Kesästäni kymmenellä sanalla, osa 2 (kirjoja, yksi elokuva ja sarjoja)

Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026
Anni Maajärvi, Metsäkertomus

6. KIRJAT

Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!

En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.

Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa. 

Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.

Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.

En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa  kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa. 

Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
   

Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."

Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.

Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.  

7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT 

Osa DVD-levyn kansikuvaa

Katsoin musikaalielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin (1939). Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina englantilaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä. 
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.  

Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.

Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille. 

En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena. 
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.  

Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.  
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!

Sippolan Taidekeskus Antareksen
seinällä kiipeilevä kasvi

Lukeminen on juhla

 

Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗

Kelpaako?

Taas kerran on noussut keskustelua siitä, mitkä kirjat kelpaavat kaunokirjallisuuden kastiin ja mitkä ei. 
Jossain typerässä viihdeohjelmassa (heh heh, en ole katsonut, mutta tiedänhän minä nämä tämmöiset suositut) kaksi kulttuurivaikuttajaa Kaarina Hazard ja Leea Klemola ovat menneet halveksimaan Islanti-dekkareistaan kuulun ja erittäin suositun Satu Rämön kirjoja ja niiden pohjalta tehtyä teatteria, vaikka eivät ole lukeneet häneltä mitään ja teatteri-esitykset kiertävät kaukaa (heh heh, tiedetäänhän nämä, suositut ja myyvät). 

Kaunokirjallisuus-yhdyssanan alkuosa 'kauno' on jotenkin nolo ja vääränlainen. Se vie ajatukset johonkin korkealentoiseen ja runolliseen, vaikka fiktion genret, aiheet ja tyylit ovat mitä moninaisimpia.
Olisiko meidän otettava käyttöön uusi sana, vähemmän kauno?

Kuvasin viimeksi kirjastosta hakemani kirjat ikään kuin esimerkiksi siitä, miten sekalaista saattaa paljon lukevan, uteliaan keskivertoihmisen lukeminen olla.
Unkarilaisen Gábor T. Szánton novellikirjan 1945 ja muita kertomuksia varasin koska sen niminovelli, jonka filmatisoinnista on kannessa kuva, oli niin hyvä elokuvaksi sovitettuna. Elokuva näytettiin jokin aika sitten televisiossa. Siinä unkarilaisen pikkukylän väki odottaa sodan jälkeen hermostuneena, jotkut syyllisyyttä tuntien, kahta keskitysleiriltä selvinnyttä miestä, joiden on kerrottu kävelevän kylää kohti. Mitä he nyt tulevat vaatimaan? Arvokkaasti mustiin pukeutuneet miehet, vanhempi ja nuorempi, lähestyvät ison kuorman ja ajurin kanssa itse kyytiin nousematta ja sivuilleen katsomatta. Heillä on tehtävä. Luin tästä kirjasta varmaan jostain lehdestä, ellen sitten saanut vinkkiä joltakulta bloggarilta.
Richard Forrest, Kuoleman puutarha? Enpä muista, mikä sai minut  kiinnostumaan tästä 70-luvun dekkarista. Oliko kirjoitus jossain blogissa?
Alex Schulmanin kirja veti puoleensa, koska olen lukenut hänen aiemmat omaa synkkää lapsuuttaan selvittelevät teokset ja tiesin tämän käsittelevän samaa aihetta. Luinkin kirjan jo. Mielenkiintoinen kehys tällä muistelulla, soittoja menneisyyteen, päivään 17. kesäkuuta vuosien taa, jolloin trauma sai alkunsa. 
Jäljet kehossa on traumapotilaiden kanssa yli kolmekymmentä vuotta työskennelleen psykiatri Bessel van der Kolkin tietoteos. Sain vinkin blogiini kommentoineelta henkilöltä.

Puurolle! Kirjan on kirjoittanut ravitsemusterapeutti Tiia Vuorenmaa. Tätä kehuttiin jossain  naistenlehdessä. Minua viehättävät ruokakirjojen taiteelliset kuvat, katselen niitä kuin valokuvakirjojen asetelmakuvia. Ja kukaties saan jonkun uuden idean omiin puuroihini.  

Notta kelpaako tällainen lukeminen?

Lainakirjapinossani on myös mm. nämä kirjat, joiden lukemisesta en ole varma, on vain kiinnostaneet niin paljon, että halusin tutustua:
Marko Annala, Paasto
Hila Blum, Kuinka rakastaa tytärtään

Pierre Lemaitre, Irène
Tomi Norha, Kultalyhty
Andrea Abreu, Pilvipeitto

Leila Mottley, Night Crawling
Miranda July, All Fours

Olen juuri lukenut Amélie Nothombin kirjan Anti-Krista uudelleen, koska minua alkoi kiinnostaa bloggari Gregoriuksen kirjan tulkinta. En muista aiemmin lukiessa huomanneeni kirjan kaikkia uskonnollisia viittauksia.  
Äskettäin lukemastani Markku Heikkilän kirjoittamasta Jussi Halla-aho -elämäkerrasta kirjoitan oman juttunsa. Hieman ihmettelen, miksi monissa kirjasta tehdyissä lehtijutuissa ihmetellään sitä, että Halla-aho on kertonut kirjan kirjoittajalle yksityisasioistaan. Ei kai kirja muutoin elämäkerta olisi! 

------
Se ohjelma, jossa Hazard ja Klemola väheksyivät Rämöä on nimeltään Hengaillaan, kiva viihteellinen tietokilpailuohjelma. Etsin sen ja katsoin juuri ko. jakson. Se muusta hyväntahtoisesta jutustelusta eroava kohta, mistä on nyt anteeksipyyntöjäkin seurannut, on kyllä kylmäävän loukkaava ja sivistymättömyyttä osoittava. Ylimielisyys on aina sivistymätöntä.
Naisilla oli selvä asenne: he edustavat korkeakulttuuria ja Rämö jotain muuta. Sitäpaitsi, kyllä yleistietoon kuuluu tietää myydyimpien kirjojen nimiä, vaikka ei niitä itse lukisikaan. 
Minäkin laitoin nyt varaukseen Rämön sarjan alkuteoksen Hildur. Se on minulla joskus ollutkin täällä kotona käymässä, mutta jäänyt lukematta.
Varauslistallani on myös lisää Jon Fossen kirjoja, sarjakuvakirjoja ja monenlaisia, ehkä rohkenen sanoa monentasoisia, tietokirjoja.

Asioita ja asioista

Kouvolan kävelykatu Manski 24.02.2024, Kuva: Ume

Olen tässä flunssanuhjuisena miettinyt. Kaikkea. 

Ilahduin, kun huomasin, että Olli-Pekka Tennilältä on julkaistu kirja, joka minulla on lukematta, Lemmonommel. Pidin niin kovasti Tennilän aiemmin kirjoittamista Yksinkeltainen on kaksinkeltaista ja Ontto harmaa. Luen niitä aika ajoin uudelleen. Ja Lemmenommel on nyt yöpöydälläni, hyvänä päivän lopettajaislukemisena.
Tässä Tennilän miete asioista:
Eräät asiat ovat liian suuria, jotta niitä voisi havainnoida. Toiset taas ovat liian mitättömiä, jotta niitä voisi tarkastella. Niin ikään ovat toiset asiat liian valtavia, jotta niistä voisi puhua mielekkäästi, kun toiset asiat taasen lankeavat kohtaan, jossa niistä puhuminen olisi tuskin luontevaa tai edes mahdollista niiden mittaamttoman mitättömyyden tähden. 

Olen miettinyt nykyistä maailman tilaa ja poliittisia asetelmia.
Tällä hetkellä maailman suurvaltoja hallitsevat henkilöt, joille mikään ei ole arvokasta ja kaikki on kaupan. Se on tyhmää, ja se huolestuttaa minua.
Kun sivistys rapautuu arvostuksen puutteessa, niin missä on turvapaikka niille, jotka eivät viihdy ilman kulttuuria?

Olen miettinyt myös somemaailmaa ja yhteydenpitoa sen välityksellä. 
Onko siinä jotain parempaa, että ajatuksia jaetaan somealustoilla kuin siinä, että niitä kirjoitettiin päiväkirjaan ja kirjeissä ystäville, yhdelle kerrallaan? Sen ajan kirjeisiin vastattiin harkiten ja pitkästi. Nyt paljolti vain lukaistaan kaikkea ohi lipuvaa, keskittymättä, ja siinä kaikille kirjoittaessa ne oikeat yhteydenpidot tahtovat jäävät pitämättä. Sama koskee kuvavirtaa. Miten rakkaita ovatkaan vanhat albumit, joihin on ikuistettu hetkiä perheen ja ystävien kesken. Ne hetket ovat säilyneet, mutta mitä säilyy digikuvien ajalta?
Runsautta, josta tärkeä ei erotu, kaikkea liikaa.
 
Jos laskee seuraajiensa ja tykkäystensä määrää, niin pettää itseään. Mitä väliä sillä on, miten paljon jotkut algoritmit piipahtavat omilla tileillä? Minunkin blogissani on viime aikoina ollut joinain päivinä 5000 vierailua Singaporesta. En hetkeäkään kuvittele, että nämä olisivat ihmisiä, joita blogin kuva kiinnostaa niin paljon, että he käännättäisivät tekstin englanniksi, mandariinikiinaksi, malaijiksi tai tamiliksi.
  
Tiedän, että en tajua kaikkien uusien alustojen koko ideaa. Blogin idean ymmärrän, minullakin täällä oma rakas yhteisöni, mutta nämä nopeammat, Instat, TikTokit ja muut... Olenko kuvitellut niistä liikaa, vai onko niillä enemmän merkitystä joillekin muille?
 
Filosofi Senecan nimiin on kirjattu ajatus "Joka on kaikkialla, ei ole missään". Se tuntuu kertovan meidän aikamme somesta, mutta mistä se mahtoi kertoa aikanaan?

Ja nyt juolahti mieleeni, että osa tämän tekstini lukijoista ei ole elänyt aikaa ennen somea eikä ymmärrä, mistä minun nostalgiassani on kyse. Miksi kaivata jotain hitaampaa ja hankalampaa?

Luin pari hyvää kirjaa. Ne valikoituivat luettavakseni paristakymmenestä kirjastosta lainatusta. Olen käynyt ikääntyessä yhä valikoivammaksi lukemiseni suhteen.

Jenny Tinghui Zhangin 2022 ilmestynyt romaani Four Treasures of the Sky kuuluu parhaimpiin esikoisteoksiin, mitä olen lukenut. Kirjaa ei ole vielä suomennettu. 
Kirja kertoo kiinalaisten kovasta kohtelusta 1800-luvun lopun USA:ssa. Amerikankiinalainen Zhang oli kuullut työmatkalla Idahossa käyneeltä isältään siellä tapahtuneesta viiden kiinalaisen siirtolaisen hirttämisestä. Isä oli pyytänyt tyttäreltään, voisiko tämä selvittää, mitä oli tapahtunut. Tietoa tragediasta ei ollut hirttopaikan merkinnyttä kylttiä enempää, sekin jo varastettu siihen mennessä kun tytär muutama vuosi myöhemmin ryhtyi keräämäään materiaalia kirjaansa, mutta samanlaisia tapauksia löytyi paljon, ja niin hän kehitteli taustatyönsä pohjalta fiktiivisen kuvauksen erään Lin Daiyn elämästä.
Daiyn tarina lähtee kiinalaiselta torilta ja hänen on elämänsä aikana naamioiduttava monta kertaa. Daiysta tulee Feng, Peony ja lopuksi Jacob Li. 

Norjalaisen Nina Lykken kolmas teos Emme ole täällä pitämässä hauskaa on todella hauska kirja. Lykke on harvinainen huumorin taitaja. Hänen kirjansa on purevaa yhteiskuntasatiiria, jossa sivallellaan juuri niitä asioita, joiden vähäisestäkin arvostelusta nykyään leimataan helposti äärioikeistolaiseksi tai juntiksi: metoota, kulttuuripiireissä vallitsevaa kaksinaismoralismia, autofiktiota, kaiken seksuaalistamista ja ylemmän keskiluokan turhamaisuutta.

Vanheneva kirjailija Knut A. Petterson on kirjoittanut Kuuluisan Kirjansa parikymmentä vuotta sitten ja tietää, että hänet kutsutaan esiintymään kirjallisuustapahtumiin vain, jos joku on perunut osallistumisensa. No, sellaiseen hän nyt on menossa ja kaiken lisäksi haastateltavaksi yhdessä kahden henkilön kanssa, nuoren naiskirjailijan, joka on tehnyt hänestä autofiktiossaan seksuaalisen saalistajan ja entisen vaimonsa uuden miehen kanssa, joka on vienyt häneltä paitsi vaimon myös pojan.
 
Knut ei voi sietää "todellisuuskirjallisuutta", joka hänestä on genreistä vilpillisin. Se ei kunnioita edes edesmenneitä, joilla ei ole enää mahdollisuutta puolustautua. Laiskat kirjailijat muokkaavat heidän elämäänsä mieleisekseen sen sijaan, että keksisivät hahmonsa itse. Knut on vihannut tätä lajia jo paljon ennen kuin Todellisuuskirjailija kirjoitti hänestä. Tämä aggressiivinen, sanavalmis nainen kuvasi itsensä säikyksi neidoksi, joka joutuu miespedon lääppimäksi. Knut on koko elämänsä lähestynyt naisia arasti ja koittanut väistellä kohteliaaasti liian innokkaita. Näin Knut tietää asioiden olevan, eikä ole koskaan luullut eikä kuullut itsestään muuta.
Todellisuuskirjailijan valheita julkaistaan kirja toisensa perään ja ne myyvät, mutta Knutin innostuneena esittelemä kirja-aihe teilataan kustantamossa, koska hän on väärä henkilö kirjoittamaan norjanpakistanilaisesta homosta.

Knut vaeltelee kirjallisuustahtumassa ärsyyntyneenä alkoholia siemaillen ja kostoa hautoen. Miksi enää ei osata pukeutua, hotelliaamiaisellakaan ei saa olla rauhassa, kun joka puolella esitellään perseitä treenitrikoissa. Tapahtuman ohjelma ja esiintyjät ovat kuin parodiasta ja silti kaikki hyvin tunnistettavia. Eräs tilaisuuden alustajista ei puhu luentonsa aiheesta, jonka vuoksi ihmiset ovat tulleet häntä kuulemaan. On muodikasta vaihtaa aihetta ja puhua pinnalla olevista teemoista. Pettynyt yleisö tyytyy, koska pitää olla avarakatseinen.
Pitää myös osata olla provosoiva. Oikealla tavalla.
 
Tietenkin yleisö on Todellisuuskirjailijan puolella. 
  
- Minä kirjoitin oman totuuteni. Oman totuuteni. Ja minulla on täysi omistajuus omaan totuuteeni.

- Kaikkea kanssa. Kuka tahansa voi puolustella ihan mitä tahansa sanomalla noin. Jos te jotka kirjoitatte niin kutsuttua todellisuuskirjallisuutta edes pitäytyistte todellisuudessa, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta ettehän te niin tee. (- -)
Todellisuus ei ole johdonmukainen, se sisältää aivan liian paljon turhaa roinaa, joka ei sovi kertomukseen ja joka täytyy siksi jättää pois, ja sitten sen tilalle tarvitaan jotain muuta ja se muu meidän täytyy keksiä, se meidän täytyy  sepittää, aivan kuten tuo tuossa on sepittänyt minut ja minun käyttäytymiseni ja silti käyttänyt minusta koko nimeä. 

Muuttuuko mikään? Kuullaanko Knutia? Haukotteleeko Todellisuuskirjailija todellakin Knutin puhuessa? Onko juontaja tyytyväinen - niin aitoa keskustelua! Saako media  uuden lihapalan kaluttavakseen?
 
Aurinko paistaa, ihmiset ja eläimet kävelevät kaduilla ja jalkakäytävillä, poikkeavat välillä myymälöihin.
Infrastruktuuri. Kaikki on liikkeessä, kaikki toimii.
Mutta Pelastusarmeijan kirpputorin edessä on kyltti.
Kaikki kirjat ilmaiseksi!

Vielä muutama ajatus Olli-Pekka Tennilältä: 

Sitoutuu ajattelemaan tietyllä tapaa, 
vaikka voisi rehellisyytensä puitteissa ajatella toisinkin.

Niin ideat eivät ole meidän. 
Me olemme ideoiden.

Suodatamme kohinan ja ajattelemme, 

että jäljelle jää se, miten asiat ovat.

 

Kirjavuoteni - ja eteenpäin elävän mieli

Sipuleista kasvattamani amaryllikset eivät jaksaneet
kasvattaa vartta eivätkä avata nuppujaan, ennen kuin
katkaisin niiden minivarret ja laitoin leikkokukiksi
pikkumaljakoihin.

Taakse jäänyt vuosi on aiheuttanut huolta maailman tapahtumien vuoksi - vai mediako sen vain on saanut tuntumaan niin huonolta.
Toisaalta on todettu, että globaalisti tarkasteltuna väkivalta on vähentynyt ja hyvinvointi lisääntynyt. 
Vuosi on ollut minulle ahdistava myös mikrotasolla, tässä omassa pienessä elämässäni. Lähipiirissä on ollut sairautta ja muuta vaikeaa, nyt viimeisenä vielä siskolleni tehty elämänmuutos kaikessa tylyydessään, josta kerroin edellisessä kirjoituksessani.
Sisareni tilanne on aiheuttanut minulle apeutta, lamaantumista ja ylikierroksilla käymistä. Kysyn itseltäni, miten minä, joka yleensä olen löytänyt asioiden hyvät puolet, nyt reagoin näin voimakkaasti. Pahinta on epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja epätietoisuus.
Mutta... ei auta, eteenpäin, toiveikasta talvimieltä tavoitellen.  

Katselin vuoden aikana lukemieni kirjojen listaa ja kirjoittamiani juttuja.
Päätin poimia joka kuukaudesta kaksi omasta mielestäni hyvää kirjoitusta, toinen kirjoista ja toinen jostain muusta, usein kirjallisuudesta tai muusta taiteesta sekin.
Pääset lukemaan jutun klikkaamalla sen nimeä.
Lisään jokaisen jutun nimen alle yhden lauseen, jolla perustelen valintaani. En käytä sanoja omaääninen, omalakinen tai vimmainen, koska ne ovat tätä nykyä kirjakritiikeissä loppuunkulutetuja ja usein väärin käytettyjä. Luin juuri Sanna Vainion esikoisromaanin Tyttö, josta pidin kovasti sen rauhallisesti pohdiskelevan tyylin vuoksi. Kirja oli takakannnessa määritelty vimmaiseksi eroromaaniksi.  

Tammikuu

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu 
- Mukan kirjoissa on minuun vaikuttavaa runollisuutta.

Mikä liikuttaa?  
- Niin, mikä saa ihon kananlihalle tai kyynelet nousemaan silmiin.

Helmikuu

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista 
- Israel ja Venäjä!

Horinaton helmikuuko? 
- Pikkumainen ja moralistinen tuomitseminen ei kuulu taiteeseen, miksi se on kuitenkin niin hyväksyttyä nykyään?


Maaliskuu

Kaksi niin hyvää kirjailijaa, etten sanotuksi saa 
- Claire Keegan ja Golnaz Hashemzadeh Bonde. 

Onnea Suomi - Maailman Onnellisin Maa
- Onko mitään kiinnostavampaa kuin onnellisuus? 

Huhtikuu

Maija Laura Kauhanen, Ihmeköynnös 
- Raikas, teeskentelemätön, rehevä ja rehellinen kirja, kaiken uusmoralismin vastakohta.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta 
- Ajankohtainen aihe; koulut kuntoon ja pois kokeilut kokeilun vuoksi.  

Toukokuu

Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth! 
- Koskettavia kirjoja, Amélie Nothomb on yksi suosikkikirjailijoistani.

Mille Iiu Susiraja sanoo ei? 
- Tätä pohdin edelleen.


Kesäkuu

Kirjojen herättämiä ajatuksia - Matti Reinikka, Amélie Nothomb ja Paul Auster 
- Paul Austeria olen lukenut aika vähän, kiinnostuin. 

Kansalaisaktivismia Kouvolan yöpäivystyksen puolesta 
- Vuoden saavutus: me saimme pitää yöpäivystyksen, mikä pitää yllä myös päiväajan päivystyksen tasoa. 


Heinäkuu

Matti Kuusela, Journalisti - Toisenlainen toimittaja 
- Kuusela-jahdin epäoikeudenmukaisuus kauhistuttaa; se osoittaa, että nyt käydään läpi ammattiryhmä toisensa perään ja tuomitaan ihmisiä omituisesta näkökulmasta tarkastellen. 

Kiitos, että olet itsestäänselvyyteni ! - Ajatuksia parisuhteesta 
- Olen aina inhonnut sitä asennetta, että läheisissä ihmissuhteissa pitäisi toimia kuten liikekumppanuuksissa, kylmästi punniten!


Elokuu

Karin Fossum, Mielidekkaristini 
- Fossum kuvaa rikosten uhreja ja tekijöitä niin että molempien puolesta itkettää. 

Kotkaniemi-foorumi ke 7.8.2024 - Rajamaa uuden äärellä, keskusteluja turvallisuudesta 
- Tärkeä tapahtuma, jonne toivon pääseväni tulevana kesänäkin. 


Syyskuu

Karin Smirnoff, Sokerikäärme 
- Persoonallinen tyyli, smirnoffilainen maailma.

Joensuun kirjallisuustapahtumassa 2024, osa I: Hyvää makua ja ystävyyttä 
- Minun vuoteni tärkeimpiä tapahtumia, jo perinne. 


Lokakuu

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä 
- Statovci on harvinainen lahjakkuus.

Ajatuksia sunnuntaina 27.10.24 
- Istanbulin matka sai tarkastelemaan elintasoeroja. 

Marraskuu

Jon Fosse, Aamu ja ilta 
- Niin kaunista, Fossen tekstin kauneus on sen niukassa painavuudessa.

Nämä kirjat on hyvä lukea, koska... 
- Adania Shibli kertoo palestiinalaisten ja Anna Soudakova valkovenäläisten sorrosta ja sorron historiasta.   


Joulukuu

Opettajuudesta 
- Vierailin Sippolan koulukodissa ja mietin, miten paljon lasten vaikeuksien ymmärtämisessä on kehitytty ja miten lapsia pitäisi auttaa jo paljon aiemmin, jolloin heillä olisi paremmat eväät elämään.

Tuhat ja yksi blogitarinaa 
- Kirjablogit, se alkuperäinen (myös paras, eikö vain?) osa kirjasomea. 

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja, joista en ole kirjoittanut blogissa. Viime aikoina tällaisia ovat olleet mm Sissi Kuntsin Klo 17.23, Helmi Kekkosen Liv!, Irene Zidan Isäni appelsiininkukkien maasta ja Markku Pääskysen Elektra.


Ulkona on kaunista, pakkasta noin -5 astetta. Sanomalehtiä ei ilmestynyt tänään. Huomenna pitäisi siis tulla kolme Hesaria, myös sunnuntain ja eilisen, joita ei jaettu, koska Kosari (Kouvolan Sanomat) ei ilmestynyt paperisena noina päivinä. Ehkä alennun lukemaan lehtiä ruudulta.
Aamukahvi ilman sanomalehtiä ei ole oikea aamukahvi. Luin sitten Suomen Kuvalehden kulttuurijuttuja.
Pysähdyin miettimään Helmi Kekkosen 'Aiotko kirjailijaksi' -esseen kohdalla. Kekkonen kertoo, miten vähän ja yhä vähemmän kirjailija saa työstään ja miten kustantamoiden työntekijät sen sijaan ovat hyvin palkattuja. "Samaan aikaan kustantamoissa työskentelee brand managereja, assistentteja ja sosiaalisen media tuottajia monen tuhannen euron kuukausipalkalla, tekemässä työtä, jota ei olisi edes olemassa ilman kirjailijoita."
Kekkonen kysyy, eikö jotain ole vialla, kun kirjailija, alkutuotteen tekijä, on suurin häviäjä kirjan myyntiketjussa.
Mieleeni tuli kolme pointtia:
1. Miksi sitten kirjailijoiden odotetaan itse markkinoivan kirjojaan somepalveluissa, jos kustantamoilla on tähän tehtävään palkattuja henkilöitä?
2. Digiajan ilmainen kirjojen kuuntelu pitäisi lopettaa ja kuuntelustakin periä kunnon maksu.
3. Julkaistaanko meillä liikaa uusia suomenkielisiä kirjoja? Toivoisin huonojen esikoiskirjojen sijaan lisää hyviä käännöskirjoja. 

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja 
vierailulla kirjastosta hyllyssäni

Katselin blogini tilastoja ja huomasin, että merkkipäivähän tässä on: tämä on 1001. blogijuttuni!
Tuhat ja yksi yötä -kokoelman kehyskertomuksessa prinsessa Šeherazade kertoo kuningas Šahryārille jännittäviä tarinoita joka yö tuhannen ja yhden yön ajan välttyäkseen teloitukselta. Aiemmat vaimonsa kuningas on surmannut heti hääyön jälkeen. Prinsessa jättää viisaasti illan tarinansa jännittävään kohtaan, joten kuninkaalla on mitä odottaa, ja jospa hän sillä välin myös kiintyy viihdyttäjäänsä.  Tämä kirja kertoo kirjallisuuden voimasta. 
Minua ei ole kuolema uhannut. En ole kirjoittanut henkeni edestä vaan kirjoittamisen ilosta ja kiinnostavien keskustelujen toivossa. Niitä olen saanutkin ja olen siitä kiitollinen. 
Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin muutaman kerran tuntenut turhautumista ja miettinyt, jatkanko blogia vai en. 

Aloitin blogini maaliskuussa 2013. Olin käynyt lukemassa poikani esikoisteoksesta Musta timantti kirjoitettuja kivoja blogiarvosteluja ja ryhtynyt miettimään, että jotain sellaista voisin itsekin kirjoittaa, olinhan jo vuosia kirjoittanut lukupäiväkirjoja vihkoihin.
Aluksi luulin kirjoittavani vain kirjoista ja muusta kirjallisuuteen liittyvästä, mutta koskaan en ole tehnyt mitään selkeää linjausta. Olen blogini nimen mukaisesti keskittynyt joskus enemmän kirjoihin joskus mietteisiin. Ajankohtaisissa ilmiöissä on usein sellaista, josta on aivan pakko kirjoittaa. 
   
Blogiperiaatteitani on ollut epäkaupallisuus ja pakottomuus.
En mitenkään pystyisi kirjoittamaan kaikista kirjoista mitä luen. Kaikistahan ei ole mitään kirjoitettavaa, ja mistä aika kaikkeen. Jotkut blogikaverini kirjoittavat kuun loppuun koosteen sen kuukauden aikana lukemistaan kirjoista, oli niistä sitten ehtinyt kirjoittaa tai ei. Sitä en ole itse hoksannut, olen kyllä kirjoittanut itselleni muistiin bloggaamattomien kirjojen nimiä, jos olen muistanut. 
En ole kokenut blogiani henkilökohtaiseksi lukupäiväkirjaksi, vaan pikemminkin osaksi bloggareitten ja muitten blogijuttuja lukevien lukupiiriä, jossa aika ajoin herää kiinnostavia keskustelun aiheita, kirjallisuudesta ja muusta.
Pidän kommenteista (ihmettelen, että ne eivät kaikille ole tärkeitä) ja käyn itsekin siellä täällä kommentoimassa.
Olen nauttinut keskusteluista monissa fantastisen upeissa, persoonallisissa blogeissa ja joistakin olen oppinut paljon kirjoittamisesta. Kiitän!

Osa kirjaston kirjanmerkki&infolipuketta. 
Kiitos kirjastolleni upeasta tarjonnasta ja omatoimiajoista,
jotka mahdollistavat käynnit iltaisin ja viikonloppuisinkin. 

Mitä tarkoitan epäkaupallisuudella? En ota blogiini mainoksia enkä ota vastaan juurikaan ilmaisia kirjoja. Pieni varaus tässä siksi, että tein viime syksynä kokeilun. Pyysin kymmenkunta kirjaa eri kustantamojen tarjouksista. Siinä kävi juuri kuten olin epäillyt: kirjoitin ehkä kahdesta.
Jos sitoutuisin kirjoittamaan kirjoista, joita en ole lukenut, niin minähän olisin töissä! Enhän voi tietää, sytyttääkö kirja kirjoittamisen tarvetta.
Kirjoja saan enemmän kuin tarpeeksi kirjastosta. Kun teen kirjastovaraukset ajoissa, saan aivan uutuuksiakin heti niiden ilmestyttyä.
Arvostan kirjoja, enkä halua niiden kasautuvan kotiini. Olenkin ajatellut, että ostaisin itselleni enää vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut ja kokenut huikean hyviksi. Sellaisia saattaa olla blogivuoden aikana pari kolme. Englanninkielisiä ei aina kirjastosta saa, niitä ostan useammin.
Pienkustantamoissa kirjojaan julkaisseiden ja omakustannekirjailijoiden kohdalla olen tehnyt muutaman kerran blogivuosieni aikana sen ratkaisun, että otan vastaan arvostelukappaleen, mutta kun tarkemmin ajattelen niin juuri heidän kirjansahan minun pitäisi ostaa, koska he tarvitsevat tukea. 
Kuka niitä kirjoja ostaa, jos me kirjaharrastajatkaan emme?
Ja mistä ihmeestä on tullut se käsitys, että lukemisen pitäisi olla ilmaista? Ei mikään muukaan harrastus ole!

Toinen uusi asia ilmaiskirjakokeiluni lisäksi on se, että liityin Instagramiin ja olen vienyt linkkejä kirjoituksiini sinne. 
Pidin siitä ajasta, jolloin kaikki kirjojen ystävät, jotka halusivat kirjoittaa ja keskustella kirjoista yhteisöllisesti, pitivät kirjablogia. Se on mennyttä, nyt puhutaan kirjasomesta ja julkaistaan sama tai eri juttu kirjablogissa, facebookissa, kirjagramissa, kirjatokissa ja jopa youtubessa. 
En ole oikein jaksanut perehtyä kirjagramiin, vaikka siellä olenkin haahuillut. Olen vain lukenut joitain kirjoituksia ja klikannut niitä sydämiä, joilla siellä kerrotaan, että kävin täällä. Nopeus näyttää olevan siellä valttia. 
Olen myös ajatellut, että liika on liikaa, kaikki pursuilevuus, kirjapinojen esittely yms. vain häiritsee minua.
Mieluummin luen kirjoja kuin kirjasomea. 

Blogi on mielestäni kirjoitusalustana ylivertainen noihin muihin somealustoihin verrattuna, koska blogissa voi käyttää kirjoittamisen tehosteita, tummennoksia, kursiivia jne ja kuvittaa kirjoitustaan. 
Tietenkin on hyvä, että kirjoista puhutaan ja niitä pidetään esillä monella tapaa kirjallisesta blogiesseestä Tiktok-videoon, jossa kirja nostetaan esiin ja näytetään peukkua. 

Kirjaesittelijöissä ei tietääkseni ole ammatti-influenssereita, jotka saaavat palkkaa siitä, että esittelevät tuotteita. Kustantamot eivät tarvitse tällaista ammattikuntaa, koska kirjailijat mainostavat itse omia kirjojaan somekanavillaan ja kirjasomen ihmiset tekevät sen rakkaudesta kirjoihin. 

On ymmärrettävää, että joillain nuoremmilla bloggareilla tai muualla kirjasomessa näkyvillä ihmisillä on haaveena, että heidät löydettäisiin sieltä kirjalliselle uralle. Näin on tapahtunutkin muutaman kerran, kustantamo on napannut kiinnostavaa somekanavaa ylläpitäneen ja hän on saanut kustannussopimuksen.
 
Minusta kirjabloggarina parasta on ollut juuri tämän aktiviteetin vapaus ja "hyödyttömyys", rahallamittaamattomuus.

Jossain vaiheessa muutaman vuoden bloganneena mietin, että blogikirjoitteluhan on hyvää harjoitusta oman muistelmateoksen kirjoittamiseen. Vieläkin on mielessä kirjoittaa lapsilleni kirja, joka koostuisi tuokioista elämässäni. En vain tiedä, olenko saanut tarpeeksi harjoitusta. Riittääkö tuhat ja yksi kirjoitusta ja 70 vuoden aikana lukemani kirjat? Riittääkö puhti? Uskallanko?
Ehkä alan harventaa näitä kirjoituksiani ja jättää sille muulle kirjoittelulle (jollekin) tilaa, ehkä alan kirjoittaa toisenlaisia päivityksiä elämästäni, ehkä... saa nähdä, mihin blogitieni vie. 

Pari mietelausetta lienee hyvä lopetus tämänkertaiselle 

Mitä tulee hyviin kirjoihin, niin merkittävää ei ole se, kuinka monta niistä voit käydä läpi, vaan se, kuinka moni niistä käy lävitsesi.
(filosofi, kirjailija Mortimer J. Adler)

En kykene nukkumaan, jollen ole ympäröity kirjoilla.
(argentiinalainen kirjailija Jorge luis Borges) 

Tämän kirjoitukseni kuvat ovat joskus aiemmin käyttämiäni. Kävin nostalgisesti läpi blogijuttujeni kuvia, ihan kuin olisi vanhoja perhekuvia katsellut.

Minulla on useampia lukevia pikkutonttuja.
Nyt niitä on taas aika nostaa esiin.

Päivän paras XII

 

Taavetin koulun pääty. En löydä seinämaalauksen tekijän
nimeä, mutta muistan nähneeni teoksen nimen Lukupuu.
Toivon, että tekijä olisi signeerannut tämän kauniin
maalauksensa.
Leena Pukki, Unelmia - kiitos kommentoija nro 1.
Unelmia onkin hyvä nimi.  

Siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan kohta ihmisiä. 
- Heinrich Heine, 1821

Lueskelin kirjoihin liittyviä aforismeja. Yksi paljon siteerattuja on Heinrich Heinen erääseen näytelmäänsä sijoittama pahaenteinen lause kirjojen polttamisesta. Pahaenteinen siksi, että natsiaate oli kytemässä ja pian Saksassa jo poltettiinkin valtaan nousseiden mielestä vääräoppisia kirjoja ja rakennettin polttouuneja ihmisten "eliminoimista" varten.  

Tällä hetkelllä venäläiset tunkeutujat polttavat Ukrainasta valloittamillaan alueilla ukrainankielisiä kirjoja, jopa lasten koulukirjoja. He myös räjäyttävät kustantamoja nopeuttaaksen kansanmurhaa hävittämällä alueen omankielisen kirjallisuuden julkaisumahdollisuuden.
Miten röyhkeää  ja miten pikkusieluista!

Eräänlaista pikkusieluista kirjarovioiden rakentamista, ei noin konkreettista, on meillä harrastettu turhanpäiväinen kirjojen ja muun taiteen cancelointi jonkin tämän hetken asenneilmapiiriin sopimattomaksi katsotun aiheen, sisällön tai tyylin vuoksi.
Se on salavihkaista vallankäyttöä, jonka haittoja ei helposti huomata. Sillä rajoitetaan ja ohjaillaan kirjailijoita (ja muita taiteentekijöitä), minkä seurauksena me saamme vähemmän ja yksipuolisempaa luettavaa.
Toinen kapeuttava tekijä kirjojen osalta on se, että niiden toivotaan sopivan äänikirjaformaattiin.  
Minä lukijana toivon saavani lukea monipuolista kirjallisuutta kansien välissä. Pystyn itse tekemään valintani, eikä minua häiritse, jos kirjassa sanotaan ruma sana niin kuin se on tai siinä on mielipiteitä joita en kannata tai monimutkainen rakenne. Päinvastoin, kaikki haastava ja ärsyttävä virkistää ja panee aivosolut toimimaan.  

"Miten pidän hauskaa? No kirjoittamalla, kirjoittaessani minulla on aina hauskaa."
- Sofi Oksasen vastaus Kotiliesi-lehden toimittaja Riikka Lehtovaaralle kysymykseen siitä, miten hän irtautuu töistä ja pitää hauskaa.


Toivotan hauskoja lukemis- ja kirjoittamistuokioita meille itse kullekin tämän pyhäinpäivän aikaan!

Meillä sataa isoja lumihiutaleita. On kiva sytytellä kynttilöitä ja eläytyä talveen ja joulun odotukseen. 
Olen kirjoittamassa blogijuttua Oksana Vasjakinan romaanista Aro. Pidän hauskaa kirjoittamalla.
Suunnitelmissa on myös käydä katsomassa Mielensäpahoittajan rakkaustarina. Aiemmat Mielensäpahoittajat nähneenä olen kiinnostunut siitä, miten Heikki Kinnunen toteuttaa jörrikän sulamisen rakastumaan.

Pajtim Statovci, Lehmä synnyttää yöllä

Tiedämme että on laimeita kirjoja ja on väkeviä kirjoja. Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä on väkevä kirja.
Se on samalla tyylillä kirjoitettu romaani kuin hänen aiempansakin paitsi että tyyli on tässä hioutunut yhä ilmaisuvoimaisemmaksi.
Jotkut kohtaukset ovat kuin pyörremyrskyjä, jotka riepottelevat lukijan mukaansa. Nuo kohtaukset nousevat yhä uudelleen mieleeni kuin elokuvassa nähtyinä ja tiedän, että en unohda niitä koskaan. Ensimmäinen tällainen on heti aluksi, kun lehmä synnyttää ja kaikki ei mene kuten pitäisi. Lehmän poikimista ovat seuraamassa pieni poika ja hänen julma isoisänsä. 

Katselin taannoin televisosta Paul Austerin haastattelun, jossa hän sanoi, että proosan rytmi on askelluksen rytmiä ja että hänellä on tapana nousta vähän väliä kirjoittamisen lomassa kävelemään ja niinpä hänen kirjoissaan on Auster-askelluksen rytmi. Tämä kuulostaa loogiselta.
Eikö voi siis myös ajatella, että lukija uppoutuu sellaiseen proosaan jonka rytmi/askellus käy yhteen hänen omansa kanssa. 
Minä luin Statovcin romaanin tekstiä niin vaivattomasti, etten edes huomannut kuin vasta sata sivua luettuani, että kirjassa on jopa parin sivun mittaisia virkkeitä ja pisteiden sijaan on pilkkuja. Hoksaaminen tapahtui, kun ajattelin, että tästä kohtaa otan blogijuttuuni sitaatin ja missäs se virkkeen alku onkaan. 
Kulttuuricocktail-ohjelmassa Statovcilta kysyttiin erikoisesta välimerkkien käytöstä ja hän sanoi, että se kertoo kaoottisesta tilanteesta jossa maahanmuuttaja elää, kodittomuudesta, jota hän tuntee kun ei kuulu enää sinne mutta ei tännekään. 

..., ei muka mitään kerrottavaa, äitini ärähtää, miksi pitää miettiä niin paljon, miksi pitää olla viesti, eikö riitä, että kirja kertoo esimerkiksi siitä että äiti ja poika matkustavat yhdessä kotimaahansa ja viettävät aikaa yhdessä, eikö sellaista kirjaa muka ole kukaan kirjoittanut, äitini ihmettelee, miksi et kirjoita lisää näistä ihmistä, no, miksi et, katso ympärillesi, typerys, katso keitä tuossa kaatuvassa talossa asuu, ja tuossa, ja tuossa, hän osoittelee kimmastuneena edessämme olevia rakennuksia, no, mitä, katso noita vinoja kattoja ja sortuneita seiniä,... 

Kirjassa on nykytaso ja muistelun taso. Nykytaso kulkee numeroiduin luvuin ja muistoteksteillä on otsikot. Päähenkilön nimi Kujtim merkitsee muistia. 
Muistot ovat vuodelta 1996, jolloin  Kujtim oli kahdeksanvuotias poika ja kolme vuotta myöhemmältä ajalta, jolloin hän jo tajusi vähän enemmän asioita.

Vanhemmat vievät perheen kesäksi isovanhempien luo Kosovoon ja kesäloman jälkeen taas Suomeen, jossa he asuvat pakolaisina. Molemmissa muistoissa on hurjia asioita, varhaislapsuudessa myös sellaista lähes unohtunutta, mikä vaivaa aikuista Kujtimia, aiheuttaa syyllisyyttä, häpeää ja itsetuhoisuutta.

Nykytasossa äiti ja kirjailijapoika ovat käymässä entisessä kotimaassa, jossa viha albaanien ja serbien välillä kytee edelleen. Kujtim yrittää selvittää, mitä hänelle on lapsena tapahtunut. Mikä on totta ja mikä kuviteltua?  Mielikuvitus on se, minkä avulla hän on kestänyt kaiken rujouden ja väkivallan, mutta se myös hämärtää muistoja.
   
Vastauksia etsiessään Kujtim alkaa kirjoittaa kirjeitä kuolleelle isälleen. Nämä kirjeet sisältävät isän ja pojan välillä vallinneen vihan tarkastelua ja rehellistä pohdintaa Kujtimista kirjailijana. Kirjallisuupohdinnat ovat kiinnostavia, mm. Kujtimin mielipiteet nykyään niin yleisestä omasta elämästä kirjoittamisesta ja monista odotuksista joita kirjailijalle asetetaan.    
Olisinko yhtä onneton kuin nyt olen, mietin usein, jos en kirjoittaisi sinua pois - sana kerrallaan tätä uhkaa, tätä pysyvää yötä loitommas.

Statovcin huumori syntyy karnevalisoivasta liioittelusta, joka myös terävöittää asioita. Oman äidin ja sukulaisten tietämättömyys, köyhän perheen ilkkuva kiittämättömyys hyväntekijöitään kohtaan, isän perusteeton rehvastelu sukulaisilleen perheenjäsenten saavutuksista Suomessa ja moukkamaisen opettajan islamkauhu on kuvattu niin hykerryttävästi, että lukijan on palattava lukemaan uudelleen parhaita paloja, mutta vasta kirjailijan vimmaiset haukkumiskirjeet kustantajalleen ja muutamille julkisuuden alan henkilöille saavat nauramaan ääneen.
Aloin kannustaa kirjailijaa puoliääneen:"Sillä lailla, anna palaa Pajtim!" Kujtim siis - mutta kyllä myös Pajtim.
Statovci on julkisessa käyttäytymisessään niin kohtelias ja hyvätapainen, teksteissään hän on rohkea ja kriittinen.
Ehkä tässä kohtaa on syytä mainita, että tämä kirja ei ole autofiktio. Sitä genreä Kujtim pitää pöyhkeänä ja vastenmielisenä ja kysyy, eivätkö kaikki kirjat ole kirjoittajansa omaelämäkertaa. Henkilökohtaisuuden painottaminen tekee vain kaikesta liian mustavalkoista ja yksinkertaista.

Statovci ansaitsisi tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon.   

Vielä eräs tärkeä piirre, mitä aina etsin kirjoista, kauneus. Sitä Statovcilla on. 

Äitini ei vastaa mitään, ei edes liiku, mutta hän on hereilllä, painavana kuin vetovoima, ja kuuntelee, ja minä olen kevyt, pala avaruutta johon vierähdän vuoteeltani kuin heinäkasaan, lasillinen yön valtamerestä jossa uin läpi tajuntani unia, ja olen lapsi taas, ennen muistia ja mielikuvia, moitteeton ja kirkas ja viaton, ja niin nukahdan, ja kun herään, aamu on vielä kaukana, ja minä nousen levänneenä ylös ja näen äitini takaraivon ikkunasta, hän istuu terassilla ja itkee, ja hänellä on edessään pino papereita, kirjeet kuolleelle isälleni. 

Vielä linkkejä aiempiin Statovcin kirjoista kirjoittamiini juttuihin, pääset juttuun klikkaaamalla kirjan nimeä: 

Kissani Jugoslavia, Statovcin esikoinen ja HS:n esikoiskirjapalkinnon saaja vuonna 2014. Kirjoitin siitä aivan liian vähän, vallankin kun se on on tämän uusimman jälkeen tähän astinen suosikkini Statovcin kirjoista. 
Tiranan sydän, ilmestyi vuonna 2016. Vaikutuin aiheesta ja huikeasti kuvatuista tilanteista, mutta pidin rakennetta turhan koukeroisena. 
Bolla, 2019, taas tärkeitä teemoja ja kaunista kieltä, vaikkakin minua häiritsi muutama kömpelö lauserakenne (mielestäni, älköön kukaan toista mieltä oleva siis loukkaantuko - kokonaisuus ehjä ja koskettava).

24.10.

Olin lukenut jostain, että albanian kielessä 'kujtim' merkitsee muistia. Mieleeni juolahti tarkistaa, onko sanalla 'pajtim' myös merkitys, kyllä vain: sovinto. Muisti ja sovinto, nämä ovat esillä kaikissa Pajtim Statovcin tähän asti julkaistuissa teoksissa. 

"Tuhat vajalikku asja" ja muuta Tartossa koettua

Valitsin juttuni nimeksi tarttolaisen sekalaista tavaraa myyvän kaupan nimen, tuhat tarpeellista tavaraa. 

Kauppa sijaitsi aivan Dorpat-hotellimme vieressä osana maalaistoria, josta jotkut suomalaismatkailijat näyttivät ostavan tuliaisiksi Suomeen mm. erikoisempia pensaita ja kukkia. Kaupassa oli hyviä ortopedisia pohjallisia, ihan yhtä hyviä kuin suutarin juuri minun jalkaani muotoilemat ja kymmenen kertaa kalliimmat pohjalliset. Ostin myös suloisia palasaippuoita, Suomesta kun saa nykyään lähinnä vain nestemäisiä.

Tartto on yksi tämän vuoden Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Tapahtumia on runsaasti. Meidän reissumme aikana oli Suudlev Tartu, Suuteleva Tartto. 

Raatihuoneentorilla esitettiin parin päivän ajan ennen pääkonserttia parhaita euroviisukappaleita koko Euroviisujen historian ajalta. En ollut muistanutkaan, miten kauniita lauluja oli mennävuosina. Ne toimivat kivana lounasmusiikkina, kun Tartossa, kuten meilläkin, kesä tuli yllättäen jo toukokuun puolivälissä ja saattoi syödä ulkopöydissä. 
Hevoskastanja, omenapuu, tuomi, kirsikkapuu ja syreeni, kaikki olivat juuri puhjenneet kukkaan. 
Odottelimme jonkin aikaa ilmaisen ulkoilmakonsertin pääesiintyjää Conchita Wurstia (Euroviisu-voitto 2014, Rise Like a Phoenix), mutta emme jaksaneet seistä, vaan lähdimme kävelemään joen rantaan ja katselemaan ihmisiä.

Suutelevat ylioppilaat -patsas, Suudlevad tudengid, on Raatihuoneentorin keskipiste. Nyt se oli  esiintymislavan sisällä aika ajoin kauniisti valaistuna ja jopa sadetta tehosteenaan. Patsaan taustana on tarina rakastuneista opiskelijoista, jotka suutelivat sateessa ukkosilmalla toivoen, että juuri se ihana hetki jatkuisi ikuisesti, ja niinpä salama iski heihin ja he jäivät siihen hetkeensä kivipatsaiksi. 

Lauantaina oli ilmainen pääsy kaikkiin museoihin, ja lelumuseolla, Tartu Mänguasjamuuseum, oli juhlavuosi, 30 vuotta. Kaupungin läpi kulki iso kulkue, joka julisti lastenkulttuurin tärkeyttä. Kulkueessa oli tuttuja satuhahmoja, kärjessä Intiaanipäällikkö. Suomessa tätä hahmoa ei tietenkään voisi olla, koska tietyt nipottavat tahot syyttäisivät juhlijoita kulttuurisesta omimisesta. 

Kävimme järjestetyllä sightseeing-ajelulla inspiroivan Reet-oppaan johdolla. Reetillä oli kiva stand up -koomikon tyyli vitsailla neuvostoajan systeemeistä, niin ettei heti tajunnutkaan. Syytä katkeraan huumoriin tarttolaisilla kyllä onkin, kaupunki oli täysin suljettuna muulta maailmalta 50 vuotta, koska siellä oli sotilastukikohta lentokenttineen.

Supilinnin taloja

Supilinn, oikealla hammashoitola

Tarton kaupunginosat ovat moninaisia. Kannatti mennä opastetulle kierrokselle, koska siellä sai niin paljon tietoa.     
Karlova on maailman isoimpia puujugend-tyylin kaupunginosia. Alueella on noin 400 puutaloa ja useita tunnelmallisia vanhoja kahviloita alkuperäisessä 1800-luvun asussaan. 
Tammelinnan kaupunginosassa on toinen toistaan kauniimpia, eri tyyleillä rakennettuja taloja isoine puutarhoineen, osa funkkista, osa jugendia ja osa Heimat-tyyliä. Moninaisuus viehättää.
Supilinn on entinen työläiskaupunginosa. Nykyään alueella on kivaa katutaidetta. 

Tartto on Tallinnan jälkeen Viron toiseksi suurin kaupunki ja tunnettu kulttuurikaupunki. 
Tarton yliopisto on perustettu jo 1632. Siellä on nykyään noin 10 000 opiskelijaa, joista tuhat ulkomailta, Suomesta parisataa.
Kävimme monissa museoissa ja Vanemuine-teatterissa katsomassa modernin sovituksen baletista Romeo ja Julia. Minä olisin kaivannut hieman enemmän perinteistä balettia, mutta esitys oli kyllä kiinnostava näinkin.   
Tietenkin kävimme kirjastossa ja kirjakaupoissa. 
Tavarataloissa oli kirjojen kierrätyspisteitä. 

Tasuta raamatud = Ilmaisia kirjoja

Pieni, kiva kohtaaminen Emajoen uimarannan liepeiltä. Kaksi pikkupoikaa tappeli kiivaasti haukkuen tosiaan venäjäksi. Miehessäni heräsi sovittelija ja hän meni toppuuttelemaan poikia viroksi. Pojat lopettivat heti ja toinen ojensi kyynelehtien vääntyneitä uimalasejaan, vaihtoi kielensä viroksi ja selitti itkunsa seasta: "Tegi mu prillid katki."

Emajõgi antaa kaupungille tunnelmallista joenrantatunnelmaa. Tartto olisi paljon tylsempi kaupunki ilman sitä. 

Hauskassa tornitalossa on kahdessa alimmassa kerroksessa 
toimisto- ja liiketiloja ja ylemmissä kerroksissa 85 asuntoa.

.

Varo vihaista varista!
Kunpa ongelmat olisivat aina tämän kokoisia.

Kavitieteellisen puutarhan laitamilla, kuva: Ume

Repalereunainen tulppaani kasvieteellisestä puutarhasta
Kuva: Ume

Juttusilla Oscar Wilden ja Eduard Vilden kanssa
Patsaan tekijä on T. Kirsipuu 1999

Tämmöinen kuvakimara Tartosta sekä jotain, mitä muistan Reetin kertoneen. 
Innostuin Baltian kaupungeista, seuraavana ehkä Riika joskus syksyllä.  

Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Kirjallisuudesta, purevasti ja huolestuneesti

Henri Matisse, Liseuse sur fond noir, 1939
Center Pompidou Malaga 2023

Tiesitkö, että kirjailijoiden niukat tulot ovat jyrkässä laskussa, vaikka kirjoja luetaan paljon.
No, niitähän ei lueta vaan kuunnellaan. Kaunokirjailija saa keskimäärin 0,53 euroa per kuuntelukerta, tietokirjailija vielä vähemmän, 0,43 euroa. Sama laitteilta luetusta e-kirjasta. Painetun kaunokirjan tuotto taas  on 2,68 euroa ja tietokirjan 3 euroa. 

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n teettämän tutkimuksen mukaan kaunokirjailijan vuositulo kirjamyynnistä oli vuonna 2018 keskimäärin 2294 euroa, nyt enää 1713 euroa. Pudotus on 25 prosenttia viidessä vuodessa, tietokirjailijalla peräti 45 prosenttia, viisi vuotta sitten 1111 euroa ja nykyisin 606 euroa. 
Melkoisia lukuja! 

Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen esseekokokoelmassa Sinä riität: lopunaikojen opas, sivallellaan sinne tänne ajan ilmiöihin kirjallisuuden kenttää unohtamatta. Nimi "Sinä riität" on ironinen kannanotto terapia-aikakauteen, joka näkyy kirjallisuudessakin paitsi heppoisina tietokirjoina myös lukuisina kaunokirjoina, joissa kirjailija tarkastelee itseään ja omia tunteitaan.

Romaanit ovat kuitenkin joskus vaativia hankkeita, tarvitaan periaatteessa jotain muuta kuin itsensä erittäminen päiväkirjan sivuille. Siksi on vaivattomampaa tuottaa teoksia, jotka horjuvat omaelämäkerran, fiktion, päiväkirjan ja esseistiikan välimaastossa autofiktion mahtipontisina versioina. 

Jokainen influensseri, laulaja ja julkkisrikollinen haluaa ja usein myös saa oman kirjan, mikä on sinänsä ymmärrettävää, ovathan lapset aina halunneet tehdä omia lehtiä poneista, hamstereista ja muista itselleen tärkeistä asioista. 

Viime vuosina viimeisetkin turhat kynnykset asiantuntijuuden tieltä ovat poistuneet, kun kirjoja on ruvettu tekemään suoraan äänikirjoiksi: se on kovin kohteliasta toimituksiakin kohtaan, ei täällä kellään ole aikaa lukea jorinoitasi, kerro puolitoistakertaisella nopeudella raiskauksestasi, raskaudestasi, rakkaudestasi, vanhempiesi muistisairauksista, häpeästäsi, siemensyöksyistäsi, meillä on nyt vähän kiire täällä kulttuuritoimituksessa, kun pitää soittaa unitutkijalle ja kysyä, saavatko lapset valvoa yöllä ja katsoa Käärijää.

Milloin kirjallisuuden arvoksi tuli se, että "lukiessa" voi samaan aikaan "tehdä jotain muuta",  kun aiemmin koko kirjan idea oli se, ettei lukiessa voi eikä tarvitse tehdä mitään muuta, voi olla tuntikausia tekemättä vittu yhtään mitään ja unohtaa olevansa olemassa.

Hei, hyvät lukevat ystäväni, se mitä meille tuotetaan riippuu siitä mitä me kulutamme. Miksi vaihtaa hyvä formaatti kirja johonkin muuhun?

Alkaako oikean hyvän kirjan tekemisestä tulla harrastus, jolla ei ansaitse mitään, kuten blogikirjoittelu tai josta joutuu lopulta jopa itse maksamaan kuten vaikka golf, joka on harrastajalleen melko tyyris harrastus. 

Mainitsemassani tutkimuksessa kerrotaan, että kaunokirjailijoista 47 prosenttia tekee muuta työtä ja kirjoittaa sen ohessa (yöllä!). Ihmettelen, että niinkin moni, 53 prosenttia, pystyy elättämään itsensä kirjoitustöillä.
Kirjailijoiden tulot koostuvat vähäisten myyntitulojen lisäksi apurahoista, kirjaston lainauskorvauksista ja kirjailijavierailuista. Jotkut pitävät myös kirjoittajakursseja opistoissa tai oman firman kautta.
 
Mietin millainen henkilö pystyy olemaan kirjailija ilman muuta työtä. Löydän seuraavat ryhmät:
1. Yksineläjä, joka tyytyy vähään ja turvautuu pahan paikan tullen sossuun ja ystäviinsä. 
2. Kirjailija, jonka töitä myydään paljon ja käännetään useille kielille.
3. Sellainen henkilö, jolla on hyvätuloinen, hyväntahtoinen, kirjailijan työtä ymmärtävä ja arvostava puoliso eikä isoa perhettä.
4. Kirjailija joka menee TV-visailuihin ja mainoksiin tai ryhtyy kirjainfluensseriksi  somekanavilla. Mutta nämähän ovatkin jo muuta työtä.
5. Vanhempi henkilö, joka on tehnyt hyvin palkattua työtä keräten rahaa unelmansa toteuttamiseen eläke-iässä tai jo sitä ennen, jos on saanut säästetyksi tarpeeksi. 
6. Henkilö, jolla on paljon perittyä omaisuutta, jolla voi kustantaa kirjailijaelämäänsä.

Uljas kolibrikukka (Strelitzia reginae)
kirjailijoille!
KIITOS!