Sjón, Skugga-Baldur

 

Islantilaisen Sjónin romaani Skugga-Baldur on kirja, jonka äärellä huokailen ihastuksesta: kaunis kieli, mielenkiintoinen rakenne, mukaansatempaava tarina, hienon ihmissuhteen kuvaus, jännitystä ja maagisia elementtejä. Lisäksi: oivaltava suomennos ja tyylikäs sisältöön sopiva kansi ja ilmava taitto.

Suomentaja Tuomas Kaukon taidonnäyte tilanteesta jossa "pastori Baldurin mielipuoli", apumies, on tullut hakemaan reellä "naisen raatoa", haudattavaksi. Sekä henkisesti että fyysisesti vammaisella miehellä ajatukset harhailevat ja sanoja joutuu etsimään aivosumusta. 

- Päivää tulin hakemaan paiseen raatoa, ei kun siis, minun piti tulla hakemaan naisen kaatoa, äh, tai siis, sinä, eipäs, olen hakemassa laisen aaltoa...
(- -)
- Maisen vaahtoa? 
Mies puhdistaa talon oven lumesta lyhyemmällä käsivarrellaan:
- Voisiko se olla niin?

Ja tämän hymyä nostattavan, raadollisen kohtauksen jälkeen seuraa mitä kaunein ja arvokkain maailman hylkimän ihmisen hyvästely, omintakeinen sellainen, koska pastorin alaisilleenkin siirtämä kolkko tyyli on liian rumaa ja alentavaa kauniille ihmiselle. 

Ensimmäinen luku tapahtuu 9. - 11. tammikuuta 1883. Pääsemme mukaan kettujahtiin, jossa pastori Baldur Skuggason jäljittää herpaantumatta napakettua.
Erityistä tässä luvussa on se, että ensimmäisen sivun teksti toistuu aivan samana myöhemmin ja tämä tuo kokonaisuuteen hienon runollisen efektin. Tekstissä on muutoinkin runoproosan tyyliä. 
Kirjan otsikon muoto papin nimestä, Skugga-Baldur kuulostaa samalta kuin suomen kielessä käytetyt nimilyhenteet, esim. Niemis-Kalle käytettynä Kalle Niemisestä. Mutta Skugga-Baldur on aivan muuta, muodossa skuggabaldur se on islantilaisen taruston hahmo, johon liittyy noituutta ja pahuutta.

Toisessa luvussa mennään pari päivää taaksepäin. Luvussa kerrotaan kasvitieteilijä Friðrik B. Friðjónssonin elämästä 8 - 9. tammikuuta sekä päivien tapahtumissa eläen että muistoissa pistäytyen. Juuri tämän tutkijan luokse papin apumies saapuu ruumista hakemaan. Ruumis on erään erityisen ihmisen, linnuista kiinnostuneen kehitysvammaisen Abban, joka on asunut Friðjónssonin luona ja tehnyt eräänlaista tieteellistä työtä hänkin. 
Luvun lopussa pastori nähdään kaukaa avarassa maisemassa lähdössä metsästysretkelleen.

Kolmannessa luvussa metsästysretki jatkuu 11 - 17. tammikuuta saaden hurjia ja maagisia piirteitä. Onko kettu yksi vai moneksi jakautunut? Entä ronskipuheinen ja seurakuntalaisiaan kepillä kurittava pappi, mitä hänelle metsässä tapahtuu?

Neljäs luku on kirje, joka on päivätty maaliskuulle, siirrymme pari kuukautta eteenpäin. Tutkija Friðrik Bee kirjoittaa elämästään "asutun maailman" rajoilla ystävälleen Kööpenhaminaan. Kirje antaa lisätietoa niin Abbasta kuin Friðrikistäkin ja lukijan arvostus tätä miestä kohtaan vain kasvaa. 

Kirja käsittää vain 112 sivua, nekin harvakseen sijoiteltua tekstiä, mutta sen avaama maailma saa kirjan tuntumaan paljon runsaammalta. 

Kööpenhaminalainen kulttuuripiirien päihde-elämä ja yksinkertainen, taikauskon sävyttämä elämä Dalurissa antavat kuvan elämän monimuotoisuudesta 1800-luvun lopulla Pohjolassa. 

Sjón sisällyttää romaaneihinsa kiinnostavia tietoja tiedemaailmasta. Skugga-Baldurissa on lontoolaisen lääkärin John Langdon Haydon Downin selitys sikiön kehitysasteista, joista on jäänteitä vieläkin rasistisessa ajattelussa:"kala-lisko-lintu-koira-apina-neekeri-keltainen ihminen-intiaani-valkoinen ihminen". Down-ihmiset kuuluivat tämän jaottelun keltaisiin ihmisiin.

    Downin mongolilapset eivät siksi (äidin järkytykset raskauden aikana) olleet saavuttaneet täyttä kypsyyttä; heidät oli tuomittu olemaan lapsenomaisia ja arkoja koko elämänsä. Mutta kuten muillekin alemmille roduille, hyvällä kohtelulla ja kärsivällisyydellä heille saattoi opettaa kaikenlaista hyödyllistä.
     Islannissa heidät tuhottiin heti syntymähetkellä.

     (--)
Todistajia ei tarvittu. Ennen kuin ne ehtivät päästää ensimmäistäkään parkaisua, kätilö sulki niiden nenän ja suun palauttaen hengen takaisin siihen suureen sielujen kattilaan, josta koko ihmiskunta on kauhottu. 

Innostuin Sjónista taas uudelleen luettuani Skugga-Baldurista kirjoittaneiden bloggaajien Margitin ja Leenan kirjoitukset. 
Hain kirjastosta lisää Sjónin romaaneja ja löysin kirjan Valaan suusta, jonka tarina sijoittuu 1600-luvulle. Siinäkin näyttää tiede ja tietämättömyys taistelevan, ja uusia ideoita esittävän kohtalona on tulla hylätyksi, usein jopa vainotuksi. Tiede on itseään korjaavaa ja on aina kulkenut virhepäätelmien kautta oikeaan ymmärrykseen, ja silti niissä vanhoissa uskomuksissakin on usein jotain perää. Viime aikoina on esitetty varovaisia päätelmiä siitä, että äidin mielialoilla raskauden aikana olisi merkitystä lapsen myöhemmälle mielenterveydelle.
 
On muistettava, että poikkeava ihminen on paljolti samanlainen kuin kuka tahansa ns. terve ihminen. Tämän on tajunnut Friðrik B. Friðjónsson, avara ja lämmin ihminen, johon rakastuin lukemisen myötä... miten turvallista rakastua kirjan hahmoon! Ojennan tämän kirjoitukseni lopussa sinivuokot hänelle - ja Sjónille kiitokseksi elämän arvokkuuden kuvaamisesta.
 

Nykyään tiedämme, että Downin-syndroomassa on kyse ylimääräisestä kromosomista. Rakastetussa Peltsi ja Osmo -tv-ohjelmassa Osmo sanoo isälleen, ettei hän aina ole tauni, vain taunien päivänä (21.3. on kansainvälinen Downin syndrooma -päivä).

Skugga-Baldurin kannen kuva on Benedikt Gröndahlin ja kannen suunnittelu sekä kirjan taitto Eliza Karmasalon. Kiitän heitäkin sekä suomentaja Tuomas Kaukoa, jonka työtä jo tuolla tekstin alussa ihailin. 

Islantilainen sopraano Björk laulaa persoonallisella tyylillään erikoisia kappaleita, joissa on usein vaikutteita eri musiikin genreistä. Minulla on automatkoja varten hänen CD:nsä Fodder on My Wings. Björk on tehnyt yhteistyötä muiden muassa Sjónin kanssa. Molemmilla on taiteessaan kosmisuutta ja hienoa salaperäisyyttä. 

Aiemmin lukemistani Sjónin kirjoista: tässä ja vähän täälläkin. 

 

 

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 

Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.

Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.

"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.

PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).  

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voineet tavata läheisiämme ja liikkua Suomen sisällä. Google Maps Timelinen viesti puhelimessani kertoo, että olen käynyt heinäkuussa 13 kaupungissa ja liikkunut idässä, lännessä ja etelässä sekä pohjoisessa Kainuun korkeudella. Kaikki läheiset on tullut halattua, mutta onkohan niin, että nyt loppuu se halailu ja alkaa taas etäisyyden pitämisen aika. 

Uudellamaalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin paljon tartuntoja, että jos se olisi oma valtionsa, niin sinne matkustamista ei sallittaisi muualta Suomesta. Turun lentokentän testissä Skopjesta Pohjois-Makedoniasta tulleista on myös löytynyt harvinaisen paljon tartunnan saaneita. 

Ihmiset eivät ole toimineet suositusten mukaan. On matkustettu turistimatkoille kriisialueille, ja lähes kaikissa maissahan tartuntatilanne on pahempi kuin meillä. Matkustamista olisi pitänyt välttää ja pitää etäisyyttä kanssaihmisiin.

                              

Luin jokin aika sitten italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordanon kirjan Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti koronaviruspandemian aikana karanteenissa ollessaan seuratessaan kalenterinsa tyhjenemistä tiedekonferensseista ja muista tapaamisista. Hän on antanut kirjansa alkusanoille otsikon Arestissa.  

Giordano tarkastelee maailman tilaa ja pohtii, miten selviämme. Lukujen (27 kaikkiaan) nimet kertovat sisällöistä: Tartunnan matematiikkaa, Maltin matematiikka, Fatalismia vastaan, Suu ja sorkat, Sataa ja paistaa, Yksikään ihminen ei ole saari.  

Epidemiologit tietävät, että epidemia on mahdollista pysäyttää vain yhdellä tavalla: pienentämällä tartunnalle alttiiden määrää. Heidän suhteellisen osuutensa koko väetöstä pitäisi olla niin alhainen, ettei viruksen leviäminen enää ole todennäköistä. Biljardipallot eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Kun yhteentörmäykset on saatu minimoiduiksi, ketjureaktio pysähtyy. 

Olen miettinyt, mikä kiire oli avata matkailua. Saan joka päivä sähköpostiini matkatarjouksia, esim. Finnair avaa uusia reittejä vielä tässä kuussa. Ihan kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut. Ei tulisi mieleenkään lähteä maski naamalla huohottamaan minnekään. 

Tietenkin yritysten talous on kuralla, mutta olisiko ollut taloudenkin kannalta parempi odottaa pitempään kaikkialla yhtä aikaa eikä välillä avata yhteiskuntia ja taas rajoittaa. Olisi voitu ehkä aloittaa koulut normaalisti maailman lapsille. Tiedän, että ajatukseni on utopistinen. Ei ole sellaista koko maailman yhteistä elintä, jossa syntyisi tällainen kaikkia pitkällä tähtäimellä hyödyttävä päätös. 

Yhteisö, josta meidän kuuluisi olla huolissamme, ei ole oma asuinkorttelimme tai kotikaupunkimme. Se ei ole maakunta eikä Italia, ei edes Eurooppa. Epidemian aikana yhteisö on koko yhteiskunta.

Pandemia on asia, joka nimensä alun mukaisesti on kaikkialla. Tämän luulisi yhdistävän. Kun jossain menee huonosti, se keikuttaa kaikkia. Solidaarisuus on avain ja muukalaisvastaisuus pandemiasta selviämisen este.

"Se mikä tieteessä on pyhää, on totuus", kirjoitti aikoinaan ranskalainen filosofi Simone Weil. Vaan mikä on totuus, kun testataan samaa dataa, käytetään samoja mallinnuksia ja päädytään vastakkaisiin näkemyksiin?

Tiede on epidemian kurimuksessa tuottanut meille pettymyksen. Olisimme kaivanneet varmuuksia, mutta saímme pelkkiä mielipiteitä. Meiltä on kuitenkin päässyt unohtumaan, että näin tiede aina toimii, tai pikemminkin se toimii vain näin, sillä epäilys, järjestelmällinen skeptisyys, kuuluu tieteen keskeisiin normeihin. Tieteelle epäilys on jopa pyhempi kuin totuus. 

Olen huomannut, että koronatiedotustilaisuuksien jälkeen median edustajat kysyvät usein asiantuntijoilta ja poliitikoilta sellaista mihin ei voi olla täydellistä vastausta ja kysyjille joudutaan vain vakuuttamaan, että asia hoidetaan, kuten paras on, tilanteiden vaatimalla tavalla. Ihmisten on vaikea  tyytyä siihen, että kenelläkään ei ole vastauksia silloin kun jokin asia on kaikille uutta. Kiusaajat ja paremmintietäjät, joita nykyään on joka lähtöön, todistelevat asiantuntijoiden osaamattomuutta etsimällä virheitä heidän puheistaan korona-ajan alussa, jolloin tiedettiin nykyistä vähemmän ja puhuttiin silloisen tiedon pohjalta. Tiede on aina muuttuvaa ja itseäänkorjaavaa. Covid-19-viruksesta ei esim. aluksi tiedetty, että se tartuttaa myös siinä vaiheessa, kun tartuttaja ei ole vielä sairas ja myös vaikka hän ei itse sairastukaan.  

Tieteen itseäänkorjaavuutta ajattelin juuri tänä aamuna, kun luin miten aikanaan paljon suosiota saaneen tutkijapsykologi Hans Eysenckin tutkimustulokset on siirretty sivuun tiedemaailmassa. Eysenck todisteli, että on syöpäluonteita ja että persoonallisuus altistaa syövälle enemmän kuin esim. tupakointi. Olen lukenut menneinä vuosikymmeninä paljon eysenckiläisiin päätelmiin pohjautuvia artikkeleita terveyslehdistä ja jopa murehtinut, olenko itse syöpätyyppi. Tietenkään persoonallisuudella ei ole mitään yhteyttä minkään lajin syöpään. 

Käyttäytymistieteissä on helppo levittää väärää tietoa. Tälläkin hetkellä meillä on  vääriä teorioita levittäviä ja niiden avulla menestyviä tutkijoita. Jotkut uskovat olevansa oikeassa, jotkut tietävät syöttävänsä myyvää soopaa. Aika näyttää, milloin muutamien ihmisiä tyypittelevien hömppämallien onttous paljastuu. Yhteen aikaan puhuttiin persoonatyypeistä A ja B ja neljän värin persoonista, joille suositeltiin erilaisia psyykkausmetodeita. Viime aikoina on ollut esillä muita epämääräisiä  jaotteluita. 

Kyllä koronankin ympärillä liikkuu paljon huuhaata, salaliittoteorioita ja outoja lääkkeitä. Pelkäävä ihminen tarttuu joskus mihin vain, mitä toinen hänelle keksii tarjota.  

Mietin kuinka olla ja elää tästä eteenpäin, jos tartuntatilanne pahenee. Ehkä kesän pyrähtelyn jälkeen eristäydyn, kuten kevättalvella. 

Olen käynyt koko aikuiselämäni ohjatussa liikunnassa. Nyt jään pois sekä vesijumpasta että pilateksesta, koska ryhmäliikunta kuuluu samaan hälyttävän riskitason ryhmään kuin baarit ja yökerhot. Olen löytänyt You Tubesta hyviä venyttelyohjelmia, useampia, joita teen vuorotellen. Minulla on kävely-ystävä, jonka kanssa tulee patikoiduksi parin tunnin lenkkejä samalla päivittäen kuulumisia ja pohtien ajankohtaisia asioita. Uimassa voin ehkä käydä hiljaisina aikoina. Olen löytänyt ennenkin lähiuimahallistamme aikoja, jolloin saan uiskennella väljästi ja jopa saunoa omassa hyvässä seurassani.

Citymarketista tuli jo viesti "odotamme tilauksiasi, Marjatta". Mieluummin tilaan ruuat kuin kuljen maski naamalla kaupassa. 

Tulossa on kaksi tilaisuutta, joihin ehkä menen. Toinen on ulkokonsertti (johon suhtaudun epäluulolla) ja toinen miehen valokuvanäyttelyn avajaiset, joissa sovittiin, että minä haastattelen häntä, koska kuvat ovat minun isästäni työssään maanviljelijänä. Jälkimmäisessä "edustan" Globe Hopen maskissa. Pojat saattavat suunnitella keväällä peruttujen synttärien järjestämistä, mutta jospa ne siirretään. 

Nyt on tärkeää olla valpas ja varovainen, itsensä ja toisten terveyden vuoksi.  

Tiedän olevani eläkeläisenä etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus eristäytymiseen ja saan keskittyä vain itseeni. Myötätuntoni on lapsiperheissä, joissa mahdollisesti joudutaan taas hoitamaan kotona sekä työt etänä että valvomaan lasten koulunkäyntiä ja viihtymistä harrastustoiminnan puuttuessa. 

Mutta eiköhän tästäkin taas selvitä sisukkaasti eteenpäin! 

Virusepidemian pitäisi herättää meidät pohtimaan. Karanteeniaika suo siihen oivan tilaisuuden. Mitä sitten olisi pohdittava? Sitä, ettemme ole vain ihmisyhteisön osa. Homo sapiens on myös suurenmoisen mutta hauraan ekosysteemin tunkeilevin ja tuhoisin laji.  

Ympäristötuhot ajavat pakolaisiksi viruksia kuten lukuisia muitakin eliöitä, muun muassa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Jos vain kykenisimme tuijottamaan vähän vähemmän omaan napaamme, huomaisimme, etteivät uudet mikrobit niinkään etsi meitä, vaan me pakotamme ne ulos elinympäristöstään. 

Giordanon kirja on tiivis, pamflettimainen, helppolukuinen tietoeos, tiivistä asiaa. Suosittelen fiktion lukemisen oheen. 

Mitenkäs lukijapäässä suhtaudutaan koronaan ja syksyn saapumiseen? 

Toiveikkaasti, toivon!

12.8.

Lisään tänne vielä pari linkkiä. Anna Ferranten monipuolinen kirjan esittely  http://www.mustikkapasta.fi/2020/05/paolo-giordano-tartunnan-aikaan.html

ja Silja Lanas Cavadan juttu Suomen Kuvalehdessä https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/kun-koronavirus-iski-italiaan-paolo-giordano-kirjoitti-maailman-ensimmainen-koronakirja-syntyi-viikossa/

Giordano tosiaan aloitti kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jossa tiedon saaminen oli hapuilua, mikä antaa tekstille kiinnostavan sävyn. Giordano kuvaa  tunnelmiaan ja ajatuksiaan Pohjois-Italiassa tilanteessa, jossa ei voi kuin tehdä päätelmiä ja odottaa epävarmuuden keskellä. 

”Samana päivänä, kun aloin kirjoittaa, poliitikot tviittailivat ja postailivat, että Italia on turvassa, ettei ole mitään hätää.” ( Lause HS:n toimittajan kanssa käydystä puhelinkeskustelusta)

Jakamattoman ihmisarvon puolesta Helsingissä 1.2.2020

Jokainen meistä on varmaan todennut ilmapiirin muuttumisen yhteiskunnassamme. Puhe on entistä raaempaa ja loukkaavampaa. Ilmiöt kuten ala-arvoinen nimittely ja loukkaaminen, varsinkin somessa, uhkakuvien kehittely ja levittäminen, asioiden vääristely, syntipukkien osoittelu, uhriksi tekeytyminen valheiden avulla (tapahtunut jo tämänpäiväisen tapahtumankin raportoinnissa toisaalla) ja voiman tunnossa pullistelu ovat pahaa enteilevää oirehdintaa. Kun tätä tapahtuu, me toivomme, että se loppuisi, mutta se ei vain lopu itsestään.

Joulun aikaan tapahtui sellaista, mikä sai muutaman ihmisen aloittamaan liikkeen hyvien arvojen lisäämiseksi. Jotkut röyhkeät ryhtyivät jahtaamaan vankileiriltä Syyriasta Suomeen tuotua kahta orpolasta ja heidän hakijoitaan levittäen heidän kuviaan ja nimiään joukkovihan kohteiksi somessa. Näinkö pitkälle on menty? Tästä tyrmistyksestä syntyi Silakkaliike sisarliikkeenä Italian Sardiineille. Parvikalan valitseminen kansanliikkeen tunnukseksi kertoo yhteisöllisyydestä. 

Silakkaliike on kerännyt facebookissa jo yli 28000 jäsentä ja samaa mieltä olevia on tietenkin paljon muitakin. 

Liikkeen periaatteita ovat jakamaton ihmisarvo, luonnon kunnioittaminen, tieteen arvostus, yhdenvertaisuus ja syrjimättämyys.  
Erään tämänpäiväisessä Silakkaliikkeen tapahtumassa näkemäni kyltin teksti Sivistys-Suomi ilmaisee nämä periaatteet hyvin.

Fishmobiksi nimetty tapahtuma oli Kansalaistorilla. 
Kiasman kulmalle oli kokoontunut muutamia Odinin sotureita häiritsemään voimakkailla äänentoistovälineillään tapahtumaa. Heidän vastineensa Ei rasismille -iskulauseille oli huuto Silakat uuniin. 

Minä niin toivon, että tämä vihahuutelu loppuisi ja ihmiset osaisivat elää yhdessä toisiaan kunnioittaen. En ymmärrä, miten joillekin vihan ilmapiiri on niin tärkeä, että he asettuvat  vastajoukoksi niille, jotka pyytävät ilmapiirin parannusta ja korostavat normaalin, rauhallisen, sivistyneen kanssakäymisen  tärkeyttä.

Me ihmiset olemme toistemme ympäristö. Tämä on filosofi Esa Saarisen lause, jonka löysin vuoden hotellissa asuneen, hotellin kanssa yhteistyötä sosiaalisen median kanavillaan tekevän nuoren miehen haastattelusta. Hänelle oli kirkastunut vuoden aikana, mikä elämässä on tärkeintä. Se on vastuu siitä, miten toisiamme kohtaamme. 
Me voisimme olla ympäristönä toisillemme vihanta puisto eikä taistelukenttä, eikö vain? 

Yle Teeman Kirjaohjelma, Tieteestä ja uskonnosta

Kirjaohjelma on tiivis ja tasokas kirjallisuusohjelma, joka tulee Yle Teemalta maanantai-iltaisin. Muistan katsoneeni aiemmin ainakin Knausgårdin haastattelun.

Eilisen ohjelman aiheena oli tieteen ja uskonnon suhde kirjallisuudessa. Katsoin sen Areenalta ja pysäyttelin saadakseni hyviä sitaatteja. Toimittaja Siss Vik haastatteli englantilaista kirjailijaa Ian McEwania ja norjalaista fyysikkoa, nunna Katarina Pajchelia. Toinen toimittaja, Anita Reinton, vieraili norjalaiskirjailijan Gert Nygårdshaugin luona.

Keskustelu Ian McEwanin kanssa käytiin osaksi ruumiinavaushuonella ihmisen aivojen äärellä. McEwan oli seurannut aivokirurgin työtä romaaniaan Saturday varten, joten aivot eivät olleet hänelle mitenkään tuntematon asia. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat usein tiedemiehiä. McEwan on materialisti, rationalisti ja ateisti. Hän ajattelee romaaninsa päähenkilön tavoin, että aivojen mysteerin selvittäminen on hyvässä vauhdissa laboratorioissa ja ennen pitkää se on selvitetty. Kirjailija seuraa tieteen saavutuksia eikä voi luottaa ihmisiin, joiden elämänkatsomukseen kuuluu tiukka varmuus vailla todisteita.

Uskonnon ongelma on kiveen hakattu totuus. Tiede on kuin laiva, joka korjaa alati kurssiaan.

Uskonto tappaa uteliaisuuden.

Jos ei välitä tieteestä, on vain puoliksi intellektuelli.

Pidän romaania ihmeellisenä ja monisyisenä instrumenttina, joka tutkii, keitä me olemme, meidän tilaamme ennen ja tässä ajassa.

McEwanin romaanissa Black Dogs maailmankatsomuspohdiskelu nousee aviopuolisoilla rakkautta koettelevaksi tekijäksi, kun toinen alkaa kääntyä mystisyyteen toisen pysyttäytyessä tieteellisessä maailmankatsomuksessa .

Hiukkasfyysikko Katarina Pajchelilla on kaksi erilaista maailmansyntyselitystä, työssään alkuräjähdys ja nunnana 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus. Toimittaja kysyy, miten hän yhdistää nämä kaksi. Pajchel vastaa, että hän ei lue Raamattua kirjaimellisesti. Hänen avoimen uskonsa mukaan Raamattu on vertauskuvallista ja runollista tekstiä ja sisältää mm. useita luomiskertomuksia.

Hyvin yksinkertaistettuna uskonto kysyy "miksi". Se etsii merkitystä ja yhteyttä.  Luonnontiede kysyy pikemminkin "miten".

Tuottelias ja monipuolinen kirjailija Gert Nygårdshaug on kirjoittanut jo 40 vuotta noin  kirjan vuodessa. Hänen teemojaan ovat ekologia, ilmasto ja luonnontiede. Hän on perhoskeräilijä, kuten romaaninsa Mengele Zoo päähenkilö. Hän toivoo, että uskonnot saataisiin pois maan päältä häiritsemästä ihmisten elämää. Romaanissa Prost Gotvins geometri nuori pappi paljastaa katolisuuden ihmeet huijaukseksi ja joukkopsykoosiksi ja lähtee sitten tutkimaan oman kristinuskonsa edellytyksiä, jotka huomaa yhtä hatariksi. Nygårdshaug kutsuu uskontoja taikauskoiksi, koska ne perustuvat niin mitättömään todennäköisyyteen. Kun toimittaja kysyy, mitä ihmispoloisille tapahtuu, jos he jäävät ilman uskontoa, Nygårdshaug sanoo heidän tulevan onnellisiksi. Miksi joku haluaisi kuunnella aamuisin radiosta aamuohjelmaa, jossa hänet haukutaan syntiseksi heti päivän alkuun? Kirjailija ei ymmärrä, miksi nykyaikana vaalitaan keskiaikaisia käsitteitä kuten perisynti.

Kun toimittaja kysyy, miksi Nygårdshaug haluaa niin kiivaasti tieteellisen näkökulman kirjoihinsa, haastateltava vastaa, ettei tarvitse mennä kuin 50-luvulle, niin tieteellinen tutkimus ja kirjallisuus nivoutuivat yhteen. Kun Einstein tuli esittelemään teorioitaan 20 ja 30 -luvuilla Amerikkaan, kirjallinen eliitti ympäröi hänet.

Nykykirjallisuus on likipitäen sitä, että kirjailija on kuin muurahainen, joka pyörii ilmapallon sisällä tajuamatta, että ulkopuolella on paljon laajempi todellisuus.