Joulu on jo ovella, ja sehän otetaan vastaan joulupaidassa

 

Joulu on jo ovella. Kuusi on koristeltu ja sen katveessa luetaan, tietenkin.
Sain juuri luetuksi loppuun Juhani Branderin romaanin Amerikka. Romaanin pojan, mummonsa kanssa asuvan Kaarlon, surkeat olosuhteet tuovat vahvasti mieleeni Pavel Sanajevin Sašan elämän oman mummonsa taloudessa romaanissa Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Molemmat mummot ovat epäsovinnaisia ja roiseja tyyppejä.
Sanajevin kirjan aseena on hersyvä huumori, Branderin ote on hiljaisempi ja myhäilevämpi. Kaarlo ja mummo elävät kaksistaan pienellä saarella sodan jälkeistä köyhää aikaa. He ovat yhteisönsä kummajaisia, mutta selviävät joten kuten. He uskovat yhä vielä taikoihin ja loitsuihin. Luonnolta pyydetään anteeksi sen käyttöä, sitä kiitetään ja lepytellään. Loppupuolella kirjan sävy muuttuu surumieliseksi, ja lopun unenomainen kuva, jossa kirjailija tuo katseltavaksemme pojan merellä unelmineen, meren kaikessa valtavuudessaan ja hylkeen on kuin satu. Joulusatu.  

Joulun tulo teki hyvää heille molemmille, Kaarlolle ja mummolle. Joulunalusviikon mummo touhotti kuin nuoruutensa päivinä. Siivosi nurkat kaikista pölyistä, heitti kirput ja luteet hankeen ja kiillotti Jopin (hella) kuin olisi pessyt Isofaria saunassa. Mummo hinkkasi mäntysuovalla lattiat ja seinät. Jopa navetan mummo tuuletti ja siivosi, vaikka siellä ei ollut nähty elikon elikkoa kahteen vuosikymmeneen. Mummoon tuli eräänlaista lapsenuskoa ja viatonta mieltä, niin kuin hän oli itse Kaarlolle sanonut.

Mentulan huushollissa joulumieli on tullut vähemmällä jynssäämisellä, mutta kyllä siivottukin on. On leivottu, on koristeltu ja on piipahdeltu kaupoissa.  

Joululukemiseksi tuli juuri ajoissa  Adlibriksen paketti, jossa kaksi espanjalaisen Sara Mesan kirjaa, romaani Four by Four ja novellikokoelma Bad Handwriting. Ne ovat tuossa pöydällä tontun alla. Tältä kirjailijalta on suomennettu romaani Pullaposki, josta kiinnostuin erään blogikaverini jutun luettuani. Pullaposki on lainakirjapinossani muutaman muun ohessa. Lukeminen ei pääse loppumaan. 

Aina kun radiosta tulee laulu Mary Did You Know, minä pysähdyn askareissani, istun ja kuuntelen. En ole uskonnollinen ihminen, mutta eläydyn syvästi Marian tragediaan. Mistä me tiedämme, mitä meidän lapsistamme tulee ja mitä vastoinkäymisiä he joutuvat elämässään kohtaamaan? Kaikki eivät tee ihmeitä, mutta eivät myöskään saa kuolemantuomiota kansankiihotuksesta ja koe tuskallista kuolemaa, mutta elämä voi silti olla vaikeaa. Niin vähän me pystymme vaikuttamaan.  
Viktor Rydbergin Tonttu on toinen joululaulusuosikkini. Rydberg kirjoitti tämän yksitoista säkeistöä käsittävän runon 1881 ja Valter Juva suomensi sen 1900-luvun alussa. Laulun sanoina käytetään tätä suomennosta. Sävellys on Lyyli Wartiovaara-Kallioniemen. Runossa on upea, jylhä tunnelma. Monen sukupolven ajan elänyt Tonttu miettii unettomana olevaista. Minne ne sukupolvet häipyvät?

Vaiti metsä on alla jään

Kaikki elävä makaa

Koski kuohuvi yksinään

Humuten metsän takaa

Tonttu puoliksi unissaan

Ajan virtaa on kuulevinaan

Tuumii minne se vienee

Missä se lähde lienee 

Venäläisten naisten kirjoja, maanpaossa ja diktatuurin sisällä kirjoitettua

 

Olen vaikeuksissa, näistä kahdesta kirjasta pitäisi kirjoittaa ehkä pelkästään kiittäen, kirjoitusolosuhteiden vuoksi, mutta en voi, koska kummassakin on mielestäni virheensä, enemmän kylläkin Jarmyshillä, joka ei ole aiemmin kaunokirjallisuutta kirjoittanutkaan. Vasjakina on runoilija, joka on siirtynyt proosaan ja kirjoittanut kaksi romaania, joista ensimmäinen on suomennettu.

Olen siis armoton ja arvostelen molemmat kirjat, sekä kielletyksi julistetun että maanpaossa kirjoitetun, yhtä rehellisesti kuin arvostelisin ne ilman näitä taustatekijöitä. 


Kira Jarmyshin kirjaa Naisten selli nro 3 (2022, alkuteos 2020) mainostetaan sillä, että hän on vankeudessa riutuvan oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin tiedottaja ja kirja perustuu hänen omiin kokemuksiinsa Venäjän nykytodellisuudesta. Jarmysh asuu nykyään tuntemattomassa paikassa poissa Venäjältä. Takakannella on lisäksi Navalnyin mainoslause "Kirja on loistava. Olin itse naapurisellissä."

Anja Romanova pidätetään osallistumisesta korruptionvastaiseen mielenosoitukseen ja tuomitaan kymmeneksi päiväksi vankilaan, mitä hän pitää väärinkäsityksenä. Toiset samassa tilanteessa kiinniotetut päästetään vapaaksi, mutta Anjaa kohdellaan jostain syystä eri tavalla. Monen päivän päästä hän saa kuulla, että häntä epäillään mielenosoituksen järjestämisestä, koska hän on jakanut sometilillään tiedon tästä tilaisuudesta. 
Anjan sellitoverit ovat saaneet lyhyet tuomionsa pienistä rikkeistä kuten kortitta ajamisesta, poliisille räkyttämisestä, elatusmaksuista luistamisesta ja seksin myymisestä. Nataša, Katja, Diana, Irka ja Maija ovat kaikki hyvin erilaisia naisia omine ongelmineen. Anja on ainoa koulutettu ja muita paremmissa oloissa kasvanut. 
Kertomus on jaettu viikonpäivien nimillä merkittyihin lukuihin, jotka kuvaavat kutakin päivistä samanlaisine rutiineineen. Naiset pelaavat arvausleikkiä ja juttelevat omasta elämästään ja politiikasta. Anja muistelee rakkauselämäänsä ja kaipaa siviiliin. Päivät ovat pitkiä ja tylsiä.

Heti alussa herätellään kauhua. Anja herää yöllä ja näkee yhden sellitovereistaan istuvan sängyllään hirviöksi muuttuneena, vanhentuneena, venyneenä, sopottamassa äänettömästi jotain loitsua. 
Tietenkin luin kirjaa odotuksen vallassa, milloin tulee seuraava yöllinen kauhukokemus ja mikä on selitys. Ovatko sellitoverit edes ihmisiä vai jotain yliluonnollisia olentoja? 
Plääh, kauhun herättely ei johda mihinkään. Lukijaa on petetty. Näin pahaa juonen lässähdystä en ole ennen kohdannut. 
Kirja on myös melko lievästi poliittinen. Odotin terävämpää kritiikkiä. 


Oksana Vasjakinan Haava (2023, alkuteos 2021) on tasokas, omalämäkerrallinen kirja, joka kertoo äidin ja tyttären kipeästä suhteesta, venäläisistä tabuista ja vaikeudesta käsitellä rehellisesti sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, seksiä yleensäkin ja kuolemaa. 

Kirjan muoto on romaani, mutta se sisältää myös paljon oman elämän ja kirjoittamisen pohdintaa, esseemäistä toisten kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden töiden tarkastelua, omia runoja ja suoraa puhetta lukijalle. 

Lapsuuteni pitkinä raskaina talvina minulla oli tapana kiivetä valtavan upottavan lumikasan päälle ja vieriä sieltä alas. Vierittyäni löysin itseni rintaa myöten syvästä, kovasta lumihangesta. Kolatun tien varrelle oli pitkä matka, ja kuljin eteenpäin luoden omalla kehollani hankeen repaleista, syvää polkua. Sellaista tämä kirjoitus on. Se on kehon kirjoitusta. Se on keho.

Minäkertoja, kulttuurityöntekijä ja runoilija, Moskovan taiteilijayhteisössä vaikuttava lesbo, saa kuulla rintasyöpää sairastaneen äitinsä olevan lähellä kuolemaa. Hän viettää viikon äidin ja tämän miesystävän kanssa heidän pienessä asunnossaan koittaen saada yhteyttä äitiinsä, johon hänellä on ollut lapsesta asti kolea suhde. Äiti on kovia kokenut, rähjäisissä oloissa elänyt karkea työläisnainen. Hän ei halua käsitellä mitään äiti-tytär -suhdetta ja lähestyvää kuolemaansa, vaan katsoa poliisisarjoja. Vaikka naiset nukkuvat samalla sohvalla, he ovat henkisesti kaukana toisistaan. Suhteessa on sekä vihaa että rakkautta.
Jollain mystisellä tasolla äiti jopa syyttää tytärtään sairastumisestaan. Hän uskoo, että rintaan on jäänyt imetysaikana maitotippa, josta kasvoi syöpä. Tyttärellä taas on navassaan kivettynyt napanuoran pala, mikä tarkoittaa, ettei hän pääse irti äidistään, haavastaan, edes tämän kuoleman jälkeen. 
Pian tyttären lähdön jälkeen äiti kuolee ja tyttären tehtäväksi jää hänen hautaamisensa. Hän pitää äidin tuhkauurnaa asunnossaan pari kuukautta ennen kuin tekee vaivalloisen, usean lennonvaihdon sisältävän matkan äidin synnyinseudulle kaukaiseen Ust-Ilimskiin Siperiaan, jossa järjestää uurnan laskun. 

Vasjakina kuvaa kiinnostavalla tavalla ruumiiden käsittelyyn, hautajaisiin ja venäläiseen elämään yleensäkin liittyviä rituaaleja ja taikauskoa. Tämä hänellä on yhteistä Kira Jarmyshin kanssa. Linnut ennustavat tulevaa, samoin kukat ja vainajan mekon sovittaminen tietää huonoa onnea. 
Arkielämän kuvauksessa on nostalgisia yksityiskohtia, esim kotimekot. Alkoi harmittaa, kun olen hävittänyt aikoinaan kouluyhteistyökuvioissa lahjaksi saamani venäläisnaisten kotimekon. Sen minulle lahjoittanut Olga ihmetteli, mitä minä sitten olen käyttänyt kotona, ellen kotimekkoa. Nyt venäläiset naiset ovat jo pitkään pukeutuneet farkkuihin. Länsimaista peheellisuutta? (Eikö pitäisi palata kotimekkoihin - ja miksi McDonaldsin tilalla on erilaisia kopioita, miksei reilusti perinteisiä piirakkakioskeja, jos halutaan eroon länsimaisuudesta?)

Pidän kovasti muutamista kohdista, joissa Vasjakina pohtii kirjoittamista.
Hän vertaa sitä kudontaan. Kutojanaiset sommittelevat yhdessä kulttuurin kangasta, muinaiset roomalaiset kutsuivat tekstiä kudelmaksi ja slaavilaisen kirjallisuuden historiassa käytetään käsitettä "sanojen punominen". Tämä vertaus viehättää, koska olen itsekin pitänyt käsityön tekemisen tuottamaa mielihyvää hyvin samanlaisena kuin kirjoittamisen.
Toisessa yhteydessä Vasjakina kuvaa omaa kirjoittamistaan veteen heitetyn kiven laajenevina ympyröinä, jotka etääntyessään hiipuvat ja osuessaan matkalla johonkin esteeseen nostavat taas pintaan uusia ympyröitä. 

Vasjakinan teos on eräänlainen rakkaudenosoitus äidille, niin yksipuolisena kuin hän sen rakkauden kokikin. 
Pidän Édouard Louisin työläisäidistään ja äidilleen kirjoittamaa teosta Naisen taistelut ja muodonmuutokset Vasjakinan teosta hiotumpana. Louis on pelkistänyt enemmän. Vasjakina on omistanut teoksensa toimittajavaimolleen Alina Bahmutskajalle, ei äidille, ja se rönsyää hänen muistojensa ja pohdintojensa mukaan eri aikatasoilla oman elämän kartalla. Joitain rönsyjä olisi ollut hyvä karsia.

Tapaan kuvailla kirjoittamista taskulampun metaforalla. Elän pimeydessä, hämärien ja epäselvien asioiden tiheikössä, mutta taskussani kannan aina taskulamppua. Valaisemalla sillä asioita teen niistä näkyviä, merkityksellisiä.

En vieläkään koe olevani oikeutettu kirjoittamaan ja puhumaan. Ehkä se johtuu siitä, että kirjoitukseni on muodoltaan epätavanomaista ja sisällöltään rikollista.  

Vasjakinan epäröinti oman kirjoittamisen suhteen lisääntyy teoksen loppua kohden. Häntä nolottaa kirjoittaa omista tunteistaan ja hävettää se, mihin suuntaan teksti on kääntynyt alun juonikuviosta, eikä hän haluaisi kirjoittaa kirjalle loppua, koska hän pelkää silloin menettävänsä haavan, joka on ollut hänelle myös inspiraatio. Yhä uudelleen hän selittää, mitä haluaa sanoa, vaikka se tuli jo hänen suomalaisille lukijoille kirjoittamassaan esipuheessa aivan selväksi. 
Pidän näitä tuskailuja työpäiväkirjan tekstinä ja myös turhana ohjeistuksena lukijalle. Olen kirjoittanut kesken lukemisen kyllästyneenä muistilapulle: Kirjoita, hyvä ihminen, älä selitä! 

Toisaalta ymmärrän Vasjakinan hämmennyksen. Meillä tämä kirjan muoto, sekoitus eri genrejä, on hyvin tavanomaista (liiankin?) nykyään, eikä siinä, että kirjoittaa lesboksi kasvamisesta, ole mitään hävettävää tai vaarallista. Vasjakinan kirja julkaistiin K-18 -merkinnällä varustettuna, ja loppuvuodesta 2022 lakeja kiristettiin niin, että se on kirjastoille toimitetulla tuhottavien kirjojen listalla samoin kuin monet muut kirjat, joiden tekijä on homoseksuaali tai joissa kerrotaan "epätoivottavista ihmisistä".
Kirjan taitavasti suomentanut Riku Toivola on sanonut, että kirjaa kyllä saa edelleen tietyistä paikoista.

Vasjakina asuu edelleen vaimoineen Moskovassa, kirjoittaa ja pitää kirjoittajakursseja, ellei sitten ole ihmisoikeusaktivistina joutunut Kira Jarmyshin kuvaamaan pidätysselliin. 
Hän on kirjoittanut viime vuonna toisen romaaninsa Aro ja tulossa on vielä Ruusu. Kirjat muodostavat kuolematrilogian. Käsittelyssä on äidin kuoleman jälkeen isän ja tädin kuolemat. 

Suomennos on Haavan ensimmäinen käännös, jonka jälkeen on tulossa käännöksiä useille muille kielille.
Venäjän julma hyökkäys Ukrainaan lisää kiinnostusta tähän hieman sitä ennen julkaistuun kirjaan, joka näyttää selkeästi, että Venäjällä on olemassa Putinin Venäjän ohessa myös aivan toisenlainen Venäjä. Se antaa toivoa!

Haava on kielellisesti rikas, yhteiskunnan tilan paljastava teos. Se nostaa mieleeni venäläisen rujouden kuvauksessaan Pavel Sanajevin säkenöivän hauskan omaelämäkerrallisen kirjan Haudatkaa minut jalkalistan taakse.
Vasjakinan teoksen minätarkastelussa on myös huumoria, joskin hiljaisempaa kuin Sanajevilla.

Kaikki nämä vuodet maailma oli katsellut minua äitini tietoisesti katsomatta jättävillä silmillä, Valentina-mummon kylmillä silmillä ja isäpuoleni häijyillä silmillä. Maailma liikutti silmiään, kun kävelin, nukuin, söin ja harrastin seksiä. Mummo kuoli vuonna 2016, vuonna 2018 äitini rakastaja mätäni elävältä sairaalassa hoitohenkilökunnan laiminlyönnin vuoksi, vuonna 2019 kuoli äiti. Kaikki he sulkivat silmänsä - ensin menehtyi Sveta akuuttiin tuberkuloosiin, sitten isä aidsiin, sitten mummo, sitten Jermolajev omaan paskaansa, sitten pysähtyi äitini sydän. Lennän kuin avaruusraketti, ja yksi kerrallaan sen osat kimpoavat irti minusta helpottaen matkaani ja lentoani. 

Lennä Oksana Vasjakina! Ole varovainen ja lennä!

Pavel Sanajev, Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014)

Onpahan kiinnostava esikoisromaani! 

 

Tässä kirjassa on ihan kaikki paikallaan: hyvät henkilöhahmot, hieno tyyli ja rakenne, koukuttava juoni ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Suomalainen käännös on erinomainen, kiitos kääntäjä Kirsti Eran. Venäjällä kirjan suosiota on kasvattanut sen näkeminen avainromaanina. Kirjan kirjoittajan, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kääntäjä Pavel Sanajevin äiti ja isoisä ovat näyttelijöitä, sama tilanne kuin kirjan pienen pojan, Sašan perheessä. Kirjalle on tullut myös jatko-osa, tämän vuoden myydyin venäläinen kaunokirja, Hunsvotin kronikat.

Kansikuvassa poika on kuplan sisällä. Niin on tarinassakin. Epävarma äiti on jättänyt poikansa isovanhempien kasvatettavaksi, voisi myös sanoa, että baabuska on kaapannut pojan. Poika joutuu elämään omituisessa ympäristössä kuin unessa. Tämä tuo mieleen Emma Donoghuen  lapsuudenkuvauksen The Room, jossa lapsi sopeutuu ja pitää maailmanaan kellarikoppia. 

Kirjan kauhistuttava, dominoiva hahmo on mummi, joka haukkuu ja väheksyy kaikkia ihmisiä ympärillään. Hänen sosiaalisen kanssakäymisen aseensa ovat  valkoiset valheet ja pakollinen rakastettavuus. Hän laskelmoi, mielistelee, kiristää ja lahjoo. Hän pakottaa ja uhkaa. Viimeisenä keinona oman tahdon läpiviemiseksi on teeskennelty hysteria. Saša on sairaalloinen, mutta hänen sairastaminensa saattaa hyvinkin olla myös mummin keksintöä. Hoitaessaan mummi saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Perinteistä venäläistä kasvatustyyliä on pojan istuttaminen läksyjensä parissa, ankaruuden ja hellän paapomisen vuorottelu ja raaka vertaaminen muihin lapsiin. Mummi on katkera, dramaattinen ihminen. Hän tuo mieleen Dostojevskin henkilöhahmot, joilla rakkaus ja viha kietoutuvat toisiinsa yhtä teatraalisesti. 

Minulle tuli mummin hahmosta mieleen vähän aikaa sitten Anjalankosken teatterissa (harvinaisen hyvä harrastajateatteri) näkemäni Niskavuoren Heta.  Hetasta oli tehty paljon monipuolisempi hahmo kuin monissa muissa tulkinnoissa, joissa Heta on yhtä kuin ahneus. Sanajevin mummi on Hetan tavoin surullinen ja yksinäinen ihminen, joka purkaa loukatuksi tulemistaan kuin lapsi, joka itkee ja potkii ja jähmettyy raivotilaansa sätkimään. 

Minä vihaan tätä Moskovaa! En neljäänkymmeneen vuoteen ole kokenut täällä muuta kuin murhetta ja kyyneleitä. Kun asuin Kiovassa, olin joka asiassa  etunenässä, niin leikkiessä kuin laulaessa. 

Senkin kuvotus! Rupeat tuolla tavalla pilkkaamaan! Mikä verenimijä! Montako kertaa tolkutin äidillesi: ”Opiskele, niin olet riippumaton:” Montako kertaa olen tolkuttanut sinulle samaa, mutta kaikki on turhaa...

Mummo ennustaa, että Saša kuolee ennen kuin täyttää 16, mätänee. Ei ihme, että pojalle tulee pelkoja ja hän keksii itselleen hautausmaata paremman hautapaikan, jalkalistan, jonka raoista voisi katsella ohi kävelevää rakasta äitiään.  

Kun mieleeni tuli tällainen loistava idea – tulla haudatuksi äidin jalkalistan taakse – epäilytti enää vain se, ettei mummo ehkä antaisi minua äidille. Mummoa taas en halunnut jalkalistan takaa katsella. Ratkaistakseni ongelman kysyinkin mummolta aivan suoraan: ”Kun kuolen, niin käykö, että minut haudataan äidin luo jalkalistan taakse?” Mummo vastasi, että olen toivoton ääliö ja minut voidaan haudata vain mielisairaalan takapihalle.

Rankasta aiheesta ja rankasta kielestä huolimatta kirjan tyyli on koominen, tragikoominen, jopa iloitteleva ja burleskimaisen rehevä. 

Mummon kontrollista löytyy aukkoja, jolloin Saša karkaa mukaan toisten kaupunkilaispoikien seikkailuihin, juoksee ja telmii, vaikka ei muka saisi hikoilla. Sanatoriossakin lapset keksivät omia metkujaan. Lapsen mielikuvitus ja sen tuottamat leikit on kuvattu hurmaavasti. 

Kirjan keskiössä ovat Saša ja mummi. Isoisä, mummin rääväsuisin litanioin ilmaistuna petturi, piiskuri ja munaton kolli, pakenee kalaan. Tytär, lumpustelijaksi ja ilotytöksi nimetty, on traumatisoitunut äitinsä käsittelyssä. Naapurit ja lääkärit alistuvat hekin myrskyn raivotessa. Löytyy sentään yksi henkilö, äidin uusi mies Tolja edustamaan tervettä järkeä. Kirja on omistettu isäpuolelle Rolan Bykoville, mikä saattaa tukea avainromaanikäsitystä.

Juonivetoisille lukijoille tiedoksi: tämä kuvaamani on henkilöasetelma, en ole paljastanut juonen käänteitä. Kirja kannattaa lukea myös jännittävänä taisteluna lapsesta ja lapsen manipuloinnista.

Venäjällä on mummoilla ollut perinteisesti paljon valtaa lastensa perheissä. Nuoret äidit antavat yhä lapsensa pitkiksi ajoiksi mummojen kasvatettavaksi. Meillä on oltu huolissaan, miten lapset saattavat pulskistua mummolan herkkujen äärellä ja että isovanhemmat vesittävät lasten kanssa sovitut säännöt. Venäläisten äitien luulisi olevan huolissaan mummojen ankaruudesta ja pelottelusta. Mummot saattavat kilpailla lastenlastensa nopealla kehityksellä, kuuliaisuudella ja kunnollisuudella.

Sašan sairastaessa mummi soittaa joka päivä luokan parhaalle oppilaalle ja kysyy läksyt. Hän kehuu tytön maasta taivaaseen ja panee Sašankin kuuntelemaan tämän viulun soittoa.
– Kuuntele nyt, mikä aarre se tyttö on. Onnellinen se, jolla on tuollainen lapsi.
- Entä sitten? Kitisee kuin oven sarana, höh.
- Vai oven?! Kitisisitpä sinäkin paska kuin ovi! Se tyttö soittaa viulua! Opiskelee musiikkikoulussa. Hän on älypää ja sinä ääliö, etkä ole hänen sontansakaan arvoinen! 

Haudatkaa minut  jalkalistan taakse on käännetty ainakin saksaksi ja ranskaksi. Se on saanut Oktyabr-lehden vuotuisen esikoispalkinnon 1996. Se oli myös Venäjän Booker Prize –ehdokas 1997. Kirja on filmatisoitu vuonna 2009. Suomalainen käännös on valmistunut vasta tänä vuonna. Mutta missä viipyy englanninkielinen käännös? Luulisi, että myös englannin kielistä maailmaa kiinnostaisi pienen venäläispojan kurimus. Sitäpaitsi, kyllä näitä Saša-lapsuuksia on valitettavasti kaikkialla maailmassa.