ja maahanmuuttajia. Somemellastaminen ja ihmisten maalittaminen ovat näiden ihmisten mielestä sananvapautta, niin kauan kuin ne eivät kohdistu itseen. 

Edesmennyt psykiatri-kirjailija Claes Andersson totesi hyvin varhain, että Trump on narsistinen psykopaatti, joka ei tunne empatiaa eikä syyllisyyttä. Hän sanoi myös, että yleensä etädiagnooseja ei tehdä, mutta Trumpin tapauksessa asia on selvä, koska hän ei salaa sairaita piirteitään, vaan esittelee niitä mielellään. 
Saman on voinut todeta kuka tahansa Trumpin puheita kuunnellessaan ja hänen edesottamuksiaan seuratessaan.
On mielenterveyden haurautta, joka ei haittaa missään työssä, mutta narsismi ja psykopatia ovat johtajan piirteinä erittäin vaarallisia.
Trumpin ex-vaimo Ivana sanoi haastattelussa jokin aika sitten, että hänen ex-miehensä ei voi koskaan hävitä kenellekään. Tämä on erittäin paha piirre poliitikolle - ja itse asiassa jokaiselle minkä tahansa yhteisön jäsenenä. 

Kaksi Washington Postin ansioitunutta poliittista toimittajaa Carol Leonnig ja Philip Rucker ovat kirjoittaneet kirjan  A Very Stable Genius. Nämä toimittajat ovat saaneet Pulitzerin palkintoja useaan kertaan laajoista raporteistaan ja vallan vahtikoiran ominaisuudessa paljastamistaan väärinkäytöksistä USA:n politiikassa.  

Olen keskustellut ihmisten kanssa, joiden mielestä parhaita toimittajia ovat toimittajaksi kouluttamattomat ihmiset, jotka alkavat vain raportoida mielipiteitään totuuksina. Tämä kuulostaa samalta kuin että Pelosin tuolilla röhnöttänyt Richard "Bigo" Barnett Arkansasista olisi pätevä johtamaan kongressia.
Samaa miestä on haastateltu myös maskinvastustajien mielenosoituksen yhteydessä. 
Fantasiat vakaasta jumalnerosta tai keksitystä viruksesta iskevät siis samoihin ihmisiin. Kysymys kuuluu: miten heihin voisi vaikuttaa ja saada heidät uskomaan, että maailmaa voi katsoa myös avoimin silmin asiantuntijoita kuunnellen, vähemmän omaan ylivoimaisuuteensa tai "vääriin profeettoihin" uskoen. Rinnakkaistodellisuutta, johon voi uppoutua, löytyy viihteestä yllin kyllin, ei sitä tarvitse omassa arkielämässään toteuttaa. 

Mitä Richard Barnett oli tehnyt Pelosin pöydän ääressä? Hän kertoo "kourineensa muniaan" ja varastaneensa kirjekuoren, vaikka sen mukaan ottaminen ei hänen mielestään ollut varkaus. Sitä kuorta hän heilutteli tv-kameroiden edessä ennen vangitsemistaan. 

God Bless America!


tiistai 5. tammikuuta 2021

Pieni Ihminen pohtii elämän tarkoitusta

Istanbul, pyörivien derviššien tanssi , 2012

Uuden vuoden aikaan on ollut tapana tehdä lupauksia paremmasta elämästä. Jotkut ajavat itsensä jo jouluaaton ja -päivän kestäneen irtipäästämisen vuoksi sellaiseen morkkikseen että painuvat tapanina lenkille tai kuntosaleihin aloittamaan ryhdikkäämpää elämää. Minä en.

Minä lupaan olla tyytyväinen itseeni, jatkaa jokapäiväisiä herkkuhetkiäni ja muuta itseni hemmottelua. Lepäillä. Vannon, etten lopeta suklaan syömistä, roskalehtien lukemista ja huonojen tv-ohjelmien katsomista. Ehkä tilaan Seiskan.
Lupaan, että yritän edelleen olla moittimatta itseäni ja muita siitä millä keinoilla me itseämme lohdutamme.
 

Mietin vuoden vaihteessa, olenko oppinut mitään uutta viime vuonna. Keksin yhden asian: olen oppinut laittamaan hyvää cannellonia.    
Olen myös yhä varmemmin sitä mieltä, että elämän tarkoitus on oleilla täällä yhteisellä pallollamme mahdollisimman onnellisena ja yrittäen olla mahdollisimman hyvä toisille ihmisille ja muille olennoille. 

Päätösten ja haaveiden pitää olla Pienellä Ihmisellä oikein mitoitettuja eli pieniä.

Otan oppia kolmivuotiaasta, joka saatuaan kesällä jäätelöannoksensa huokaisi: "Ooi, miä sain pinkin lusikan, unelmat toteutuvat."

Kävelin tänään ensin ystäväni kanssa aamukävelyn ja sitten lähdin vielä yksin kirjasto & kauppa -kierrokselleni. Unohdin ottaa maskin mukaan ja hiippailin kirjastossa nostaen takin kaulusta kasvoilleni, kaupassa jätin käymättä ja delegoin asiat viestillä auton kanssa liikkeellä olleelle miehelleni.
Hain kirjastosta painoskuningas Juha Vuorisen hyväntekeväisyyspokkareita. Valitsin Marpellan miljartööri-iskän ja Romaanikerjäläisen. Olen lukenut Vuorisen matkakirjoista aiemmin Maltalla kirjoitetun Maltan mieleni ja Espanjan aurinkorannikolla kirjoitetun Holan takaa. Jotenkin juhlakaudesta laskeutumisen mielialaani sopivat juuri nyt parhaiten Vuorisen kirjat, joita hän itsekin on kutsunut nöyrästi paskakirjoiksi. 
Varaushyllyssä minua odotti kuvataiteilija Soile Ylimäyryn elämäkerrtakirja Palava tuhka. Ajattelin lukea tämän, kun näin Ylimäyryn Jari Tervon neliosaisessa haastatteluohjelmassa, jossa hän haastattelee Ylimäyryn lisäksi kirjailija Rosa Liksomia, näyttelijä Vesa Vierikkoa ja historiantutkija Tapio Bergholmia. Pidän Tervosta haastattelijana ja kaikki nämä ihmiset ovat kiinnostavia sen ansiosta, mitä ovat saaneet aikaan, ei siksi, että ovat tv:n viihdeohjelmista tuttuja tai ottaneet maailman suurimmat peppuimplantit.

Miksi ne rokotukset eivät etene? 
Ja juuri meidän seudulla uutta virusmutaatiota! Minä alan kyllästyä. Nyt sanon ruman sanan: paska virus.

Aloituskuva ei liity mihinkään, kunhan on jotain ylevää. Tai voi se liittyäkin, se tarjoutui kuvia selatessa mukaan innokkaammin kuin mikään muu kuva. 


Joulu jatkuu...



Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...