Funtsailua vuoden vaihtuessa

DDR:ssä valmistettu lasten magneeteilla toimiva nukketeatteri
 hahmoineen, joista on moneen rooliin.

Me olemme jo menossa vuotta 2026, mutta Kiinassa vuosi vaihtuu tänä vuonna vasta 16. helmikuuta, jolloin siirrytään Käärmeen vuodesta Tulihevosen vuoteen. Kiinalainen uusivuosi on liukuva, sitä juhlitaan  21. tammikuuta ja 20. helmikuuta välisenä aikana.
Minusta syksy olisi looginen aika vuoden vaihtumiselle. Silloin lopetetaan kesälomailu ja siirrytään arkeen ja ankeampiin säihin. Sitten kestetään talvi, kuka mitenkin, ja sen perään siirrytään kevään kautta vuoden ihanaan huipennukseen, kesään. 

Viime vuosi oli maailmassa kauhea kuten tiedämme, ja sama jatkuu. Meillä Kymenlaaksossa on kuulemma jaettu painettuja pelastussuunnitelmia kotitalouksiin, meille ei ole vielä tullut. Suunnitelman saaneet ovat sanoneet, että eipä ole omana elinaikana tarvinnut moista syynäillä. 

Joulun aikaan tuntui hieman haikealta, kun ajattelin, että onkohan meillä viimeisen kerran oikea, tilattu joulupukki, koko se teatteri, jonka odottaminen saa jännitystä aikaan. Joka toinen vuosi olemme kaksin miehen kanssa ja silloin aatto on pukiton ja kaikin puolin erilainen. Kahden vuoden päästä, jolloin olisi taas porukkajoulu, pienin onkin jo aika iso. No, mutta kyllähän joulun tunnelmassa aina on joulupukkitaikaa, koska joulun satumaisuus (anteliaisuus, ystävällisyys, hyväntahtoisuus) on mielessä, ei puitteissa.

Toinen viime vuoden haikeista asioista on se, että ikäisiämme tuttuja on sekä menehtynyt että vakavasti sairaana. Kaiken lisäksi nuorillakin on ollut sairautta.  

Vuoden paras tapahtuma oli Joensuun kulttuuritapahtuma syyskuussa. Ensi syksyn teemasana tällä tapahtumalla on Ihme. Ihmeen hieno teema!

Tälle vuodelle minulla on suunnitelmissa jo jonkin verran teatteria, musiikkia ja näyttelyitä sekä kaksi matkaa.
Ensimmäinen niistä on toukokuussa, jolloin menemme mieheni kanssa Englannin luoteisosaan Devonin kreivikuntaan tapaamaan ystäväämme Dianaa, johon tutustuimme jo 80-luvulla, jolloin hän vieraili meillä hiihtolomalla ja me Englannissa samana kesänä. Sen jälkeen olemme tavanneet muutaman kerran meillä. Pienessä merenrantakaupunki Sidmouthissa vierailtuamme suuntaamme vielä Lontooseen muutamaksi päiväksi. 
Toinen matkamme on perinteinen aurinkomatka Marmarikseen syksyllä. Tuttu hotelli sijaitsee 20 metrin päässä merestä. Miten ihanaa käydä kellumassa aalloissa jo ennen aamiaista.

Alkukuvan nukketeatterissa on kahdet lavasteet, kätevästi pahviseinien molemmin puolin. Nukkeja siirrellään takaa näyttämön alta magneettipään sisältävillä sauvoilla. Yleisö istuu edessä. Lapsi, jolle on luettu paljon ja joka on nähnyt lastenelokuvia ja käynyt teatterissa, keksii näillä viidellä hahmolla ja kaksilla lavasteilla melkoisia tragedioita, komedioita ja moraliteetteja. 
Mietin, että tämä näyttämö voisi olla kuin kuva meidän elämästämme, jota erilaiset voimat ohjailevat: markkinavoimat, influensserit, algoritmit, hullut diktaattorit ja - kyllä - onneksi myös demokratia.

Toivon uudelta vuodelta rauhaa, niin vahvaa, että aseita voitaisiin takoa auroiksi - heh, utopiaa, tiedän. No, lievennän toivettani: sellaista rauhaa, että nyt kun varustaudutaan, niin niitä aseita ei tarvitsisi käyttää missään eikä kenenkään tarvitsisi kuolla narsististen valtiojohtajien laajentumishaaveiden takia.

Pysähdyin vuoden vaihtuessa tarkastelemaan kohta jo 13-vuotista blogiaikaani. Eniten on käyty lukemassa kirjoitustani Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (jos haluat lukea mitä olen kirjoittanut, niin klikkaa kirjan nimeä tässä ja muissa mainitsemissani kirjoissa). Kirjoitin Tuntemattomasta osana kirjabloggareitten Suomi 100 -juhlavuoden projektia, joka onnistui hienosti. Projekti ja tärkeä kirja ovat varmaan nostaneet tämän kirjoitukseni suosiota.
Sekä koko aikana että myös viime vuonna on luettu paljon juttuani Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja  ja kirjoitusta, jonka nimesin Vanhuus ei tule yksin. 
Kirja-arviotyyppisistä kirjoituksistani suosituimpia Tuntemattoman jälkeen olivat viime vuonna Joonatan Tolan Punainen planeetta ja Daniela Krienin Muldental. Koko blogiaikana suosituimpia ovat olleet Tuntemattoman jälkeen Heli Laaksosen Ykköne, Anja Snellmanin Antautuminen ja Ossi Nymanin Röyhkeys.
Näyttää siltä, että terveys, vanheneminen ja räväkkää keskustelua synnyttäneet kirjoitukset vetävät puoleensa lukijoita. Minä myös tykkään keskustella ja väitellä enkä ollenkaan pahastu eri mieltä olemisesta. 

Tällä haavaa minulla on luvun alla Fernanda Melchorin järjestyksessä toinen romaani Hurrikaanien aika. Luin ensin hänen kolmannen romaaninsa Paratiisin ja pidän sitä paljon kakkosta parempana. Jo toinen kirjailija, jolla huomaan valtavan kehityksen alun jälkeen. Terhi Törmälehdon esikoinen Vaikka vuoret järkkyisivät oli vielä jäsentymätön, mutta kolmas romaani He ovat suolaa ja valoa täydellisen mietitty. Kirjoittamalla oppii kirjoittamista, ja tietenkin myös lukemalla, ei mitenkään muuten.
Ja elämällä oppii elämistä.

Parhaan tietämäni elämänohjeen on lausunut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."
Eräs toinen järkevä ihminen, fiktiivinen sellainen, Alma Koskela (Täällä pohjantähden alla) on tiivistänyt elämänkokemuksensa näin: "Ei ole vielä aamutonta yötä ollut."

Kaikkia epätäydellistä itseään ja jo nyt hylättyjä uudenvuodenlupauksiaan harmittelevia saattaa lohduttaa August Pyölniitun huomio: "Ihmiset pitävät enemmän rakastettavista vioista kuin ikävistä hyveistä."
Minun ainoa uudenvuodenlupaukseni on antaa taas hiusteni kasvaa pitkiksi. 

Kaksi upeaa teosta ihmisen osasta

 

Luin kaksi tasokasta romaania joissa ihminen kuvataan oman aikakautensa armoilla hyvän ja pahan välillä tasapainottelevina olentoina, jotka elävät aikansa ja sitten katoavat.
Toinen on Pirkko Saision Passio ja toinen tämän vuoden Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin The Last Gift.

Saision kertomus alkaa 1500-luvun Firenzestä harhaoppiseksi määritellyn askeesimunkin hirttäjäisistä, kulkee läpi Euroopan vuosisatojen ylhäisön ja alhaison joukossa päätyen lopulta 1950-luvun Helsinkiin, jossa eräs identiteettinsä vaihtanut henkilö tulee tunnistetuksi.

Passio on kirja, jota on vaikea määritellä, koska se on niin... valtaisa, niin renessanssimaisen runsas ja upea.
Se on kirja, johon uppoaa täysin, jota ahmii ja jonka ei soisi loppuvan. 
Se on jännityskertomus, joka panee lukijan seuraamaan kultaa ja timantteja hehkuvan mauttoman korun kulkua hajotettuna, haudattuna, kyynelinä ikonissa, suolistossa salakuljetettuna, joskus omistajansa tuhoavana ja joskus pelastavana. Korun tai sen osasten omistajat elävät kukin järkensä, intohimojensa ja sattuman oikkujen mukaan. Aikakausi määrää, katsotaanko asioita taikauskon, uskonnon vai ihmistä suuremman ideologian läpi. Aikakausi määrää senkin, mitä kullalle ja timanteille tapahtuu.
Passio on tyylitaituruutta ja osaamista. Se on runollinen teos, jonka henkilökuvissa on sisältörikkaita määrittelyjä, kuten 'ylevöitetty kiima' ja 'ylpeä nöyryys'.
Passio on kimara pienoisromaaneja, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden.
Passio on päälle 700-sivuinen, mutta nopealukuinen, koska Saisio kirjoittaa ilmavasti. Saision tapaa kirjoittaa tekstinsä lyhyiksi kappaleiksi kutsutaan nykyään säetyyliseksi proosaksi.

- Mitä olette oppinut ojennusleireillä, Lidia Gavrilovna, Jelena Sergejevna kysyi. - Oletteko muuttunut ihmisenä?

Lidia Gavrilovna hymyili.

Jelena Sergejevna ei pitänyt Morozovan hymystä, ei ollut koskaan pitänyt.
   Hänen hymynsä oli lämmin, suorakin, mutta jollakin tavalla Morozova asettui hymyllään sen yläpuolelle, jolle hän hymynsä osoitti.
   Sitä paitsi hän siristeli oudosti silmiäänkin hymyillessään, niin kuin olisi antanut ymmärtää, että hänellä olisi paljon sanottavaa, eikä hän kuitenkaan sanoisi muuta kuin sen, mikä oli välttämätöntä.

- Olen oppinut leireillä, että todellisuudella on monet kasvot. 

Tämä Lidia Gavrilovna Morozovan kryptinen vastaus kysymykseen, johon olisi pitänyt vastata jollain opetetulla fraasilla, voisi olla koko laajan teoksen motto.
Tai sitten se lause, joka lopettaa kirjan ja loistaa siellä lopussa omassa yksinäisyydessään kuin yksi korun timanteista.

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta. 

Lidia Gavrilovnalla on uusi identiteetti. Hän oli kerran toinen ja hän voisi palata entiseen, mutta ei enää halua. 
Jäin miettimään tätä ja sitten jouduinkin jo palauttamaan kirjan. Ehdottomasti luen sen vielä uudelleen, tarkemmin. Tiedän, etten huomannut kaikkia viittauksia ja yhtymäkohtia eri tarinoiden välillä.
Olen joskus itsekin halunnut paeta, ravistaa kaiken raskaan päältäni kuin painavan takin ja aloittaa uuden elämän. Kuka ei olisi. Tiedän tuon houkutuksen, mutta entä jos astuu väärään laivaan... 

Ja tästä päästäänkin Gurnahin teokseen. Gurnah kuvaa Englannissa asuvan perheen, jonka molemmilla vanhemmilla on epäselvä muukalaistausta. Äiti Maryam on ollut hylätty lapsi, jota on siirrelty sijaisperheestä toiseen. Hän kertoo omaa tarinaansa lapsille Jamalille ja Hannalle sitä jatkuvasti muunnellen. Tytär, joka taustastaan kiusaantuneena käyttää nimestään muunnosta Anna, vaatii selkeyttä, mutta poika antaa äitinsä rönsyillä. 

When Jamal was on his own with his mother, he let her speak uninterrupted relishing the deliberate way she added depth to the picture, pausing to allow a forgotten detail to emerge, surprising herself with something she had forgotten to remember before. And Jamal did his best to make no challenge when he noticed any contradictions. He did not know then that stories do not stand still, that they change with new recollections and rearrange themselves subtly with every addition, and what seem like contradictions may be unavoidable revisions of what might have happened. He did not know this consciously, but he had an instinct for listening, which amounted to the same thing.

Maryam uskaltaa muistaa vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan vähitellen, kun taas hänen aviomiehensä Abbas kyllä muistaa kaiken, mutta vaikenee. Hän on paennut Sansibarista piiloutuen salamatkustajaksi laivalle ja viettänyt viisitoista vuotta valtamerilaivoilla ennen asettumistaan hiljaiseen perhe-elämään Norwichiin. 
Hän kertoo perheelleen elämästä laivoilla, mutta kuittaa sitä edeltävän elämänsä sanomalla, että hän on 'a monkey from Africa'.
Abbasin menneisyydessä on häpeällinen teko, josta hän ei saa kerrotuksi, kunnes on jo melkein liian myöhäistä.  
Salailu tekee Abbasista käyttäytymiseltään arvaamattoman, mitä vaimo ihmettelee. Abbas ei siedä vähääkään epäkunnioittavuutta itseään kohtaan. Maryam huomaa miehestään, milloin ollaan rajalla, jossa hänen katseensa kovettuu ja muuttuu julmaksi ikään kuin hän olisi jossain muualla. 
Lapsiin isän salaisuus vaikuttaa niin, että Anna/Hanna inhoaa kaikkea siirtolaisuuteen kytkeytyvää ja Jamal tutkii yliopiston lopputyössään afrikkalaista siirtolaisuutta Euroopassa. 

When I left there I did not know how much I was leaving behind. Wherever I wandered or came to live after that nothing was expected of me. I was a man without responsibility, without a purpose. Nothing was required of me. I would have wanted to explain that to you, how I had lost that place, and at the same time lost my place in the world.

Abbas ei osaa elää ilman menneisyyttään, kuten Saision Lidia. Hän kadottaa elämänsä merkityksen kieltäessään taustansa. 

Molempia kirjoja lukiessa ajattelin tv-haastattelua, jossa Anja Snellman painotti sitä, että ihminen on lavea ja epätäydellinen ja häntä on katsottava armollisesti. Nykyään on ilmapiirissä paljon tuomitsevuutta toisia kohtaan, ei niinkään itseä, ja ihmisen rajaamista jonkin ominaisuutensa ilmentymäksi. Me ihmiset olemme monenlaisia ja muuttuvia ja meillä on salaisuutemme, joita emme kerro edes rehellisimmissä autofiktioissa. Me ansaitsemme kaiken kunnioituksen ja arvostuksen toisiltamme vähättelyn sijaan. 

Kirjallisuuden Nobel on jaettu vuodesta 1901. Selasin palkittujen listaa ja löysin sieltä monta omaa mielikirjailijaani. Gurnah ei ehkä yllä heidän tasolleen, mutta pidän siitä, miten syvälle hän menee henkilöidensä tarkastelussa. Tansanialaissyntyinen Englannissa asuva Gurnah on paitsi kirjailija myös yliopisto-opettaja (englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori), ja kirjallisuuskriitikko, joka romaaneissaan käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttoa. 

Saisio on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä, tv-sarjoja ja jopa librettoja ja osallistunut elokuvakäsikirjoituksen tekoon. Hän on saanut paljon palkintoja, mm. Finlandian vuonna 2003 kirjastaan Punainen erokirja.
Jos kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnossa on tarkoitus palkita vuoden paras teos, niin minä olisin antanut sen tänä vuonna Saision Passiolle, joka on suuri kronikka, harvinaisen laaja ja kiinnostava teos.
Olen myös sitä mieltä, että Finlandia pitäisi olla kirjallisuusraadin, ei yksittäisen henkilön, päätettävissä kuten Nobel-palkintokin on. 

Vielä eräs Saision kirjan ansio: se säteilee huumoria ja elämäniloa.
Kirjan luettuaan tuntee olonsa virkistyneeksi ja inspiroituneeksi samalla kun ajatus viipyilee kuvatuissa tilanteissa. Ihana kirja!

Myös kirjan ulkoasu on harvinaisen kaunis. Elina Warstalle kiitos! Sähkökirjan lukijat ja kirjaa kuuntelemalla nautiskelevat eivät näe puhuttelevaa takakantta, ja myös kirjan selkämys on kaunis. Kuvaan ne tänne loppuun kun olen saanut kirjan joululahjaksi.

------------

28.12. Lupaus on lupaus:

Tässä tuo yllä olevasta kuvasta huonosti luettavissa oleva teksti.
Tästä se kaikki alkoi, syyllisyydentunnossa teetetystä korusta,
joka painoi niskaa 

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikealla serkkuni Helena pitelemässä kädestä 1-vuotiasta pikkusiskoani. Äitini oli ottamassa kuvaa ja isoveljeni juoksenteli jossain. Hän ei ikinä halunnut kuviin, joten hänestä on vähän kuvia. Ihan kuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan, vai enkö muista siksi, että muistaminen on liian kipeää. Nuorimman siskoni syntymä oli neljän vuoden päässä.  

Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi.
Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa. 

Olen saattanut lainata tätä kohtaa Michael Ondaatjen romaanista Divisadero ennenkin. Nyt se taas sopii siihen, mitä yritän sanoa. 

Lapsuus. Se tärkeä ajankohta, mistä niin monet elämäkerrat ja fiktiot ovat kertoneet, kaikki se mitä äskettäin lukemassani Anja Snellmanin romaanissa oli lapsuuden kaiuista meissä ja mitä viimeksi lukemani kirja, Kira Poutasen romaani Surun kartta, toi tähän aiheeseen lisää. Se mitä tiedän oman traagisia tapahtumia sisältäneen lapsuuteni vaikutuksista aikuisuuteeni. Sieltä tulee oman ajan tarpeeni ja tarpeeni kokea oikeudenmukaisuutta ja selkeyttä elämässä. Sieltä on myös turvallisuuden tarpeeni, jonka en soisi rikkoutuvan, enää. 

Surun kartta kertoo nuoren naisen kokemasta vaikeasta synnytyksestä ja sumuisesta elämästä vauvan kanssa, vanhan trauman puhkeamisesta, joka ei ole edes hänen itse kokemansa vaan ylisukupolvista solumuistia. 
Lähellä kuolemaa synnyttäessään käynyt nainen ei pääse kokemastaan yli. Hän hakeutuu erilaisiin terapioihin ja löytää asiantuntijan, kehoterapeutin, joka selittää, että juuri kehoon kohdistuva väkivalta herättää usein uudelleen eloon ylisukupolvisia traumamuistoja. Psykiatri on kiinnostunut naisen vanhempien ja isovanhempien elämästä, mitä siellä on tapahtunut. Onhan siellä tapahtunut, muun muassa sota ja isoisä, joka on ollut sotakokemustensa jälkeen arvaamaton ja väkivaltainen. Terapeutti sanoo, että on tärkeää  tarkastella ainakin kolmea edeltävää sukupolvea. 

"Miten muistot muka voisivat siirtyä eteenpäin ilman sanoja?"
"Niin... geeneissä on esimerkiksi hiusten- ja silmienväriä määrittävän DNA:n lisäksi niin sanottua ei-koodaavaa DNA:ta. Se määrittää lähinnä luonteeseen, tunne-elämään ja käytökseen liittyviä piirteitä",  terapeutti selittää. "Viimeaikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että tämä ei-koodaava DNA voikin olla merkittävämpää kuin on luultu. Se reagoi esimerkiksi stressiin ja ympäristötekijöihin ja antaa seuraaville sukupolville valmiuksia reagoida myöhemmin vastaavanlaisiin stressitilanteisiin."

Terapeutti selittää, että traumaattisilla kokemuksilla on kärsimyksen kieli, joka kulkee geeneissä eikä tarvitse mitään jaettuja tarinoita tuekseen. Traumoistahan ei usein kerrota sanojen tasolla ollenkaan, ei pystytä, koska aivojen puhekeskus lamaantuu äärimmäisessä tuskakokemuksessa lähes kokonaan. 
Myös trauman purkamisen pitää näin ollen tapahtua kehollisesti. 

Traumamuistoon liittyy toistamisen pakko. Sukupolvesta toiseen hakeudutaan tai joudutaan yhä uudelleen samanlaisiin tilanteisiin, niin kauan että kokemus saadaan korjattua. Tämä tapahtuu paitsi suvuissa niin myös kansakunnissa. 

Tämä teoria herättää paljon ajatuksia, joista ensimmäinen: juuri näinhän se on! Isäni ja isovanhempieni menetykset, puhumattakaan heitä edeltävien Mummun ja Tuffan elämästä, josta tiedän jotakin, jotkut oman elämäni vaikeat vaiheet, joita en avaa tässä ja omat lapseni ja heidän lapsensa, joista osa on jo nuoria aikuisia...  

Monet masennukset ja ahdistushäiriöt saattavat siis olla ukkien ja mummien vaiettuja kauhuja, näin yksinkertaistaen ilmaistuna.
 
Entä milloin Afganistan pääsee väkivallan kierteestä? Mitä covid-pandemia jättää jälkeensä meihin ja vielä syntymättömiin?

Raamatun Mooseksen kirjan kymmenen käskyn laissa varoitellaan, että Jumala kostaa pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä sopii kuvaamaan vertauskuvallisesti solumuistin toimintaa.

Tottahan hyvätkin tuntemukset siirtyvät kehossa. Minä esimerkiksi muistan olleeni hyvin rakastettu pikkulapsena. Muistan pitkät keinumiset Papan sylissä keinutuolissa, turvassa ja lämmössä, kiireettömyydessä. En pelkää kosketusta, vaan odotan siltä hyvää. Minusta tuntuu, oikeastaan minä tiedän, että lopulta kaikki menee hyvin.
Aivan toisinkin olisi voinut käydä, helposti, niiden menetysten jälkeen.
Onneksi solumuistiini siirtyi myös Mamman ryhdikkyys. Siinä sisumuija vailla vertaa! Hän menetti koko ensimmäisen perheensä, nuoren miehensä kansalaissodassa ja pojan, isäni velipuolen, talvisodassa, sen jälkeen samassa taloudessa elävän miniän ja pojanpojan ja joutui eläköityneenä emännäksi uudelleen. Kuitenkin hän hymyili hampaattomalla suullaan paljon, piti jöötä ja tarkisti vielä erittäin persoonallisin kysymyksin minunkin mieheni sopivuuden aviomieheksi.

Eräs ystäväni kysyi, mitkä vanhempien opetukset tulevat ensimmäisenä mieleeni. Hänellä tuli isästä mieleen sanonta "Pannaan töpinäksi!" ja äidistä se, että jos toinen tekee sinulle pahaa, niin vastaa siihen hyvällä.
Minulla tulee isästä mieleen seuraavaa: kyllä ihminen kestää, itteensä ei pirä korottaa ja pitää olla reiru (=reilu). Ei hän ehkä näitä teesejä sanonut, mutta ne välittyivät hänestä. Äiti kuoli niin aikaisin, että hänestä on jäänyt mieleeni vain rakkaus ja huolehtiminen.

Äitini oli ison sisarusparven viimeinen, yhdestoista, ja saanut nimekseen Hilja, koska hänen toivottiin olevan hiljaa eikä häiriöksi. Äidin kuoleman jälkeen isästä välittyi kärsimystä, sitä ennen hän oli iloinen ja poikamaisen vitsikäs. Yhdessä äidin kanssa he katselivat tiluksiaan ja tuumailivat, miten kukin meistä lapsista rakentaa itselleen talon niille maille, miettivät kuka minkäkin pellon laitaan. Muistan sen. 

Lukija, mieti - tai älä mieti pitkään - vaan ota se ensimmäiseksi mieleen tuleva: Mikä on vanhempiesi tärkein opetus sinulle, joko sanottu tai muutoin välittynyt?

Poutasen kirjasta voisi kirjoittaa niin paljon muutakin liittyen lapsen saamiseen ja siihen omituiseen olotilaan, mihin nainen joutuu, kun on täysin kiinni vauvassa. 
Kauniilla kielellä kirjoitettu, viipyilevän rauhallinen kertomus eräästä elämänvaiheesta. Suosittelen luettavaksi. Enemmän kirjasta löytyy muista blogeista.

Ja löytyihän sieltä vanhojen kuvien joukosta
kuva ihanasta äidistänikin.

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 

Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.
Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.

Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  

Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

. 

Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Ritva Hellsten, Orvot

Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä. 

Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004). 

Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.  

Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko. 
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan. 
Orvot on muistelmakirja  perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.

Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa. 

Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.

Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu. 

Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan. 
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti  kouluaineessaan  perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."

Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta. 
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan. 
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan. 

Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen. 
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi. 

Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.

Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?

Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.

Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.  

Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota.  Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva.  Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.

Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?

Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.  

    - MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
    Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt. 

Anja Snellman, Antautuminen

EksyjäErehtyjäPeittelijäUnohtujaKummajainen. NorkoilijaPedanttiTuijottelijaTörppöVammainenAutisti
EpäsosiaalinenEpävarmaEpäkelpoEpäluuloinen 
HäirikköSuunpieksäjäHuomauttelijaVanhojenkaivaja

Ylläolevat listat ovat lukujen nimiä Anja Snellmanin uudessa kirjassa Antautuminen. Näitä otsikkolistoja on noin 90, määrittelyjä täytyy olla päälle 500, koska niitä on myös muualla yksittäin ja listoina. 

Antautuminen on ilmavaa luettavaa, sujuvaa tekstiä, joka muistuttaa monessa kohdassa proosarunoa. Taattua, laadukasta Snellmania.

Neuvolan papereissa luki "ihmispelko". Se oli määre. Se oli yhtä kuin minä. Se sana kulki kanssani ensimmäiset elinvuodet. Siitä ei puhuttu kodin seinien ulkopuolella, mutta se mainittiin matalalla äänellä aina silloin kun minua oli ovikellon soiton tai postiluukun rapsahduksen jälkeen huhuiltu pitkään ja minut oli lopulta löydetty vessasta lavuaarin alta, tai olohuoneen ikkunalaudalta verhojen takaa, tai keittokomerosta kaapin perältä, tai eteisen nurkasta pitkien takkien alta seinää vasten painautuneena. 

Odotin paljon tältä kirjalta, koska pidin niin kovasti Snellmanin edellisestä elämäkerrallisesta romaanista Pääoma (josta kirjoitin täällä), ja tiesin hänen opiskelleen psykoterapiaa.

Luin kirjan lähes yhtä päätä yhden päivän aikana. Se on ilmavasti kirjoitettu ja ladottu, kuten jo edellä totesin. Pidän kirjasta ja en pidä. Olen hieman ristiriitaisissa tunteissa. 

Minusta tämä kirja muistuttaa listoineen runkoa, josta saisi seuraavalla kirjoituskerralla todella hyvän. 
Listoja on liikaa, jankuttava ja turhan itsekriittinen ote vieraannuttaa. Käy ilmi, että minäkertoja on laatinut listan jos toisenkin päiväkirjoihinsa elämästään. On pelkojen, häpeiden, jumien, mielihyvien, kaltaisten jne listoja.

Omaa minää pohtivan proosakerronnan välissä on mustille sivuille painettuna otteita Eino Leinon Helkavirsien Tummasta.
  

Kirjan tarkoitus on korjata kertoja-minän aiemmin omille puutteilleen antama selitys, Virtahepo olohuoneessa, uudella selityksellä, joka paljastuu kirjan lopussa. Se on erityisherkkyys HSP, highly sensitive person.

Vanhojen syiden listan, päiväkirjojen ikiaiheen, kuten kertoja itseironisesti toteaa, voi nyt unohtaa.

   - isän viinapullot 
   - äidin tupakat
   - salaisuudet kuten sisarpuoli
   - venäjän kieli ja ryssät
   - outo sisko
   - epäselvät sukulaisuussuhteet
   - salakuljetetut ikonit
   - äidin harmaa tukka
   - isän jalkatuki
   - kootut sairaudet kuten vatsahaava, reuma, kita-
lakihalkio, kaihi, angina pectoris, diabetes ja kaikki 
mitä en edes tiedä. 

En pidä tämän kirjan itsesäälistä ja itseruoskinnasta. Onhan siellä lapsuudessa kivojakin asioita, on tanssikurssia ja kielikurssimatkaa, mutta niistäkin nousee esiin ainoastaan orpouden tuntemuksia. 

Yksi ainoa otsikkolista on täysin positiivinen:
HöpönassuMurmeliPikkuMyyKeijukainenHaltiatar

Toinen asia, mistä en pidä, on lokeroinnin tuoma tyhjentävä selitys ja vapautus. Eikö siellä kuitenkin ole se sama toiseutta tunteva Anu - Anja, vaikka ne viitisensensataa piirrettä aistiherkkyyksistä 'jupottamiseen' nyt puristetaan yhden otsikon alle?

Kirjan loppukappaleissa minäkertoja puhuttelee suoraan läheisiään. Hän pyytää anteeksi kuolleilta perheenjäseniltään, että on syytellyt heitä elämänsä ongelmista, vaikka hän olisi muutoinkin tällainen (luettelee kuitenkin vielä ne syyt, ovatko ne siis sittenkin tärkeitä?) ja omistaa kirjansa lahjana lapsilleen toivoen, että heissä ei olisi samaa oireyhtymää. Hämmästyin, kun kirjan alussa on kuitenkin omistus erityisherkille. 

Ilman lokerointia ja vapautumisen julistusta kirja olisi paljon parempi. Kaikki on nyt ikäänkuin alistettu todistamaan yhtä psykologista termiä, mikä vääristää päähenkilön elämän kuvausta ja estää monipuolisemman tarkastelun. Tämän vuoksi uskon, että kirjasta olisi tullut vieläkin parempi, jos Snellman olisi odottanut tuon oireyhtymän löydettyään ja käyttänyt sitä näkymättömämmin. 

Kirjan kansi on kaunis. Siitä kiitos Anja Snellmanin kotialbumille ja Martti Ruokoselle.

Olen aivan varma, että tätä kirjaa tullaan paljon kehumaan. Siksi en epäröi kirjoittaa hieman kriittisemmin. 

Puolet Suomen naisista on varmaankin mielestään erityisherkkiä, ei herkkiä eikä yliherkkiä vaan erityisherkkiä (harvempi mies), joten he löytävät tästä itsensä. Ja mikä ettei, kun tähän oireyhtymään lasketaan mukaan aivan kaikki. Helposti niihin määrittelyihin omakin persoona solahtaa. Tuntuu vähän samalta kuin itsensä tunnistaminen horoskooppikuvauksessa - kyllä vaan, natsaa. Mitä hyötyä on niputtaa arkuus, innostuneisuus, toisten passaaminen, nössöys, laihuus ja taipumus dramaattisuuteen saman termin alle?

Kauan sitten, kun naiset eivät saaneet tehdä yhtään mitään, he tuskastuivat ja heitä nimitettiin hysteerisiksi, vain naisia. Viime aikoina molemmat sukupuolet ovat olleet masentuneita ja kärsineet burnoutista ja työuupumuksesta. Aivan äskettäin kuulin termin boreout. Sehän olisikin vaarallinen, täydellinen elämään kyllästyminen saattaa johtaa itsemurhaan, mutta kenestä nyt ei elämä olisi välillä tylsää. 
Kun vakavia psykologisia termejä heitellään kevyesti, se saattaa haitata suhtautumista niitä kohtaan, joilla on oikeasti vaikeaa. Ei oikeasti masentunut paranna itseään lenkkeilemällä eikä oikea asitiyliherkkyys ole sitä, että kaurapuuron haju yököttää. HSP-termin ympärillä on ollut paljon kevyttä hattaraa, mistä en pidä. Suurin osa siitä, mitä olen lukenut tästä asiasta lehtiartikkeleista ja netistä kuulostaa hömpältä.

Minä haluan tähän loppuun jotain positiivista. Kirjan alusssa löytyy lapsuuden kivojen asioiden lista.

     KIVOJEN LISTA

     - kokosadepäivät
     -  seinäkellon ääni
- kun voitelee lämmintä paahtoleipää
      - tarravihkot
- lämpimät numerot kuten 4, 6 ja 8
      - keltainen ja oranssi
      - tinasotilasarmeijat

..........................................

Lisäys 23.8. 
Tässä linkissä on Anja Snellmanin haastattelu osana Mieletön huoli 2015-kampanjaa. Snellman puhuu painokkaasti mielenterveyspalvelujen puolesta kaikille, ei vain varakkaille. Lopussa hän nostaa esiin taiteen, kulttuurin ja kirjallisuuden merkityksen osana kansanterveyttä. Pidän kovasti tästä puheenvuorosta.

Anja Snellman, Pääoma (2013), koskettava kirja sisaruudesta

Anja Snellmanin Pääomassa on alaotsikkona Romaani, requiem. Kirja on kunnianosoitus vammaiselle isolle siskolle, Marjatta Hilleville, traagiselle hahmolle jota pikkusisko Anja häpesi, salaili, rakasti ja vihasi, kummeksui ja auttoi ja jota hän lopuksi muistelee hellyyttä ja syyllisyyttä tuntien.

Me onggaangh hehnnenpalong buolihgot. Ja me onggaangh gaghhohia.  
(Me ollaan herneenpallon puoliskot. Ja me ollaan kaksosia.)

Tämä on suulakihalkioisen Marun marukieltä, ja rakkauskieltä kymmenen vuotta nuoremmalle Anulle, joka on hänelle kaikki kaikessa. He pakenevat heikkojen, mielenterveydeltään häilyvien vanhempiensa riitelyä komeroon ja sulkevat korvansa keskittymällä omiin leikkeihinsä, jotka usein päätyvät kutitteluihin. Siskokset osaavat vielä tässä vaiheessa olla lähellä toisiaan.

 

Kun Anu ja Maru lähtevät yhdessä ulos, vastassa on säälimättömien lasten pilkka. Maru on erinäköinen kuin muut, hidas ja kummallinen. Hänellä on korjaamattoman suulakihalkion lisäksi vaikea, nopeasti etenevä reuma. Anu epäilee myös äidin raskaudenaikaisen alkoholin käytön jättämiä vaurioita, koska Maru on heikkolahjainen ja outo. Hän kulkee samanlaisessa popliinitakissa kuin äitinsä, huivi leuan alta solmittuna, kun toisilla nuorilla on otsanauhat ja hippimekot. Anu selviää keksimällä valheita sisarestaan: Maru on selvänäkijä, aatelinen, Olavi Virran Maruzella-iskelmän innoittaja ja Marimekko-nimen keksijä. Pikkulapsiin nämä valheet uppoavat täysin, ja Anu alkaa jopa itsekin uskoa niihin, varsinkin kun vanhempien tarinat edesauttavat valheisiin uppoamisessa. Murrosiässä on keksittävä muuta. Anu kiertää oman jenginsä kanssa sisaren kaukaa, mutta tämä kelpaa kyllä rahoittajaksi Intian Basaariin, kun Anu tarvitsee putiikin kalleimman mekon. Anu kokee kaksinkertaisen häpeän; hän häpeää sekä sisartaan että itseään, joka häpeää.

Kukaan ei sano mitään. Minä vaapun. Päivällä olen kolmasti kieltänyt siskoni, illalla jo puolustan häntä. Välillä haluaisin unohtaa hänet, toivon että hän katoaa yön aikana ja aamulla hallissa on tyhjä sileäksi pedattu laveri, olen vain kuvitellut itselleni isosiskon.

Sama toistuu myöhemmin elämässä. Ystävillä ja seurustelukumppaneilla on hyvin koulutetut, usein myös kuuluisat ja lahjakkaat vanhemmat ja sisarukset, joiden olemassaolosta Anu on aidosti iloinen, mutta tuntee samalla kitkerän häpeäntunteen.  Hän häpeää omaa taustaansa ja häpeää sitä, ettei osaa olla häpeämättä. Mieleen nousee kaipaus:tuollaiset vanhemmat ja juuri tuollaisen siskon minäkin olisin toivonut saavani.

Vanhempien kuoleman jälkeen Anusta tulee sisarensa omaishoitaja ja tulkki ulkomaailmalle. Hän pakenee taakkaansa kuntosaleille, matkoille ja kakkoskotiinsa Kreetalle, mutta sisar on kuitenkin aina mielessä huolena. Hänen murrosiässä hahmottelemansa termit säälisyyllinen ja syyllisäälinen pätevät edelleen. Lopuksi Anu joutuu ryntäämään iloisista juhlista hyvästelemään happikuvun alla makaavan sisarensa ja vastaamaan kysymykseen, olisiko tämän rouvashenkilön elämä vielä elämisen arvoista. 

Ei perkele, älkää kyselkö minulta hänen elämisen arvoisesta elämästään, älkää viekö häntä minulta papereitanne selaillen. Saatanan spesialistit. Kuristukaa stetoskooppeihinne ja tukehtukaa stetsoneihinne. Älkää varastako häntä vilkaisten, nopeasti päätellen. Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa. Te ette tiedä hänestä mitään, te ette tiedä meistä mitään.

"Älkää katselko minua kuin tuhlaajasiskoa." Siinä se vanha kaveri syyllisyys taas tuli!

Tekstistä näkee, että Snellman käsittelee edelleen syyllisyyttään. Hän kyselee, olisiko hänen pitänyt olla toisenlainen, oliko hän liian ylivoimainen siskolleen. Hän tutkii vanhaa valokuvaa, jossa nuori Maru on vapautuneemman näköinen jonkun ystävättären (harvinaisen, ainoan) kanssa kuin ikinä Anun seurassa. Marun osoitekirjassa on kuitenkin vain yhden henkilön nimi, Anun. 
Pääomassa on yhtä paljon "bigguhihgon" kuin Marunkin elämää. Jos kirjoittaja ei olisi julkisuuden henkilö, hän olisi saattanut päästä helpommin irti häpeästä. 

Plussia

* Snellman ottaa esiin hyvin tärkeän asian, vammaisuuden ja sen kohtaamisen perheessä. Hän onnistuu siinä hyvin.

* Snellman on rehellinen omista tunteistaan kertoessaan. Hän ei kaunistele omaa pärjäämistään terveimpänä perheenjäsenenä sairaassa perheessä.

* Tyyli on hienosti kuvailevaa ja dialogi uskottavaa.

* Marun kieli ja luonteen kuvaus ihastuttavat. Liikuttavia kohtia on esimerkiksi se, kun Maru katsoo Linnan juhlia, joissa reuman runtelema Sylvi Kekkonen istuu sivussa pitkien kauniiden naisten kätellessä presidentti Kekkosta, ja toteaa tyynesti äitinsä perässä:"Viihah vegäygyy ajoigha!"

* Kirjan kansikuvat sopivat tekstiin. Etukannessa Anja ja Marjatta ja takakannessa Anja yksin matkalaukkujen keskellä. Takakannen teksti: "Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru." Sisäkansien kuvat kertovat sisarusten erilaisuudesta: etusisäkannella kauniisti meikattu aikuinen Anja ja takakannen sisäpuolella pieni Marjatta omituisine kasvonpiirteineen, silmissään katse, jonka Anu-Anja tulkitsee syyttäväksi.

 Miinuksia                                                              

*En pidä yhtään kirjan nimestä, Pääoma. Nimi tulee isä Ruslanin vaalimasta kirjasta, jonka hän tarinan mukaan varasti kirjastosta Viipurin palossa, kun tarkoituksena oli siepata Pushkinin runot. Myös lukujen nimet ovat Marxin Pääomasta: Tuotantoprosessi, Kiertokulkulkuprosessi ja Kokonaisprosessi. Minusta ne ovat keinotekoista ja turhaa lisää muilla ansioilla kantavassa tarinassa. Anun pääoma on Maru, mutta se tulisi kyllä esiin ilman viittausta Marxin kirjaan.

* Marun kanssa samana kesänä kuolevien laulaja Amy Winehousen ja joukkomurhaaja Anders Behring Breivikin tuominen kirjaan on turhaa lisää. Miksi näin äärimmäisiä ihmisiä? Meillä on kaikilla geenimme.

* Geenitutkimus on kiinnostavaa ja tiedän, että Snellman tekee aina taustatyön kirjoihinsa huolella, mutta tässä "sielunmessussa" sen osuus olisi voinut jäädä vähemmäksi. Maru-sanan selvittelyn olisi myös voinut jättää pois. Sisaruus on tämän kirjan asia!

Luin kirjan kahdesti, ensimmäisen kerran kotona mukavasti. Jäi epämukava olo. Toisen kerran luin kirjan junassa matkalla oman skitsofreenikkosisareni luo poikki Suomen. Sisareni jaksaa minua varttitunnin. Hän ei tarvitse eikä halua minulta mitään, ihan kuin Maru:"Eng gahvii migään." Silti, ja ehkä siksikin, jää aina syyllinen olo ja jossittelut. Voisinko tehdä jotakin? Ja vielä pahempi: olisinko voinut tehdä jotakin, enemmän, paremmin tai toisin? Snellman kuvaa nämä tunteet juuri oikein. 

Kun paluujunassa luin kirjan loppuun, olin myyty sen kauneudesta.

Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, kaksoset, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet.

Vuonani pieni, minulla on hätä,
suloinen hämmennys omani tähden:
älä mua ikinä elämässä jätä,
käykäämme kahden sun unias nähden.

(Ludmila-äidin kirjaama kehtolaulu Marun vauvakirjaan Elämän aamun auetessa)