Anthony Hopkins, We Did Ok, Kid

Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella itseään ja tehdä suunnitelmia tulevalle vuodelle. Moni on ankara itselleen ja lupaa olla ensi vuonna parempi ihminen kuin kuluneena vuonna.
Entä jos toteaisimme Anthony Hopkinsin tapaan "hyvinhän sinä tyyppi olet selvinnyt". Hopkins tarkastelee koko pitkää elämäänsä, joka olisi voinut mennä monella tavalla pieleen ja menikin välillä, mutta on nyt seesteistä vanhan miehen elämää.
 
Luin jostain moitteen We Did Ok, Kid -omaelämäkerran nimestä, sellaisen, että ei saisi sanoa selvinneensä hyvin, jos on mokaillut alkoholin väärinkäyttäjänä ja  epäonnistunut nuoruuden avioliitossaan ja isyydessä. Tämä on erittäin armoton näkökanta, joka jättää huomiotta myös muistelmiin sopivan kannustavan lempeyden ja lievän itseironisen sävyn.

Hopkins tuntee suurta surua siitä, että menetti kontaktin tyttäreensä ja ajautui alkoholismiin. Kirjassa on hyvin rehellistä elämän tarkastelua, ja paljon muuta: ulkopuolisuuden kokemuksen selvittelyä, kuvausta omista metodeista rooleihin  valmistautumisessa, anekdootteja elokuvien teosta ja kanssanäyttelijöistä, mielenkiintoista ajan ja miljöön kuvaa.

Lopussa kahdella Oscarilla palkittu näyttelijä kertoo, mitä ohjeita antoi luennollaan tuleville näyttelijöille. Hän oli ollut hyvin vastahakoinen tapaamaan opiskelijoita, mutta kun vaimo patisti ja melkein pakotti, niin hän taipui ja koki suuren elämyksen. Nuorten vilpittömyys ja luottavaisuus sai karskiuteen oppineen miehen purskahtamaan itkuun. Hän sanoo, että opiskelijoiden kohtaaminen vaikutti herkkyyteen, mikä näkyy The Father-elokuvan isän roolissa. 

Muista isoista rooleistaan Hopkins toteaa, että meissä kaikissa on kaikkea. Hän pääsi vetäytyvän luonteensa vuoksi hyvin Howard's End -elokuvan jäykän, turvallisuushakuisen hovimestari Stevensin pään sisään ja sanoo itsessään yhä olevan paljon Stevensiä, kuten myös Hannibal Lecteriä.

I am everything. Because we all are. All you need to do as an actor is access that part of what's inside you. 
(Minä olen kaikkea. Koska me kaikki olemme. Näyttelijänä pitää vain ottaa käyttöön kulloinkin tarvittava osa itsestä.)

Neuvo nuorille näyttelijöille liiasta nirsoilusta tarjottujen töiden suhteen ja oman työn rasittavuuden liioittelemisesta sopii yleisneuvoksi kaikille. Älä odota sitä yhtä suurta roolia. Tee kaikkea. Käyttäydy ammattimaisesti työssäsi. Lue kaikkea ja katsele hyviä elokuvia. Kuuntele musiikkia. Katso ympärillesi ja näe millaista taistelua monen ihmisen elämä on.
 
Believe that your life is all a matter of weaving; when you look back over the years, you'll see a tapestry.

(Luota siihen, että elämäsi on kudontaa; kun katsot taaksepäin, niin näet ryijyn kuvion.)

Kirjan otsikko on vastaus tälle kolmivuotiaalle Tony-pojalle, joka on juuri saanut uuden kurkkukarkin maahan pudonneen tilalle. On harmaa sunnuntaiaamu vuonna 1941 Port Talbotissa Walesissa. Sodan aikaisen säännöstelyn vuoksi kaikki makea on harvinaista. Isä kumartuu lohduttamaan itkuun purskahtanutta lasta ja karkin antanut isän ystävä nappaa kuvan. Muisto on yksi Anthony Hopkinsin varhaisimpia, niitä ryijyn ensimmäisiä kudontoja. 

PS Suomennokset ovat omiani. Kirja on suomennettukin, Hyvin sinä pärjäsit. Olen varannut suomenkielisen teoksen kirjastosta, mutta en ehtinyt vielä saada sitä.

 

Kari Hotakainen, Huolimattomat

Kari Hotakainen on esillä näyttävästi päivän Helsingin Sanomissa, koska on antanut uuden romaaninsa Helmi yksinoikeudella K-kauppojen myytäväksi. Kirjailijan itsensä mielestä Siltala-kustantamon keksimä idea on loistava, mutta toimittaja Taika Dahlbomin arvostelussa on "markettituotetta" vähättelevä sävy ja eräs pieni ruoveteläinen kirjakauppa on kertonut boikotoivansa Hotakaista tämän päätöksen vuoksi. 
No, jos ihmiset eivät osaa kävellä kirjakauppaan, mutta osaavat ostaa kirjan ruoka- ja vaateostosten ohessa, niin siitä vaan. Isoissa marketeissa on kirjamyyntiä muutoinkin melkoisesti ja tiedän, että kirjailijat ovat käyneet niissä signeeraamassa kirjojaan.
Kiitän Hotakaista siitä, että Helmistä ei tule äänikirjaa. On häpeällistä, miten vähän kirjailija näistä äänitteistä saa. 
No, se siitä. Jää nähtäväksi, mitä puhetta tämän kirjan ympärillä tullaan käymään.

Olen katselun monesti mökkihyllymme kirjaa Huolimattomat sen kansikuvien vuoksi. Elina Warstan kuvat vetävät puoleensa. Etukannen kuva jatkuu takakannella, jossa alastoman mieshenkilön kädestä pitää kiinni niin ikään alaston nainen. Molempien intiimit kehonosat on häveliäästi sumennettu. 

Poimin kauniit, mutta myrkylliset kielonmarjat koristeeksi kuviini
ja kertomaan kirjan henkilöitä riivaavasta sukupuolivietistä,
joka houkuttaa, vie onglemiin ja saattaa jopa myrkyttää.  
 

"Hotakaista parhaimmillaan, tiivistä ja terävää", toteaa kannessa Kalevan Reetta Nousiainen. Huolimattomat on julkaistu vuonna 2006. Silloin taisi vielä olla maakuntalehdillä omat kirja-arvostelut. Kaipaan niitä. 

Etukannen hahmo on rikoskomisario Antero Mokka ja takakannessa on oman yrityksen perustaneen Leila Korhosen hahmo. Harmittaa, että en saa tekstiä näkymään. Kirjoitan sen tuonne loppuun kokonaan, kunhan olen kertonut, mitä ajatuksia minulle heräsi tarinasta näitten upeitten kansien sisällä. 

Hotakainen on lempeän pisteliäs humoristi, purevasti yhteiskuntaa ja ilmiöitä ruotiva ja pientä ihmistä ymmärtävä kirjailija. 

Tämän kirjan pienet ihmiset ovat Antero, Leila, pari henkilöä Anteron työpaikalta ja yksi Leilan asiakas, joka ei ymmärrä rajojaan. 
Leila määrittelee yrityksensä Hellyys ja läheisyys Oy siivousalan yritykseksi.
Hän siivoaa ihmisten mieliä kuonasta ja kaunasta ja auttaa läheisyyden puutteessa jähmettyneitä sulamaan hieronnalla, niin että he mahdollisesti hoidon jälkeen pystyisivät myös seksuaaliseen suhteeseen jonkun toisen yksinäisen kanssa. 
Tapahtuu sellaista, minkä vuoksi Leila joutuu Anteron kuulusteltavaksi ja Anterohan rakastuu kaiken muun unohtaen. Ja mihin se johtaakaan...
Aurinko valui pöydälle, jonka pintaan ihmisten kyynärpäät olivat hanganneet vaaleat läiskät. Leila paistoi niin, että Mokan silmät häikäistyivät eikä hän vähään aikaan nähnyt mitään. 

Kirjan voi sijoittaa rikosromaanin genreen ja siinä on asiaankuuluvasti vaarallisia tilanteita ja jännitystä. Hotakaiselle tyypilliseen tapaan tekstissä on aforistista ajattelua ja sanallista iloittelua yllin kyllin.
Mokka harrastaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa muistiin omaan ammattiin liittyviä ajatuksia ja yhteenvetoja, mutta Leilan sähköistävä olemus saa hänet tarttumaan uudelleen "keksimiskirjoitukseen" jonka hän joskus on hylännyt. 
Myös Mokan asiakkaista, rikollisista ja uhreista löytyy varsinaisia kaunosieluja. Eräskin kadonnut, harmaa ja yllätyksetön mieshenkilö yltyy kalenterinsa sivuilla melkoisiin lemmenlurituksiin:"Hänen ihonsa silkillä kudon maailmani ehjäksi. Hänen ihonsa silkillä istun pilkillä."

Kirja on jaettu kahteen osaan. I osa käsittää vuodet 1826 - 2003 painottuen jälkimmäiseen vuosilukuun. Vuosi 1826 on tärkeä siksi, että silloin eräs Joseph Niépce otti ensimmäisen valokuvan ja avasi väylän pirulle. Hän ei voinut aavistaa, että hänen laitteestaan lähtisi kasvamaan kaiken yleisen ja yksityisen ikuistava kolmas silmä. Luvun motto: "Näytä minulle kuvia, sanoja en enää ymmärrä."
Valokuvaa seurasi elävä kuva, jota voidaan käyttää paljon still-kuvaa tuhoavammin ja kaiken huippuna internet, josta mikään ei katoa ja kaikki selailemasi voidaan jäljittää. 
Kuvan mahdista ei kerrota turhaan kirjan alussa, Mokka joutuu sitä pohtimaan omassakin elämässään.

II osa on lyhyt. Se käsittää ajanjakson 2003- 2004 ja keskittyy päähenkilöiden elämään. "Olet täällä vaikka olet siellä" lupailee tämän osan alkumiete.  

Leilan tausta on samanlainen kuin monella muulla maalta lähteneellä.
Leila Korhonen oli herännyt seksuaalisuuteensa suomalaisella maaseudulla. Se on sama kuin olisi herännyt janoon Saharassa. Hän ei ollut edes kuullut siitä sukupolvesta, joka kaksikymmentä vuotta aiemmin oli omasta mielestään vapauttanut seksin tajuamatta, että seksistä ei voi vapauttaa. Jos sen päästää irti, päästää kesyttömän leijonan päiväkotiin. Vapaan seksin sukupolvi rajoittui muutamaan tuhanteen kaupunkilaisnuoreen, jotka hetken pippeleitä ja pimpsoja vaihdettuaan palasivat parisuhteeseen, joivat parikymmentä vuotta punaviiniä ja siirtyivät sitten golfin pariin. 

Leila pohtii asiakkaitaan ja päätyy miettimään sitä, miten lisääntynyt vapaa-aika muuttaa ihmisiä vähemmän ennustettaviksi. Vapaa-aika on synnyttänyt kokonaisen mielihyvään perustuvan teollisuudenhaaran, joka tarjoaa merkityksellisyyttä ymmällään oleville. Joillekin työ on vain ikävä väliasema, josta ponnistaa vapaa-ajan haasteisiin aina yhtä nuorekkaana.  
Hyvin syötetty ja juotettu vapaa-aika synnytti etuajassa uuden ihmistyypin, jota Leilan nuoruudessa ei ollut tunnettu: iättömän ihmisen. Tämä ihminen ei suostunut ikääntymään nivelet nitisten kuten esivanhempansa harmaissa torpissaan, vaan tarttui ajan suureen kampeen ja pysäytti sen nuoruuden kohdalle. (- -)
Ja luonnollisesti iätön oli sekä asiakkaana että myyjänä siellä missä vapaa-ajasta laskutettiin. Tarvinneeko edes sanoa, että monet iättömät ihmiset kuuluivat Leilan asiakkaisiin.  

Tämä kirja sai minut miettimään nykyajan outoja pehmopornobisneksiä, kuten Onlyfans. Jos Leilan siivousfirmassa on miesten härnäyksen sävy, niin Onlyfans on avoimesti sitä. Yksinäisen miehen naisen puute saattaa olla niin kipeää, että hän on valmis maksamaan paljaiden varpaiden näyttämisestä "vain hänelle" ja romanttisesta ajatuksesta, että ehkä joskus muutakin. Arvelen, että muutakin. 
Jotkut tunnetut naiset ovat jättäneet arvostetun työnsä, koska Onlyfans on niin paljon tuottavampaa - ja niin hauskaa (!).

Jos joku on kiinnostunut tietämään, mitä kirjan takakannessa lukee, niin tässä vielä se:

Romaani seksin ja alakulon piirittämistä ihmisistä ja niistä kamalista ja kauniista asioista, joita yksinäisyys teettää. 

LEILA KORHOSEN  yhden naisen yritys Punavuoressa tarjoaa asiakkailleen hoitoa, joka sulattaa kovankin miehen. Kanta-asiakkaisiin kuulunut värittömän haalea mies vaatii vielä jotain kaupan päälle. Kaikkea ei rahalla saa. 

"Laskutan yksinäisyydestä, lievitän sitä maksua vastaan"

Rikoskomisario ANTERO MOKKA on nähnyt työssään paljon, mutta naisen kosketusta hän ei ole pitkään aikaan tuntenut. Nyt Mokka saa kuulusteltavakseen Leilan, joka vaikenee kaikesta tapahtuneesta. Kuulustelujen aikana heidän välilleen syntyy kuitenkin yhteys, jota laissa ei tunneta.

"Rajattomat murensivat maan, jonka estoiset olivat rakentaneet"

Kohtaaminen voi viedä molemmilta työn, mutta antaa tilalle enemmän. Kamera on nyt viety sinne, mitä ei voi kuvata ja mikä kuitenkin näkyy. 

Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

 

Mrs Karlsson lukee -blogin Mari (Marin kirjoitukseen tästä) innosti minut lukemaan Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa (1912), jonka pohjalta tehdyn Luchino Viscontin ohjaaman samannimisen elokuvan (1971) olin nähnyt kauan sitten, muistaakseni kahdesti, ja lumoutunut molemmilla kerroilla.
Kirjoittaminen unohtui, kun väliin tuli kaikkea muuta. Aloin tehdä joulusiivoa työtasolleni (minulla on työpöytänä seinästä seinään ulottuva ompelijan leikkauspöytä, siihen mahtuu) ja huomasin kasan omituisia lappusia. No, siellähän oli lukemisen aikana tekemiäni merkintöjä tästä kirjasta. Erotan söherryksistäni sanat ajankuva, hatut, rantapukeutuminen, taiteilijan kriisi, kuolema, kurinalaisuus versus nautinto ja rappio, nuoren pojan kauneuteen rakastuminen symbolina elämälle, viimeinen luovuuden leimahdus, vanhan miehen häpeä ja koomisuus, ulkopuolisuus, pandemia... platoninen rakkaus, hebefilia?, antiikin kauneusarvot...

Katsoin kirjan luettuani myös elokuvan taas uudelleen.  
Upposin elokuvan pojan kauneuteen, kuten oli tarkoituskin. Ohjaaja Luchino Visconti vie katsojan kokemaan saman mitä vanheneva taiteilija Gustav von Aschenbach kokee tarkkaillessaan yksin matkustavana ympäristöään ja nähdessään Tadzion, enkelimäisen kauniin nuoren ihmisen.  
Unkarilainen László Nemes käytti samaa eläytymään pakottavaa metodia vuoden 2015 elokuvassaan Son of Saul. Ympäristössä on eri kielten sekamelska, josta katsoja erottaa sen mitä päähenkilökin, sanan sieltä toisen täältä, ja paljon puhetta kielillä, joita ei ymmärrä. Nemesin ympäristö on keskitysleiri ja Viscontin ylemmän luokan lomakylpylä.
Kirjassa Aschenbach on kirjailija, elokuvassa säveltäjä, muutoin käsikirjoitus noudattaa kirjan tapahtumia ja tunnelmaa. 

Eletään aikoja vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanheneva saksalainen kirjailija tuntee luomisvoimansa kadonneen ja matkustaa elpymistarkoituksessa rantahotelliin Venetsiaan. Hän tarkkailee hajamielisenä, kyllästyneenäkin, muiden kylpylävieraiden vilkasta seuraelämää, kunnes huomaa joukossa täydellisen kauneuden merimiespukuun pukeutuneen murrosikäisen pojan hahmossa. Lumoutuminen johtaa siihen, että Aschenbach seurailee poikaa pakkomielteenomaisesti eikä saa lähdetyksi saarelta, vaikka saa selville turisteilta pimitetyn koleraepidemian. Hän päättelee Tadzion perheen olevan puolalaisia kuultuaan heidän huutelevan poikaa tällä nimellä, joka ilmeisesti on Tadeusz-nimestä johdettu lempinimi. Ilokseen hän huomaa pojan olevan perheen lempilapsi, prinssi, jonka ympärillä niin äiti, kotiopettajatar kuin vaatimattomat sisaretkin hyörivät. 
Haaveissaan Aschenbach menee kertomaan elekielellä perheelle pandemiavaarasta ja pääsee tässä tilanteessa laskemaan kätensä jumaloimansa kauneuden olkapäälle. Todellisuudessa hän seuraa poikaa vain matkan päästä ja joutuu tunnekuohun valtaan niinä harvoina kertoina, kun heidän katseensa kohtaavat.

Poika kääntyi rantaan, hän juoksi vettä vaahdoissa potkien rantakuohuissa pää takakenossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo, poikamaisen hento ja hauras, vettä valuvin kiharoin kohosi meren sylistä kuin taivaan ja meren syvyyksistä kotoisin oleva kaunis jumala, tuo näky herätti katsojassa myytillisiä mietteitä. Se oli kuin runoelma maailman alkuajoista, muodon alkuperästä ja jumalien synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisimmässään virittyvää laulua ja ajatteli jälleen, että täällä oli hyvä olla, tänne hän tahtoi jäädä. 
 
Aschenbachin kävellessä sopivan välimatkan päässä puolalaiseurueen perässä Venetsian kujilla hän kokee Tadzion viipyilevän ja haluavan olla katsottavana. Onko se objektiivinen totuus, emme tiedä. Se voi olla myös rakkaudesta hullaantuneen houretta. Mehän katsomme asioita Aschenbachin kautta.

Kauneudelle antautuminen saa Aschenbachin luopumaan tarkkojen sääntöjen rajaamasta elämästään ja käyttäytymään houkkamaisesti. Hän antaa jopa parturin värjätä hiuksensa ja kulmakarvansa. Jo tartunnan saanut, sairauden merkkejä värikäsittelyllä ja poskipunalla peittävä mies ei huomaa muistuttavansa erästä vulgaaria, naurettavaa keikaria, jonka elämöintiä laivalla nuorten seurassa paheksui Venetsiaan tullessaan. 

Kuolema Venetsiassa on osuva rakastumisen kuvaus.
 
Se kuvaa myös pandemian leviämisen osuvasti ja irvokkaan eron siinä, miten se tuntuu köyhien parissa ja yläluokkaisten ihmisten elämässä. Paikkoja desinfioidaan ja laihoja, nääntyneitä ihmisiä lyyhistyy kadulle, mutta kansainvälinen lomaväki vain illastaa rahvaanomaisen viihdyttäjäryhmän tehdessä parhaansa heidän hauskuttamisekseen. Tietenkin ajatellaan myös elinkeinoa. Turismi elätti Venetsian kaupungin ihmisiä jo silloin, paras siis koittaa pimittää tilanne rahaa kaupunkiin tuovilta niin pitkälle kuin voi.
 
Kun Aschenbach lyyhistyy rantatuoliinsa hiusvärin valuessa klovnimaisesti kasvoille, hän näkee viimeiseksi antiikin poikajumalan kahlaavan sulokkaasti merelle ja kääntyvän lopuksi katsomaan ihailijaansa kuin mukaansa kutsuen.
Puolalaiset ovat viimeisiä kaupungista poistuvia, Tadziota odotetaan jo.
Ehkä he selvisivät, ehkä eivät. Tadziohan söi mansikan ("kielletyn hedelmän"). Hän sieppasi sen kujeillen rantamyyjältä Aschenbachin nauttiessa kokonaisesta kasasta samoja marjoja samalla kun joku lähellä valisti omaa seuruettaan kaikesta tuoreesta "only cooked vegetables", minkä varoituksen Aschenbach tunnisti kielten sorinasta, mutta ei pitänyt tärkeänä. Tämä mansikkaepisodi oli muistaakseni vain elokuvassa.

Minun on vaikea erottaa enää kirjaa ja elokuvaa toisistaan.
Tietenkin niissä näkyy oma aikansa, onhan väliä 60 vuotta. Kirjassa korostuvat antiikin arvot, kuten kauneuden idea, platoninen rakkaus ja mentorin ja nuoren pojan suhde. Elokuvassa Aschenbach tuijottaa poikaa avoimemmin kuin kirjassa, mutta kummassakaan hän ei lähesty tätä fyysisesti. Kirjaa on silti pidetty kaikkien aikojen gay-romaanina.
Itse koen, että kirjassa kuvattu kauneudesta hullaantuminen on symboli taiteilijan viimeiselle innostumiselle ennen kuolemaa, ei todellakaan mitään groomingia, jollaiseksi se saatettaisiin tämän päivän elokuvassa vääristää.
En koe myöskään mitään pahaa siinä, että ihminen haaveilee ajatuksissaan ihan mistä vain. Eihän siinä ketään satuteta. Myös teoissa kaikki sellainen seksuaalinen kanssakäyminen on mielestäni sallittua, josta ollaan yhtä mieltä, eikä se kuulu ulkopuolisille. Eikö vain?

Joissain piireissä on nyt sitten nähty, että Mannin kirja pitäisi kieltää. Aikamme ilmapiiri ei todellakaan ole kovin suvaitsevaista, jos fiktiivinen hahmo tuomitaan hänen ajatustensa vuoksi. Kaiken lisäksi tuomitsijoina ovat ilmeisesti itseään edistyksellisinä pitävät ihmiset, jotka sanovat kannattavansa sukupuolisen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuutta.  

On päätelty, että Mannin romaanissa olisi hänen omaan elämäänsä viittaavaa.
Hän oli lomallaan Venetsiassa kiinnostunut puolalaisnuorukaisesta ja oli samoihin aikoihin surrut säveltäjä Gustav von Mahlerin kuolemaa. 

Elokuvan tunnusmusiikkina soi Mahlerin viidennen sinfonian Adagietto. 

Näen Mannin käsittelevän von Aschenbachin ja Tadzion tarinassa myös suruaan oman homoseksuaalisuutensa kieltämisen vuoksi. Visconti pystyi jo olemaan avoimemmin homoseksuaali, mutta kuten tiedämme, suvaitsevaisuus suhtautumisessa seksuaalisuuteen on ollut vaikeasti hyväksyttyä ja edistyminen hidasta. Taaksepäin menoakin tapahtuu aika ajoin. Sitä on nykyajan näennäisessä vapaudessa paljon, kun vertaa vaikka 70-lukuun.  

Mann ei kuvaa Venetsiaa minään ihanan elämän paratiisina vaan usvaisena ja pahaa henkivänä paikkana, jossa pelottavat gondolieerit kuljettavat matkustajia ruumisarkkuja muistuttavissa veneissä. Sirocco-tuuli tuo mukanaan sairautta ja kapeat kujat johtavat sokkeloisiin labyrintteihin, joihin uupunut taiteilija eksyy kadotettuaan seurattavansa. Aschenbach tajuaa jossain vaiheessa, että oli virhe lähteä, mutta ei enää pysty muuttamaan kohtaloaan.
  
Mikä on tarinan opetus? Sekö, että on vaarallista päästää irti kontrollista ja antaa mennä, vaiko se, että se kannatti sittenkin? 
 
Hän halusi tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa kirjoittaessaan mallikseen pojan vartalon, seurata tyylissään hänen ruuminsa linjoja, jotka näyttivät hänestä jumalallisilta, ja näin muuntaa hänen kauneutensa hengeksi, kuten kotka muinoin kantoi eetteriin troijalaisen paimenpojan. Milloinkaan ei sanojen luominen ollut tuntunut hänestä suloisemmalta, miloinkaan hän ei ollut siten kokenut, että Eros asuu sanassa, kuin näinä vaarallisen herttaisina hetkinä, jolloin hän muovaili pienen tutkielmansa karkean pöytänsä ääressä päivänvarjon alla. 

Taitava suomennos on Toini Kivimäen.

----

Ja tästähän minä saankin 1910-luvun bonuskirjan Sadan vuoden lukuhasteeseen (klik), josta näyttää puuttuvan enää 30- ja 70-lukujen kirjat. Luen, jos viitsin. Mitään en tee lukemisen ja kirjoittamisen alueella pakosta tai tilauksesta.  

PS Tässä vielä linkki (klik) kirjoitukseeni, jossa mainitsen dokumentin Maailman kaunein poika. Dokumentti kertoo Viscontin elokuvassa Tadzion roolin näytelleestä ruotsalaisesta Björn Andrésenista. Visconti teki laajan kiertueen, jossa etsi täydellisesti rooliin sopivaa poikaa.