Hei, tämä riittää jo Édouard Louis!

 

On kirjailijoita, jotka eivät ymmärrä lopettaa, vaan kääntävät kaikki kivet ja kannot ja vähän enemmänkin, toistavat ja kertaavat yhden ja saman aiheen parissa, joka on oma itse ja lähimmät ihmiset. 

Tämä valinta voi toimia hyvin ja tuottaa tasokasta luettavaa, mutta joskus käy myös niin, että ei vain osata lopettaa, vallankin, jos avautuminen on myynyt hyvin. 

Édouard Louis kirjoitti raikkaan ja yllättävän omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa En finir avec Eddy Bellegueule (Ei enää Eddy) 21-vuotiaana  vuonna 2014. Kirja yllätti, koska ei uskottu, että Ranskassa olisi enää siinä kuvatun kaltaista köyhyyttä.
Louis kuvaa rehellisesti kotiympäristönsä paitsi fyysistä myös henkistä köyhyyttä, huonoja elintapoja, tahdonvoiman puutetta, väkivaltaa, homofobiaa ja naisvihamielisyyttä.
Hänet nähtiin lupaavana uutena työläiskirjailijana. 
Sosiologian opiskelijalle oma tausta tarjosi pohdiskeltavaa. 

Esikoisen jälkeen Louisilta on ilmestynyt viisi romaania, joissa kaikissa hän yhdistää henkilökohtaisen autofiktiivisen tarinan ja esseemäisen yhteiskunnallisen tarkastelun.
Toisen kirjan aiheena oli kirjailijan kokema seksuaalinen väkivalta, seuraavaksi ilmestyi isän elämästä kertova kirja, jossa hän on isää kohtaan armollisempi kuin esikoisteoksessa, neljäs kirja on rakkaudenosoitus äidille, joka kokee sosiaalisen nousun kirjoillaan rikastuneen pojan avulla, viidennessä kirjassaan Louis pohtii omaa luokkanousuaan palkituksi kirjailijaksi ja ranskalaisen kulttuurieliitin arvostetuksi jäseneksi. 

Viimeisin Louisilta ilmestynyt romaani on lisäosa äidin tarinaan. Hänellä oli tekeillä kirja viinaan kuolleesta veljestä, mutta hän siirsi sen syrjään, kun äiti sanoi muuttuneensa niin paljon, että uusi kirja olisi paikallaan. Näin syntyi Monique S'evade. Le prix de la liberté (2024), Monique pakenee (2025). Lyhyt hieman viimeistelemättömän oloinen teos, jossa on omituinen kursiivin käyttö.
Valmistautuessaan paon jälkeiseen elämään äiti vaati muutaman päivän ajan totaalista huolenpitoa. Kaiken kokemansa jälkeen hänellä oli mielestään oikeus levätä ja saada perusteellista tukea... 

Äiti oli erottuaan ja Pariisin muutettuaan ensin tuntenut iloa ja ylpeyttä hienoksi rouvaksi muuttumisestaan, mutta kokenut pian myös yksinäisyyttä ja vaikeutta päästä ympäristönsä porvarisrouvien seurapiiriin. Sitten hän oli ryhtynyt parisuhteeseen, joka oli yhtä huono kuin ensimmäinenkin. 
Seuraa uusi irtiotto. Édouard auttaa Ateenan kirjoitusresidenssistä käsin äitiään paossa. Kaikki järjestyy rahan avulla. Äiti saa taas elämänsä takaisin.

Voisin muotoilla asian myös näin: juuri siksi että olin kärsinyt lapsuudessani ja kirjoittanut kirjoja, joiden takia olin riitaantunut perheeni kanssa, saatoin nyt, hassua sinänsä, auttaa äitiäni pakenemaan ja rakentamaan uuden elämän.
   Voisin väittää:
   Ei lapsuuden kärsimystä = ei julkaistuja kirjoja = ei rahaa = ei vapautta.

Kirjassa on kohtaus, jossa Édouard on haastateltavana esikoisteoksestaan pariisilaisessa kirjakaupassa eikä huomaa, että äiti on yleisön joukossa. Äiti ei vielä silloin asunut Pariisissa, mutta oli tullut varta vasten paikalle. Poika pelästyy ja häpeää. Tilaisuuden jälkeen raivostunut äiti kysyy, miksi poika kirjoittaa sellaisesta väkivallasta, jota ei ollut ja miksi hän sanoo, että kärsittiin köyhyydestä, koska eihän teiltä kersoilta puuttunut mitään. 
"En ole ikinä laiminlyönyt lapsiani."
"Se on eri asia."
"Olen aina suojellut lapsiani."
"Ei pidä paikkaansa."

Aiemmassa kirjassa, Väkivallan historiassa, Édouard on toipumassa sisarensa luona raiskauksesta ja kuuntelee salaa sisartaan keskustelemassa  miehensä kanssa. Sisar sanoo, että Eddyä harmittaa, kun kotiväki ei ole hylännyt häntä homouden vuoksi ja hän on jäänyt vaille dramaattista materiaalia parjauskirjoihinsa.  

Ei ole helppoa, kun oman  perheen surkeus paljastetaan kaikille. Voisiko Monique enää asuakaan entisillä kotikulmilla ylpeilemässä naapuruston naisille menestyneestä pojastaan? 

Olisivatko Louisin kirjat myyneet yhtä hyvin, jos ne olisivat olleet täyttä fiktiota, jossa tarkastelun alla olisi keksitty perhe? Tuskin.
Oikeiden henkilöiden käyttäminen kirjassa myy, vallankin jos he tulevat esiin ja alkavat rimpuilla maineensa puolesta mediassa. Ihmiset saavat seurata draamaa kirjasta kirjaan ja lehtijutusta toiseen kuin tositv-ohjelmaa. 

Minä olen pitänyt Louisin kirjoista, mutta nyt tuntuu, että riittää. En haluaisi hänen kirjoittavan velisuhteestaan ja tämän alkoholismista.

Édouard Louis on pitänyt esikuvanaan Annie Ernauxia. He kirjoittavat samalla tavalla: yhteiskunnallisista aiheista, yksityisellä yleisempää valaisten, omaa elämäänsä käyttäen, lyhyesti.
Minulla tapahtui Ernauxia lukiessa ihan sama kuin nyt Louisin kanssa. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain muutama, mutta kun luin viimeisintä vuonna  2022 ilmestynyttä Nuori mies (Le jeune homme), niin olin jo aivan kyllästynyt. Aina tätä samaa, riittää jo. Julkaistaisiinko jokin näin itsestäänselvä ja mitäänsanomaton teksti vähemmän julkisuutta saaneelta kirjailijalta? Ei todellakaan.  

Minä en pystyisi enää kirjoittamaan muistelmia, joissa olisin armoton omia läheisiäni kohtaan. Nuorempana se olisi kyllä onnistunut.
Löysin tälle ilmiölle selityksenkin. Helsingin Sanomien tiedesivuilla oli toissapäivänä artikkeli Länsi-Australian yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa selvitettiin ikääntyneiden aivojen toimintaa. Tutkimuksessa saatiin selville, että monet ominaisuudet saavuttivat huippunsa myöhäisellä iällä, varsinkin tunneäly.
Kävi ilmi, että sen huippu saavutetaan keskimäärin 75 vuoden iässä (heh)!
Olisi siis pitänyt kirjoittaa aiemmin.
    

Linkkejä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: 
Ei enää Eddy (pitkässä jutussa muun ohessa)
Väkivallan historiasta ja isä-kirjasta
Ensimmäisestä äiti-kirjasta

Ajatuksia muutamista kirjoista - "minä" toivoo, että jossakin on "sinä" ja muuta tärkeää

 

Tässä kolme viimeksi lukemaani kirjaa. Joitain muita olen lukenut vähän matkaa, selaillut ja siirtänyt sivuun. Jos kirja ei kiinnosta, viehätä tai ärsytä, ei anna uutta tietoa eikä avarra, niin miksi sen lukisi? 

Petri Tammisen vasta julkaistun Sinua sinua -romaanin aihe ärsytti ja tyyli ihastutti. Tyyli on lyhyttä ja kivalla tavalla koomista, kuten Tammisella yleensäkin.
Tamminen selvittelee omaa pakkomielteistä nuoruuden rakastumistaan prahalaiseen nuoreen naiseen, jonka luo palaa yhä uudelleen, vaikka ei saa vastarakkautta. Jälkeenpäin asiaa objektiivisemmin tarkastelevana hän rohkenee tunnustaa itselleen, että ehkä kyse oli pelkästään himosta ja ehkä H:ta kiinnosti rautaesiripun takainen elämä. No, eihän siinä mitään, kuka nyt ei nuorena ja hölmönä olisi rakastunut rakkauteen ja koittanut sijoittaa sen tunteen johonkuhun, mahdottomaan tai ei samoja tunteita tuntevaan, mutta se, että tämän "Beautiful Maria of My Soul" -hahmon alastonkuvia ja kirjeenvaihtoa säilyttää läpi oikean rakkausavioliiton ja perhe-elämän ja käy vielä keski-iässä tarkistamassa, mitä ex-heilalle kuuluu ihmetellen samalla, että tämä mielessä säilytelty aihe ei ole ollut vaimon mielikeskustelunaihe - niin arrgh! Tässä en siis arvostele Tammista vaan hänen kirjallista minä-hahmoaan, jonka nahoissa hän käsittelee omaa toimintaansa. Tamminen on onnistunut kuvatessaan tilanteen absurdiutta: mies kaihoaa jotain mennyttä sen arvoa suurennellen näkemättä miten paljon häntä rakastetaan tässä hetkessä.
Olin luullut, että ainoa ajattelemisen arvoinen kohta rakkaudessa oli se puolentoista vuoden ajanjakso, jolloin minua ei nimenomaan rakastettu. 

Anna-lehdessä 13/2025 on toimittaja Miia Siistosen paneutuneesti kirjoittama  juttu Petri Tammisesta ja tästä kirjasta. 
Toimittaja ihmettelee, että Tammista ei ole koskaan "syytetty" autofiktiosta, vaikka hän on aina kirjoittanut omasta elämästään. Tamminen selittää, että autofiktioon ei kait voi syyllistyä, jos kirjoitti sen tyylisesti jo ennen somea, jonka aikana avautumisesta on tullut kirjallinen synti.
"Niin kauan kuin kirjoja on kirjoitettu, on puhuttu minästä. Tuo 'minä' sitten toivoo, että jossakin on 'sinä', joka tunnistaa sen puheen."

Mietin Sinua sinua lukiessa, miten samalla tavalla Petri Tamminen tässä kirjassaan ja kirjailijapoikansa Antti Rönkä kaikissa tähän asti kirjoittamissaan tarkastelevat asioita. Molemmilla on aiheena oman elämän ja oman minän tarkastelu, päällimmäisinä tunteina pelko ja häpeä. Rönkä rönsyää enemmän, Tamminen on niukka.
Hyvä, että tässä kirjassa on häpeän ohella rakkautta, kirjan nimestä alkaen. Nimi on lainattu Aulikki Oksasen kauniista rakkausrunosta, jota nuori mies kirjassa koettaa kääntää sanakirjan avulla tšekiksi ihastuksensa kohteelle.
Alun "sinua, sinua rakastan" kääntyikin helposti, mutta kaikki muu oli vaikeaa, ja runon raukeankiihkeä loppu, "niin liikkuu pehmeä kätesi kuin vene varhain aamuisella joella", ei näyttänyt minun käännöksessäni sen paremmin pehmeältä kuin aamuiseltakaan. 

"Sieluni kaunis Maria", johon aiemmin viittasin, on laulu, jossa ollaan lukittuneena haaveeseen ja oikea elämä jää elämättä. 
Tietenkin itsellänikin on ollut tällainen jumittuma - en muuten olisi niin ärsyyntynyt tästä aiheesta, mutta... heh kun oikea elämä alkoi, niin meikätyttö hävitti epäröimättä kaikki idealisoimansa tyypin rakkauskirjeet ja vaihtoi ison kultamedaljongin "Nothing will keep us apart" -kaiverruksineen rahaksi. Lahjaksi saamastani sanakirjastakin revin pois aloitussivun, jossa minun hurmaavuuttani ylistettiin. Kuvat saavat olla albumeissa, kuten miehellänikin ex-kihlattunsa kuvat, mutta miksi loukata toista jollain haaveksimisilla, jos on kerran päättänyt elää hyvää elämää tässä ja nyt ja rakastaa. 

Ágota Kristófin Todiste on toinen osa trilogiaa, jossa Lucas ja Claus ponnistelevat selvitäkseen oudossa, väkivaltaisessa maailmassa. 
Ensimmäisessä Iso vihko -nimisessä osassa ollaan sotatilassa nimeämättömässä Itä-Euroopan maassa. Lapset elävät keskenään, kun läheiset katoavat tai kuolevat. He joutuvat aikuistumaan nopeasti ja raaistuvat. Kirja jää kohtaan, joka pakottaa lukemaan toisen osan - mutta sitähän on saanut odottaa.
Kristóf pakeni 1956 kansannousun aikaan Unkarista Sveitsiin, jossa hän on kirjoittanut kirjansa ranskaksi. Kaksos-trilogian teokset julkaistiin 1986, 1988 ja 1991. Iso vihko suomennettiin pari vuotta alkuteoksen jälkeen, mutta Todiste ja Kolmas valhe vasta 2023 (yli 30 vuotta odotusta!). Olin unohtanut seurata suomennostilannetta ja ihastuin, kun hoksasin, että kaikki osat ovat nyt luettavissa. 

Todiste kertoo sodan jälkeisistä sekasortoisista oloista. Tapahtuu vallankumous, jonka vieras valta tukahduttaa. Lukija pääsee seuraamaan Lucasia, joka on nyt jo aikuinen mies. Hän selviää menetyksistään, ainakin näyttää selviytyvän, mutta kaikki eivät ole yhtä lujaa tekoa. Lopussa myös Claus ilmestyy kaupunkiin. Kaikki on hyvin arvoituksellista. Nyt houkuttaa kovasti lukea sarjan kolmas osa. 
Tässä kirjassa minua kosketti erityisesti Lucasin kasvattipojan Mathiaksen elämä. Voiko särkyneen koskaan rakastaa täysin ehjäksi? Mathiaksen varhaiskypsyys sekä vaatimattomuuden ja ylpeyden yhdistelmä tuovat mieleeni J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian David-pojan.  

Kirjoittamisella on tärkeä merkitys Kristófin teoksissa. Erään kirjan henkilön vie tuhoon pakkomielle oman kirjan julkaisemisesta, mutta myös erinäiset päiväkirjat ja niiden revityt ja poltetut sivut ovat merkityksellisiä. 
Myös Mathias, seitsemän vuotta, kirjoittaa omaa vihkoaan, jota kukaan ei saa lukea.

Rebecca F. Kuangin romaani Yellowface (englanninkielinen alkuteos 2023, suomennos 2024) on yhtä aikaa piinaava trilleri, kyyninen teos kirjamaailman ilmiöistä ja satiirinen kuvaus sosiaalisesta mediasta ja aikamme ilmiöistä. 
Onko oikein esiintyä keksityllä identiteetillä? Onko oikein varastaa toisen ideat ja ehkä koko kirja, jos tekee siitä paremman ja myyvemmän? 
Kirja kertoo siitä miten kirjailijasta tehdään menestyskirjailija, miten lyhyt suositun kirjan kaari on ja miten Twitter-kohu, hyvä tai huono, nostaa ihmisen hetkeksi valokeilaan.
Kuang kutsuu Twitteriä kustannusmaailman sosioekonomiseksi sfääriksi, jossa menestys ratkaistaan.
Niin, nykyään ei enää ole koko Twitteriä, on X ja monta muuta "kilpailuareenaa". Menestystä tavoitteleva seuratkoon tilannetta ja menköön sinne, missä hänet parhaiten nähdään. Hänen olisi myös hyvä muistaa, että aika parrasvaloissa saattaa olla lyhyt. Suosio on ohi, kun ihmiset löytävät nuoremman, kuumemman ja taitavammin brändinsä rakentaneen kirjailijan. 

Uusimman menestyskirjan kirjoittajalle ryöppyää huomiota taukoamattomana virtana, ja se on ihanaa Hän hallitsee kulttuurikeskustelua. Hänellä on ikään kuin kirjallinen täyskäsi. 

Verkon ulkopuolella kirjailijat ovat kasvottomia ihmisoletettuja, jotka takovat sanoja eristyksissä toisistaan. Kenenkään olkapään yli ei voi vilkuilla. On mahdotonta sanoa, meneekö kaikilla muilla tosiaan niin hyvin kuin he esittävät. Mutta netissä voi virittäytyä kaikkein kuumimpien juorujen taajuudelle, vaikka ei olisi läheskään niin tärkeä, että pääsisi varsinaiselle tapahtumapaikalle. Netissä voi käskeä Stephen Kingiä vetämään käteen. Netissä voi saada selville, että kirjataivaan tämän hetkinen tähti on todellisuudessa sellainen ongelmatapaus, että kaikki hänen teoksensa pitäisi vetää lopullisesti markkinoilta. Mainetta rakennetaan ja tuhotaan kustannusalalla koko ajan, verkossa.
 
Hauska yksityiskohta: Yllä olevassa sitaatissa mainitaan Stephen King - ja kenenkäs suositus onkaan kirjan kannessa! 

Stephen Kingin suositus:
"Vaikea laskea käsistä,
vielä vaikeampi unohtaa." 

On erikoista että kirjan nimeä ei ole suomennettu. Tekstissä puhutaan keltanaamoista. Pohditaan, että kirjan myynnille on hyväksi sekin, että kirjoittaja omaa vähemmistötaustan - oikean tai keksityn - ja onko muka edes sopivaa kirjoittaa muista kuin itsensä kaltaisista ihmisistä. Nykyaikaa, aikamme ilmiöitä... purevasti. Rebecca F. Kuang on aasialaisamerikkalainen.
Huh, onko Teoksessa ajateltu, että ei ole sopivaa laittaa kirjan nimeksi keltanaamaa, k-sanaa? 

Kiitos taitavista suomennoksista: Ville Keynäs - Todiste ja Helene Bützow -  Yellowface. 

 

Jos ei ennen pääsiäistä tule kirjoitelluksi, niin toivotan tällä omakuvallani hyviä pyhiä. Kaikkea nuo lapset puhelimista löytävätkin. Hienoa, että siellä saa vanhenevaan naamaansa meikin ja koristeet.

Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.

 

Pirkko Saision elämäkertatrilogiasta ja Heini Junkkaalan kirjasta Sopimaton

 

Pirkko Saision kolme elämäkerrallista kirjaa kattavat lapsuuden, teini-iän ja nuoren aikuisuuden. Myös monissa muissa kirjoissaan Saisio on kertonut kokemistaan asioista ja ajatuksistaan, niissäkin, joiden aiheena on jotain aivan muuta.
Silti pyydän - saisinko vielä yhden elämäkerrallisen, vanhuuden päiviä käsittelevän - kiitos! Ei tietenkään vielä, vaan paljon myöhemmin, vanhana sitten.

Pirkko Saisio on muutaman kuukauden minua vanhempi, syntynyt vuonna 1949. Tunnistan hänen muisteluissaan paljon oman aikani sävyjä.
Keskimmäisen Vastavalo-teoksen (2000) kannen valokuva Kallion yhteiskoulun penkkaririehasta muistuttaa omia penkkaripäivän kuviani Pomarkun yhteiskoulussa. Ensimmäisessä kirjassa Pienin yhteinen jaettava (1998) Piki istuu portailla äidin ja mummon kanssa, joilla on aikansa työväen luokan naisten habitus essuineen ja permanentteineen. Piki on ilman paitaa shortseissa, "kuten muutkin pojat". Kolmannen kirjan kannessa on Saikku mielenosoittajana lippalakissaan, 70-luvun yliopistonuorten elämää. Kirjan nimi on Punainen erokirja ja se ilmestyi 2003.

Olen lukenut nämä kirjat niiden ilmestymisen aikoihin. Nyt innostuin lukemaan ne uudelleen muutamien blogikeskustelujen innoittamana.
Kun olin saanut luku-urakkani päätökseen, niin Saisio olikin paljon esillä mediassa saatuaan kaksi isoa tunnustusta, Haavikko-säätiön Marja-Liisa Vartio -palkinnon elämäntyöstään ja Runeberg-palkinnon uusimmasta romaanistaan Suliko. 
Innostuin vielä tutkimaan, mitä uutta löytyisi näytelmäkirjailija ja dramaturgi Heini Junkkaalan Saisiosta kirjoittamasta lähes tuhatsivuisesta elämäkerrasta Sopimaton. 

Mikä erotti tämänkertaisen Saision kirjojen lukemiseni parinkymmenen vuoden takaisesta? No, kiinnitin enemmän huomiota tyyliin ja luin Saision elämästä filosofisemmalla ja psykologisemmalla katseella. Tiesin tapahtumat. 

Saision teksti on proosarunomaista ja fragmentaarista, välillä hyvin lyhyttä ja toteavaa, välillä maalailevaa. Se on vaeltelua muistoissa ja niiden tarkastelua nykyhetkestä käsin. Se on helposti syntyneen oloista ja helppolukuista. Ja se on täynnä itseironista huumoria.   

Pienin yhteinen jaettava on Pirkko itse; hän on viiden aikuisen seuraama lapsi, vanhempien, isovanhempien ja Ulla-tädin. Hän saa huomiota, mutta kokee myös vaatimuksia. Jokainen aikuisista  odottaa eri asioita. Taitaa olla vain pappa, joka antaisi lapsen olla lapsi ja kulkea poikien vaatteissa, jos niin haluaa, pitää sen lippalakkinsa, jossa on keltainen plastiikkalentokone otsassa. 
Trilogian ensimmäisen osan alaotsikkona voisi olla syyllisyys. Pieni lapsi pelkää tekevänsä väärin ja tulevansa hylätyksi. Kaikkivoipaisuuden tunne ja maaginen ajattelu saa hänet kuvittelemaan, että hän saa pelkillä väärillä ajatuksillaan aikaan pahaa.

- Eihän tulipaloa nyt kukaan toivo, sanoo mummo.
- Mutta jos yks toivoo vaan?
- Ni mitä?
En usko, että hyödyttää jatkaa, mutta minun on pakko:
- Jos esimerkiks joku pikkutyttö toivois, että esimerkiks jonnekki syttyis vaikka tulipalo, yritän. 
- Sehän olis mahdotonta, mummo keskeyttää. - Semmonen olis kyllä paha ihminen. Ilkee ihan. 

Vastavalon murrosikäisen elämää määrittävä tunne on viha. Kukaan ei ole niin tunteidensa vallassa kuin kipuileva teini. En ihan muistanut sen vihan voimakkuutta, mutta Saision kuvaukset vihasta opettajaa kohtaan, vaikeista kaverisuhteista ja isävihasta saivat omatkin muistoni esiin.
Murrosikäinen väittelee aikuisten kanssa ylimielisesti ja näsäviisaasti provosoiden, mutta ei hän silti haluaisi voittaa. Hän toivoo, että aikuiset olisivat sellaisia, joita hän voisi ihailla, mutta harva on. 
Kotioloissa hiertää se vanhemmista erottava tekijä, että he eivät ole käyneet kouluja ja tytär on oppikoululainen. Hän sulloo kirjahyllyn Leninin kootut teokset sängyn alle kaverien tullessa kylään. 

Punaisen erokirjan aikuistuvan naisen elämää kuvaa hämmennys ja ajelehtiminen. Kuka minä olen, kenen kanssa elän, mitä alan tehdä työkseni, millä elän, saanko lapsen? Seksuaalivähemmistöön kuuluva joutui salaamaan osan identiteetistään. Tähänkin kipeään asiaan Saisio suhtautuu huumorilla kertoessaan, että osa seksielämän lumosta katosi, kun se ei enää ollutkaan rikos. 

Rakastamiseen ei totu, eikä rakastamatta olemiseen.
Jossakin on satama, missä rakkaus on turvallista ja rauhallista, luultavasti, mutta hän ei tiedä missä se on. Häntä se ei kiinnosta, luultavasti.

Isä ravaa edestakaisin hänen edessään raivoaan ja katkeruuttaan huonosti nieleskellen:
- Vetren tyttö pääsi lääkikseen ja Lehtosen Seppo on kohta valmis valtiotieteen maisteri, mutta mitäs meillä? Rahaa holvataan kyllä meneen että...
- Mulla on sopimus, hän keskeyttää.
Ja isä, ivallisesti:

- Mikähän sopimus sullakin muka on?
Ja hän, huolettomasti:

- Yks vaan. 
Ja isä, kiinnostustaan peitellen:
- Se on kanssa niin helppo sanoa, että yks vaan, kun on kaikki eteen valmiiks kannettu, että... niin mikä sopimus muka?
Ja pitemmässä versiossa hän kiusoitteleee vielä pitkään, lyhemmässä heittää huolettomasti:
- Kustannussopimus. Romaanista. Että sellanen vaan. 

Yllä oleva on yksi niistä kuvitelmista miten esikoiskirjastaan kustannussopimuksen  tehnyt näyttelijäopiskelija yllättää eri ihmiset suurella uutisellaan. Todellisuudessa kotona reagoidaan uutiseen seuraavasti: 
- Voi että, äiti sanoo.
- Tolta tulee romaani, sanoo Ulla-täti, ja isä:
- Aika hyvä suola tässä. Usein on liikasuolasta, siika nimittäin. 

Saisio kirjoittaa minä-muodossa joka vaihtuu kesken kaiken hän-muotoiseksi kerronnaksi, kun hän alkaa katsella itseään ja tapahtunutta ulkoapäin. Hän muistaa hetken 8-vuotiaana, jolloin tajusi, että voi kuvata itseään hänenä, muuttaa asiat lauseiksi ja rakentaa tarinan, ja tämä oivallus innoitti häntä. 
Leikki-iässä hän oli käyttänyt muotoa "yks tekee" tilanteissa, jolloin oli sanottu, että pitäisi käyttäytyä jotenkin toisin, ei saisi istua lippalakki päässä - "yks istuu vaan". Tämä hieman uhmakaskin sanonta jäi sitten kuvaamaan myös aikuisempaa Saikkua.

Se että Saisio käyttää koko elämäänsä materiaalina vaikuttaa myös niin, että hän saattaa kertoa saman tapahtuman eri tavalla eri kerroilla. 
Junkkaalan kirjassa on tästä paljon esimerkkejä. Tarina on Saisiolle tärkeämpi kuin todenperäisyys. 
Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa Saisio sanookin, että tämä selvitys  kirjojen synnystä näyttää todelta tänään, mutta vuoden päästä hän voisi kertoa erilaisen tarinan omasta tekstin rakentamisestaan. 

Sinusta kirjoittamasi omaelämäkerralliset romaanit eivät ole sen tunnustuksellisempia kuin muutkaan teoksesi. Larssonin ja Weinin kirjoittamat ovat olleet vähintään yhtä omakohtaisia. Eva Weinin Puolimaailman naisen olet useassa yhteydessä maininnut tunnustuksellisimmaksi romaaniksesi. Fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kautta kirjailija voi paljastaa itsestään enemmän kuin autofiktiossa. 

(Saisio on kirjoittanut kirjoja myös nimillä Jukka Larsson ja Eva Wein) 

Yllä oleva on siis ote Junkkaalan teoksesta Sopimaton (2023). Hän on kirjoittanut kirjansa sinä-muotoon kuin kirjeeksi entiselle opettajalleen, nykyiselle kollegalleen ja ystävälleen Pirkko Saisiolle.
Minusta tämä muoto on juuri oikea valinta tähän kirjaan.  

Junkkaalan kirjaa on kritisoitu siitä, että hän on niin läheinen Saisiolle ja että kirja siten olisi eräänlainen fani-kirja.
Junkkaala kertoo alkusanoissa, että hänet nimenomaan pyydettiin "todistajakertojan" rooliin. Tässä roolissa hänellä on myös omia pohdintoja, joskin vähemmän. Hän antaa Saikun tarinoida ja nimeää itsensä vaatimattomasti ja lämpimällä huumorilla kirjuriksi ja konservoijaksi.
En ymmärrä, miksi kuvattavan kohteen tunteminen jotenkin heikentäisi kirjan arvoa. Junkkaala kuvaa Saision rakastettavaksi persoonaksi, jolla on omat puutteensa. Niistäkin hän kysyy Saision läheisiltä.  

Minusta tämän kirjan heikkous on sen koko. Kirja olisi kaivannut karsimista ja tiivistystä. Toisaalta runsaus myös sopii kirjaan, joka kertoo Saision tyylisestä vuolaasti ja anteliaasti ajatuksiaan ja tunteitaan jakavasta ihmisestä. 

Toinen miinus tule jo tuttujen asioiden toistamisesta. Monet episodit Sopimattomassa ovat samoja, joita luin Saision itse kirjoittamasta trilogiasta. Minulle tuli sama olo kuin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, joka perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään. Olin juuri lukenut useita Framen kirjoja ja katsonut hänen elämästään tehdyn elokuvan ja mietin, miksi se Jalonen nyt kertoo kaiken uudelleen. 
  

Junkkaala on listannut sanoja, joilla hän itse ja hänen haastattelemansa Saision läheiset ja työtoverit haluavat kuvata Saisiota: pelottomuus, rehellisyys, paljon, innostava, provosoiva, lojaali, tunteellinen, jyrkkä, hauska, kiihkeä... En muista, oliko siellä oikeudenmukainen ja tinkimätön, minä valitsisin myös ne.  

Eräs seikka, jota varmaan moni ei tiedä: Saisio kirjoittaa kirjansa yleensä parissa kuukaudessa, nopeimmillaan kolmessa viikossa. Tietenkin hän on kypsytellyt tekstiä mielessään pitkään, mutta itse kirjoitustapahtuma on intensiivinen ja lyhyt. 
Lopun teosluettelo onkin pitkä: sivukaupalla proosaa, näytelmiä ja librettoja, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia. Lisäksi esiintymiset teatteri-, elokuva-, tv- ja kuunnelmarooleissa.
Junkkaala kysyy, olisivatko kirjat jopa parempia, jos niitä olisi työstetty pitempään. Yhden kirjansahan, Punaisen erokirjan, Saisio joutui kirjoittamaan uudelleen, koska nojasi intensiivisen kirjoitussessionsa lopuksi tietokoneensa ctrl ja alt -ruutuihin, jotka poistivat tekstin ja ruudun pimennyttyä koitti vielä poistaa sen pimeyden painamalla deletestä. Saisio sai tästä kirjasta Finlandia-palkinnon. Hän on ollut seitsemän kertaa ehdolla ja voittanut paljon muita palkintoja. 
  

Vielä pieni kiva detalji. 
Junkkaala kertoo Pirkon katsovan väsyneenä makoillessaan amerikkalaista reality-sarjaa 90 päivää morsiamena. Sarja kertoo ulkomaalaisista, jotka voivat oleskella maassa vierailijaviisumilla 90 vuorokautta, jonka aikana on mentävä naimisiin, muutoin on poistuttava maasta. Saisio on kehunut sarjaa korostaen sen antamaa kuvaa kulttuurisista törmäyksistä ja hyväksikäytöstä. Minä katson samaa sarjaa ja pidän sitä hyvin avartavana. Tosi-tv-sarjojahan pitää katsoa niiden rakentelun läpi eikä mihinkään kömpelyyksiin juuttuen.

Oivaltava kansi, monipuolinen ja rajaton Saisio. 
Kannen kuva Heidi Piiroinen ja suunnittelu
Teemu Junkkaala

Linkkejä kirjoituksiini parista blogiaikana lukemastani Saision kirjasta:
Passio
Signaali

Ja yhdestä näytelmästä:

Koivu ja tähti

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth!

Olen jo jokin aikaa sitten lukenut kolme kirjaa, joita yhdistää pieni koko ja suuri sisältö. Tarkastelen nyt sitä, mikä minua näissä kirjoissa miellytti ja oliko mitään, mikä ei.

Tomi Norhan romaani Naarasperho (2024) on musiikinopettajan esikoisteos. 
Kirja kertoo kolmesta sisaresta kesänvietossa 50-luvun alussa heille tutulla huvilalla Hämeenkyrössä. 
 
He eivät ole enää nuoria mutta eivät vielä vanhojakaan, he elävät eräänlaisessa ajattomassa välitilassa, jossa heitä eivät kiusaa nuoruuden houkutukset eivätkä vanhuuden vaivat. Vaikka aurinko ja vehreyttä uhkuva puutarha asettavat leppeän ja suotuisan raamin heidän elolleen, nostavatpa toisinaan hymynkin kasvoille, ihmisen mieli ole kuitenkaan yhtä suoraviivainen ja mutkaton kuin luonto on. Syynä asiantilaan on se, että toisin kuin luonto, ihminen ei kykene elämään kulloinkin käsillä olevassa hetkessä, vaan kurkottaa alati niin menneeseen kuin tulevaan.

Ollaan Frans Eemil Sillanpään maisemissa sekä konkreettisesti että tekstin tyylissä. Käypä Taata vierailullakin "arvon neitien" luona.
Viisikymmenluvulla eläneenä pidän tekstiä hyvin aikaansa istuvana. Pidän tästä kirjasta muutoinkin. Yllätyin positiivisesti sekä tyylistä, että aihevalinnasta; ei autofiktiota eikä aikamme ongelmia vaan hyppy vuosikymmenten taa, jolloin moni asia oli toisin ja ongelmat erilaisia.  
Filosofiset pohdinnat naisten elämän kuvauksen ohessa luovat viipyilevän tunnelman ajasta ennen laitteita, joilla me nykyään huvitamme itseämme ja täytämme tyhjät hetket. 
Pian käy ilmi, että sisaret seuraavat Elliä huolissaan. Ellissä on jotain vikaa. He kaikki ovat sen ikäisiä, että saavat osakseen virnuilua vanhaksipiiaksi jäämisestä, mutta Ellin kohdalla asia on ongelmallisempi kuin toisilla. Virkeällä, luovalla ja innostuvalla Ellillä on stigma, joka pitää sisarukset varuillaan. Nykyään Ellin tilaa osataan hoitaa. 

Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä ja lopussa tarinat yhdistyvät, jolloin myös kirja nimi saa lisää merkitystä.
Kirjan alussa Elli seuraa perhosten leikkiä, ja niiden sukupuolelle ominainen käyttäytyminen jää askarruttamaan häntä. Vaaran uhatessa perhosuros alkaa uhota, naaras jää paikoilleen. 

Toinen vaan paikoillaan
se istuu, hiljaa lepattaa

Ei intoa, ei uhmaakaan
koe naarasperho matkallaan.

Kaunis, mieleenjääpä, valoisa teos.
Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton. Ellin tarina on jo itsessään niin vahva. 
Toivon saavani lukea lisää Norhalta.

Ranskassa asuva, belgialaistaustainen Amélie Nothomb on hyvin persoonallinen ja tuottelias kirjailija. Hänen kirjojaan on suomennettu turhan vähän. 
Nothomb on elänyt elämän, josta riittää aiheita yhä uusiin kirjoihin.
First Blood (2023) on saanut inspiraationsa tositapahtumasta. Kirjailijan isä Patrick Nothomb toimi nuoruudessaan diplomaattina Kongon tasavallassa, joka kipuili erilaisten ryhmien pyrkiessä valtaan. Pahin tilanne tapahtui vuonna 1964, kun kapinalliset kaappasivat panttivangeiksi 1500 valkoihoista Nothomb heidän joukossaan. Hän neuvotteli neljä kuukautta kaappaajien kanssa vankien elämän puolesta käyttäen kaikki diplomaatin taitonsa samalla kun joukosta vietiin satunnaisesti ihmisiä ammuttavaksi.  

Kirja alkaa tilanteesta, jossa toisten puolesta neuvotellutta miestä kuljetetaan mestauspaikalle. Hän on väsynyt puhumaan ja on alkuksi vain huojentunut siitä, että enää hänen ei tarvitse yrittää. Kuljetuksen aikana auton ikkunoista katsellessaan hän oivaltaa kirkkaasti, miten intohimoisesti rakastaa elää, ja kun kaksitoista asetta on osoitettuna häntä kohti, hänelle tapahtuu se, minkä niin usein on kuvattu tapahtuvan kuoleman edellä, elämä vilisee kuin nauhana mielessä. Nuori, vasta 28-vuotias, mies on kiinni elämässä enemmän kuin koskaan. 

Lopussa saamme lukea, miten tilanne kehittyi. Patrick Nothomb kuoli vasta vuonna 2020, joten tiedämme, että hän selvisi.
Yhdeksän kymmenestä panttivangista selvisi lopun verilöylystä, jonka vangitsijat järjestivät kuultuaan, että belgialaiset laskuvarjojääkärit ovat laskeutuneet pelastamaan vangittuja. 
Kirjailija toteaa, että ei pidä aliarvioida ihmisen kiihkeää halua elää. 
 

Olen ennenkin todennut Nothombin kirjoista kirjoittaessani, että pidän hänen tavastaan kuvata lapset toisaalta kuin pieninä aikuisina toisaalta oman villin maailmansa jäseninä.
Viisivuotias Patrick lukee maailmankirjallisuuden klassikkoja, ajattelee suuria ja selviää erinäisissä tilanteissa neuvokkuudellaan. Lasten laumassa ollaan luovia ja eletään jännittävää elämää. Siellä myös autetaan heikompia ja löydetään keinot selvitä mitä kauheimmissa olosuhteissa. Murrosiän tulo on kokonaisen maailman loppu. Mystiikan sävyttämästä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista, on pakko siirtyä aikuisten maailmaan, jossa eletään rajoitusten mukaan ja valitaan tylsiä asioita. 

I felt like hanging myself. Being fifteen years old was turning into a nightmare. My horizons were shrinking.

Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta.

Norjalainen Vigdis Hjorth julkaisi romaanin Gjentakelsen vuonna 2023. Se sai kotimaassa ylistävän vastaanoton. Pohjoismaisista kielistä loistavia suomennoksia tehnyt Katriina Huttunen suomensi kirjan, ja sen nimeksi tuli Toisto. 
Hjorthin laajasta tuotannosta on suomennettu aiemmin yksi lastenkirja ja kaksi romaania, Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Hjorth jatkaa Toistossa näissä kahdessa käsittelemäänsä teemaa, yhden perheenjäsenen hylätyksi tulemista perheessä. Tässä kirjassa Hjorth kertoo, miksi hänen on pitänyt niin paljon toistaa ja miten hän löysi lopulta salatun totuuden. 

Vanha nainen kävelee koiransa kanssa pimeässä metsässä ja kokee oivalluksen. Hän muistaa itsensä lapsena ja epätoivoisena nuorena. Hän muistaa, miten epänormaalin intensiivisesti äiti vahti häntä ja miten isä väisti hänen katsettaan.
Hän on koko elämänsä etsinyt vastausta raskasmielisyyteensä ja kokemiinsa ihmissuhdeongelmiin uskaltamatta nähdä sellaista, minkä hän nyt arvelee olleen kirjojensa lukijoillekin ilmiselvää.
Perhe karttaa häntä ja pelkää uusien kirjojen ilmestymistä, koska ne saattavat viedä vaarallisen lähelle paljastumista, joka särkisi perheyhteisön. On mukavampaa uhrata yksi kuin kaikki.
Naiselle on tapahtunut 16-vuotiaana sellaista, mikä on raottanut porttia, mutta sen jälkeen on kulunut 48 vuotta ennen kuin hän pystyy ottamaan vastaan koko totuuden. Muisto, josta hän on kertonut kirjatapahtumissakin ja aina leikkisästi, nuorten sähellys ensimmäisessä seksikokemuksessaan, aikuisten dramaattisesti suurentelema, onkin äärimmäisen vakavaa, koska se on aiemmin tunnustamatta jääneen maanjäristyksen jälkijäristys. 

... ja sitten hän tulee, kuusitoistavuotias, seisoo paljain jaloin lumessa terassin oven ulkopuolella, ja olin unohtanut että hän näytti sellaiselta, niin kalpealta, mutta oli marraskuu, niin laihalta, mutta hän oli lakannut syömästä, hänellä ei ollut kieltä, hän oli lakannut puhumasta ja kirjoittamasta, seisomassa oven ikkunan ulkopuolella, niin palelevan yksin ja orpona, enkä uskaltanut avata, sitten avasin kuitenkin, ja hän astui sisään silloisessa yöpaidassaan, sinikukkaisessa, melkein maata viistävässä, olin unohtanut sen. 

Hjorthin teksti on sellaista, että sitä pitää lukea useampaan kertaan, niin kaunista se on rytmiltään.
Trauman pohdinta on kiinnostavaa ja hyvin perusteltua.  

Ilmeisesti Hjorthin kuvaama tilanne perustuu melko paljon hänen omaan elämäänsä. Se on jakanut perhettä ja herättänyt kirjallisen keskustelun virkelighetslitteratur -genren oikeutuksesta. Karl Ove Knausgård on aukonut tietä tämäntyyppiselle kirjallisuudelle, jossa kuvataan läheisiä tunnistettavasti, mutta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä todellisuuden kanssa. 
Norjassa perhe-elämän pimeitä puolia paljastavalla kirjallisuudella on pitkä perinne, siihen on totuttu, mutta on selvä, että jos kuvataan karmeita perheessä tapahtuneita asioita vailla todellisuuspohjaa, niin onhan se väärin perhettä kohtaan. Toisaalta - jos oikeasti on se tilanne, että raskaan kaltoinkohtelun tai muun pahan traumatisoima saa oikeutta vain teostensa avulla, niin antaa palaa.  

 

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös

 

No, onpas tässä virkistävä kirja, monella tapaa virkistävä, rehellinen, ei trendejä kumartava vaan kirjoittajan omaan tarinaan ja valintoihin luottava, kysymyksiä herättävä, monipuolinen, itseironinen, hauska ja vakava yhtä aikaa.
Kirjan kansikin on hurmaava, kiitos sen suunnittelusta Jenni Saarelle! (Tuo pikalaina-tarra pilaa, anteeksi.) 

Maija Laura Kauhasen esikoisromaani Eliitti julkaistiin vuonna 2019. Pidin siitä paljon, pidän tästä enemmän.
Ihmeköynnös on lämpimissä maissa rehevänä kukkiva bougainvillea. Tässä kirjassa ollaan Nicaraguassa Pienellä Maissisaarella ja minäkertojan muistojen mukana monissa muissakin paikoissa kaukomailla. 
Kirja nostaa minussa jo ennestään temmeltävää halua matkustaa. Se on eräältä osin matkakirja, mutta myös paljon muuta. 

      Kun olen Suomessa, tiedän tosiasiana, että olen Nicaraguassa erilainen. Saatan mainita siitä. Mutta kun minulta kysytään millä lailla, en löydä sanoja. Ihminen peilin takana ei ole minä, enkä voi puhua hänen puolestaan.
     Siksi tämä on kirjoitettava Nicaraguassa:

     Pelkästään se, mitä lämpö ja kosteus tekevät ruumiille. Pakkasen kuivattama iho siliää ja haavat katoavat. Ensimmäisinä öinä lonkkia särkee, vetää suonta. Sitten kävelen tietä pitkin ja hellän vaativasti lämpö ottaa minut omakseen. Hartiat valahtavat rennoiksi ja huulet leviävät hölmöön hymyyn.  

    Tuoksu kuin lämmin, kostea kylpyhuoneen matto pään ympärillä. Savua, mätäneviä hedelmänkuoria ja vahvasti hajustettua saippuaa. 

Kertoja on palannut Nicaraguaan Pienelle Maissisaarelle, jossa hän on käynyt jo kaksi vuotta sitten ja tavannut Hummerinpyytäjän. Hän on nyt tullut takaisin paitsi tämän ihanan miehen vuoksi niin myös täydentämään materiaaliaan reppureissaajista kertovaan kirjaansa. Hän on reissannut itse jo kuutisen vuotta eikä samaistu enää millään tavalla reissaajaryhmiin, joita vapautta etsivien hippien lisäksi ovat surffarit ja hyväosaiset välivuosireissaajat. Diginomadit ovat enimmäkseen häntä nuorempia ja koko elämäntapa on kaupallistunut ja muuttunut vain yhdeksi lomanviettotavaksi toisten joukossa. Kirjailijaa vetää Etelä-Amerikkaan elämän helppous ja kiireettömyys, dancehall-musiikki ja tanssi, lämpö ja komeat miehet, joiden silmissä hän on vartalomalliltaan haluttava toisin kuin kotimaassa. 

     Hummerinpyytäjä riisuu valkoisen kauluspaidan yltään, heittää sen syliini ja ryhtyy kohentamaan nuotiota. Hän tietää näyttävänsä hyvältä nuotion hehkussa ilman paitaa. Olen nähnyt hänen tekevän saman tempun monta kertaa. 
    Miten kauniita olemmekaan yhdessä. Minäkin niin pyöreä ja pehmeä ja erikoisen värinen. Seksikäs lumipallo. Sssssexy gal, Hummerinpyytäjällä on tapana toistella ja sihisyttää terävää ässää sanojensa vakuudeksi. Stadilaisässä ja kreoliässä. Me puhumme kärmeskieltä keskenämme, muut eivät tiedä miten me sen teemme.

    "Laita ne kuviolliset housut jalkaan, niin että kaikki näkee, kuinka iso perse sulla on", Hummerinpyytäjä sanoo. 
     Aiomme mennä taas oluelle katsomaan auringonlaskua. 

Kenttätyö kirjaa varten alkaa olla tehtynä. Kirjailija on yrittänyt selvittää miksi länsimaalaiset etsivät onneaan köyhistä etelän maista ja muuttuvatko he matkojensa aikana. Toinen mielessä alati pyörivä asia on hänen kokemansa vaikeat tunteet etuoikeutettuna olemisesta.
Saako hän kirjoittaa nicaragualaisista? Hän puhuu espanjaa ja on tutustunut moniin paikallisiin ihmisiin, maan historiaan ja politiikkaan. Miten välttää kulttuurisen omimisen vaarat, kun valkoisena ihmisenä kirjoittaa globaalista etelästä? Yhä useampi kotimaassa selittää toisista kulttuureista kirjoittaessaan, ettei oikeastaan saisikaan kirjoittaa niistä. 
Eräänä päivänä Hummerinpyytäjä ehdottaa, että tyttöystävä kirjoittaisi heidän yhteisestä elämästään. Autofiktioko siis sittenkin?

"Sun pitäis kirjoittaa tästä", hän sanoo. "Tästä, mitä tapahtuu nyt. Miten  me ollaan täällä ja on tää virus. Siinä sulla on kirja! Gal, you lucky!"

Kulkutauti leviää maailmassa ja lentoja perutaan. Kirjailija sairastuu sitkeään flunssaan, mikä hermostuttaa häntä. Nicaraguassa ei ole testejä eikä maskeja. Ne ovat hyvinvoivan maailman asioita, kuten myös välimatkojen pitäminen. Pienellä Maissisaarella ei ole sairaalaakaan ja kulku mantereelle on monimutkaista. Paikalliset luottavat Jumalan suojeluun.  
Kun tulisi mahdollisuus lähteä, hän ei tunne olevansa valmis, vaan jää mielellään loukkuun saarelle pitemmäksi aikaa. Olisiko parempi jäädä sinne lopullisesti? Mikäs hänen on ollessa; hän asuu australialaiselta naiselta vuokraamassaan talossa ja viihtyy Hummerinpyytäjän kanssa, jonka lähettää matkoihinsa aina kun haluaa olla yksin ja kirjoittaa. 
Mutta miten saarelaiset näkevät hänet ja Hummerinpyytäjän? Ajatellaanko, että jompikumpi heistä käyttää toista hyväkseen? Mitä paikallisten naisten ilmeet kertovat?

Entä miten kirjailijan viehtymys ulkomaisiin miehiin koetaan Suomessa? Onko siitä liian vaarallista ja tabuista kirjoittaa? Ainakaan mitään huonoja kokemuksia ei voi paljastaa, ettei vahvistaisi stereotypiaa vaarallisista ulkomaisista miehistä, koska ääneen on päässyt ryhmä miehiä, jotka vihaavat sekä naisia että ulkomaalaisia miehiä ja erityisesti ajatusta näistä yhdessä.

Uuden vuosituhannen Suomessa lynkkausmieliala eli ja voi hyvin. Valkoisen naisen kyynelistä rakennettiin keppihevonen, jolla äärioikeisto ratsasti kohti valkoista aamunkoittoa.

Paratiisisaarella kaikki on niukkaa ja alkeellista. Roskat, käytetyt vessapaperit ja muovikin poltetaan omalla tontilla. Paikalliset hmiset kuljettavat tavaroitaan pressuista ja jauhosäkeistä tehdyissä kasseissa ja muovipusseissa, matkaajilla on monilokeroiset reppunsa. Sellaiset ylellisyydet kuten erilaiset ruokavaliot, koulujen erityisopetus, mielenterveyden jaottelut ja sukupuolisuuden ja seksuaalisen suuntautumisen lokeroinnit ovat asioita, joiden merkityksestä on vaikea kertoa niille, joilla on vain perusasiat jos niitäkään. Kenelläkään saarelaisella ei ole varaa matkustaa, nuorilla ei edes mahdollisuutta muuttaa omaan asuntoon. 
Kirjailija kustantaa köyhissä maissa ateriat ja juomat ystävilleen ravintoloissa, miksi ei, koska hänen rahansa on siellä riittoisaa.   

    

Kauhanen kertoo, miten on reissuvuosiensa aikana kokenut monet hyvinvoivan maailman kohinat, #metoo hämmentää häntä.
Hän lukee tästä Hollywoodista levinneestä liikkeestä ollessaan Nicaraguan Granadassa pusuttelevien ja vislailevien miesten ympäröimänä. 

Tajusin että minunkin olisi pakko kirjoittaa Facebookiin "me too" niin kuin sädekehällä varustettu papukaija, joka tottelevaisesti raakkui tuskansa ilmoille aikana, jolloin kaikki kyllä kuulivat mutta kukaan ei ehtinyt kuunnella. Samalla kun minua vaivasi, että minun oli sanottava asiani hetkellä ja tavoilla joita en ollut itse valinnut, koko näytelmä hävetti minua, kun näin, millaisessa naailmassa Granadan torimuijat leggingseissään elivät joka päivä, todennäköisesti kuulematta koko Me Toosta. 

Matkustaminen on kuin suurennuslasi jolla voi seurata valtakuvioita eri ympäristöissä. 

Nautin Kauhasen hahmoisen naisen ilosta, kun hän kaukomailla matkustaessaan saa tuntea olevansa paksureitisenä ja isopyllyisenä kaunis.

Sri Lankassa ollessa kauppias oli onnittellut silloista poikakaveria tyttöystävän runsaudesta ja huudellut vielä kadulle perään: "Elephant size!" Etelä- Intiassa iso joukko naisia oli kokoontunut tuijottamaan häntä ja eräs vanha nainen oli tullut luokse, kupertanut kätensä hänen pyöreille poskilleen ja toistellut:"Cream, cream."

Kun kirjailijan lopulta on palattava Suomeen häntä odottaa rajumpi kulttuurishokki kuin koskaan reissujen jälkeen. Hän ruksaa lentoasemalla lomakkeeseen yskänoireensa ja niinpä hänet kuljetetaan odottamaan koronatestin tulosta hotelli Hiltoniin, jossa ovelle tuodaan viisi vegaanista ateriaa päivässä ja lauantaina karkkia. 

Miten käy matkailun? Turisteille sillä on pieni merkitys, vieroitusoireita tulee, mutta he löytävät kyllä muuta viihdykettä elämäänsä. Turismista eläneille ihmisille köyhissä maissa se tarkoittaa sananmukaisesti nälkää. He eivät saa tukipaketteja, vain apua naapureilta, jos näillä on jotain millä auttaa. 
Hummerinpyytäjä jää työttömäksi, koska ravintolat Yhdysvalloissa sulkevat ovensa pandemian vuoksi ja hummerille ei ole menekkiä. Hänellä ei ole säästöjä, hän on nopeasti syönyt loppuun tyttöystävän jättämät ruuat ja pyytää raha-apua. 

Kun kirjailija tekee kolmannen matkansa Pienelle Maissisaarelle Venäjä hyökkää Ukrainaan. Kauhanen kirjoittaa tarinansa lopun lakonisesti. Paratiisisaari on autiompi ja tunnelma valju. Hän kärsii masennuksesta ja Hummerinpyytäjä taloudellisen tilanteensa tuomasta stressistä.
Suhde kuihtuu kuvaviesteiksi ja sydänemojeiksi.

Mietin, olisiko Hummerinpyytäjän mahdollista asua Suomessa. Se tuntuu kirjaa lukiessa mahdottomalta eikä siitä edes koskaan keskustella. Mutta entä se loppuriitely, jossa Hummerinpyytäjä toteaa kirjailijalle, ettei tämä koskaan löydä poikaystävää, koska käyttäytyy niin huonosti. Eikö se ole pettymystä ilmaiseva kysymys? Oliko perinteisessä kulttuurissa elävällä Hummerinpyytäjällä kuitenkin salainen toive pysyvästä suhteesta?

Kauhanen toteaa lopuksi, että reissuelämä saa jatkuessaan näkemään rohkeina heidät, jotka ovat jääneet korjaamaan asioita omaan maahan sen sijaan että pakenisivat niitä.
Kirjailija oli alun alkaen lähtenyt reissaamaan rasistiseksi muuttuneeseen ilmapiiriin kyllästyneenä. Kuudessa vuodessa hän on nähnyt paljon ja toivoo, ettei suomalaisuus olisi niin pelokasta ja että Suomessa olisi jotain siitä solidaarisuudesta, jota hän on nähnyt Nicaraguassa. 

Ulkomailla olen vapaana suomalaisuudesta, melkein aina valmis kohtaamaan uutta ja sopeutumaan. Suomessa koko elämän paino on niskassani.

 

Kirjan sisäkannen kuva: Niclas Mäkelä  

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!

Ei nappaa... vaikka kuinka on palkittua ja kehuttua

 

Åsa Larsson on saanut Ruotsin dekkariakatemialta vuoden 2021 Paras rikosromaani -palkinnon. Isien pahat teot -kirjan takaliepeessä on neljän ison sanomalehden toimittajilta kehut. Kirja on kuudes asianajaja Rebecka Martinsonin työstä Pohjois-Ruotsissa kertova teos. "Suurenmoinen loppuhuipennus", kehuu Arbetarbladet. Blogikirjoituksia en uskalla käydä lukemassa, toiset ovat varmaan lukeneet tämän dekkarin nautiskellen. Mikä minä olen ei-tykkäämään?

Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä. 

Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä. 
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.   

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla vuonna 2022.  Ruotsin akatemia perusteli Ernauxin valintaa palkinnon saajaksi näin: "Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernauxille rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat."
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.

Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana. 
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?

Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?

Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?

Luen parhaillaan Anna Soudakovan romaania Mitä männyt näkevät. Historiaa Stalinin vainoista 90-luvun turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen selkeällä tyylillä, kiinnostavasti. Kiitän!

(Halusin lopettaa positiivisesti.)

Ossi Nyman, Häpeärauha

 

Ossi Nyman on kirjoittanut kolme omaan elämään pohjautuvaa romaania. Ensimmäinen, Röyhkeys (2017), herätti kohua aiheellaan kuvatessaan ideologisesti työttömän elämää, toinen, pari vuotta myöhemmin julkaistu, vähemmän autofiktiivinen Patriarkaatti, on romaani sukupuolesta erikoisessa tarinakehyksessä ja kolmas, tänä vuonna ilmestynyt Häpeärauha, sisältää useita teemoja, joista päällimäiseksi nousevat minun lukukokemuksessani epävarman ihmisen tuntemusten kuvaaminen ja lapseen sitoutuminen.
Pidän tästä Nymanin kolmannesta romaanista paljon.

Jos Röyhkeyden päähenkilöllä oli päällimmäisenä tunteena röyhkeys, eräänlainen uhmakas ylemmyydentuntoinen alemmuudentunto, jota kyllä Häpeärauhassakin löytyy hiven myhäilevinä vihjauksina, niin Häpeärauhassa päähenkilöä määrittävä tunne on nöyryys, jopa niin pitkälle, että minä lukijana haluaisin ravistella häntä ja pyytää, ettei suostuisi parisuhteissaan aivan heittopussiksi. 

Päähenkilö on sama kuin esikoiskirjassa, aluksi kaikesta "tylsästä" ansiotyöstä kieltäytyvä, mutta sitten kirjoittamisen elämäntehtäväkseen löytävä nuorehko mieshenkilö. Elämäntarinan tässä vaiheessa hän on jo menestynyt kirjailija, saa ison apurahankin.
Hän on kirjan alussa kahden suhteen välissä, eroamassa Riikasta ja aloittamassa suhteen Hannan kanssa. Yhteiselämän aloitus ei ole helppoa luokkaerojen, sukupuolinormeihin liittyvien odotusten ja Hannan päiväkoti-ikäisen tyttären, Valman, päätäntävallan vuoksi. 

Hanna kysyi Valmalta illalla saisinko minä jäädä nukkumaan patjalle heidän olohuoneensa lattialle. Valma ojensi oikean kätensä suoraksi, suoristi peukalonsa sivulle ja käänsi sen osoittamaan alas. 

Olin ymmärtänyt, että sellaisia keskusteluja, joissa pohdittiin, kenelle minä kuuluin, käytiin paljon Hannan ja Riikan yhteisten ystävien välillä. 

Kun pariskunnalle syntyy vauva, päähenkilö löytää paikkansa parisuhteessa.
Hän ottaa mielellään vastuun lapsista ja kodista, mutta ei koe saavansa siitä työstä Hannalta paljon arvostusta. Hän ei myöskään halua luopua periaatteestaan olla sitoutumatta omistamiseen. Hanna, jonka yhteiskuntaluokassa omistetaan taloja, autoja ja veneitä, saa vastata yksin talon remontista.
Ristiriidat ajavat pariskunnan terapiaan, jossa päähenkilö kertoo terapeutille, että näkee itsensä ja nyt jo taaperoksi kasvaneen vauvan lapsina, joilla ei ole mitään valtaa omaan elämäänsä Hannan ja Valman edustaessa perheen vanhempia.  

Kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa kirjallisuudesta ja päähenkilön omista kirjoista. Hän, Nymanin alter ego, arvostaa Antti Hyryä, mikä näkyy myös Nymanin tyylissä yksityiskohtaisina arjen toimintojen kuvauksina.
Toinen idoli on Petri Tamminen, jonka haastattelua päähenkilö menee kuuntelemaan kirjastoon, mutta joutuu taaperoa hoitaessaan seuraamaan tilaisuutta lasin takaa. Sellaista se on lasten kanssa. Itsensä ulkopuoliseksi kokevalla kirjailijalla on muutoinkin yleensä kuin lasi itsensä ja muiden välissä. 

Kun kaikki muu on epävarmaa, yksi on ja pysyy - lapsi.
Päähenkilö kuvittelee osallistuvansa lapsensa häihin tulevaisuudessa ja näkee itsensä silloin eronneena miehenä.  
 
Menimme katsomaan pinnasängyssä nukkuvaa lasta ja minä ajattelin häntä katsoessani, että hän se pelastaisi minut yksinäisyydeltä, en minä häntä. 

Loppua kohti suhde lapseen tuo mieleeni Karl Ove Knausgårdin Kevät-romaanin, jonka kirjailija  kirjoitti vauvaikäiselle nuorimmaiselleen. Nymanin tekstissä on samaa kauneutta ja vaatimattomuutta sen suhteen mitä elämältä lapselle toivoo. 
Taapero tuli minun luokseni, tarttui minua lahkeesta ja yritti sanoa jotakin. Änkytys oli alkanut pari viikkoa aiemmin. Näytti siltä kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet sisäänpäin ja nähneet niin paljon, ettei hän osannut valita minkä osan näkemästään kertoisi minulle. Minä silitin hänen päätään ja ajattelin:"Rauhassa vaan." Ajattelin hänen olevan nyt yksin sisäisessä maailmassaan ja että hän yrittäisi koko loppuelämänsä selittää muille minkälaista siellä oli elää. Jos hän olisi onnekas, hän löytäisi jonkun joka antaisi hänen puhua ja kuuntelisi häntä. Toivoin, että hän osaisi silloin asettaa sanansa niin, että vaikkei hän tulisikaan ymmärretyksi, tuntisi kuulija myötätuntoa häntä kohtaan. 

 

Ossi Nymanin kirjan päähenkilö tuo boheemiin taiteilijaelämään sitoutumisessaan mieleeni Miki Liukkosen.
Kieltämättä siinä on ristiriita, kun asuinkumppani odottaa turvallista suhdetta ja lupauksia elämänmittaisesta yhteiselosta ja toinen kertoo, että ei lasten muutettua pois kotoa hoida enää kenenkään taloa, vaan keskittyy vapauteen ja elämään henkistä elämää. Taaperolle on avattu pankkitili, ja se synnyttää keskustelua, joka paljastaa erot suhtautumisessa rahaan ja tulevaisuuteen. 
Aina kun tili tuli puheeksi, minä käännyin taaperon puoleen ja sanoin:"Saat käyttää ne rahat ihan mihin haluat" ja Hanna lisäsi:"Vaikka asunnon ostamiseen" ja minä jatkoin:"Tai vaikka kaljaan."

Kulttuurirahastolta saatu vuoden apuraha saa köyhyydessä eläneen kirjailijan hieman hurjastelemaan ostamalla itselleen puvun, tasokkaat musiikinkuunteluvälineet ja kalliin smoothien. 
Tuntui ihmeelliseltä omistaa iPod ja oivaltaa, että minä olin iPodin arvoinen siinä missä kuka tahansa muukin.
Ehkä porvarillistuminen vie mukanaan, perhe-elämällä on vaatimuksensa ja ikäkin saa arvostamaan mukavuutta. Tästä aihepiiristä saamme ehkä -  ja toivottavasti -  lukea lisää Nymanin tulevissa kirjoissa.
Nälkätaiteilijuus on romanttista, mutta eihän se tuota yhtään sen parempaa taidetta kuin kylläisen taiteilijan tekemä taide.  

Nymanin kielestä mainitsin aiempien kirjojen esittelyissäni erikoisen minä-pronominin turhan käytön verbin kanssa, verbihän jo kertoo suomen kielessä persoonan. Onko tarkoitus tuottaa jotenkin naivistista tyyliä ja miksi?
No, tämä on vähentynyt paljon, mikä on tekstille eduksi. 
Karsisin tekstistä kokonaisuuden eduksi joitain sivuhyppyjä, pitkät omien musiikkimieltymysten kuvaukset ja peräpukamien aiheuttamien hankaluuksien kuvaamisen. 

Epävarmuuden kuvaamisessa Nyman onnistuu hyvin tässä kuten aiemmissakin teoksissaan Tässä tulee mieleen Antti Röngän kirjojen nuori mies, joka valmistautuu jokaiseen kotoa ulos lähtöön ylihuolellisesti murehtien ulkonäköään ja muuta kelpaamistaan.
Epävarma ihminen tuntee toisten katseet ja kuvittelee heidän ajatuksensa.
Nymanin mies röyhistää rintaansa kulkiessaan marketissa muropaketin kanssa, nyt hänet nähdään vakaana perheenisänä. Ehkä kukaan ei oikeasti kiinnitä mitään huomiota. Kun mies näkee vaimonsa istuvan hiljaa terassilla pää painuneena, hän pelästyy ja kuvittelee tämän hautovan eroa haavaisesta miehestään. 
Minua huojensi nähdä, että hän oli uponnut kokonaan puhelimeen eivätkä hänen ajatuksensa olleetkaan minussa. Ajattelin, että vaikkei hän näkisikään minua koskaan sellaisena kuin halusin tulla nähdyksi, hän ei myöskään koskaan hylkäisi minua. 
Siinä se on  - tyytyminen, häpeärauha.
  

PS Kirjan kaunis kansi on Sanna-Reeta Meilahden suunnittelema.