Unto Mentulan valokuvanäyttelystä Kielosta kissankelloon & omia muistojani myös

 

Oma suosikkini Unton näyttelyssä on tämä pörröpää,
voikukka, Taraxacum vulgare. Joku muisteli, että se olisi
 Taraxacum officinale, mutta molemmat ovat oikein.
 Sen sijaan minulla on kasvi, jonka nimeksi olen kirjoittanut
 'sian kärsämö' - heh, minä, joka olen aina sanonut, ettei 
yhdyssanoissa voi mitenkään tehdä virheitä. 

Mieheni Unto Mentula kiinnostui vanhoista koulukasvioista eli herbaarioista (silloinen nimi oli kasvisto) jo kauan sitten, kun hän huomasi, että kannoin yhteiseen kotiimme myös painavan kansion, jonka kannessa luki kullanvärisin kirjaimin Kasvisto. Oman kasvionsa hän oli hävittänyt ja kertoi, ettei se ollut hänelle merkityksellinen, vaikka kasvit ovatkin.
 
Olin säilyttänyt aarteeni erinäisissä muutoissa opiskelija-asunnoista toisiin siirtyessäni, vaikka muutoin olin hävittänyt kaikki koulumuistot, jopa ylioppilastodistukseni. Miksikähän?
Minulla liittyi ehkä kasvien keräämiseen sellaisia tilanteita ja tunteita, joita halusin muistaa, esim. se, miten tunsin epäoikeudenmukaisuutta siitä, että isoveljeni ei ollut kerännyt kasveja ennen minua. Häntä ei päästetty oppikouluun, koska isäni paitsi että oli jostain syystä koulutuksen vastainen ylipäänsä niin ilmeisesti ajatteli, että  koulu veisi pojan pois maatilalta ja nuorenisännän roolista. Tiedän, että ilman kouluakin veljeni kaavaili aivan muuta ammattia itselleen, mutta ei ehtinyt päästä sinne asti, koska kuoli jo 17-vuotiaana. 
Toinen kasvien keräämiseen liittyvä asia minulla oli pelko ja jännitys siitä, miten onnistun kasvitenteissä. Tenttitilanteessa opettaja nosti jonkun kasvin sieltä kuulusteltavan oppilaan pinosta ja peitti tiedot, joihin oli merkitty suomalainen nimi, latinalainen nimi, heimo ja kasvupaikka. Nämä piti sitten osata luetella kuin vettä vaan. Tietenkin pärjäsin erinomaisesti, "pinko" kun olin.
Entisajan koulussa opeteltiin muutoinkin paljon asioita ulkoa. Nykyaikana kahdeksankymmenen kasvin latinalaisen nimen muistaminen ulkoa tuntuu oudolta. Joissain harvoissa kouluissa opiskeltiin latinaa vieraana kielenä, mikä ehkä auttoi. 
Nyt mietin, miten minä edes sain sen noin A3 -kokoisen painavan kansion koululle; koulumatkaani kuului neljä kilometriä pyöräilyä ja bussimatka.
Jännitin tätä kasvihommaa niin, että se varmaan oli osaltaan syynä siihen, että sairastuin anoreksiaan.

Kuuntelin hämmästyneenä Unton näyttelyn avajaisissa toisten muistelijoitten veijaritarinoita siitä, miten oli käytetty isompien sisarusten kasveja, vaihdettu vain info-laput, ja miten kasvit oli ollut keräämättä vielä viikko ennen koulun alkua ja äiti oli sitten ne kerännyt. Olisinpa minäkin ollut noin rento...
Yleisesti muisteltiin, miten kivaa se kerääminen oli ollut ja miten oli innolla kerätty paljon yli vaatimusten.

Kun muutimme yhteiseen kotiin, Unto vei joitain minun kasvisivujani kehystettäväksi ja niin me saimme tauluja, jotka valitettavasti ajan mittaan  kellastuivat seinällä ja joutuivat roskiin. 
Kun hän nyt innostui uudelleen tästä aiheesta J. Karjalaisen kauniin laulun ansiosta, hän kuvasi yhden minun kasveistani, ketohanhikin, meille tauluksi.
Tekniikka on kehittynyt ja valokuvaharrastajat pystyvät itse tulostamaan tasokkaita kuvia. Näyttelykuvia voi tietysti myös teettää ja niitä tehdään hyvinkin erilaisille taustoille, esim. kanvakselle ja kalliille metallipinnoille. Unto on aina pitänyt kuvan sisältöä tärkeämpänä kuin prameaa ulkoasua. Hän teki myös näyttelykuvansa itse.

 

Kasvien lajituntemus tuli 1800-luvulla tärkeäksi osaksi yleissivistystä. Oppikouluissa aloitettiin kasvien kerääminen 1860-luvulla. Aluksi vaadittiin 70 lajin kokoelma ja tuntemus, mutta määrä vaihteli vuosien mittaan eri kouluissa. Minun kasviossani on noin 80 kasvia. Kuulin juuri, että eräs nyt kahdeksankymppinen mies oli silloin aikanaan kerännyt 650 kasvia ja jaotellut niitä eri tavoin.
Kasvien keruusta luovuttiin  vuonna 1969 ennen kaikkea luonnonsuojelullisista syistä. Nyt jotkut koulut ovat aloittaneet perinteen uudelleen maltillisemmin kasvimäärin ja usein digimuodossa.  

Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa Myllykoskella, näyttelyn avajaisissa 2.6.2026.
Paikalla oli  myös henkilöitä, joiden kasvioita oli kuvattu näyttelyyn.
Joillakin oli kasvioitaan mukanakin. 

Unto aloitti projektinsa etsimällä kasvioitten omistajia Facebookissa. Hän sai paljon yhteydenottoja ja haki kasvioita kotiin kuvattavaksi.
Erikoisin löytö oli Kuusankosken lukion iso toimistokaappi täpötäynnä kasvioita. Kukaan ei tiennyt, miten ne olivat sinne päätyneet. Oliko oppilaita pyydetty jättämään kasvionsa kouluun vai oliko joku opettaja suunnitellut museotoimintaa? Vanhin näistä kasvioista löytynyt kasvi oli erään Aino Enqvistin metsävaahtera vuodelta 1909. Kuva siitä on Unton näyttelyn vanhin kuva. 

Suurentamalla saattaa nähdä tekstinkin, kaunista vanhaa kaunokirjoitusta,
kasvupaikka Viipurin pitäjän puisto ja aika 1909

Kertovissa valokuvanäyttelyissä tärkeää onnistuneiden kuvien ohella on tarina kuten kaunokirjallisuudessa.
Kielosta kissankelloon on taltioitua perinnettä sekä estetiikkaa.
Joissain kuvissa Unto on tehnyt kuvan kasvista alkuperäistä kasviokuvaa taiteellisemman ja kuvannut yksityiskohdan, ei koko kasvia sellaisena kuin se on kasvioon tallennettuna. 

Kissankello, Campanula rotundifolia
heimo Campanulaceae, kellokasvit

Näyttely on Myllykoskella enää tämän kuun loppuun, mutta siirretään kuun vaihteessa kauppakeskus Veturiin, joka on noin kolme kilometriä Kouvolan keskustasta. Siellä se on nähtävänä 2. - 31. heinäkuuta, ja sen jälkeen kuvat ovat jossain sängynaluslaatikossa meillä. Ehkä joku pääsee seinällekin.
Valokuvaharrastajilla kuvien ja kokonaisten näyttelyiden säilyttäminen vaatii tilaa.

Perunankukintokin on todella kaunis, kun sen nostaa arvokkaasti esiin.

Minun tehtäväni mieheni näyttelyjen pystytyksessä on oman mielipiteeni ilmaiseminen kuvien asettelun suhteen ja nimilappujen kiinnitys. Kameraseuran kaverit ovat uskomattoman nopeita ja taitavia laittamaan kuvia seinälle erilaisin ripustusmenetelmin. He ovat tehneet näitä töitä talkoilla paljon pystyttäessään yhteisnäyttelyitä ja omiaan.
Tällä kertaa suunnittelin näyteikkunan. Siinä on kasviprässi, kasvistoja ym, mutta heijastus oli niin paha, että kuvasin vain näyteikkunan kasvikirjat. Vanhaa kouluaikaista kasvikirjaa meillä ei ole enää, ellei sitten ole mökillä. 

Untoa inspiroinut J. Karjalaisen laulu Terve, Sirkka Lautamies alkaa näin: 

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Kesäkuussa kakskytviis

Niityltä Pyterlahdella sä otit kissankelloja

Sä otit ketoneilikan apilan ja maruunan

Kostealta nurmelta lehdossa joen rannalla

Sä otit kurjenmiekkoja

Terve, Sirkka Lautamies

Mä katson sinun kukkia

Lehdillä vanhan kasviston

Laulun jatko kertoo 1920-luvun historiasta. Pyterlahti sijaitsee Virolahdella ja siellä on vanha louhos, josta on viety kiveä Pietariin. Kaunis laulu ja haikeankaunis esittämistapa.

Jotain suurta pysyvää mitä jälkehemme jää

Kuvaan juhannusruuusua näyttelyn pystytyksen yhteydessä.

Satu Rämöä, Merete Mazzarellaa, Emmi Itärantaa, kävelyretkiä ja tuumailuja

 

Luin Satu Rämön Hildur-dekkarisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa Hildur ja Rósa & Björk. 

Plussaa: 
- Miljöö Islannin Länsivuonoilla on kiinnostava, ja Rämö kertoo siitä kiinnostavasti.
- Kirjoissa on paljon kulttuuritietoutta Islannista: perinteitä, arkipäivän asioita, jotka ovat eri tavalla kuin Suomessa, kieltä, ruokia.
- Päähenkilöt on kuvattu monipuolisiksi eläviksi hahmoiksi.
- Jännite pitää molemmissa kirjoissa, ja ensimmäisen osan luettua syntyi kiinnostus saada tietää lisää siitä, mitä Rósalle ja Björkille oli tapahtunut. Mutta seuraavien osien päähenkilöt Jakob ja Rakel taas eivät minua enää niin kiinnosta. Sarjassa onkin tärkeää miettiä, montako osaa kannattaa kirjoittaa, ettei tule pitkityksen tuntua.

Miinusta:
- Rämön kieli on selkeää asiakieltä, mutta ilman tunnistettavaa, omaa tatsia. Kaipaan tekstiin lisää jotain persoonallista.
- Rakennetta voisi työstää. Kun lukujen alussa on otsikkona paikka ja aika ja siirtymiä tapahtuu taajaan eri paikkoihin ja aikoihin, niin siitä jää luonnosmainen vaikutelma. 

Hilduria korpesi puhe siitä, kuinka kaikilla oli mahdollisuus menestyä ja vaikuttaa omaan onnellisuuteensa. Jos ihmisen suurin, henkilökohtainen vastoinkäyminen oli vanhuuteen kuollut lemmikkikoira, ehkä sitä saattoi ajautua kuplaan, jossa ajatteli kaiken olevan mahdollista. Välillä mikään ei ollut mahdollista, vaikka mitä olisi yrittänyt.

Valitsen tämän tekstin kohdan tänne, koska olen monesti kauhistellut lisääntyvää pyrkimystä normalisoida kovuus ja ymmärtämättömyys pahaa kokeneita ja kärsiviä kohtaan. Pienten puolella oleminen on myös yksi blogini toistuvia teemoja.
Suunta on saatava kääntymään, tai kohta me emme enää ole maailman onnellisin kansa.

Lakiasaaressa 19.3.2026

Kun lumet sulivat minulle avautui yksi kävelyreitti lisää.
Lakiasaari on kapea keskellä Kymijokea oleva n 1,4 kilometriä pitkä kaistale, johon pääsee jyrkkiä portaita Keskikosken sillalta Myllykoskella.
Laskin portaat, niitä on 49. Hyvää treeniä varsinkin ylös kapuaminen näissä portaissa. Alasmeno taas pelottaa, mutta onneksi on kaiteet.
Meidän kodin ovelle on hieman vähemmän rappuja, niitäkin tramppaan monesti useamman kerran päivässä, joten voin kai mainita säännölliseksi liikunnakseni porraskävelyn. 
Lakiasaari on aikanaan yhdistynyt kahdesta saaresta ja kapein kohta on veden ylhäällä ollessa vain metrin levyinen. Pohjoisosa polkua vie lähelle hiljentyneen paperitehtaan rakennuksia ja toiseen suuntaan kulkiessa vieressä on Koivusaaren virkistysalue. 

Mietin Lakiasaaren polkua kävellessäni tekoälyä ja sen oikeaa käyttöä. 
Paikallinen kuntapoliitikkomme oli levittänyt Facebookissa väärää tietoa Tampereen kaupungin taidehankinnasta taiteilijalta, joka olisi muka pormestarin kumppani. Haa,  julkisen rahan väärinkäyttöä, kähmintää, minä paljastan.
Paitsi että pormestari on parisuhteessa aivan eri henkilön kanssa eivätkä taidehankinnat edes kuulu hänen tehtäviinsä. Mikäpä onkaan kuntapoliitikkomme selitys: hän on tiukasti sitä mieltä, että on syytön ja syy on tekoälyn, hän kun vain välitti tekoälyn antaman väittämän. Jaa-a. Mutta tekoäly ei ole ihminen - eikä älykäs. Se on kone, joka kerää ja yhdistelee tietoa sieltä täältä, niitä ihmisten tietoja ja väittämiä, oikeita ja vääriä.
Ennen siteerattiin tutun tuttua, joka oli kuullut jotain ja ehkä jopa nähnyt ja lähdettiin juoruilemaan. Nyt riennetään julkiselle alustalle kertomaan somessa kuultua tai tekoälyn "tietämää" - ja nimenoman riennetään, kun halutaan olla ensimmäisenä kertomassa jymyuutista. 

Entisajan tietosanakirjat ovat ainakin toistaiseksi luotettavin lähde, jos tarvitsee taustatietoa johonkin työhönsä, samoin printatut eri alojen sanakirjat kääntäjille.
Olen huomannut, että jopa ristisanoja ratkaistessa vähänkään vanhemmat sanat löytyvät paremmin vanhoista sanakirjoista kuin Ratkojat-sivuilta.
Jos olisin tämän ajan nuori, niin hamstraisin näitä kirjoja, koska niitä ei paineta enää.

Vajaa viikko "uusilla silmillä". Maisema on kirkas, mutta tässä kirjoittaessa ja lukiessani käytän väliaikaisesti ns. tiimarilaseja. Lopputarkastuksessa selviää sitten millaiset lasit jatkossa. 
Yllättävää kyllä, ikivanhat lukuaurinkolasit lievillä vahvuuksilla toimivat nyt täydellisesti. Hankin ne joskus viisi-kuusikymppisenä, jolloin minulla oli vain lukulasit käytössä.
Yksi huono puoli tässä kirkastetussa näössä on: kaikki pikku tahrat ja pöly näkyy, kun kevätaurinko on muutoinkin niin armoton.   

Olen lukenut jonkin matkaa Merete Mazzarellan kirjaa Nyt kun kirjoitan tätä, jonka lukeminen tuntuu siltä kuin juttelisi kirjailijan kanssa, mutta keskeytän sen ja tartun Emmi Itärannan romaaniin Lumenlaulaja. Luin tästä kirjasta niin hyvän blogikirjoituksen (täällä), että kiinnostuin kovasti. Kun kirjaston varausjono oli pitkä, niin aioin jo ostaa kirjan, mutta yllättäin bongasinkin sen juuri tänään Lyhytlaina-pöydältä.
Lissu kirjoitti, että Itärannan romaani tuntuu kuin harvinaiselta kasvilta, jonka on saanut ihailtavakseen. Ihailin Itärannan tyyliä jo esikoisteoksessa Teemestarin kirja, joten odotan nautinnollisia hetkiä tämän kirjan parissa.  

 

Vanheneminen on sekä fyysistä luopumista että henkistä vahvuutta

 

Kuva on erään kävelylenkkini varrelta. Kävelytie kulkee joenrantaa kuvassa vasemmalla. Joku pieni ihminen oli jo hiihtänyt vähäisellä lumella. Ihmisten lisäksi lumeen ovat jättäneet jälkiään ainakin koirat ja jänikset. 

Koitin palata vanhaan käsityöharrastukseeni puikoilla neulomiseen, joka minulle aina on ollut kutomista.  
Ennen vuosituhannen vaihdetta, kun sormissani ei vielä ollut nivelrikon aiheuttamaa kipua, kudoin villapaitoja, tunikoita, liivejä ja myssy-huivi -settejä. Kudoin lasten touhuja seuratessani, radiota kuunnellessa ja jopa telkkaria katsoessa, koska sormet tiesivät usein katsomattakin mitä tehdä. 
Opin tekemään käsitöitä lapsena, koska äitini ja isoäitini tekivät niitä aina kun ei ollut muuta tekemistä. Elämän ohjenuora silloin oli "Vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas". Kutomisen lisäksi ompelin lapsena kanavatauluja ja siskoni kanssa virkkasimme yhteen aikaan pitsisiä irtokauluksia. Muistin nämä kaulukset kun huomasin eräässä valokuvassa siskollani puseron päällä sellaisen, hänelläkin niin näppärät sormet silloin. 
Käsitöissä koin hurmoksellisia hetkiä. Ne saivat jopa valvomaan, kun kiinnosti saada vaatekappale valmiiksi ja päälle töihin seuraavana päivänä. 

Koska sormeni eivät ole enää kipeät, vain kömpelöityneet, päätin kokeilla kutomista vielä kerran. Valitsin ohjeen kauniiseen liiviin, ostin puikot ja laadukkaat langat. Valitsin kuunneltavakseni Ruben Stillerin juontaman Pyöreän pöydän ja aloin luoda silmukoita. Sormet liikkuivat kankeina, ei mitään hurmosta. Luovutin, ei näillä sormilla. Langat sivuun. Kuuntelin kuitenkin Stillerin ja hiljensin mielestäni sen "tee ollessas" -äänen.

Ryhdyin miettimään vanhuuden luopumisia.

Monet naisystävistäni ovat joutuneet luopumaan puolisoistaan kuolemalle ja taloistaan, koska eivät jaksa niitä enää yksin hoitaa.

Olen tyytyväinen siihen, että muutimme jo viisikymppisinä kerrostaloasuntoon. Se oli kyllä sattumaa. Olimme uudelle paikkakunnalle muuttaessa avoinna kaikenlaisille asunnoille, mutta silloin vapaana olevista asunnoista tässä oli tilavin ja valoisin olohuone ja muutoinkin paljon tilaa. Nyt ei tarvitse miettiä asumisjärjestelyjä, hissitalo ja palvelut lähellä. 

Mistä muusta joutuu vanhana luopumaan? Terveydestä osittain, kauneudestakin vähitellen. Ystävistä, joiden elinaika loppuu.
Hiljattain kuoli tuttavapiiristä eräs harvinaisen viehättävä mies. Ihastuin heti tavatessa hänen originelliin ulkomuotoonsa ja vaatimattomuuteensa. Pidän viehättävinä ihmisiä, jotka eivät tiedosta omaa viehättävyyttään.
Viime vuoden aikana kuoli myös blogiystävä, jota arvostin. Hänen poismenonsa tuotti minulle paljon surua.

Terveys ja sairaus molemmat kuuluvat elämään, vanhetessa jälkimmäinen korostuu. Monia sairauksia pystytään pitämään tasapainossa oikein määrätyllä ja mitoitetulla säännöllisellä lääkityksellä, jota seurataan. Itselläni on lääkkeet kilpirauhasen vajaatoimintaan, verenpaineeseen, kolesteroliin ja astmaan.
Olen joutunut luopumaan toisesta rinnastani. Lonkassani on keinonivel, peukaloita on korjattu ja toisen jalan polvessa on alkavaa nivelrikkoa. 
Kaikesta kulumisesta ja lääkityksestä huolimatta koen itseni terveeksi ja virkeäksi, ellei ole flunssaa tai muuta akuuttia.

En ehkä huomaa, että saan aikaiseksi vähemmän kuin ennen, koska muutokset tapahtuvat vähitellen. Kaikkeen tottuu.
Kun muutimme viisikymppisinä Kuhmosta Kouvolan seudulle, pelkäsin aluksi, etten sopeutuisi. Niin monta isoa elämänmuutosta kerralla: asuinpaikka, uusi murre, uusi asumismuoto, uusi työpaikka, uudet ihmiset. Nyt olen asunut täällä jo pitempään kuin missään muualla ja tunnen Myllykosken taajaman kodikseni.

Miä ♥ Mylsä

Vanhetessa kuivuu. Suojaavat limakalvot nenässä, silmissä, virtsateissä ja sukuelimissä kuivuvat ja vaativat hoitoa, tippoja, voiteita ja puikkoja. Hiukset kuivuvat, samoin kynnet.  

Virtsatietulehdukset ovat monen naisen vaiva vaihdevuosista eteenpäin. 
Minä käytin estrogeenilisää lääkärin määräämänä 64-vuotiaaksi asti, enkä tiennyt vaihdevuosista mitään. Lopetin estrogeenin käytön kuin seinään samana päivänä, jolloin rinnasta otettiin koepala ja arvelin, ettei hormonilisä ole enää hyväksi.
Kun heti syöpäoperaation jälkeisen viisivuotisen syövänestolääkityksen alussa sain virtsatietulehduksen, syöpähoitaja totesi, että se on yleistä ja liittyy tämän lääkkeen mukanaan tuomaan vanhenemiseen. Jatkossa vaiva uusiutui, tulehduksia tuli ryppäinä ja sain puolivuotisen estolääkityksen. Jotkut lääkärit sanoivat, että estrogeeni auttaisi eikä siinä vähäisessä määrin käytettynä olisi mitään vaaraa, toiset taas varoittivat ottamasta mitään riskejä. No, minähän tietysti noudatin pitkään varovaisempaa linjaa.

Olen juuri käynyt läpi kuusi peräkkäistä antibioottikuuria. Olen elänyt pari kuukautta toistuvaa kaavaa kuin Päiväni Murmelina -leffassa: tuohan näyte ja oletko juonut karpalomehua ja tässä sinulle määrätty viiden päivän kuuri, jospa se siitä. Joku lääkäri määräsi minua tapaamatta jopa miedomman kuurin samaa lääkettä, joka ei ollut tepsinyt edellä. Kyselin hoitajilta, tietävätkö nämä lääkärit varmasti myös taustan? Lopulta vaadin päästä oikein tapaamaan lääkäriä. Häneltä sain sitten erilaisen antibiootin ja perään estolääkityksen - vuodeksi tai kahdeksi! Eikä tarvitse kuvata, kun nämähän nyt vaan ovat niin tavallisia naisilla. No, paras varmaan hankkia toinen mielipide asiaan ja koittaa päästä kuvantamisiin. Jos vaikka löytyy jotain korjattavaa. On vaikea ymmärtää, että estolääkitys on niin vahva, puolet siitä, mitä tulehduksen aikana päivittäin. Ja kaksi vuotta? Kaipaan omalääkäriä.
Teille kohtalosisaret, jotka joudutte rintasyöpähoidossa viisivuotiselle Letrozol-kuurille toivotan tsemppiä ja neuvon, älkää luopuko estrogeenista kokonaan.      

Sairastelukierteeni vuoksi jouduin jättämään vesijumpan. Taas yksi luopuminen. No, onneksi tykkään kävellä.
 
Kauneus on katoavaa. Kyllähän sen on aina tiennyt, mutta kun se tapahtuu omalla kohdalla, niin eihän se ole kivaa. Luomet löpsähtävät silmien päälle, vartalon muodot muuttuvat, jalkapöydät ja kädet "kasvavat",  hiukset ohenevat, miehillä lähtevät usein kokonaan. 

Jotkut vanhemmat naiset julkaisevat itsestään vain kuvia nuorempana tai käsittelevät realistisia ajantasaisia kuviaan hehkeytysfilttereillä.
Itse haluan katsoa totuutta suoraan silmiin. Ottakaa tai jättäkää! Onhan minulla sentään paksu tukka. Annan sen taas kasvaa pitkäksi kuten sillä edesmenneellä viehättävällä tuttavallani, jolla oli valkoinen tuuhea leijonanharja. 

Majatalo Rauhalan ikkuna, Myllykoskella. Rauhala on toiminut
vuodesta 1934. Se on majoittanut lukuisia taiteilijoita, mm Suomen
iskelmän kultavuosien laulajia, joista omistaja Pekka  Mölsällä on
tarinoita kerrottavanaan.

Kouvolassa on järjestetty suosittua Näkökulmia Suomen historiaan -luentosarjaa joka löytyy striimattuna YouTubesta.
Katsoin Lasse Lehtisen, Seppo Hovin ja laulaja Hannu Lehtosen luentokonsertin Suomi - toteutumattomien katastrofien maa. 

Tunsin luentoa katsoessani ylpeyttä siitä, että nämä oman ikäluokkani ihmiset (minua pari kolme vuotta vanhemmat Lehtinen ja Hovi), harmaat ja kumarat miehet, olivat niin hengessä väkeviä,  niin  asiantuntevia, tietorikkaita, viisaita ja hauskoja.
Lehtinen kertoi vähältä piti -tilanteista, joissa Suomelle olisi voinut käydä huonommin kuin kävi ja Hovi kertoi omassa osuudessaan Suomen kevyen musiikin historiasta. Hän siirtyi ketterästi pianon takaa mikrofonin taakse ja juttu luisti. Hauska esiintyjä. Hannu Lehtonen, vähän nuorempaa sukupolvea, sekä kevyen musiikin että oopperan taitaja, lauloi tuttuja lauluja, iki-ihanasti.
Voiko kukaan olla liikuttumatta kuunnellessaan Veteraanin iltahuutoa? 


Tässä linkkejä vanhoihin kirjoituksiini vanhenemisesta:
Vanhuus ei tule yksin 
Vanhuus ei tule yksin, jatko-osa 

Mylsän pimeää ja valoja

Tänään on ollut vuoden pimein päivä. Aamukävelyni lykkääntyi päiväkävelyksi, kun eilinen ajelu toiseen kaupunkiin tonttuhommissa ja illan suloinen saunominen toivat pitkät aamu-unet. Alla olevat kuvat on otettu puolilta päivin.

Onhan tässäkin sentään valopiste, mopon takavalo. Kuva: Ume

Samoilun lopussa jo hieman valoisampaa. 

Meillä Myllykoskella, on lyhtypylväissä jouluvaloja, jotka minä näen merihevosina, toiset yksittäin ja toisissa kaksi vastakkain.
Pidän kaupunkien ja taajamien valokoristelussa tällaisesta vanhanaikaisesta tyylistä. Nämä on ilmeisesti annettu Kouvolan keskustan ulkopuolelle, kun keskustaan hankittiin ultramoderneja valohuiskuja, joiden neonvärejä vaihdetaan ajankohdan mukaan.

Katuvaloja Myllykoskella. Kuva: Ume

 

Meidän olohuoneen ikkunasta näkyy aika ajoin kirkon valaistu risti kuin kelluvan irrallaan korkealla taivaalla. Jotenkin surrealistinen näky. Ennen siinä oli pimeän aikaan aina valot päällä. Nyt ilmeisesti säästetään, koska valoa ei ole edes tänään neljäntenä adventtisunnuntaina. Heti kun näen sen ristin taivaalla lähden lähemmäs kuvaamaan ja laitan tänne kuvan. 

Sisällä meidän lukaalissa on kuusen sähkökynttilöitten lisäksi enimmäkseen oikeita kynttilöitä. Olen koittanut opetella pitämään ledeistä, koska helppojahan ne ovat, mutta kyllä ne ovat laimea korvike. Parvekkeen katosta riippuu ajastettuna Turkista tuomamme Tiffany-tyylinen värikäs valopallo ja tuikkuja kuin tähtinä. Joskus niitten tilalla oli pieniä jääkukkia. Ikävöin niitä ja hankin samanlaiset, jos vain löytyy, kun tähdet tulevat tuikkeensa päähän. 

Pian joulun jälkeen kaikki koristevalot alkavat ärsyttää, kun luonnonvalo lisääntyy. Toivottavasti saamme jo joulun pyhinä nähdä auringon, kuten sääennuste lupailee. Lokakuusta tänne asti se onkin ollut kutakuinkin poissa. 

Lopuksi pari tähänkin ajankohtaan hyvin sopivaa savolaista viisautta, jotka kuulin Ruben Stillerin perjantaisessa radio-ohjelmassa. 
Eläkee immeiset hötkyillä! 
Haettaako tuo mittää.
(Toivottavasti sain murreasun oikein. Korjatkaa, jos on aihetta.)

Hyvää Joulun aikaa blogissani sekä usein käyville että harvemmin pistäytyville! 💖 Iloa ja valoa!

Vuodenvaihteen mietteitä: hyvää tapahtuu...

Jokimaisema 26.12.23, Kuva: Ume

Päätin pysähtyä merkkaamaan ylös, mitä hyvää olen viime aikoina kuullut tai lukenut ja miten hyvänä näen oman elämäni. Tässä nopeasti mieleen nousseita asioita.  

Maailmalla

👍 Kiinassa on alettu toteuttaa vihreää siirtymää pikavauhtia, kun ilma alkaa olla liian saastunutta hengittämiseen Shanghaissa ja muissa suurissa teollisuuskaupungeissa. Takamatkalta tietenkin, pakon edessä - mutta kyllä ihmiskunta tekee korjausliikkeitä lyötyään päätään seinään tarpeeksi pitkään. 

👍 Maailman väkiluku on pian alkamassa laskea.
Kiinassa yhden lapsen politiikasta koitetaan päästä eroon, mutta ainoina lapsina syntyneet eivät pystykään enää kuvittelemaan monilapsista perhettä. Kun lastenhoidossa mummit ovat tärkeässä roolissa, niin jaksaisivatko hekään yhteen lapseen tottuneina hoitaa yhden sijaan kolmea lapsenlasta?
Kun väkirikas Afrikka modernisoituu ja vaurastuu ja naiset saavat koulutusta, väkiluku laskee sielläkin naisten halutessa työelämään ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Kehittyneissä yhteiskunnissa lasten kasvatus on myös kalliimpaa kuin köyhissä, joissa lapsia hankitaan sosiaaliturvaksi vanhemmilleen.
Vaurastumisen myötä lapsettomuus yleistyy kaikkialla, koska mahdollisuudet nauttia elämästä monipuolistuvat eikä perhe-elämää nähdä enää ainoana onnellisen elämän mallina. Japani on hyvä esimerkki tästä yleistyneine yhden hengen talouksineen. 
Tuleeko vielä joskus aika, jolloin maailman väkiluvun toivotaan nousevan? 

👍 Ärhäkkä koronavirus on laimentunut yhdeksi monista flunssaviruksista. 

Kotimaassa

👍 Suomi on päässyt omavaraiseksi energian suhteen. Tähänkin asti vain noin viidennes on tuotu ulkomailta, pääosin Venäjältä, josta ei ole nyt järkevää olla riippuvainen missään asioissa. 

👍 Päästöt ovat laskeneet Suomessa 34 % kahdessakymmenessä vuodessa, vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussa. (Tutkija Tommi Ekholm, Aalto-yliopisto)

👍 Suomen kulttuuri on tasokasta ja huomattu maailmalla: elokuvat Kuolleet lehdet ja Sisu (olen nähnyt molemmat, pidän erinomaisina oman genrensä edustajina), pelimaailman edustajat (minulle tuntematon ala, mutta tunnen tällä alalla menestyneitä nuoria miehiä), useita ansioituneita kapellimestareita, ynnä muuta.

👍 Nuorten aikuisten aiheuttamat liikennekuolemat ovat vähentyneet. 

👍 Ihmisten katoamiset ovat vähentyneet.

👍 Väkivalta on vähentynyt kaiken kaikkiaan, vaikka media saa välillä näyttämään siltä, että sitä olisi paljon.

👍 Rokotusten saaminen helpottuu, kun niitä aletaan antaa mm. apteekeissa.
Tämä käytäntö on ollut yleinen monissa maissa. Itsekin olen saanut kausiflunssarokotteen apteekin työntekijältä Espanjassa.

👍 Suomi on arvioitu kuudennen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.

Myllykosken vanhan pääkadun varrelta, joku päivä sitten.
Sen jälkeen lunta on tullut paljon lisää.

Omalla seudulla

👍 Islantilainen Atnorth on ilmoittanut rakentavansa tähän meille Kouvolan Myllykoskelle ison datakeskuksen, miljardiluokan hanke, joka tuo rakennusvaiheessa paljon työpaikkoja paikkakuntalaisille ja virkistää Myllykoskea ja koko Kouvolaa. Jo oli aikakin saada meille uutta teollisuutta paperitehtaiden lopetettua. 

👍 Osakesijoittamisella rikastunut Olavi Pokki testamenttasi 2,9 miljoonaa euroa Myllykosken vanhuksille, joten minullakin on hyvä tulevaisuus edessä. Pokki oli tehnyt elämäntyönsä Myllykosken paperitehtaalla trukkikuskina. Arvaatte varmaan, että nyt vahditaan silmä kovana, etteivät Kouvolan keskustan muorit ja faarit vie meidän rahoja. 
Nurkkakuntaisuus seitsemästä kunnasta yhdistetystä kaupungissa on hupaisaa. Tuo datakeskushan tulee Myllykoskella joen toiselle puolen, parin kilometrin päähän Ummeljoelle. Kun muutimme Kainuusta tänne, eräs ihminen oli kysynyt mieheltäni, mitä mieltä hän on myllykoskelaisista, hän kun tuoreena muuttajana myös on sitä mieltä, että ylpeitä ovat toisin kuin Ummeljoella, josta hän tuli.  



Omassa elämässä

👍 Taas tuli "puhtaat paperit" vuositarkastuksessa ja kaikki on terveydessä suhteellisen hyvin.
 
👍 Olen säilyttänyt positiivisen mieleni ja uskon että vaikeuksista selvitään.
Kaikkien elämään, omaan ja läheisten, sisältyy aika ajoin huonojakin vaiheita. Kun musta pilvi haihtuu ja aurinko kurkistaa, sen valo tuntuu vaikeuksia vasten entistäkin kauniimmalta. Niin kauan kuin on terveyttä kaikesta selvitään!
Tänään paistaa aurinko ja näkymä ikkunastani on kaunis, puissa lumikuorrute ja maassa kinokset, auran jäljet kuin lumiveistoksista. 

Nauroin Helsingin Sanomien sarjakuvalle Fok It, jota tekee Joonas Rinta-Kanto. Kuvassa tyyppi suree joululta säästyneen suklaarasiansa tilaa. Joku on rohmunnut kaikki hyvät konvehdit ja jämät on jäljellä, kuten varmaan jämävuodetkin. "Kuka helvetti rohmusi mun makoisat, makoisat suklaavuodet! En mä näitä haluu!"

Kiva termi - suklaavuodet. Minä tunnustan, että tunnen tässä vuoden vaihteen alla pientä jännitystä: mitä hyviä konvehteja siellä onkaan, ettei vain olisi parhaat suklaavuodet vielä edessäpäin... 💗 

Koskikara 26.12.23, Kuva: Ume

PS Huomaan, että uusia hyviä asioita alkaa nousta mieleeni. Lisäilen niitä tänne. Lukemisesta ja kirjoittamisesta teen oman kirjoituksensa, joten niistä ei tällä haavaa mitään.

👍 Huomasin pienen uutisen, jossa kerrottiin, että seksuaalisesta häirinnästä syytetty näyttelijä Kevin Spacey oli vapautettu kaikista syytteistään. En tiedä, minkä rangaistuksen hänestä hyötymistarkoituksessa syytteitä tehtailleet saivat, toivottavasti jotain, mutta huokaisin helpotuksesta. Onneksi metoon ylilyönnit ovat laimenneet. Jos Kevin Spaceyn tilalle olisi alettu kehitellä jotain tekoälyllä luotua tyyppiä elokuvaan 'Anna hyvän kiertää' niin minä olisin menettänyt optimismini ja alkanut boikotoida amerikkalaisia elokuvia.    

  

Matilda Levoranta, Totuus nuoruudesta

 

      Janeten tuhertaessa läksyjä aivoni päättivät keksiä taas tyhmyyksiä. Oli pakko koputtaa lattiaa 60 kertaa, tai jotain pahaa kävisi. En tiedä, mitä pahaa, mutta koputusten tekeminen oli pieni työ. Kyllä se varmuuden vuoksi kannatti tehdä. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
     "Miksi sä koputat lattiaa?" Roosa nauroi.
     "Öööö, ai koputanko mä lattiaa", yritin miettiä tekosyytä. "Taidan koputtaa sitä vain musiikin tahtiin."
     "Luulin jo, että oot seonnut tai jotain", Roosa sanoi. 

Pakko-oireinen häiriö OCD (obsessive-compulsive  disorder) saa ihmisen ajattelemaan pakkoajatuksia ja tekemään pakkotoimintoja. Häiriö esiintyy eri asteisena, lievästä invalidisoivaan.
OCD on yksi niistä monista häiriöistä, jotka ovat yleisiä nuorilla.
Matilda Levorannan romaanin 13-vuotias päähenkilö Usva pohtii mielenterveyttä sekä oman että ystäviensä häiriöiden vuoksi.
Hän tekee myös kouluesitelmää aiheesta 'Mielenterveyshäiriöiden vähättely ja romantisointi', jossa hän käsittelee OCD:n lisäksi masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, anoreksiaa ja fobioita. Hän on huomannut, että näitä häiriöitä tarkastellaan usein hassuina luonteenpiirteinä tai jopa supervoimina, esimerkiksi pakonomaisesti oirehtiva saatetaan nähdä perfektionistina, jonka ympärillä kaikki on tiptop ja anorektikko turhamaisena unelmakropan tavoittelijana tai nirsoilijana, joka ei kunnioita hyvää ruokaa. 

Matilda Levoranta on 14-vuotias!
Sekä kirjan sisältö että tyyliseikat ovat kuin paljon vanhemman henkilön. Kerronta on hyvää yleissuomea, nuorten henkilöiden puhekieli nuorten kieltä, jossa jätetään päätteitä pois, esim ".... nii pliis, voinko?" 
Kirja on romaani, jonka päähenkilön taistelua seuraa sydän syrjällään. Samalla kaunokirjallisen tarinan ohessa saamme tietoa ja vetoomuksen kuunnella nuoria.

Aikuiset saattavat tehdä vahingossa loukkaavia asioita, joita nuoriso ei hyväksy. En halua olla vanhemman tai nuoremman sukupolven puolella. (- - -)
     Pidän näkökulmiani arvokkaina, mutta en minä niitä uskalla jakaa. Olenhan vain höpsö, avuton lapsi, joka ei ymmärrä mitään. Ei minua kuunneltaisi.  
 

Olin katsellut paikallisen Reuna-kirjakaupan ikkunassa tätä kirjaa kävelylenkeilläni. Mielenkiintoinen kansi, Totuus nuoruudesta - ajattelin, että kyseessä on nuortenkirja. Yhtenä päivänä piipahdin kauppaan hankkimaan konserttilippuja, ja kuinka ollakaan siellä oli parhaillaan tämän kirjan kirjoittaja.
Tarja Tornaeus (Reunan monitoimihenkilö ja kulttuurivaikuttaja) esitteli Matildan minulle. Luin kirjan takakansitekstin, kiinnostuin kovasti ja ostin kirjan. Sain samalla omistuskirjoituksenkin.  

Totuus nuoruudesta ei ole todellakaan vain nuortenkirja, vaan kirja kaikille. Suosittelen sitä erityisesti nuorten kanssa työtä tekeville. Kirjan lopputekstissä toivotaan, että se herättää keskustelua ja madaltaa nuorten kynnystä hakeutua hoitoon. 

Usva on hyvin kunnianhimoinen niin koulussa kuin urheilussakin. Koulussa on liikaa kokeita, projekteja ja kirjoitelmia, ja tyttöjen välinen kateus lisää stressiä ja pahaa oloa.
Usva muistelee haikeana alakoulua, jolloin sai olla lapsi, läksyihin meni viisi minuuttia ja elämä oli rentoa. 

    Nyt aika oli erilaista. Läksyihin meni tunteja, matikka oli liian vaikeaa, aikuisvitsit sai häpeämään elämää, keinumisesta tuli huono olo ja muotitrendit muuttuivat jatkuvasti.

    Olen ihminen ja nuori sellainen. En vielä kestä tätä. 

Pakkomielteet alkavat haitata Usvan elämää niin paljon, että hänen on vaikea salata niitä.
Jos juoksutossuja sitoessa huomaa, että nauhat ovat vahingossa laahanneet maata, ei startista tule mitään ennen kuin on käynyt vessassa hinkkaamassa käsiään muistaen laskea samalla, ja eikös saippuaa lisätessä käden jo pesty osa hipaisekin hanaa, jolloin se kohta pitää pestä kuusi tai kuusikymmentä kertaa uudelleen. Vessasta urheilukentälle astuessa pitää näyttää vahvalta, vaikka taskuihin työnnetyt kädet vuotavat verta. 
Työmatkalla olevalle äidille tapahtuu pahaa, jos Usva ei tee rituaalejaan. Hän ymmärtää, että ne ovat oire sairaudesta, mutta ei voi mitään... "varmuuden vuoksi". 

Mietin tätä kirjaa lukiessa, miten me usein ajattelemme, että lievä masennus kuuluu murrosikään, teiniangsti. Huomaammeko, milloin tilanne on vaarallinen?
Edesmennyt kirjailija Miki Liukkonen kertoi avoimesti vuosia omasta ahdistuksestaan. Ajattelivatko auttajat, että hänen masennuksensa oli kirjailijuuteen kuuluva normaali mielentila? Jos henkilö katsotaan liian sairaaksi terapiaan, niin eikö hänet pitäisi ottaa hoitoon lepäämään? Näinkö huonoa meidän nykyinen mielenterveyden hoitomme on!     

Aikuisvitsit saivat uuden sisällön mielessäni tämän kirjan luettuani, kun joidenkin äärioikeiston ministereiden "läppiä" nostettiin medioissa päivänvaloon. Aiemmin olisin ajatellut aikuisvitsillä tarkoitettavan vain huonolla maulla kerrottuja seksivitsejä.
Miten nuorille voi selittää koulussa sen, että meidän asioistamme on maan korkeimmassa johdossa päättämässä ihmisiä, joiden arvot ovat täysin niiden käyttäytymisohjeiden vastaisia, mitä koulussa opetetaan ja myös niiden mitä hallitus on omaan ohjelmaansa kirjannut? 

Matilda Levoranta on kirjoittanut tärkeän kirjan. 

Meillä on kulttuuripaikkakunta Myllykoskella Kymi Libri -kirjamessut tällä viikolla torstaista lauantaihin. 

Tästä (klik) voit klikata tietoa tapahtumasta ja avata käsiohjelman, jonka loppupuolella s 36 näet ilmoituksen Matilda Levorannan haastattelusta. Käsiohjelma myös tästä (klik).

Pääsen siis tapaamaan Matildan toisen kerran ja kiittämään häntä kirjasta nyt sen luettuani. 

Kirjan kannen kuva on Iiris Levorannan.

-------

Jatkoa. su 22.7. 
Kymi Libri on päätöksessään. Kävin joka päivä parissa tapahtumassa. 
Matilda Levorannan haastattelu oli hyvin rakennettu ja herätti keskustelua. En (taaskaan) onnistunut kovin hyvin kuvaamisessa, mutta liitän silti tänne loppuun otoksen haastattelusta.
Matilda kertoi kirjoittamisensa motiivin olleen halu vaikuttaa. Hyvä!  

Mieleeni jäi eräs kommentti, jossa kommentoija kertoi olleensa Pori Areenassa, jossa oli paljon alustuksia nuorten ongelmista, mutta nuorisoa edustavat olivat
kolmikymppisiä.

Matilda Levoranta vasemmalla,
oikealla haastattelija Viivi Mauno.

 

Joutsenia ja Suomen kesää

 

Olen toista viikkoa seurannut sydän syrjällään joutsenperheen elämää ja jännittänyt poikasten puolesta. 

Kävelin eräänä iltana ajatuksissani läheisen maauimalan reunaa, kun huomasin toisella puolen lammessa noin viiden metrin päässä joutsenen ison kasan päällä... ooh sehän on pesä ja hautominen kyseessä. Ympärillä oli paljon ääntä. Poikaporukka kaasutti mönkijöitään täysillä uimalan hiekalla ja yläpuolella pelattiin frisbeegolfia. Joutsen vain hautoi tehtäväänsä keskittyneenä. Minua alkoi huolestuttaa. Aina silloin tällöin kiekkoja tippuu juuri tähän lampeen kaislojen sekaan ja pikkupojat kahlaavat etsimään niitä. Voi miksi ne rakensivat pesänsä näin ruuhkaiselle paikalle, lampeen joka on aivan maauimalan kupeessa, yläpuolella kävelytie, frisbeegolfrata ja taloja. 

Kun seuraavan kerran kävelin tuttua reittiäni, huomasin että hautovan joutsenen takaa ilmestyy kolme pientä palleroa. Molemmat joutsenvanhemmat olivat paikalla, toinen vielä hautomassa, eli ilmeisesti lisääkin poikasia tulossa.
Maauimala oli täynnä iloista porukkaa, ihmisiä uimassa ja piknikillä. 
Mutta miksi pesän ympärys oli niin sotkuinen? Siellä oli tölkkejä ja muovipulloja sekä pesän edessä että takana. Ei kai kukaan nyt ole niin pöljä ja niin julma, että heittelee joutsenia kaljatölkeillä. 
Huolestumiseni lisääntyi. Pitääkö minun jäädä tänne vahtiin?
Tapasin muitakin, jotka olivat seuranneet joutsenperheen elämää. Kauhistelimme yhdessä ihmisten käyttäytymistä eläimiä kohtaan. 

Seuraavana päivänä riensin tarkastamaan tilanteen. Pesässä oli kaksi munaa eikä joutsenia missään. Onko niille tehty pahaa?  Toivottavasti ne ovat vain kaislikon suojassa.
Menin illalla uudelleen, Ah, toinen joutsenvanhemmista hautomassa ja toinen pitämässä uimaharjoitusta poikasille.

Seuraavan kerran lenkkeillessäni huomasin, että munat olivat vaihtaneet paikkaa, ne olivat aivan pesän sivussa. Hylättyinäkö? Ja missä perhe?

Tämän aamun tilanne oli se, että poikaset olivat vähentyneet yhdellä ja munista oli vain kuoria jäljellä. Nelihenkinen perhe uiskenteli kaikessa rauhassa ja poikaset olivat jo isoja ja vahvoja.
Kohta ne jaksavat kipittää tien yli Kymijokeen rauhaisempiin maisemiin.

Lähden huomenna pariksi päiväksi mökille. Koittakaa pysyä turvassa joutsenperhe!

Kunpa minulla olisi ollut parempi kamera. Ensimmäinen kuva on mieheni ottama, mutta minun tekemäni. Hän on poistanut omasta kuvastaan roskat, siksi en käyttänyt sitä. Haluan näyttää katkeran totuuden.

Hyvää Juhannusta!

Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

 

Maikki Harjanne on tunnettu lastenkirjailija ja kuvittaja. Moni tuntee hänet Minttu-kirjoista, mutta häneltä on julkaistu myös mm sarjakuvakirjoja, novellikirja ja elämäkerta Ilmaiset monot.
 
Maikki Harjanne kuoli 3. maaliskuuta tänä vuonna. Hänen kuolinilmoituksessaan oli kuva Mintusta ja teksti, joka on Ilmaiset monot -kirjan alkusanoina. 

Halusin... olla sukeltava lintu, joka näkee merenpohjan kivet, levät, kalat,
   aarteet, tuntea raskaan veden ja taivaan keveyden, auringon häikäisyn
         veden pinnan halkaisemana. Eikä mikään olisi minulle outoa,
                               liian vaarallista syöksyä mukaan. 

Ilmaiset monot on viehättävä, kompakti muistelmakirja, joka koostuu tuokioista kirjoittajan elämän ensimmäisestä aamusta erääseen aamuun, jolloin hän on saanut valmiiksi 80. kirjansa Vanttu kiusaa ja huomaa sitä Otavaan viedessään, että koko matkalle Siuntiosta Helsinkiin on pystytetty punakeltaiset 80-kyltit. Kotiin päästyä hän soittaa Tielaitokselle kiitokset huomaavaisuudesta.
Sellainen oli Maikki Harjanne, kirkkaiden värien ja iloisten asioiden ihminen. Hän kirjoitti muistelmateoksensa 30-vuotisen taiteilijauransa kunniaksi vuonna 2008. 

Pidän pienistä asioista: runo, lyhyt lause, novelli vetoavat minuun, saavat iloiseksi. 

Elämä on hauskaa kirjojen, elokuvien ja ystävien parissa. Keväällä on aina suuri ihme, kun parsat nousevat maasta. Nehän kasvavat itsestään iloksemme. Samoin vuoden pavut, yrtit. Siinä samassa syntyvät lapset, kirjat ja kaikki on yksinkertaista ja helppoa.

Kaikki ei ollut alusta asti helppoa.
Maija-Liisa Saksman syntyi vuonna 1944 sotaorvoksi Sippolaan. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin.
Äiti sairastui viikon kuluttua synnytyksestä ja vietti Lapinlahden sairaalassa puolitoista vuotta saaden avun sähköshokeista. Maikki sai kuulla totuuden äitinsä sairaudesta vasta aikuisena. Vauva jäi paperitehtaalla vuorotyötä tekevän isoisänsä hoidettavaksi. Pappa hommasi hoitajan kotiin, Anistu-tädin, ja puolitoistavuotiaana tyttö jo pääsikin lastentarhaan. 

Seuraavat kuusi kuukautta istun puhumattomana lastentarhan sorsakeinutuolissa. Kokoan aamuisin vähäiset lelut tuolin ympärille, keinuttelen itseäni ja mumisen. Kasvava sänki pistelee mustan baskerin alla. Minulla on rauhallinen olo.

Pappa oli ajellut tärisevin käsin lapsukaisen ohuet hiukset partaveitsellä, jotta ne vahvistuisivat, laittanut  haavoihin tervaa ja oman mustan baskerinsa peittämään kaljua. Hän oli tehnyt parhaansa.
Ja kyllä ne hiukset sieltä kasvavat. Ne kasvavat hauskaksi polkkakampaukseksi, jollaista Maikki Harjanne persoonallisessa, lapsenomaisen hassuttelevassa tyylissään suosi läpi elämänsä.

Harjanteella on viehättävä tapa kertoa muisto lapsuudesta ja perään jotain siihen liittyvää aikuisuudesta. Kun hän kävi kertomassa kirjoistaan entisessä lastentarhassaan, nykyisessä päiväkodissa, hän löysi sorsakeinutuolin romulavalta nokka irronneena ja sai sen omakseen. Aviomies korjasi vammautunen sorsan.

Harjanne kuvaa opiskelut, työn Marimekossa, kuvismaikan homman, kahdeksan vuottaan lastenohjelman Noppa-tätinä, avioliitot ja lasten syntymät viehättävällä lyhyellä tyylillään, vaikeatkin asiat kevyinä. 

Lapsuuden maagisuus ja nuoren vaimon kömpelyys keittiöhommissa tuntuvat tutuilta asioilta. Tiedän itse kokeneeni samoja asioita ja tunteneeni samoja häpeän tunteita, vaikka huonot ruuanlaittotaitoni eivät johtuneetkaan samoista syistä kuin Maikki Harjanteella. 

Kun Maikin äiti pääsee tehtaan konttoritöihin, kotona ei enää tehdä ruokaa. Ei tarvitse. Äiti ei keitä edes aamupuuroa, vaan syö tyttärensä kanssa klubilla viiliä ja juo kaakaota. Oman perhe-elämän aloittanut boheemi Maikki huokaiseekin:"Missä on klubi?"
Luokkaero tehdasmiljöössä on selkeä. Se näkyy kaikessa.  

Liisan perhe ei syö klubilla. Liisan isä on löysityöläinen, kuten Pappa. Työläiset ei pääse klubille, niillä on haalarit ja likaiset kädet, siksi ne ei pääse. Siellä on pöydillä valkoiset liinat. 

Me muutimme vuonna 2000 vauraalle Anjalankoskelle. Olemme asuneet siitä asti nyt jo lakkautetun paperitehdasalueen läheisyydessä Myllykoskella, joka Harjanteen lapsuudessa oli osa Sippolan kuntaa ja nyt osa Kouvolaa.
Harjanteen kuvaama Stora Enson tehdas on naapuritaajamassa Inkeroisissa. Siellä on edelleen toimintaa, vaikka paljon vähemmän kuin tehtaan suuruuden päivinä. 
On hauska lukea Harjanteen kirjasta tutuista paikoista ja tutun nimisistä ihmisistä, Raanojista ja Sieverseistä, Mämmälän seisakkeesta, Ankkapurhasta, Alapäästä ja Yläpäästä.
Kävelen usein kotini lähellä tehdasalueella upean pääkonttorin, seuratalon, kerhotalon ja mestarien talojen ohi. Mietin, mitä toimintaa tyhjiin rakennuksiin voisi keksiä.
Inkeroisissa on iso Alvar Aallon suunnittelema tehdasalue työläisten asuntoineen ja kouluineen.

Luokkaerot tulivat puheeksi naisten kesken uimahallin saunassa. Jollakin oli kipeitä muistoja siitä, miten tehdasyhteisössä tytöt olivat poikia vähempiarvoisia. Eräs nainen kertoi, että hänen ystäväänsä oli kielletty tulemasta heille leikkimään, koska heidän yrittäjäperhettään pidettiin työläisiä hienompina, eikä haluttu mitään armopaloja. 
Tuoreet tutkimukset kertovat, että Kouvolan seudulla koulunkäyntiä ja oppimista vähätellään muuta Suomea enemmän ja että meillä päin on eniten erityisopetusta tarvitsevia. Olen tiennyt tämän.
Opetin yläkoululaisia Inkeroisissa kymmenkunta vuotta. Kouluun suhtautumisessa oli sekä lapsilla että heidän vanhemmillaan suuri ero verrattuna Kuhmoon, jossa olin opettanut edeltävät 23 vuotta. Kainuun lapset tiesivät, että heidän on lähdettävä kotiseudulta töiden perään, ja opettajia arvostettiin, koska he valmensivat lapsia selviämään elämässä eteenpäin. Inkeroisissa pojat selittelivät haluttomuuttaan niin, että eivät he tarvitse koulua, koska he menevät tehtaalle kuten isä ja ukkikin ovat menneet. Nykyään tällä seudulla on paljon vanhempia työttömänä, ja näköalattomuus tarttuu lapsiin. Muutos ei ole helppo kenellekään. 

Takaisin Harjanteen kirjaan...
Eräänä päivänä pieni alakoululainen Maikki lähtee innokkaana kouluun näyttämään opettajalle uusia sinisiä tallukkaitaan ja lentäjäsotilaan lammashaalarista ommeltua turkkia - ja mitä tapahtuu: opettajalla on yllätys sotaorvoille! Maikki yrittää hätääntyneenä selittää, että eihän hän ole sotaorpo, hänellä on äiti ja pappa. Ei auta, Maikki joutuu kahden luokkatoverinsa kanssa luokan eteen ottamaan niiaten vastaan ilmaiset monot. Hän yrittää vielä näyttää kukkavuorisia tallukoitaan opettajalle joka vain nauraa. 

Hänen valtavat hampaansa purevat vedensinisiin tallukoihini Kymijoen kokoisen reiän. 

Näyttely pystytetty ja avattu, tervetuloa!

Kuva: Unto Mentula

Mieheni valokuvanäyttely Kun lehmillä oli nimet on nyt avattu Myllykosken kulttuuritalo Wanhassa Rautakaupassa. Näyttely kertoo isäni Frans Korpelan (1921- 2013) elämästä hänen hoitaessaan yksin maatilaansa. 

Isäni jäi leskeksi vuonna 1963, jonka jälkeen hän otti tehtäväkseen myös äitini hoitamat työt, kuten lehmien lypsyn, ja jatkoi maatilan hoitamista perinteisin menetelmin 80-luvun lopulle saakka. 
Unto-vävy kiinnostui 70-luvun lopulla kuvaamaan appeaan, joka oli hyvin luonteva kuvattava. Hän tuntui jopa olevan mielissään siitä, että oli kerrankin keskipisteenä ja että hänen työtään arvostettiin. Isä uurasti, raatoi jopa, missä muualla häneen olisi tutustunut kuin seuraamalla hänen päivittäisiä töitään.
Hän oli rankoista elämänvaiheistaan huolimatta hyväntuulinen. Hän oli myös poikkeuksellisen askeettinen ja vaatimaton persoona. Isähän menetti paitsi vaimonsa niin siitä tragediasta puolentoista vuoden kuluttua poikansa (minun isoveljeni, josta en muista mitään, psyyken antama suoja), eikä sodastakaan ollut kovin kauan. Siellä hän oli menettänyt veljensä. 

En muista isäni koskaan tehneen muuta kuin töitä. Myöhempinä vuosinaan hän alkoi toimia sotaveteraaniyhdistyksessä. 

Unto haluaa tällä näyttelyllä kunnioittaa Fransia ja sitä työtä, jota maatiloilla tehtiin sotien jälkeen. 

Kymmenkunta nyt näyttelyssä olevista paristakymmenestä kuvasta oli esillä isän hautajaisissa Pomarkussa keväällä 2013. Kirkkoherra ehdotti silloin Untolle näyttelyn kokoamista. Nyt se on valmis ja viedään myös Pomarkkuun marraskuussa. 

Kuva:Tarja Tornaeus

Näyttelyn pystytys sujui hyvin, kun pomoina olimme kirjakauppakissa Nappi ja minä. 

Näyttelyssä oli mukavasti väkeä, enempää ei olisi sopinutkaan, koska on noudatettava koronavälejä. Jännitin haastattelijana toimimista, mutta kun olin tarpeeksi monelle ihmiselle kertonut etukäteen, että saatan liikuttua tai muuten hyytyä, ja entä jos unohdan puhelimeni päälle ja sieltä alkaa kesken kaiken kuulua soittoääni 'Hijo de la luna' ja mitä jos kompastun jne, niin eipä enää pelottanutkaan. 

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Seppo Mentula

Kuva: Jyri Kaukiainen

Haastattelin Untoa kuvien syntyhistoriasta ja siitä, miten hän itsekin pientilan poikana koki isäni ja elämän "Korpelan museotilalla". 

Päivä jatkui kahden kirjan esittelyllä ja musiikilla isossa kirjahallissa. Me livahdimme takaisin galleriatilaan ja kotiin kahville muutamien rakkaiden ihmisten kanssa.  

Olen vielä mietiskellyt isäni elämää. Teinityttönä ärsytti, kun hän ei hankkinut mukavuuksia, kuten muilla tiloilla tehtiin,  kaadettiin metsää ja hankittiin kaikkea uutta. Ei, minun isäni sanoi, että puuhun koskee, sen pitää antaa kasvaa. 

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuva: Unto Mentula

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa

Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan. 
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.

Kuva:Ume

Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin  täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia. 

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko. 

Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden  lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik). 

Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.   

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys  seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?