Hämmästelyä: mitä tapahtuu teatteri- ja elokuvamaailmassa?

Raimundo de Madrazo y Garreta:
Travesuras de la modelo. c.1885

Olen kirjoittanut muutaman kerran otsikolla Hämmästelyä ilmiöistä ja tapahtumista, jotka saivat ällistymään, säikähtämään, kauhistumaan tai huvittumaan ja joskus kaikkea tätä yhtä aikaa. 

Lisääntymään päin oleva taiteen vapauden rajoittaminen on kauhistuttanut minua jo jonkin aikaa, viimeksi kun luin Oscar-elokuville asetetuista vähemmistövaatimuksista ja heti muutaman päivän kuluttua lukiessani Kansallisteatterin näytelmän roolittamiseen kohdistuneesta kriittisestä somekampanjoinnista, jonka vuoksi näyttelijä vaihdetaan ja ensi-ilta siirtyy muutamalla viikolla. 

Kyseessä on Pedro Almodóvarin elokuvaan Kaikki äidistäni perustuva näytelmä. Elokuvassa seksityöläisenä työskentelevän transnaisen Agradon roolin esittää nainen. Kansallisteatteri oli valinnut Agradon rooliin miehen, ja nyt, ennen kuin yhtään esitystä on nähty, on noussut häly siitä, että roolissa pitäisi olla transnainen tai nainen. Siis ennen kuin on edes nähty, miten Janne Reinikainen toteuttaa roolin. 
Kaiken lisäksi Kansallistetterin näytelmä perustuu brittiläiseen käsikirjoitukseen, jossa ei ole transnaista vaan transvestiitti.
Erehtyikö ensimmäinen asiasta somessa ärhäköitynyt ja toiset seurasivat harkitsemattomasti perässä? Sellaista on tapahtunut ennenkin. Kannatetaan tai vastustetaan, kiivaillaan ottamatta asioista selvää. Onhan ne nyt ihan eri asioita, transihminen ja transvestiitti. 
Kun kyseessä on transvestiitti, niin mieshän on hyvä valinta, koska transvestiitit ovat naisten vaatteisiin pukeutuvia miehiä. Saman näytelmän transvestiitin roolin on tehnyt mies Englannissa ja Australiassa. Eikö Suomessa siis mies saa esittää edes miestä?
Sitäpaitsi eikö tärkeintä sentään ole roolisuoritus eikä näyttelijän sukupuolinen identiteetti tai seksuaalinen suuntautuminen! 

Minusta Kansallistetterin pääjohtajan Mika Myllyahon ei olisi pitänyt ryhtyä tässä mihinkään toimenpiteisiin, vaan esittää näytelmä suunnitellusti ja jättää somekohina omaan arvoonsa. Janne Reinikainen oli jopa valmistautunut rooliinsa kysymällä transvestiiteista Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksesta.  

Miesnäyttelijä voisi minun mielestäni sopia ihan hyvin esittämään myös transnaista (josta tässä näytelmässä ei siis ole kyse), jos näytelmässä pyritään realistisuuteen, koska vasta murrosiän jälkeen naiseksi korjatut miehet ovat yleensä useammin miehekkäitä kuin naisellisia. Jos taas kyseessä on muu tyylilaji kuin realismi, niin keskitytään muihin asioihin. Näköisyys voidaan kääntää jopa nurinpäin, karnevalistisesti; farssissa hento nainen voi esittää muskeliäijää ja könsikäs prinsessaa.
Leea Klemola esittää uskottavasti mieheksi syntynyttä, naiseksi korjattua Maaritia elokuvassa Kerron sinulle kaiken osittain juuri siksi, että hänessä on androgyynisyyttä ja maskuliinista karheutta. 

Jos kukaan ei saa esittää muuta kuin sukupuolisesti tasan tarkkaan itsensä kaltaista ihmistä, niin mitä rooleja sukupuoleltaan korjattu tai muu-termillä määritelty, tarkemmin määrittelemätön muunsukupuolinen, sitten saa totisena aikanamme esittää?
Paljonko näytelmissä on rooleja transihmisille, vai pitääkö niitä ryhtyä varta vasten kirjoittamaan?

Nyt tekee mieli sanoa, että järjen käyttö on sallittu. 
Eihän rooleja täytettäessä pitäisi edes kysyä ihmisten intiimiasioita, katsoa vain kuka näyttelee roolin parhaiten. 

Elokuva-alalta kuuluu myös kummia. 
Jos haluaa saada tulevaisuudessa elokuvan Oscar-ehdokkaaksi, pitää paitsi tarkistaa, että näytelmässä on tarpeeksi naisia (miehiä ei ole mainittu), niin myös että siinä on vammaisia ja sukupuolisuudeltaan tai seksuaaliselta suuntautumiseltaan vähemmistöihin kuuluvia. Prosenttiosuus on tärkeä paitsi rooleissa niin myös näyttelijöissä ja koko tuotantoryhmässä avustajia myöten. 
Onko Oscar-elokuvissa siis hylätty taito joidenkin omituisten korrektiivisuussääntöjen alle? Ketkä niitä sääntöjä laativat? Onko Oscar-elokuvista tulossa vitsi? Onko taiteesta ylipäänsä tulossa vitsi, jonkinlainen karrikatyyri? Tästä keskustelimme Lukutaidon päivänä -kirjoitukseni kommenteissa, josta lainaan ystäväni Merin hyvän Junnu Vainio -sitaatin: 
"Alvar antenninsa latvaan veti näreen / kaikki filmit ajoissa hän taltioi / sillä aavisti tään ajanhengen äreen: / holhousyhteiskunta kaiken sensuroi."

On paljon elokuvia jotka haluaisin taltioida, kaiken varalta, esim. elokuvan Anna hyvän kiertää siltä varalta, että mieleenpainuvasti roolinsa esittäneen Kevin Spaceyn tilalle muutetaan digitaalisesti Brad Pitt (ellei häntä ole jo hylätty) tai jokin täysin rakennettu hahmo (kai sellaistakin jo voidaan tehdä!).
Myös tiettyjen ohjaajien hyvät elokuvat ovat vaarassa joutua roskakoppaan, koska  ohjaaja on persoonaltaan epäilyttävä, ollut ilkeä näyttelijöille tai tehnyt tuomittavia tekoja. 

Ääh, en jaksa enää...välistä tuntuu, että taiteen maailmassa tapahtuva on jotain dystopiaa, ei todellista. Yritän sitä selvittää sanoittamalla hämmennykseni.  
Mitä te blogini lukijat ajattelette? Onko mielestänne kaikki mallillaan esittävän taiteen ympärillä? 

Kävin viikonloppuna katsomassa uuden suomalaisen Metsäjätti-elokuvan. Ohjaaja Ville Jankeri ei ole ehkä huomannut kysellä elokuvaa tehdessään, onko elokuvassa ja tuotantoryhmässä Oscar-elokuvaan vaadittavia vähemmistöprosentteja. Kohta ne voivat olla kaikilta elokuvilta vaadittuja. 

Kiitos Ville Jankeri ja näyttelijöistä erityisesti Jussi Vatanen ja Hannes Suominen! 

Kirjoitukseni alussa on kuva Málagan Carmen Thyssen museossa ostamastani postikortista. Maalauksen nimi on suomeksi 'Mallin kepponen'. Se tuntui jotenkin sopivan tähän. 

Lisäys :
Pari tuntia sen jälkeen, kun olin julkaissut tämän, uutisoitiin, että Kansallisteatteri esittää näytelmän, kuten oli alun alkaen suunniteltu. Hyvä!

Pedro Almodóvar, Kärsimys ja kunnia

Jos haluat katsoa jotain, mikä jättää jäljen tunne-elämääsi, mene ja katso Pedro Almodóvarin elokuva Kärsimys ja kunnia. Käännösnimi on suora käännös alkuperäisestä Dolor y gloria.

Vanha ohjaaja Salvador Mallo elää elämäänsä innoituksen katoamista tuskaillen, jolloin kaikki kivut tuntuvat isoilta ja elämä arvottomalta. Hän palaa tylsyyden kokemuksensa keskellä vähän väliä muistoissaan sinne, mistä kaikki alkoi, lapsuuteensa 60-luvulla ja erinäisiin tilanteisiin sen jälkeen. Tällaisesta asetelmasta voi saada aikaiseksi huonon tai hyvän elokuvan tai jotain siltä väliltä. Almodóvar on tehnyt täydellisen elokuvan.

Taiteilija on aina työssään yksinäinen, ja kun into hiipuu, niin kriisi ei ole leikin paikka, silti Almodóvar katselee hieman ilkikurisesti päähenkilönsä tempoilua. 

Kärsimys ja kunnia on tempoltaan rauhallinen, haikea, hauska, lempeä ja surumielinen. Se sisältää aineksia ohjaajan omasta elämästä, kuten jotkut muutkin Almodóvarin elokuvat, esim. Huono kasvatus, josta pidän paljon.
  
Monet tapahtumahetkellä vaikeina koetut asiat vaikuttavat koomisilta ulkoapäin tai jälkeenpäin muistoissa tarkasteltuina. Tässä elokuvassa riitainen suhde  ohjaajan ja erään hänen näyttelijänsä välillä on sellainen. 
Suhde äitiin on kaunis, niin nuoreen lapsensa kykyihin luottavaan työläisäitiin kuin vanhaan, joka edelleen suree, että ei köyhyyden vuoksi pystynyt tarjoamaan lapselleen kaikkea, mitä olisi halunnut. 
Muistoista esiin nouseva ensimmäinen seksuaalinen halu on vahvasti kuvattu. 

Antonio Banderas on hyvin roolinsa sisäistävä näyttelijä. Ohjaaja Mallon roolissa hänen pieni hymynsä tai sivukatse kertoo paljon. Lopussa katsojalle jää kuva lämpöä tuikkivasta läsnäolosta. 
Penélope Cruz nuorena äitinä on hurmaava kuten aina. Vanhaa äitiä esittävän Julieta Serranon rupattelu ohjaajapoikansa työstä on rehellistä ja hauskaa. Millä empaattisuudella aikuinen Salvador häntä kuunteleekaan. 

Valikoituja kuvia näyttelyistä

Stapelia 3, 1929

Puhelimen kamerani on täpötäynnä kuvia, pakko karsia. Ennen kuin ryhdyn laajoihin poistoihin, niin siirrän tänne säilöön muutaman, joista en raaskisi luopua.

Alkukuva ja kaksi allaolevaa ovat valokuvaaja Imogen Cunnighamin (1883 - 1976) näyttelystä Turun Taidemuseosta, jossa kävimme kesäkuussa. Cunningham kuvasi paljon kasveja ja niiden yksityiskohtia, omakuvia ja henkilökuvia. Alkukuva on valokuvana tosi huono, mutta halusin kuvata tämän raatokukan, koska se oli niin vaikuttava, villi ja (pahasta suomenkielisestä nimestään huolimatta) kaunis. Ikkunoiden heijastukset haittasivat kuvaamista, itsekin näyn kuvan takana. 

Self portrait with Gryff 1917

On Mountain Rainier 1915

Cunnigham oli alastonkuvauksen uranuurtajia ja harvinainen siinä, että kuvasi myös alastomia miehiä. Varhaisissa kuvissa Rainier-vuorilla hän kuvasi miestään, taiteilija Roi Partridgea.  


Teimme hiljattain päivämatkan Tallinnaan tähtäimessä Fotografiska. Siellä viehätyin erityisesti Pentti Sammallahden kuvista.

Sammallahti on kuvannut paljon Venäjän Karjalassa syrjäkylillä. Kissakuva on kuitenkin Suomesta Köyliöstä vuodelta 1973.

Alla pari Sammallahden kuvaa Vuokkiniemestä 1991. Alimman pyysin mieheltäni, muistin että hän otti kuvan, jossa koirat kokoustavat keskellä tietä. 

Sammallahdelta oli näyttelyssä myös aivan huikea, pienikokoinen kuva, jossa alaston puu taipuu tuulessa ja näyttää siltä, että tuuli olisi juuri kiskaissut kaikki lehdet yhtä aikaa ilmaan kauniissa muodostelmassa, mutta tarkemmin katsottuna ne lehdet ovatkin lintuja. 
Sammallahti on sanonut, että haluaa valokuvaajana tallentaa hetkiä. 

Mukavia hetkiä lukijoille viikonloppuun! Kesän viimeiseen, perinteisesti ajatellen, onhan alkavan kuukauden nimi syyskuu.
Minä lähden illalla katsomaan Pedro Almodóvarin uuden elokuvan Kärsimys ja kunnia. Antonio Banderas ja Penélope Cruz, odotan ilolla heidän "tapaamistaan".   

P.S. Onko 'odotan ilolla' huonoa suomea? Englannissa on niin kätevä sanoa 'I look forward to...'. Mikä olisi meidän vastaava ilmaisu, kevyempi kuin 'tuskin maltan odottaa'?