Hannu Salmi, Frans Leijon - Kuurosokean ihmeellinen elämä

 

Hannu Salmi, tietokirjailija ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori on kirjoittanut kiinnostavia teoksia mm. suomalaisen mykkäelokuvan historiasta ja suudelman kulttuurihistoriasta.
Hän on nyt kolmannen kerran Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaana kirjallaan Frans Leijon - Kuurosokean ihmeellinen elämä. Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria valittiin ehdokkaaksi vuonna 2016 ja Tunteiden palo - Turku liekeissä 1827 vuonna 2022.

Frans Leijon -teos on sekä yhden ihmisen tarina että kuurojen, sokeiden ja kuurosokeiden historiaa valottava monipuolinen tietokirja.

Hannu Salmi on Frans Leijonin veljen pojanpoika. Hän aloitti sukunsa tutkimisen vuonna 2000 isoisoisästään Matti Salmesta, jonka tiedoista paljastunut Sofia-vaimon avioton lapsi Frans alkoi kiinnostaa tutkijaa. Fransista löytyi karu merkintä: "Kuuromykkä ja sokea. Hyljätty. Tiedot päättyvät tähän"
Kun Salmi haastatteli isäänsä ja tämän sisaruksia nämä muistivat lapsuudenkodissaan vierailleen sokean miehen, jolla oli tulkki mukana ja joka löysi hajuaistinsa avulla heidän piloillaan piilottamansa kengät.  
Lisätutkimusten avulla löytyi Fransin hauta, komeassa hautakivessä isolla tekstillä nimi Frans Leijon, synnyin- ja kuolinpäiväykset 12.9.1879 ja 27.6.1947 sekä alla vaatimattomammin neljä muuta nimeä. Salmen ihmetellessä tätä kiveä suntio tuli kertomaan, että vähän aiemmin haudalla oli käynyt ryhmä kunnioittamassa Leijonin muistoa ja pienemmällä tekstillä kirjoitetut nimet olivat samaan hautaan haudattujen kuurojen yhteisön jäsenten nimiä. 

Parivuotiaana sairauden vuoksi näkönsä ja kuulonsa menettänyt lapsi unohti jo oppimansa sanat ja ryhtyi liikkumaan nelinkontin. Hän eli villilapsena noin kymmenvuotiaaksi, jolloin pääsi hyväntekijän avulla Pietarsaaren kuurojenkouluun. 
Frans Leijonista kehittyi taitava käsityöläinen ja viljelijä. Hän oli älykkäiden ihmisten tapaan utelias eikä pelännyt oppia hänenlaiselleen vammaiselle mahdottomilta tuntuvia taitoja kuten sorvin käyttö. 
Frans oppi nopeasti käyttämään viittomakieltä niin että viittomat tehtiin hänen käteensä ja hän toisen henkilön käteen. Kirjan lukeminen tällä menetelmällä oli hidasta, mutta se ei Fransia lannistanut, ja kun pistekirjoitus tuli käyttöön, niin kaikki muuttui helpommaksi. Frans pääsi kertomaan ajatuksiaan nopeammin ja lukemaan lehtiä ja maailmankirjallisuuden klassikoita siinä missä näkevätkin.

Elämänsä alussa "wialliseksi" luokiteltu Frans Leijon esiintyi monissa tilaisuuksissa kuurojen edustajana, oli radiohaastattelussa ja loisti sorvaustaidoillaan Kuurojen käsityönäyttelyssä vuonna 1937. Presidentti Kyösti Kallio tilasi tästä näyttelystä Leijonin tuolin ja Helsingin Sanomat ylisti näyttelyn päätähteä, kätevää sorvaria, joka "kilpaili tasaväkisesti täysaististen kanssa". 

Fransin elämän suuri puute oli se, että hän joutui aina asumaan jonkun ystäväperheen luona, mutta hän keksi tähänkin ratkaisun. Hän ideoi ja rakensi pienen siirreltävän kesämökin, jossa saattoi nauttia välillä yksityisyydestä. 

Hannu Salmen tietokirja on niin tasokas, että en löydä muuta huomautettavaa kuin kannen kuvan. Kansikuvassa hän on kuuron Niilo Mikkolan moottoripyörän kyydissä. Miehet ovat pysähtyneet käsityönäyttelyn paikan, Turun Suomalaisen Lyseon, eteen kesäkuussa 1937.
Kirjassa on kaksi kuvaa Fransin itselleen suunnittelemasta polkupyörästä. Ensimmäisessä versiossa apukuskina ollut lapsi on vain silminä, toisessa apukuski myös polkee. Pyörät saivat laajaa ihailua ympäristössä. Nämä kuvat näyttävät Frans Leijonin aktiivisena toimijana paremmin kuin kansikuvaksi valittu otos.
Laitan kuvat juttuni loppuun.
Ensin listaan kirjan ansiot:

- informatiivinen: paljon faktaa niin Suomesta kuin ulkomailta kuurojen, sokeiden ja kuurosokeiden elämän olojen kehittymisestä
- hyvin kirjoitettu

- kunnon tietokirja, jossa 35 sivua viitteitä ja lähteitä 

- jännittävä: sekä tutkimuksen eteneminen että Frans Leijonin elämänvaiheet mukaansatempaavia

- tunteita herättävä

Kuurosokeiden koulutuksen pioneereja Suomessa oli Anna Heikel, joka isänsä kirkkoherra Henrik Heikelin kanssa perusti kuurojenkoulun Pietarsaareen vuonna 1863. Kouluun oli saapunut myös eräs pieni tyttö, jolta lavantauti oli vienyt näön ja kuulon. Anna Heikel on kertonut, miten vielä puhekykyinen Maria oli toistellut: "Äiti, mennään täältä pois! Täällä on niin pimeää! Mennään sinne missä on valoisaa!" Vähitellen sanat katosivat ja puhe muuttui epäselväksi. Salmi päättelee, että samalla tavalla on varmaan käynyt Fransillekin, joka oli ollut aistinsa menettäessään paljon pienempi ja ryhtynyt kaiken lisäksi konttaamaan koska liikkuminen oli kävelemistä turvallisempaa ja konttausvaihe vielä hyvin muistissa. Frans on kuitenkin vakuuttanut muistavansa taivaan sinen ja puiden vihreän värin.  

Tämä vahvasti mieleeni jäänyt lasten kuvaus esimerkkinä tunteiden herättämisestä, johon hyvä tietokirja faktan ohella pystyy. 

 

Eläköön lääketieteen kehitys! Enää lapset eivät joudu pimeyteen lavantaudin, aivokalvontulehduksen tai isorokon vuoksi. 

Eläköön kaikki muukin tiede, jolla ihmisten elämää parannetaan, apuvälineitä kehitetään ja elämisen tasoa nostetaan heillä, joilla sairaudet ja onnettomuudet runtelevat kehoa. 

Merkintä "hyljätty" Fransin tiedoissa selittyi myöhemmin. Hän ei ollut perheensä hylkäämä, vaan armeijaan kelpaamaton ja vapautettu asepalveluksesta. 
Frans tunsi itsensä rakastetuksi. Radiohaastattelussa hän kirjoitti kirjoitusalustaansa: "Olen onnellinen, että olen saanut niin paljon rakkautta osakseni. Älkää hyvät ystävät koskaan halveksiko aistiviallisia, vaan auttakaa heitä, missä voitte!"

Frans ei ollut missään mielessä mykkä villilapsivaiheensa jälkeen.
Kuuromykkä-termi jäikin kokonaan pois käytöstä, kun tajuttiin, että puhetta voi olla monenlaista. Jos katselee kuurojen ryhmää viittomassa, niin ei voi kuin todeta, että se näyttää hyvin vilkkaalta ajatusten vaihdolta.

Ensimmäinen versio Frans Leijonin suunnittelemasta
ja valmistamasta velosipedistä eli polkupyörästä

Kehittyneempi versio polkupyörästä

Näyttelyreissulla Helsingissä ja lopussa kannanottoni ajankohtaiseen, kiivaasti käytyyn kulttuurikeskusteluun

Stefan Bremer, Aamutervehdys Kolmen sepän patsaalla 1983

Kun muutimme Kainuusta Kymenlaaksoon, niin ajattelin, että Helsinkihän on aivan vieressä, (puolitoista tuntia junalla)samaa lääniä, ja minä piipahtelen siellä päntiönään (yleissuomeksi yhtenään), ostan kausikortin Kansallisteatteriin ja katson kaikki näyttelyt.
No, jotenkin käsitys välimatkoista on muuttunut ja mukavuudenhalukin kasvanut. Kun on kulkenut parissa isossa näyttelyssä, tekee mieli mennä lämpimään hotellihuoneeseen rentoutumaan, joten näyttelyretkistämme on tullut kahden päivän ja useamman näyttelyn pituisia. 

Tällä kertaa yövyimme Lönnrotinkadun Omenahotellissa, joka on näitä halpoja ilman henkilökuntaa toimivia paikkoja. Mikä yllätys, missään fiinimmässä majoituksessa ei ole ollut yhtä hyviä valoja. Näki hyvin lukeakin. Huoneessa oli myös sopivan lämmin, raikas ilma ja mukava peti. Olen välttänyt näitä hotelleja siitä asti, kun hikoilin eräässä Ompussa liian paksun keinokuituisen peiton alla, mutta se olikin varmaan niitä rintasyöpävuosiani jolloin taudin jatkohoito aiheutti monenlaista epämukavuutta. 

Ensimmäisenä päivänä kävimme katsomassa Stefan Bremerin ison Helsinki by Night -näyttelyn Hakasalmen huvilalla. Bremer hoksasi kuvata 1970- ja 1980-lukujen katoavaa nuorisokulttuuria öisessä Helsingissä, kaduilla klubeilla ja bändien matkassa. Joukossa oli myös korkealta kuvattuja kaupunkikuvia, sitä maisemaa jossa öiset liikkujat toimivat.

Stefan Bremerin kaupunkikuvia ja kuvia Lepakosta (tekstit jäivät minulla kuvaamatta)

Stefan Bremer, ylin kuva: Pelle Miljoona Lepakko 1983, alla: Måsse Kuhlman ja
Jimi Sumén Vanha ylioppilastalo 1982, vasemmalla olevasta kuvasta unohdin tarkistaa tekstin

Lounastauon jälkeen oli vuorossa juuri monen vuoden tauon jälkeen uudelleen avattu Meilahden Taidehalli, upea näyttelytila, jossa oli kaksi näyttelyä Nanna Suden Toisella puolella rantaa ja Pekka Ala-Pietilän Dr. Heisenberg, me and the meaning of life. 

Nanna Susi, Rantaan ajautuneet tähdet 2025

Nanna Suden kookkaat öljyvärimaalaukset (180 x 180 cm) olivat hyvin toisteisia. Hän on sanonut kuvanneensa mielensä maisemia ja ahkeroineensa kaikki kuutisenkymmentä taulua tänä vuonna. Minusta kiire näkyi näissä tauluissa juuri siinä, että ne eivät poikenneet paljon toisistaan. 

Pekka Ala-Pietilä, Eero

Pekka Ala-Pietilän valokuvanäyttely koostuu renessanssityylisistä muotokuvista, joissa kuvattavat on puettu historiallisiin asuihin ja Pariisissa kuvatuista mustavalkoisista kaupunkikuvista. 

Tiedemies Werner Heisenbergillä oli epätarkkusperiaate, jonka mukaan atomin osaa ei voi tutkia tarkasti nopeuden ja paikan suhteen. 
Ala-Pietilä katsoo, että sama epätarkkuus pätee elämään. Hän on halunnut irrottaa asioita aikayhteydestä ja liittänyt kuviinsa tekstikertomuksen ajan kulusta, lineaarisesta ja syklisestä aikakäsityksestä ja siitä, mikä on tärkeää elämässä. 
Minusta tämä Heisenbergin mukaan ottaminen ja tarina sekä haaleat Pariisin kuvat olivat jotenkin liikaa ja väkisin mukaan liitettyä. 

Komeat muotokuvat olisivat riittäneet sellaisenaan. Vanhin kuvattava oli 104-vuotias Jaakko ja nuorin 7 kuukauden ikäinen Kerttu. Kuvissa olisi voinut olla koko nimi ja tittelikin, esim. piispa Eero Huovinen. Pelkän etunimen käytöllä halutaan varmaan korostaa sitä, että me olemme ajan virrassa kaikki vain jaakkoja ja kerttuja, mutta minua jäi askarruttamaan monen kuvan kohdalla, mistä tämä henkilö olikaan tuttu.

Illalla kävimme katsomassa elokuvan Chuckin ihmeellinen elämä, joka oli jäänyt kotiteattereissa katsomatta. Elokuva koostuu kolmesta osasta ja ajassa edetään takaperin. Kolmannessa osassa, jolla elokuva alkaa, oli mielestäni mukana turha teema, vähän samalla tavalla kuin Ala-Pietilällä Heisenberg. Kaksi muuta osaa olivat lumoavia. 

Helsingin Keskikadun valoja, 11.11. 2025

Kylläpä oli prameita valoja pääkaupungissa. Ei meillä Mylsällä vaan kulta näin paljon loista.
Kaipailen perinteisiä kadun ylle ripustettavia kuvioita, kelloja, nauhoja, enkelihahmoja ja tähtiä. Pieni ledisilppu, jota nykyään käytetään lähes yksinomaan kaamoskoristelussa, ei ole ollenkaan yhtä kaunista. Makkaratalon koko makkara yhtenäisenä valopötkylänä ei näyttänyt viehättävältä. 

Toisena päivänä meillä oli ohjelmassa Ateneumin tasokas näyttely Gallen-Kallela, Klimt & Wien ja Amos Rexin illuusiot.

Ateneumin näyttely on todella hyvin rakennettu. Aikakausi ja sen taidesuunta sesessionismi (irtautuminen vanhasta jäykästä taidekäsityksestä) selitetään ja näytetään monipuolisesti.  
Pidin videosta, jossa näytetään peräkkäin Gustav Klimtin maisemataulut ja valokuvat samoista paikoista, joita taiteilija on töihinsä kuvannut. Miten upeasti taiteilija onkaan saanut talteen veden väreilyn, kesän lämmön, kaiken.
Voisin käydä katsomassa videon ja koko näyttelyn toisenkin kerran. 
Suomalaisista taiteilijoista Akseli Gallen-Kallela toimi aktiivisesti Wienin kansainvälisissä taidepiireissä.

Akseli Gallen-Kallela. Kirjailija Adolf  Paulin muotokuva, 1905

Amos Rexissä on eteläamerikkalaisen Leandro Erlichin näyttely, jonka kymmenen suurikokoista teosta ovat kuin huvipuiston väärinpäintalo, jonka maailmaan kävijä osallistuu. Tässä leikkisässä maailmassa tutut tilat ja tilanteet muuttuvat epätodellisiksi. 
Näyttelyssä oli useampia koululaisryhmiä ja minusta lapset ovatkin tämän näyttelyn otollisin kohderyhmä. 

 
Molempina päivinä tuli kävellyksi 8 - 9 kilometriä. Kiasma ja Valokuvataiteen museo jäivät toiseen kertaan.

Kävin lopuksi vielä keräämässä ideoita joululahjoiksi kirjakaupasta ja muualta, mutta jätin ostamisen Kouvolaan, koska meillä on suurin piirtein samat liikkeet ja tavarat.
Lahjojen paketoiminen on maailman ihaninta puuhaa, lukemisen ohella tietenkin. 

Tässä on minun kannanottoni kuumaan keskusteluun kirjaposeerailusta. Äidinkielen opettaja Silvia Hosseini on Imagen esseessään epäillyt, että ihmiset vain fiilistelevät kirjojen kanssa ja teeskentelevät lukemista ja lukeneisuutta ja tämä touhu on rappion merkki.
Hyi hyi, lukeminenhan on vakava asia, vai kuinka? Minusta tämä toisten motiivien epäileminen kuulostaa todella elitistiseltä, pikkumaiselta ja ryppyotsaiselta.
Yleensä kuvaan otetaan sellaista rekvisiittaa mitä pidetään tärkeänä: luksuskäsilaukku, lemmikki, kukkia. Hyvä että se on kirja! 
Toivottavasti kirjahyllyistäkin tulee taas suosittuja; niiden sisältö onkin sitten jokaisen oma valinta, siihen ei tarvita ohjailua.  
 
Tiedän, että kaikilla lukemisen harrastajilla ei ole aikaa lukea paljon ja kirjoittaa pitkiä höpinöitä kuten bloggaaja Marjatalla, eikä taitoa laatia sellaisia hienoja esseitä, joita jotkut blogiystäväni kirjoittavat. Tietenkin toivon, että kaikki lukemisen harrastajat kerääntyisivät blogeihin ja hylkäisivät lyhyitä tekstejä suosivan Instagramin - saa blogiinkin muuten kirjoittaa lyhyesti - mutta tiedän, että se ei ole mahdollista.
 
Kirjaselfie on kiva asia, ei mitään paheksuttavaa siinä. 

Minulla oli mukana Helsingin reissulla yksi tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista, Hannu Salmen Frans Leijon, Kuurosokean ihmeellinen elämä. Luin tätä kirjaa junassa uppoutuen, eikä tullut ollenkaan mieleen nolostella kirjarakkauttani tai pelätä sitä tulkittavan teeskennellyksi. Palaan tähän upeaan elämäkertaan myöhemmin. 

Kuvassa esittelemäni kirja, Lena Anderssonin Tutkielma inhimillisestä käyttäytymisestä, sopii tämän kulttuurikiristelyn oheen erinomaisesti, koska näen tilanteessa pörhistelyä ja naurettavaa kilpailua siitä, kuka lukee oikein.