Hunter Biden, Kauniita asioita

 

Hunter Bidenin tänä vuonna julkaistu ja heti perään suomennettu Beautiful Things, Kauniita asioita on monella tavalla kiinnostava kirja. 

Se on rehellinen kertomus addiktiosta, sen valtaan joutumisesta, siinä elämisestä ja siitä irti taistelemisesta. Kun alkoholi ja huumeet täyttävät elämän, niin uuden elämän aloitus ei käy käden käänteessä, vaan vaatii useamman pohjalla käymisen ja useimmiten jonkin uuden elämänsisällön löytymisen. Tämän Hunter Biden kuvaa hyvin. 

Kauniita asioita on myös kirja amerikkalaisesta poliittisesta elämästä. Lakimies ja kuvataitelija Hunter Biden on USA:n nykyisen presidentin Joe Bidenin poika.
Pojat, Hunter ja Beau, pääsivät lapsina aina halutessaan isän mukaan senaattiin, jossa seikkailivat kuntosalilla ja kahvilassa ja saivat usein kutsun senaattoreiden työhuoneisiin.
"Meidät kaksi kasvatettiin politiikalla siinä missä maatalon lapset maissilla."

Yksi asia, minkä isä, nuori senaattori, oppi vanhemmilta kollegoilta oli se, että toisen senaattorin mielipiteen voi aina kyseenalaistaa riippumatta hänen puoluekannastaan, mutta hänen motiiveihinsa ei saa koskaan kajota. 
No, me tiedämme millaista politiikka nykyään on. Raadollista ja kaikin mahdollisin kyseenalaistuksin toimivaa. 
Joe Bidenin kanssa presidenttikilpaa käynyt Donald Trump antoi poliittisille vastustajilleen liikanimiä ja solvasi heidän tarkoitusperiään keksityin tarinoin. Hillary Clinton oli pedofiili jota jahdattiin iskulauseella "Lock Her Up". Joe Biden, "Sleepy Joe", osoittautui kovaksi vastustajaksi ja hänen mustamaalaamisekseen pengottiin esiin pojan käymä taistelu ulos huumehelvetistä. Donald Trump toisteli puheissaan "Where's Hunter?", mikä lause painettiin T-paitoihin, joita sai kaiken kokoisina kahdellakymmenelläviidellä dollarilla. Kun Maga-lippiksiin (iskulause Make America Great Again) sonnustautuneet rähinöijät tulivat Hunter Bidenin ja tämän raskaana olevan vaimon pihaporteille huutamaan megafoneihin ja häiritsemään koko naapurustoa, pariskunnan piti etsiä uusi turvallinen asuinpaikka. 

Donald Trump taisi antaa Hunter Bidenille kirjan aiheen kysymälllä "Where's Hunter?".
Tämä kirja vastaa kysymykseen. Se kertoo, että Hunter Biden ei ole mikään presidenttikilvan sivunäytös eikä isänsä oppipoika, vaan itsenäinen ihminen, 51-vuotias alallaan menestynyt mies, kolmen tyttären ja yhden pojan isä. Hän on työskennellyt myös monien kansalaisjärjestöjen ja yritysten hallituksissa ja tehnyt hyväntekeväisyystyötä. Hän ei ole mikään pummi, vaikka eli neljän vuoden ajan huumepainajaisessa.

Hunter Bidenin kirja on ennen kaikkea kirja perheestä ja rakkaudesta. Se välittää hyvin kauniisti ja sydämellisesti periamerikkalaiseen tyyliin kiitollisuutta läheisille, varsinkin isälle, joka on aina tukenut häntä olkoon tilanne mikä hyvänsä.
Kirjoittaja lähestyy lukijaa tuttavallisesti ikään kuin istuisi vastapäätä kertomassa tarinaansa.
Hunter Biden joutui parivuotiaana auto-onnettomuuteen, jossa perheen äiti ja pikkusisko menehtyivät ja Hunter sekä häntä vuotta vanhempi veli Beau loukkaantuivat vakavasti. Isä Joe vannoi senaattorin virkavalansa poikien sairaalahuoneessa.Iso suku osallistui tämän jälkeen poikien hoitamiseen ja he saivat pian myös uuden äidin ja pikkusisaren.
Varhainen järkyttävä kokemus sitoi pojat yhteen, mutta uusi tragedia oli tulossa. Beau oli Delawaren osavaltion oikeusministeri ja pienten lasten isä, kun hänellä todettiin aivosyöpä, johon hän tuskallisten hoitojen jälkeen kuoli.
Veljen kuolema vei Hunterilta parhaan ystävän. Hänelle jäi myös iso vastuu, koska hän oli luvannut veljelleen pitää huolta tämän perheestä. Hän kirjoitti huumetaistelunsa keskellä syyllisyyttä huokuvia kirjeitä kuolleelle Beaulle.
Eräässä kirjeessä hän pohtii, mikä oikeutus hänellä on saada elää, kun ei pysty olemaan edes tukena itselleen. "En ilmeisesti osaa tehdä mitään muuta kuin aiheuttaa tuskaa roikkumalla täällä. Mitä pahaa siinä on, että olisimme yhdessä?"

 
Eräässä presidenttien väittelytilaisuudessa Donald Trump haukkui kaikki sodissa taistelevat amerikkalaiset "luusereiksi" ja "ääliöiksi" ja Joe Biden vastasi siihen puhuen kunnioittavasti edesmenneen poikansa Beaun ja muiden palvelusajasta Irakissa. Trump keskeytti ja suuntasi nyt iskunsa Hunteriin alkaen melskata tämän huumeriippuvuudesta. 
Isä vastasi siihen taitavasti ja myötätuntoisesti, unohtumattomasti.
"Pojallani", hän sanoi sivuuttaen Trumpin ja katsoen suoraan kameraan, "kuten meistä niin monen läheisellä, oli huumeongelma. Hän on ottanut sen haltuun, työstänyt sen ja hän on voittanut sen. Olen ylpeä hänestä. Olen ylpeä pojastani."
Muistan miten katsoin tämän keskustelun televisiosta ja Bidenin vastattua selkeästi ja järkevästi omituisiin hyökkäyksiin molempia poikiaan vastaan, sanoin ääneen: "Se on siinä. Biden voittaa." Amerikkalaisille perhearvot ovat tärkeitä, mitä Trump ei ymmärtänyt.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on sen huono suomen kieli. Englannin kieli paistaa läpi. Tuntuu, että teksti on vain nopeasti käännetty, mutta ei suomennettu. Oliko kiire aikataulu? Alla muutamia esimerkkejä, joissa kieli ei ole hyvää ilmaisuvoimaista suomea. Monta kertaa lukiessa kadutti, etten lukenut kirjaa alkukielellä.
- Kuvotin itseäni.
- He olivat toistensa perämiehiä jokaisella tiellä jolla he kulkivat.
- Ashleysta oli tullut nopeasti osa sidettämme.
- Tämänkaltainen tuntemus on ehkä hieman epätodennäköinen. Uskokaa pois, ymmärrän kyllä. Mutta vaikka kokemukseni olivat hieman epätoivoisia, vaarallisia ja kaistapäisiä, niitä kannatteli perustavanlaatuinen vahvistava luottamus. 

Kirjan kansi on kaunis. Se on Bidenin perheen kotialbumista. 
Loppukiitosten jälkeen on vielä kuva, joka vahvistaa sen tuen ja rakkauden, mistä Hunter Biden kirjassaan niin hyvin kertoo.

Alex Schulman, Unohda minut

Yhdessä kuvassa äidillä on huivi päässä. Hän painaa nenäänsä hellästi takaraivooni. Katson poispäin, katseessa on jotain haaveksivaa. Tuo poika on turvassa  ja peloton. Hän ei tiedä mitään surusta eikä pelosta,  sillä mikään ei ole vielä alkanut.

Tämä sitaatti on Alex Schulmanin kirjan Unohda minut lopusta, jossa kolme poikaa tutkii äidin jäämistöä. 

Mikään ei ole vielä alkanut. Se mikä muutaman vuoden kuluttua alkoi oli äidin muuttuminen pulloja piilottelevaksi alkoholiongelmaiseksi kotityranniksi.
Pojat, Alex, Calle ja Niklas alkavat varoa ja pelätä äitiään. Kaikkein pahinta on äidin ylimitoitetut suuttumiset, jotka näyttäytyvät ohikatsomisena ja hylkäämisenä.
Miten voi pitää mykkäkoulua viisivuotiaalle! Kyllä voi, jos on tarpeeksi onneton.
 
Koko pelikenttä muuttui. Kaikesta tuli epävarmaa. Tämä ylimenovaihe oli hämmentävä, sillä se mitä olin oppinut lapsena olemisesta tässä perheessä ei yllättäen enää pitänytkään paikkaansa. Ymmärsin vähitellen, että äitiä, joka minulla oli joskus ollut, ei ollut enää. Minulla oli uusi äiti, ja hänen kärsivällisyytensä minua kohtaan oli melkein aina lopussa.  

Tilannetta pahentaa se, että isä osallistuu äidin ohella salailuun. "Äiti on huonona", on ainoa selitys, minkä pojat saavat. "Teidän täytyy koettaa olla hiljaa." Niinpä pojatkin oppivat vaikenemisen, salailun ja kieltämisen aikuisikäänsä asti. He ovat lapsina aina varuillaan ennakoidessaan äitinsä mielialan muutoksia. 

Kukaan ei kertonut meille, että äiti on sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: "Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa:" Isä ei sanonut:"Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän."

Kieltäminen johtui varmaan useasta syystä, häpeä ja osaamattomuus  päällimmäisinä. Kyseessä oli porvarisperhe, kulttuurieliittiä suorastaan.  Työläisperheissä alkoholiongelma ei ole niin tabu, eikä olisi ollut niin tavatonta Schulmanin perheessäkään, jos salajuoppo olisi ollut isä. Naisen juominen, pienten lasten äidin kaiken lisäksi, oli, ja on, niin epäsopivaa ja häpeällistä, että ehkä isäkään ei osannut kuin vaieta. Perheen isä oli 32 vuotta vaimoaan vanhempi.
Alexin muistoista huomaa, että ikäero alkaa haitata yhteiselämää.
Kun nuori äiti valvoo lastensa kanssa telkkarin ääressä, niin eläkkeelle jäänyt isä menee nukkumaan, mutta nousee vähän päästä uudestaan toisten seuraan iltapalalle. Tämäkin iltarituaali oli ensin äidistä hellyttävää ja vitsikästä, mutta muuttui sitten sietämättömäksi. Pojat yrittävät pehmentää tilannetta avuliaisuudellaan.
Alexista näyttää, että äiti vihaa isää, joka taas rakastaa vaimoaan kuolemaansa saakka.

Opittu salaisuuden pitäminen on niin tiukassa, että Alex ei nuorena miehenä kerro edes terapeutilleen ahdistuksensa perussyytä, ja kun tyttöystävä huomaa äidin käyttäytymisestä, että tämä on juonut, niin Alex kieltää jyrkästi, että äidillä olisi mitään ongelmaa. 
Tulee kuitenkin hetki, jolloin on pakko ryhtyä toimimaan, sekä oman itsen että äidin takia. 

Mutta löytääkö Alex koskaan enää sitä äitiä, jolle hän oli elämän rakkain asia? Saavatko hänen lapsensa koskaan kokea läsnäolevan mummin kiinnostusta?

Alex Schulman pohtii äitinsä taustaa ja löytää sieltä selitystä. Hän näkee äidinisässään samaa tuomitsevuutta kuin äidissään ja päättelee, että tunnistaa tuon vaarallisen piirteen myös omassa käyttäytymisessään ja tietää, että se ei inspiroi häntä kuten heitä, vaan syö hänen voimiaan.  

Pidän tyylistä, jossa kerronnan nykyhetki johtaa muistoihin. Schulman taitaa tämän. 

Poikien selvitellessä yhä uudelleen äitinsä asioita, hyysätessä, kuten joku heistä kyllästyneenä puuskahtaa, jokin tilanne, valitut sanat tai äänensävy vie hetkessä vuosien taa. Aikuinen mies tuntee saman orpouden kuin pikku poika, jolta äiti kielsi rakkautensa. 

Eräs hieno piirre Schulmanin kerronnassa on keskittyminen päähenkilöihin, heihin jotka on kuvattu kirjan kanteen. Kuva on isän, Allan Schulmanin ottama.

Muu perhe ja perheen ulkopuoliset ihmiset toimivat ikään kuin sivumpana, fokus on Lisette-äidissä ja Alexissa.

Glöm mig julkaistiin vuonna 2016 (suomennos Unohda minut, 2017). Tämän jälkeen Schulman lähti jäljittämään suvussa perintönä kulkevaa vihaisuutta ja päätyi kirjoittamaan kirjan äitinsä lapsuuden perheestä, Bränn alla mina brev, 2019 (suomennos Polta nämä kirjeet, 2010). Ensi kuussa on tulossa suomeksi kirja Eloonjääneet (Överlevarna, 2020), joka jatkaa lapsuuden kokemuksen kuvausta aikuisen muistoina, kokijoina samat veljekset kuin Unohda minut -kirjassa.
Schulmanin kirjat ovat siis oman elämän kuvauksia. 
Huomasin myös kiinnostavan kirjan Skynda att älska, joka on kirja pojasta ja vanhasta isästä, tilanteesta jossa nuoren alle kolmikymppisen miehen isä on yli kahdeksankymppinen hoivakodin asukas. Kyseessä ovat Alex ja Allan Schulman. Tämäkin kirja alkoi kiinnostaa minua välittömästi.

En välitä Schulmanin kirjojen tosipohjaisuudesta, Ne voisivat yhtä hyvin olla täysin fiktiivisiä. Pidän siitä tavasta, jolla hän pohtii suvun vaikutusta, henkistä perintöä, joka vaikuttaa meissä sukupolvesta toiseen ja jota on hyvä joskus kyseenalaistaa ja jopa pyrkiä katkaisemaan joku vahingollinen sukupiirre omassa käyttäytymisessä. 

Unohda minut. Tämä pyyntö on oman epäonnistumisensa raskaasti kokevan ihmisen täydellinen nöyryyden hetki. Selviät paremmin, jos unohdat minut. Tekee mieli lohduttaa ja sanoa vastaan. Onhan siellä kuitenkin ne hetket..."Olet rakas nuppunen."
Jälkitunnelma tämän kirjan lukemisen jälkeen on surullinen, mutta ei pahalla tavalla. Ei tee mieli ihan heti lukea mitään uutta, mieluummin vaikka lähteä ulos mietiskelykävelylle. Mieheni on laittanut soimaan jotain pakahduttavan haikeaa Latinalaisen Amerikan musiikkia, mikä on nyt melkein liikaa. 

 

Kaori Ekuni, Blink blink - Pride-viikon lukuhaaste

Näin huoneen valojen heijastuvan vastapestyistä ikkunoista. Siellä me olimme: purppuranpunainen mies ja Konin puu, homoaviomis ja alkoholistivaimo. Häilyimme kaikki yhdessä ikkunaruutujen pinnalla. 

Kaori Ekunin romaanissa Blink blink (omituinen nimi, siitä myöhemmin) on sadun tunnelmaa, vaikka aihe on rankka ja ongelmia paljon, osin yhteisön paineista, osin henkilöiden omista ominaisuuksista johtuvaa. 

Purppuranpunainen mies on Cézannen akvarelli, jolle nuori vastavihitty vaimo Shoko pysähtyy vähän väliä laulamaan ja Konin puu on Shokon aviomiehen miesrakastajan nuorelle parille häälahjaksi antama jukkapalmu, joka niinikään on elävä perheenjäsen. 

Shoko tekee osa-aikaisesti käännöstöitä italian kielestä ja Mutsuki on sisätautilääkäri. He ovat alle kolmikymppsiä aikuisia ihmisiä, mutta vanhemmat ovat edelleen kovia puuttumaan heidän asioihinsa. He ovat painostaneet lapsiaan aviopuolison etsintään, kunnes nämä ovat suostuneet muutamaan  järjestettyyn tapaamiseen. Tapaamisessa sekä Shoko että Mutsuki ovat kertoneet toisilleen, ettei heillä ole aikomustakaan löytää ketään ja mennä naimisiin. Tämä kapinallisuus on yhdistänyt heitä ja he ovat alkaneet viihtyä keskenään. Nyt he ovat olleet kymmenen päivää naimisissa. 
Vanhempiin päin molemmilla on salaisuus. Menestyneen lääkäripojan vanhemmat eivät tiedä miniän henkisistä vaikeuksista ja Shokon vanhemmat eivät voisi kuvitellakaan, että heidän tyttärelleen järjestämänsä mies olisi homo. Kohta alkaa painostus lapsen hankkimiseen. Shoko saa kuulla joka puolelta, että hänen masennuksensa on ohi, kunhan perheessä on lapsi. Myös appivanhemmat kannustavat siihen keinohedelmöityksen avulla.
Nuoret opettelevat yhdessäoloa ja omia sääntöjään siihen. Mutsuki tapaa miesystäväänsä Konia ja rohkaisee Shokoakin avioliiton ulkopuoliseen  seksielämään, mutta Shokolla sellainen ajatus saa aikaan yhden monista rajuista itkukohtauksista. 
Shoko ei tiedä, välittääkö erityisemmin seksistä ollenkaan. Hän rakastaa Mutsukia ja ystävystyy myös Konin kanssa ja arvostaa tätä perheenjäsenenä. Selkeä ja reipas Kon selventää Shokolle, ettei hän tunne vetoa miehiin yleensä, hän tuntee vetoa Mutsukiin. 

Shokolla on kaikki, mitä hän haluaa ja tarvitsee. Hänellä on aviomies, joka hyväksyy hänen seksuaalisen haluttomuutensa, kaunis koti ja hyvä ystävä Kon. Hän saa heidän kanssaan olla eräänlainen lapsinainen. Hän saa satuilla, lauleskella, juopotella ja itkeä kuin lapsi. Hän saa olla rauhassa oma itsensä. 
Myös Mutsukilla on kaikki tärkeä. Shoko hyväksyy hänen homoutensa, arvostaa hänen siivousaddiktiotaan ja on loputtoman kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
Nuorella parilla menee mukavasti, kun vain ympäristö jättäisi heidät rauhaan. 

Vanhempien käyttäytyminen salaisuuksien paljastuttua on koomista kilpailuhenkisyydessään. Molemmat vanhemmat kokevat tulleensa petetyiksi. 
Mutsuki kuvaa perhekokouksen keskustelua näin:
    "Tämä ei ole leikin asia", äiti sanoi. Hän oli raivoissaan."Homoseksuaalisuudessa on kyse henkilökohtaisesta mieltymyksestä, mutta että mielisairaus! Mielisairaus on perinnöllistä."
     "Henkilökohtaisesta mieltymyksestä? Tuskin uskon korviani!" appiukko huudahti. "Hän ei ole mikään mies. Hän on mies-nainen. Hänen kaltaisillaan ei pitäisi olla lupa mennä naimisiin. Ja Shokon henkinen epätasapaino on ohimenevä juttu. Euroopassa ja Amerikassa kaikki käyvät terapiassa."
     En saanut sanaa väliin. Shoko joi teetään kasvot tyhjinä ja ilmeettöminä. Olin silti varma, että hän oli kurkkuaan myöten täynnä tätä kaikkea, aivan kuten minäkin.
     Halusin sanoa jotakin. "Itse asiassa me olemme aivan tyytyväisiä elämäämme."
"Sì, sì", Shoko säesti kovalla äänellä. 
   
Kirja päättyy avioliiton yksivuotisjuhliin, jossa Shoko antaa Mutsukille ihanan lahjan ja on hyvällä mielellä.  
    Minun teki mieli itkeä. Selvisimme elämästä vain rakkauden voimalla. Ilman rakkautta elämä oli liian sattumanvaraista. 
    Mikä tämän laulun nimi oli? Se oli Billy Joelin ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale. Pelkkä melodia toi kyyneleet silmiin. 
     "She's Got a Way." Kon oli lukenut ajatukseni.
     Tällaista elämämme olisi huomenna ja ylihuomenna ja siitä eteenpäin. Kaadoin itselleni lisää kuohuviiniä. 

Kerronta tässä kirjassa on kevyttä, kirkasta ja puhdasta kuin raikas vesi. Vesi onkin yksi kirjan symboleista. Appiukko on ollut ihmeissään, miten Shoko voi olla tyytyväinen hänen homopoikaansa:"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!" Veden juonnin puhdistavaa vaikutusta on kuvattu siinä missä Shokon alkoholijuomien erilaisia vaikutuksia. Shoko kylpee rauhoittuakseen kaksikin tuntia viskiä siemaillen. Vesi on kolmessa luvun nimessä: Veden syleilijä, Vesihäkki ja Missä vedet virtaavat. 
Kertojina on vuorotelleen kumpikin päähenkilöistä, näkökulman vaihdos tuo esiin heidän tuntemansa suloisen suojaavan hellyyden toisiaan kohtaan.    

Jälkisanoissaan kirjailija sanoo, että hänen tarkoituksensa on ollut kertoa yksinkertainen rakkaustarina. Hän sanoo olevansa sitä mieltä, että jokainen on pohjimmiltaan yksinäinen ja on uhkarohkeaa rakastaa ja luottaa toiseen ihmiseen.
Lukujen otsikoista kahdessa on lainattu maalauksien nimiä. Simeon Solomonilla on maalaus Nukkujat. Se sopii lukuun Vierailijat, nukkujat ja hän joka valvoo, jossa  kaikki kolme perheenjäsentä nukkuvat "lattialla saman peiton alla rivissä ja rinnakkain kuin roomalainen numero III". 

Tähdet on veden ohella toinen tärkeä ja toistuva asia kirjassa. Onhan niitä tuossa Solomonin maalauksessakin. Shoko ja Mutsuki katselevat usein kaukoputkella tähtiä. Tähtien kylväjä on toinen luku, johon Ekuri kertoo lainanneensa maalauksen nimeä, mutta ei muista mitä. Se voisi olla Vincent van Goghin maalaama Kylväjä. Van Goghilla on tähtiä monissa töissään, mm. tunnetussa maalauksessa Tähtikirkas yö, jossa hän kuvaa yöllistä maisemaa mielisairaalan huoneen ikkunasta. 

Kaori Ekuni asuu Tokiossa. Kirjan nimi on japanista translitteroituna Kira Kira Hikaru ja englantilaisessa käännöksessä se on Twinkle, Twinkle, lastenlaulun alkusanat, Twinkle, Twinkle Little Star,  Tuiki tuiki tähtönen. Blink blink ei kuulosta yhtään samalta, se on silmänräpäys ja väläys ja kuulostaa hyvin paljon samalta kuin bling bling, kimalle, krääsä.  
Minusta myös suomennetussa kirjassa nimeksi kävisi hyvin nuo lastenlaulun alkusanat, koska ne sopivat romaanin sadunomaiseen tunnelmaan. Lastenlaulujahan Shoko sille taulun miehelle laulaa, itseään laululla rentouttaen.  

Nykyään puhutaan joillain tahoilla siitä, miten ei saisi edes käyttää sanaa eläytyä, jos ei kuulu kuvattuun ryhmään, vaan pyydellä anteeksi sivullisuuttaan. Minä uhmaan tällaista pomotusta mennen tullen. Kirjallisuus ja muu taide ovat eläytymistä varten, ja ihmisestä on moneksi.
Eläydyin kovasti tämän kirjan kolmikon Shokon, Mutsukin ja Konin tunteisiin erilaisissa tilanteissa. Shokon kohdalla eläydyin myös hänen "nuoren rouvan" elämänsä epävarmuuksiin. Muistin, miten olin naimisiin mentyäni kaikesta epävarma. Säännöllinen ruuan laittaminen ahdisti. En ollut yhtään kiinnostunut ruuanlaitosta (en paljon vieläkään) ja opiskelijana olin syönyt mitä sattuu. Koin ruuanlaiton yksinomaan minun tehtäväkseni. Pläräsin kauhuissani keskikoulun kotitalouskansiotani, löytyisikö sieltä vastaus perheaterioihin. Miten koomista! Miksi minä näin koin, olihan miehenikin laittanut omat sapuskansa yksin asuessaan eikä odottanut vaimostaan kokkia? Vanhat perinteet. Näinhän ei nykyään enää ole, ruuanlaitto ei kysy sukupuolta ja ulkonakin käydään syömässä. En yhtään ihmettele Shokon itkusessioita, onhan hänellä valtavan isoja murheita, vaikka hänen vaimotehtäviinsä ei kuulukaan muuta kuin lakanoiden silittäminen Mutsukin kokatessa ja siivotessa hullun lailla.  

P.S. Tänään on televisiossa Teema & Fem -kanavalla mielenkiintoinen dokumentti ruotsalaisesta sateenkaari-ihmisten senioritalosta. Sitä on kuvattu kolmisen vuotta, erilaisia kohtaloita. Joku on vasta tähän taloon muutettuaan päättänyt olla oikea oma itsensä, vihdoinkin. Elää, rakastaa, klo 20.00.