Toiveikkaalla talvimielellä pakkasessa

 

Koskikara, kuva Ume

Toiveikkaalla talvimielellä... no, mikäs on ollessa lämpimässä lukaalissa villasukissa tämmöisenä viisaana ja vakaana seniori-ikäisenä pohjoisen ihmisenä.  
Australialainen laaja tutkimus on todennut, että ihminen kypsyy henkisesti paljon myöhemmin kuin on arvattukaan. Henkinen toimintakyky saavuttaa huippunsa 55 - 60-vuotiaana, tunnollisuus 65-vuotiaana ja emotionaalinen vakaus 75-vuotiaana.

On ironista, että fyysinen terveys heikkenee juuri kun muutoin on rauhoittunut. Nuorena sitä oli levoton ja ahdistunut, mutta jaksoi fyysisesti mitä vain, eikä elintavoilla ollut niin väliä. Nyt pitää katsoa paremmin mitä syö ja että liikkuu säännöllisesti; ja vaikka tekisi kaiken oikein, niin silti on alttiimpi viruksille ja bakteereille. Olen neljännellä antibioottikuurilla peräkkäin. Kerron joskus ehkä tästäkin koettelemuksesta, sitten kun se on selkeästi takana päin. Nyt on sellainen tuntu, että kohta on. 

Tänään aamukävelyllä katselin vesilintuja, koskikaroja, telkkiä ja sorsaa uimassa Kymijoessa. On niillä ihmeellinen lämpöjärjestelmä, ylivoimainen kun vertaa paleleviin ihmisiin. Ruokarobotti suti jämähtäneenä lumikasaan, autoin sen tasaiselle kadulle ja sanoin: "Menehän siitä, pikkuinen." Vähän matkan päästä se sanoi kuuluvalla äänellä: "Kiitos." 
Onneksi ilma on lauhtunut ja pakkasta on enää - 6 astetta. Kahdenkymmenen asteen pakkasessa en mene ulos. Kylmä ilma polttaa kasvoja, enkä oikein uskalla vetää sitä syvälle arpikeuhkoihini asti. 

Näkymä Keskikosken sillalta Myllykoskella, kuva:Ume

Toinen päivän ulkoiluni oli kaupassa ja kirjastossa käynti. Kauppa on näköetäisyydellä ja kirjastokin olisi ellei olisi paria korkeaa kerrostaloa näköesteenä.  
Kirjastosta hain varaukseni Elina Kahlan romaanin Gulagin viisas ja Mika Lietzenin sarjakuvakirjan Skotlannin matkakirja. Nappasin mukaani myös kaikki Suomen Kuvalehden joulukuun lehdet (olin lukenut digilehtiä, mutta eihän ne ole sama asia) ja uusien kirjojen hyllystä kotkalaisen kirjailijan ja kirjoittajakouluttajan Irja Sinivaaran elämäkerrallisen teoksen Irjankirjaimet ja eteisestä vielä lähtiessä vaihtohyllystä kaksi Kotivinkkiä, joista saattaisin löytää mieluisen neuleohjeen. Mielessäni itää suunnitelma kokeilla, onnistuuko näillä sormilla vielä neulominen. Ellei onnistu, niin sitten vain luen edelleen.
Kun on lukemista, niin elämä on ihanaa, muu puuhastelu on vaihtelua siihen.
Luin juuri loppuun meksikolaisen Fernanda Melchorin kahtiajakautuneen yhteiskunnan karmeuden paljastavan romaanin, jonka nimi on sarkastisesti Paratiisi. 

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla. Maijala on tehnyt Väinö Linnan suuresta romaanitrilogiasta näytelmän, joka sopii myös lyhytvideoihin tottuneille nuorille, kunhan heille on opetettu pohjatiedoksi Suomen historian vaiheita. 
Näytelmä on pitkä, lähes nelituntinen kaksi väliaikaa sisältävä esitys, joka koostuu lyhyistä episodeista. Joukkokohtaukset olivat upeasti toteutettuja. Tekee mieli lukea kirjasarja uudelleen, meillä on se vanhana 50-luvun lopun ja 60-luvun alun painoksina.

Kun seuraa sekä idän että lännen "hullujen kuninkaiden" tekemisiä, niin ei voi kuin puistella päätään. Mehän emme edes tiedä niistä hulluimmista ideoista ja teoista, koska onhan siellä ympärillä hovia peittelemässä ja selittelemässä. 
Voiko olla hullumpaa, että väkivaltaan yllyttävä, laivoja summittain merellä tuhoava ja 'minä tarvitsen' -mantraa hokeva toisten maiden alueita hamuava presidentti kutsuu luokseen Nobelin rauhanpalkinnon saajan ja pyytää häntä luovuttamaan palkintonsa itselleen! Olisihan se upea lisä kullatulle kunniakäytävälle, jonka kuninkaamme on rakennuttanut palatsiinsa ja jota esittelee ylpeänä vierailleen. Hänelle ei ole yhtä yhteistä totuutta, vaan hän itse määrää totuuden ikiomalla moraalillaan. Hän on siis se mitä itse sanoo olevansa, suurin, kaunein ja viisain ja se oikea rauhanpalkinnon saaja, vaikka palkinto olisi ojennettu toiselle. Semmoisia ovat hullut kuninkaat nykyisin. 

Äskeinen toimikoon aasinsiltana seuraavaan aiheeseeni, joka on hyveet. 
Viime vuoden viimeisessä SK:n numerossa on filosofi Antti Kylliäisen haastattelu "Mitkä ovat tärkeimmät hyveet, Antti Kylliäinen?" Kylliäinen toteaa, että hyveet ovat julkisessa keskustelussa olleet sivuun sysättynä neljäkymmentä vuotta. Niiden tilalle on tullut sääntöjä ja normistoja, joiden avulla kyllä torjutaan pahaa, mutta ei edistetä hyvää. 
Arvoista on puhuttu, mutta niihin on sisällytetty paljon sellaisia, jotka eivät oikeasti ole arvoja, vaan usein välineitä menestyksen saavuttamiseksi.
Arvot eivät ole välineitä eikä mielipidekysymys, vaan ne ovat olemassa sellaisenaan yhteisen hyvän periaatteina ja niitä toteutetaan jo antiikin filosofiassa mainittujen hyveiden avulla.

"Suurin huomio pitäisi keskittää niihin arvoihin, jotka kulloinkin ovat heikoimmilla. Juuri nyt nostaisin kärkeen oikeuden, totuuden, ihmisarvon, luottamuksen ja sivistyksen."

Kylliäinen on ollut etiikan kouluttajana laatimassa hyvemalleja päiväkodeista yrityksiin. Prosessi on edennyt niin, että yhteisö on valinnut ne hyveet, joita haluaa toteuttaa, valmiiksi annettuina ne eivät toimi vaan tuntuvat vain sanahelinältä. Päiväkotilapsetkin osaavat valita hyveet, jotka tukevat sopuisaa yhdessäoloa. 
Kylliäisen koostaman materiaalin perusteella suosituimmat hyveet työpaikoilla ovat luotettavuus, ystävällisyys, keskustelevuus, joustavuus, huumorintajuisuus ja vastuullisuus. 

Tiedän, että eräässäkin koulussa ilmapiiri parani, kun uusi rehtori huomasi, että opettajien ja oppilaiden välit olivat etäiset ja esitteli opettajille tavoitteen, joka päätettiin ottaa käyttöön: opettajat alkavat jutella oppilaille välitunneilla, ohi kulkiessaan ja vapaa-ajalla kohdatessa. Luottamus parani ja varmaan monen, niin opettajan kuin oppilaankin, oli mukavampi tulla kouluun tämän muutoksen jälkeen kuin sitä ennen. Näin konkreettista hyveen toteuttaminen voi olla.

'Toiveikas talvimieli' on Veikko Huovisen romaanista Hamsterit omaksumani termi. Me tarvitsemme sitä, me jotka koemme tämän vaativan vuodenajan vuosittain, ei vain turisteina kerran elämässä saatuna maistiaisena. 
Meillä oli Kuhmossa asuessa talo-oston mukana tullut perunakellari aivan kävelytien vieressä. Sitä väylää turistit hiihtivät Kalevala-hotellista keskustaan. Kerran mieheni meni kellariin ämpärin kanssa karvahattu päässään ja huomasi turistien pysähtyneen seuraamaan, miksi hän sinne lumen peittämään luolaan menee. No, turistit saivat esitelmän meidän varustautumisestamme talveen juureksin, hilloin ja mehuin. He olivat kiitollisia ja ottivat myös kuvia pohjoisen miehestä perunoineen. 

Terveisin,
emotionaalisen vakauden iästä nauttiva bloggarinne MM. 
 

PS Niin, onkohan se vakaus mahtanut näkyä? Ovatko viime vuoden juttuni olleet seesteisempiä kuin aiemmat? Sitä ja muuta viime vuonna tapahtunutta ehkä pohdin seuraavassa kirjoituksessani.

Kirstinkalliontie, Myllykoski, kuva:Ume

Joulukalenterikirja lapsille ja aikuisillekin omansa

Niin suloinen kirja, Montako yötä vielä, Prinsessa Pikkiriikki, 24 tarinaa Hannele Lampela ja kuvitus Ninka Reittu. 

Tutustuin Prinsessa Pikkiriikkiin Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa, jonka kävin katsomassa 7-vuotiaan pojantyttären kanssa keväällä. Ihastuimme molemmat. Elokuvassa uppoudutaan maailmaan sellaisena kuin lapsi sen kokee, ja siinä on kivoja silmäniskuja aikuisellekin. 
Nyt olen lukenut varovasti käännellen tämän joulukalenterikirjan, koska annan sen lahjaksi sopivasti juuri ennen joulukuuta. Huomaan, että elokuvassa toistui lapsen maailma juuri kuten se on Lampelan teksteissäkin. Lampela onkin elokuvan toinen käsikirjoittajista, toinen on Tuuli Kanervankallio.

Kirja on Lampelan yhdestoista Pikkiriikki-sarjan teos. Tekstit ovat parin kolmen sivun mittaisia, lukemaan oppinut voi niitä vähän harjaannuttuaan lukea itsekin. 
 
Jo tarinoiden nimet ovat viehättäviä, sisällöstä puhumattakaan: Luku 3, jossa pohditaan, tykkäävätkö tontut uida loskassa vaiko eivät, Luku 6, jossa eletään demokratiassa ja tapahtuu ihmeellinen ihme!, Luku 11, jossa Pikkiriikki haluaisi olla kimalteleva enkeli, mutta onkin puolikas aasi (voi raukkaa).
Miettikää mikä tragedia, jos on pieni ja kultahörsylit päässä innokkaana menossa lavalle esittämään enkeliä, ja päiväkodin täti määrääkin aasin pyllyksi, koska siihen tehtävään roolitettu Bruno on sairastunut ja enkeleitä on liikaakin! Isä ja äiti ovat jo yleisön joukossa ja täti näyttää suurelta ja pelottavalta. Pikkiriikki ei voi kuin suostua ja luopua kimalluksestaan. Mikä suru, pikkutytöthän ovat tietyssä ikävaiheessa valtavan innostuneita esittämään prinsessa-, keiju- ja enkelirooleja näytelmissä ja baletissa. 
Tarinoiden myötä kertomukseen joulun odotuksesta on upotettu myös kasvutarina. 
Kauniisti toteutetun kirjan lopussa on tyhjiä jouluaihein koristeltuja sivuja lapsen omien joulumuistojen kirjoittamista varten. 

Kun omat pojat olivat pikkuisia, minulla oli yhteen aikaan tapana lukea heille aamusatu ennen päivähoitoon lähtöä. Meillä alkoi työt vasta yhdeksältä ja sekä hoitopaikka että työpaikka olivat lähellä, joten tähän lukutuokioon oli aikaa.

Mietin, eikö aikuisillekin voisi olla 24 tarinan joulunaluskirjoja. Niitä onkin eri kustantamoilla monenlaisia, ja voihan sellaisena käyttää mitä tahansa teosta, jossa on sopivan lyhyet, hyväntahtoiset tarinat.
Päivän aloitus tai lopetus kaunokirjallisuuttta lukemalla saattaa olla parempi valinta kuin sotauutisten kuuntelu.
 

Joulukalenterikirjoiksi kiireiselle aikuiselle sopivat esim. Petri Tammisen lyhytproosakirjat Muistelmat, Suomen historia ja Se sano, Sinikka Nopolan lehtikolumneista toimitetut kirjat Tervehdin teitä kevätsukkahousuilla, Topatut alamaiset, Onko teillä tämmöistä? ja muut, samoin Anna-Leena Härkösen pakinakirjat mm. Takana puhumisen taito ja Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia. Ronskimman huumorin ystävälle suosittelen Rosa Liksomin mininovelleja kokoelmista Yhden yön pysäkki, Unohdettu vartti ja Tyhjän tien paratiisit.

 

Vesa Sisättö on koonnut kirjaansa 104 kuuluisaa möläytystä hauskoja möläyttelyjä meiltä ja maailmalta.
Hän siteeraa aluksi tietyn henkilön suusta päässeen sammakon sekä tapahtuma-ajankohdan päivämäärän, mikäli se on tiedossa ja kertoo sitten tilanteen ja sille taustaa. Tarinat ovat sopivan lyhyitä kaamosaamun kahvihetkeen tai yöpöytäkirjaksi.
Niitä on otsikon lupaamat 104, joten riittävät pitkälle uuden vuoden puolelle. 

Kirjaa kootessa Sisättö oli huomannut, että monet vanhemmista möläytyksistä on liitetty väärien henkilöiden suuhun ja moni on myös hioutunut alkuperäistä napakammaksi. 
Möläyttelijöissä on vallanpitäjiä, urheilijoita, taiteilijoita ja joitain taviksia jotka ovat olleet möläytyksensä ansiosta hetken kuuluisuuksia. 

Valinnassa Sisättö on käyttänyt sellaista periaatetta, että rasistiset mölinät eivät ansaitse toistoa. Tämäkin valinta, hyväntahtoisuus, puoltaa sitä, että nostan tämän kirjan aikuisten joulukalenterikirjaksi.

Mieleeni jäi erityisesti edesmennen prinssi Philipin vitsikkäät lohkaisut, olisivatko jopa harkittuja etiketin rikkomisia. Rakastavana aviomiehenä prinssi halusi huvittaa ankaran käyttäytymiskoodin puristuksessa toimivaa vaimoaan kuningatar Elisabetia ja rentouttaa virallisia tilanteita.  

Kun kuninkaallinen seurue kiersi Britanniaa kuningattaren 60 vuotta kestäneen valtakauden kunniaksi, Philip äkkäsi fanien joukossa kolean sään vuoksi foliohuopaan käärityn pikkuisen 90-vuotiaan rouvan, jonka olemus toi hänelle mieleen uunivalmiin broilerin, kumartui kättelemään rouvaa ja lohkaisi: "Aikovatko ne pistää sinut uuniin seuraavaksi?"  

Kaamos kumoon lukemalla - ja luovilla möläytyksillä! 

Tänä päivänä liput ovat liehuneet YK:n lasten oikeuksien päivän kunniaksi.
Prinsessa Pikkiriikin kanssa toivon kaikille lapsille onnellista lapsuutta!