torstai 25. helmikuuta 2021

Tuomo Pirttimaa, Hete

 
Kiinnostuin Tuomo Pirttimaan romaanista Hete kirjailijan nimen vuoksi. Onko hän s e Tuomo Pirttimaa, jonka tunsin paikallislehti Kuhmolaisen virkeänä nuorena toimittajana?  - ON!  

Kirjailija on tuttu, mutta kirjan nimen tulkinnassa erehdyin. Luulin, että kyseessä on neva tai suo, mutta pohjoisessa hete onkin lähde. 
Kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että jos kirjailijan nimi ei olisi kiinnittänyt huomiotani, niin olisin jättänyt tämän loistavan kirjan lukematta. Myyttinen lähde, tai pohjoisen autiotalo kannessa houkuttelisi lukijoita paremmin kuin tämä samea labyrintti ja kiväärit.

Ensivaikutelmani kirjailijan kuljettaessa minua kympintyttö Tirrin ja kapea-alaisesti lahjakkaan Tomin matkassa on, että onpas kiinnostava nuori rikollispariskunta, samalla tavalla paatuneita ja viattomia yhtä aikaa kuin Jari Järvelän Romeo ja Julia, mutta sitten tuleekin mukaan muita umpikujaan itsensä saattaneita, syntymässä säikähtänyt Anja ja erämiehet, vakaa Martti ja hermokimppu Utsunki. Näkökulma laajenee. Tirrin muistellessa lyhyttä, mutta monivaiheista elämäänsä tapaamme saarnaajaveljet, isän ja pojan, joille Tirri on antanut nimen Korppi Ykkönen ja Korppi Kakkonen. Lopuksi kaikkien tiet johtavat metsän keskelle autiotalolle, jossa tapahtuva puhdistava loppukohtaus tuo mieleen antiikin draamat. 

Erittäin viimeistelty hieno romaani, rikosdraama, jonka näen kuin elokuvana. Alussa on kuvaus lopun tilanteesta, jossa vanha sanonta "ei korppi korpin silmää noki" osoittautuu vääräksi. 

      Korkeimman pihamännyn latvaan lensi korppi. Se kallisteli päätään, katseli lähelle horisonttia painunutta aurinkoa ja heläytti sitten erikoisen äänen: kuin jännitettyyn teräsjouseen olisi isketty rautapuikolla. 
      Kun ääni ei aiheuttanut reaktiota kummassakaan ihmisessä, suuri musta lintu lehahti maahan  ja hyppi kuolleen luokse. Se katseli ruumista hetken, mutta jostain syystä vielä hengissä oleva kiinnosti  enemmän. Korppi käveli raskaasti hengittävän ihmisen luokse. Se näki, ettei ihminen mahtaisi sille enää mitään. Vahva ja terävä nokka kiilteli auringossa, lintu odotti. 
      Ihminen raotti luomia.
      Korppi veti pään taakse ja iski.


Sekä kosto että armo ovat läsnä.
Lukijana tunnen surua nurkkaan ahdistettujen ihmisten puolesta. Pahaa harjoittavakin voi olla uhri: olosuhteiden, tietämättömyyden ja manipuloijien uhri. 

Harvoin olen kirjaa lukiessa kokenut niin vahvaa vihaa henkilöhahmoja kohtaan kuin se mitä tunnen uskonveljiä kohtaan näiden "rangaistessa" Tirriä tämän "synnillisyydestä" vinttikamarissa ennen ja jälkeen seurojen. Harvoin olen myöskään tuntenut niin syvästi oikeutetun koston suloisuutta kuin koen Tirrin mukana hänen sylkiessään lopussa raiskaajaansa toistaen saman sanan 'noin' millä tämä oli vauhdittanut Jumalan tahdoksi naamioitua pahoinpitelyään. Ympyrä sulkeutuu.   

Tapahtumapaikkana kirjassa on Lappi. Pirttimaan pohjoisen luonnon tuntemus on vankka. Ei ihme, hän asuu Kuusamossa ja on erikoistunut toimittajana luonto- ja eräaiheisiin. 

Hyväntahtoisen Martin mietiskelemä "On kai ollut aika tavallinen elämä" -elämäkerta on koskettava yksinkertaisuudessaan. Proosarunomainen.
Siitä ote:

Aina oli pihassa koiria, joskus pentuja.
Porot vasoi keväällä tarhassa. Oli lämpimiäkin kesiä.
Toiset ui. Minä en oppinut.
Isä suuttui joskus.
Käytiin kalassa. 
Isä antoi haulikon. Käytiin yhessä lintumettällä.
Alakoulun opettaja oli umpihullu, löi ja tukisti.
Yläkoulussa oli viksumpia.

Hete on julkaistu tänä vuonna, siis aivan tuore teos ja tekijänsä ensimmäinen. En ole huomannut, että kirjasta olisi kirjoitettu vielä blogeissa. Naistenlehdistä olen bongannut kehuvia arvosteluja ja Helsingin Sanomissa oli arvostelu, jossa Antti Majander toteaa, että Pirttimaan ura alkaa lupaavasti. Maakuntalehdissä olisi myös juttuja, mutta ne ovat nykyään maksumuurin takana. Tykkäsin ennen lukea Savon Sanomien arvosteluja, jotka olivat usein paljon jäsennellympiä kuin Hesarin.  
Missä viipyy Helsingin Sanomien iso esikoiskirjailijaesittely? 

maanantai 22. helmikuuta 2021

Siivosin kirjahyllyjäni, mietin oman minän käyttöä kirjallisuudessa - ja vieläkin äänikirjoja

Äskettäinen kirjoitukseni "Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän" (täällä) ja sen mukana kokemani hätä painetun kirjan puolesta sai minut tuntemaan niin suurta rakkautta kirjojani kohtaan, että yllyin siivoamaan kaikki meidän huushollin kirjahyllyt. Iso, monen päivän urakka.
Otin kirjat alas hyllystä, imuroin niistä pölyt kevyesti ja silmäilin kirjoja ihastuneena sieltä täältä. Löysin sellaisia, jotka halusin kiihkeästi lukea uudelleen ja sellaisia, joita en ole koskaan lukenutkaan. Pyyhin hyllyt ja asettelin kirjat paikalleen. Ne ovat nyt suorina kuin sotilaat, mutta ei edelleenkään aakkosjärjestyksessä. Sen aikaansaaminen on pulmallista, koska kirjat ovat niin erikokoisia ja olemme siksi laittaneet olohuoneen hyllyyn erikokoisia hyllyjen välejä ja koska kirjoja on kahden muunkin huoneen hyllyissä. Aakkosjärjestyksen pitäisi jatkua huoneesta toiseen. Aakkosellinen järjestys olisi kätevä, kun haluaa tarkastaa jotain, eikä tulisi epähuomiossa tai etsimisen vaivan vuoksi lainatuksi kirjastosta kirjoja, jotka jo ovat omassa hyllyssä. Ja mitä väliä silläkään oikeastaan on, saahan kirjailija jokaisesta lainatusta kirjasta pienen korvauksen.
No, nyt on kyllä aika hyvin muistissa, mitä missäkin on ja saman kirjailijan teokset ovat peräkkäin samassa hyllyssä, olkoot minkä kokoisia ja kielisiä tahansa. Taputan itseäni olkapäälle, hyvä minä!

Hyllyjä järjestäessäni katselin myös käsin kirjoittamiani lukupäiväkirjoja, jotka jäivät bloggauksen myötä kohta kahdeksan vuotta sitten. Minulla on satoja kirja-arvosteluja noissa vihoissa, ja mukana lehdistä talteen ottamiani kirjailijahaastatteluja.  

Yksi talteen saksimani lappu on Riikka Ala-Harjan haastattelusta, ilmeisesti jostain naistenlehdestä. Häneltä oli kysytty, miksi hän kirjoittaa, ja hän vastasi, että hän haluaa raapia pintaa ja katsoa, mitä sen alta löytyy. 

Kirjoittaminen on itseä riivaavien asioiden käsittelyä, siinä mielessä se on terapiaa. Mutta kaunokirjallisuus ei ole oksentamista vaan jalostamista. Taiteilija prosessoi oman suodattimensa kautta yleisinhimillisiä teemoja: rakkautta, sairautta, kuolemaa. Taidetta tehdään nimenomaan muiden nähtäväksi ja koettavaksi, jotta he löytäisivät sitä kautta kosketuspintaa omille tunteilleen ja ajattelulleen.

Näinhän se on. Kirjat ovat heijastumia kirjailijan näkemästä ja kokemasta ja lopulta hänen omasta persoonastaan.
Kun tarkastelee jonkun tietyn kirjailijan tuotantoa, niin siitä löytyy usein kaiken läpi kulkeva peruskysymys, jota kirjailija on käsitellyt eri tavoin, mahdollisesti eri tyylilajeissa ja jopa eri kirjallisuuden lajeissa ja erilaisten henkilöhahmojen elämäntarinoihin sijoittaen.
Sitten on myös autofiktioiksi määriteltyjä minämuotoisia romaaneja, joissa kirjailija kirjoittaa omasta itsestään fiktioon verhottuna. Ennen tämän uuden termin käyttöönottoa puhuttiin omaelämäkerrallisista romaaneista tai henkilökohtaisista romaaneista. Näissä, kuten kaikissa muissakin genreissä on hyviä ja huonoja teoksia. Minä olen pitänyt muiden hyvien ohessa Linda Boström Knausgårdin tyylistä, jossa oma elämä on salaperäisyyden verhon takana. Odotan hänen uutta teostaan Lokakuun lapsi.

Esseissä lähdetään omasta kokemuksesta ja laajennetaan aihetta yleisempään. Mistä mahtaa johtua se, että nykyään niin moni esseiden kirjoittaja haluaa kertoa itsestään hätkähdyttävästi sitomatta näitä avautumisia mitenkään käsiteltävänä olevaan asiaan? Minusta ei ole järkevää kesken vaikka ilmastopohdinnan paljastaa samalla rapsuttelevansa häpykarvojaan tai ilmoittaa, että yhdyttiin miehen kanssa ovea vasten ja nyt olen sitten taas tässä pohtimassa kirjallisia asioita. Arvostelijat saattavat kiittää tällaisia teoksia rohkeasta arkisen ja ylevän yhdistämisestä, samaistumispinnasta ja uudenlaisesta tyylilajista toiseen loikkimisesta. 

Sara Ehnholm Hielmillä on eseekirjassaan Ja sydän oli minun paljon mielenkiintoisia ajatuksia, mutta ikään kuin ohimennen syntyneinä. Pääjuonena kirjassa nimittäin on kertoa, että kirjailija haluaa kirjoittaa ja on järjestänyt siihen aikaa, mutta mitään ei tahdo syntyä. No, toimiihan sekin tietysti vertaistukena jollekulle, mutta mieluiten minä lukisin sellaista, mikä on valmista ja viimeisteltyä. Jättäisin turhan keimailun kirjoittamaan ryhtymisen vaikeudesta  ja banaalit paljastelut pois ja pitäytyisin esseetyylissä. Pidän tämän kirjan Knausgård ja Jhumpa Lahiri -esseistä, kustannustoimittajan, kirjailijan ja kriitikon töiden tarkastelusta ja hullun rakastumisen hienosta kuvauksesta. Sekin on intiimiä, mutta ei pomppaa esiin mauttomana, kuten pari muuta turhaan mukaan heitettyä tilannekuvausta - tyyli ratkaisee.     
Päivän HS:ssa esitellään samalla tyylillä tehty kirja Saila Susiluodon Kehrä, jossa kirjailija viettää aikaa Italiassa kuten Sara Ehnholm Hielmkin vietti esseitään kirjoittaessaan. Susiluoto kuuluu pohtivan (en ole siis lukenut kuin Helena Ruuskan arvostelun) kirjassa turhautumistaan sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. En minä sellaista halua lukea! Minä toivon, että kirjailija käsittelisi turhautumisensa yksityisesti ja kirjoittaisi minulle vasta sitten. 
Minä haluan lukea sitä, mitä syntyy, kun on päästy kirjoitusjumista, teksti kulkee ja syntyy loistavaa jälkeä. Viimeistellystä tyylistä tulee mieleen Leena Krohn, joka ei ikinä käyttäisi esseissään someheittojen tyyppisiä omasta itsestä kertovia täkyjä.   

Tyyli ratkaisee. Tämä on erityisen tärkeää kaikessa tunnustuskirjallisuudessa. Ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten siitä kirjoittaa. 
Suomenruotsalaisissa kirjailijoissa on paljon heitä, jotka ovat avanneet elämänsä haavat kaikille katseltaviksi: Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarellakin (lempeämmällä tavalla). Jokainen heistä on päättänyt kirjoittaa mitään salaamatta, toisin kuin autofiktiossa, jossa poimitaan sopivia osia todellisuudesta, ja joutunut miettimään kysymystä miten, millä tyylillä. Usein onnistuminen vaatii sen, että mennään täysillä, muutoin lukijalle tulee tunne, että on joutunut tirkistelijän rooliin.  
Mazzarellan kirjoissa, niin paljon kuin niitä arvostankin on yksi, jossa hänen olisi mielestäni pitänyt miettiä tyylilajia ja jopa muuttaa jotkut omakohtaiset pohdinnat yleisemmiksi. Se on isovanhempikirja, jossa hän puhuu pahasti lastenlastensa toisesta isoäidistä ja ex-miniästään. Ai minkäkö vuoksi? Ensinnä lasten vuoksi, ja toiseksi, koska siinä ei ole mitään yleistä ja samaistuttavaa, se on vain yksityistä.  

Niin, kyllä myös 'mistä' on noussut ongelmaksi kirjallisuudessa ja muussa taiteessa. Anna-Leena Härkönen on kertonut joutuvansa miettimään koko ajan nykyään, saako jostain asiasta tai henkilöstä kirjoittaa ja saako kirjoittaa muuten kuin yhteiseen kehuun yhtyen. Aiemmin tällainen ei häntä vaivannut, koska kirjailijalle suotiin enemmän vapautta. 
Elokuva-alalla kehutusta Neiti Aika -dokumenttielokuvasta on eräs alan kriitikko kysellyt, eikö kukaan ihmettele sitä, onko sopivaa tehdä elokuva kuolleesta tuntemattomasta henkilöstä. Itse olen sitä mieltä, että tietenkin saa, kunnianosoituksena. Tuntemattoman kuolleen saa kohottaa, mutta ei häväistä, siis oikean henkilön. Fiktiivisten hahmojen kanssa saa tehdä mitä haluaa.
Tässä on raja ilmeisesti hämärtynyt someaikana. Tunnettuja henkilöitä mätkitään elävinä ja kuolleina, ja ketä tahansa tuntematontakin, varsinkin jos saattuu menemään vääriin keskusteluporukoihin.  



Alex Schulman
kirjoittaa romaanissaan Polta nämä kirjeet omien isovanhempiensa tarinan lähtien lapsuudenmuistoistaan ja aidoista kirjeistä ja täyttäen aukot mielikuvituksellaan. Alex kokee itsessään sukupolvelta toiselle siirtynyttä vihaa, jota hänen on pakko selvittää selvitäkseen omassa elämässään. Tulos on hieno kirja parisuhteesta, jossa ei ikinä anneta anteeksi toisen rikettä. Säilytetyt kirjeet ovat petetylle petoksen jatkamista, merkki siitä, että toinen ei "tottele" eikä pakota itseään unohtamaan. Miten voisi, jos kirjeet ovat säilyttäjälleen "maa jota ei ole". 
Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut. Siksi annan joskus itselleni luvan käydä siinä maassa ajatuksissani. Sellaisia nämä kirjeet ovat.
 

Tässä kirjassa tulee myös esiin edellä mainitsemani kirjailijan kaiken tuotannon läpi kulkeva kysymys, ikuisesti kengässä hiertävä kivi.
Se on kahdella menestyneellä kirjailijalla sama nainen ominaisuuksineen, nainen jonka oikeaa nimeä he eivät koskaan mainitse.
Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle lahjoittamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi. 
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

Domenico Starnonen romaani Solmut saattaa myös perustua todellisiin henkilöihin. Emme voi tietää, eikä sillä ole mitään väliä. Kirjassa tarkastellaan avioliittoa, jossa on samanlaiset valtakuviot kuin Schulmanin kirjassa. Tässä vain niin päin, että loukattu vaimo kontrolloi miestään, joka pettää edelleen säilyttäessään mielessään ja piilossaan muistoja hänestä, jota kaipaa. 
Starnonen kirja on kuin lisävalaistusta ja jatkoa Elena Ferranten petetyn vaimon tuskaa kuvaavaan romaaniin Hylkäämisen päivät. Elena Ferrante on nimimerkki. Eiköhän vain kyseessä ole sama henkilö? On myös arveltu, että Elena Ferrante olisi Starnonen puoliso, kääntäjä Anita Raja.  

Kirjojani ja papereitani penkoessani selailin myös vanhoja Parnassoja ja löysin artikkelin, joka vie tämän kirjoitukseni alun kysymykseen äänikirjojen suosion lisääntymisestä painettujen kirjojen kustannuksella ja mitä ongelmia tilanne tuo tullessaan. Parnassossa nro 3/2019 on artikkeli Uudet äänet, jossa Karo Hämäläinen tarkastelee sitä miten kirjailijoiden ja kustantamoiden talous muuttuu äänikirjojen suosion kasvaessa ja esittää myös kysymyksiä siitä, miten kirja muuttuu, jos sitä ei lueta vaan kuunnellaan. 

Talous kaikkinensa on iso, monitahoinen ja muuttuva asia. Siinä riittää ongelmia ratkottavaksi.
Artikkelissa todetaan, että kirjailija saa äänikirjasta vain alle 50 senttiä per kuuntelukerta, kun kovakantisen kirjan keskimääräinen tekijänpalkkio on noin 2,50 euroa. Kirjaston äänikirjoista sekä e-kirjoista ei makseta lainauskorvausta kuten fyysisistä kirjoista.  

Kuuntelemisen yleistymisen todetaan todellakin vaikuttavan kirjallisuuden muotoihin. Tietenkin. Onhan kirjallisuus aina ennekin muuttunut sen mukaan, miten sitä on käytetty.
Storytel tekee kirjoja, jotka on tehty suoraan kuunneltaviksi. Tekeekö muuten joku muukin taho jo - tämä lehtijuttuhan on puolentoista vuoden takaa?
Ja miten kirjan sitten ennustetaan muuttuvan: 1) kerronta etenee kronologisesti, koska se sopii parhaiten sille, jonka huomio on kiinnittynyt liikenteeseen tai pastan vahtimiseen, 2) minämuoto lisääntyy, 3) romaanit saattavat pilkkoutua lyhyisiin lukuihin "joita ennättää kuunnella jonkin kertamäärän kahdeksan pysäkinvälin työmatkalla".   
  
Miten minusta kuulostaa siltä, että tässä puhutaan helpotetuista kirjoista kuten Valittujen Palojen Kirjavaliot, joissa on julkaistu lyhennettyjä versioita menestyneistä teoksista! 
Mikäs siin sit! Kirja-ala seuraa aikaansa. Me päätämme.

PS Tästä tuli pitkä. En jaksa enää käydä läpi ja hioa, vaikka hiottua arvostankin. Kiitos, jos jaksoit tänne asti. 

PPS Mieheni sanoo, että tämä on totta tosiaan aivan liian pitkä (oli lopettenut lukemisen kesken!) ja että minun pitäisi yrittää kirjoittaa napakasti kuten Uuninpankkopoika Sakari Timonen. Heh. 


tiistai 16. helmikuuta 2021

Ystävyydestä: lainaan Eeva Kilpeä ja Sara Ehnholm Hielmiä ja alan pohtia autofiktiota

Katselen viiden vuoden päiväkirjakalenteriani. Olen menossa alun neljättä vuotta tämän kirjan kanssa, vuosi 2022 vielä mahtuu. Mitähän olen puuhaillut ystävänpäivänä?

14.helmikuuta 2018
ke,
lämpötila 0
pilatekseen Mervin kanssa
Aapon perhe iltakylässä

14.helmikuuta 2019
to
+4
Tyttökullat lounas Lamykin's
illalla elokuvissa Unton kanssa, If Beale Street Could Talk

14.helmikuuta 2020 on jäänyt jostain syystä tyhjäksi, oli varmaan niin paljon menoa ja meininkiä, etten ehtinyt tehdä muistiinpanoja.

Olenpas minä ollut sosiaalinen ystävänpäivinä, ja nykyiseen verrattuna muinakin päivinä. Nyyh...
Vietin sunnuntaina ystävänpäivää kaksin mieheni kanssa. Hiihdimme, minä ensimmäistä kertaa
 moneen vuoteen. Ladulla muutama rivakampi suksija ohitti minut ja muutama suoritukseensa keskittynyt vastaantulija suhahti ohi tervehtimättä, hitaammin hiihtelevien kanssa vaihdettiin hymyjä ja muutama ystävällinen lause. Itse otan kävellessä ja hiihtäessä katsekontaktia vastaantulijoihin, mutta ulkoiluasuissa ei aina tunnista tuttuja varsinkaan vauhdikkaampia, ja nykyään moni on myös omissa kuulokemaailmoissaan.

Koronalle kiitos olen tajunnut hyvin syvästi, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat minulle. On ikävä sekä lähisukulaisia että ystäviä. En pidä etäyhteyksiä paljon minään. Haluaisin kovasti tavata ihmisiä ihan fyysisinä olentoina, nauraa yhdessä, halata ja katsoa silmiin. 
 
Ilman läheisiä ihmissuhteita ihminen lakkaa tuntemasta itseään, hän epämääräistyy ja hajoaa persoonattomuuteen. Siinä ehkä yksinäisyyden ahdistavuus. Koko ajan me kaipaamme tunnustamista kuin valtio. Kysymme toisilta itseämme. Läheisen seurassa persoonallisuus kiinteytyy ja eheytyy. 
- Eeva Kilpi, Naisen päiväkirja 

Eeva Kilpi kirjoittaa pahemmasta yksinäisyyden tilasta kuin mitä minulla koronavirusta välttelevänä on, enhän minä edes asu yksin, minulla on kotona hyvää seuraa. Tiedän kuitenkin, mistä hän puhuu ja koen siitä jotain nyt kun pandemia-ajassa aletaan mennä jo toista kevättä. 

On lohdullista, että tällainen olosuhteista johtuva yksinäisyys on ohimenevää ja  korjautuu aikanaan. Onhan myös sellaista emotionaalista yksinäisyyttä, johon ei auta, että ympärillä on elämää, koska yksinäisyyteen kivettynyt ei pysty menemään mukaan tai mikään seura ei poista häneltä yksinäisyyden tunnetta.    



Mutta siis, leuka pystyyn. Jaksaa, jaksaa...   
Tänään paistaa aurinko. Kohta ei aamulla tarvitse kirkasvalolamppua ja parvekkeen valoketjun voi laittaa pois päältä.
Aion vaihtaa kukille mullat.  

Olen lukemassa Sara Ehnholm Hielmin esseekirjaa Ja sydän oli minun. Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa mm autofiktiosta, jota olen itsekin paljon  miettinyt, ja yksinäisyyden teema on vahvasti mukana.
Loppujen lopuksi ihmiset kuitenkin aina kirjoittavat yksinäisyydestä. Norjalainen lastenkirjailija Stian Hole on ilmaissut asian osuvimmin:"Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta."

Kieli on läpinäkyvää kuin ikkunalasi. Sen sijaan että sanoisi "katso minua", hän sanoo "katso minun kanssani". 
Tämä sitaatti katsomisen suunnasta viittaa Karl Ove Knausgårdin tapaan kirjoittaa omasta elämästään tyylikkäästi. 

Palaan myöhemmin Ehnholm Hielmin kirjaan ja tarkastelemaan lisää kysymystä, mikä tekee autofiktiosta tasokasta.

Oivallan, miksi jotkut autofiktiotyylillä kirjoitetut teokset ovat ärsyttäneet minua suuresti ja miksi tämä tyyli joillakin kirjailijoilla toimii loistavasti. Kysymys on katseen suunnasta ja vähän muustakin.
    


lauantai 13. helmikuuta 2021

Jari Järvelä, Klik

Luimme Jari Järvelän romaanin Klik peräkkäin mieheni kanssa. Hän kirjoitti Kouvolan Kameraseuran Facebook-sivuille niin innostuneesti tästä kirjasta, että pyysin saada kopioida hänen kirjoituksensa tänne. 
Kas tässä, vieraskynä Unto Mentula.

Huima valokuvamatka

'Olen asunut alicantelaisen ilotalon vintillä neljä kuukautta, kun tapaan Henri-Cartier Bressonin.'

Näin alkaa Jari Järvelän kirja ’Klik’ (Tammi 2020). 

Suomalainen Iris on lyhytkasvuinen, energinen nuori kartanon tyttö viime vuosisadan alkupuolella. Signe Brander kiertelee kuvaamassa kartanoita ja tutustuttaa Iriksen taikalaatikkoon           

 '- Mikä tämä on?

 - Taikalaatikko, nainen sanoo.

 - Maailma seisoo päällään.

 - Se on kuin sinun silmäsi. Sekin näyttää kaiken väärin päin. Ja maailma kääntyy     
    oikein päin 
 vasta täällä.

 Nainen kopauttaa otsaani sormellaan. '  

 
Valokuvauksen kipinä syttyy. Iriksen huima matka alkaa, kun vanhemmat lähettävät poikkeavan tyttärensä ulkomaille parantolaan. 

Tapahtumat saavat vauhtia, kun hän tapaa Henri Cartier-Bressonin. Rolleiflexit, Leicat ja Contaxit tallentavat mm.  Espanjan sisällissodan, Normandian maihinnousun, Marilyn Monroen viimeisen elokuvan kuvauspaikat ja Hampurin tulvan. Iriksen seurassa viihtyvät Cartier-Bressonin lisäksi Robert Capa, Gerda Taro, Elliot Erwitt ja Vivian Maier. Pablo Picasso ja Salvador Dali ovat luonnollisesti mukana matkalla. 

Maailmankuulut kuvaajat lainaavat Irikselle kameroitaan ja Iris kuvaa otoksia, jotka nousevat maineeseen toisten nimillä. Mistäpä löytyvätkään ehkä ne Normandian maihinnousun kuvat, jotka Robert Capan piti ottaa? Entä kuka toimikaan vanhoilla päivillään koulukuvaajana mm. Kouvolan Urheilupuiston yläasteella, vangitsi filmille Prinsessa Dianan kauniit kasvot, ja mitä tapahtui Ateneumin taidemuseolle tilaamatta saapuneille oudoille laatikoille? 

Jari Järvelän kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta sitä lukiessa mieleen palautuu joukko mestariotoksia. Ja jos kuvat eivät tule mieleen, niitä voi jäljittää netistä. Iris on kuin elokuvan Forrest Gump, mukana kaikkialla, missä tehdään historiaa, tässä tapauksessa valokuvauksen historiaa.

’Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni.’     

Suosittelen lämpimästi.



No sitten vielä muutama ajatus minultakin. (Olen muuten minäkin ollut jonkin aikaa Facebookissa ja todennut, että blogini on rakkaimpani, edelleen. Laitan näitä blogikirjoituksiani sinne faceen, paljon muuta en sillä suunnalla "ehdi" puuhastella, enkä aio laajentaa somenäkyvyyttäni muihin kanaviin.) 

Mutta siis Klick ja sen ansiot:
- Oli virkistävää lukea välillä muutakin kuin autofiktiota, kunnon tarina, jonka päähenkilönä on lapsen kokoinen, sitkeä nainen joka löytää intohimonsa ja seuraa sitä epäröimättä, vaikka kukaan ei odota häneltä mitään. 
- Tunnen kaikki Iriksen kohtaamat ikoniset hahmot, valokuvaajat, kirjailijat, elokuvan tekijät ja muut julkisuuden henkilöt lehtijutuista ja elämäkerroista sekä osan heidän töidensä kautta. Iris antaa uuden, virkistävän mielenkiintoisen näkökulman heidän elämäänsä. En enää ikinä voi katsoa joitakin Henri Cartier-Bressonin tai Robert Capan kuvia ajattelematta, että niillä voisi olla tällainenkin tausta. Kulkeminen New Yorkin katuja Vivian Maierin seurassa kruunaa kaiken. 
- Iriksen saamat Iris Rukka! -kirjeet ja niiden perässä sivu, jolla vain yksi lause: Sitten en saanut enää kirjeitä. Puhuttelevaa minimalismia.
- Lukujen nimet: Posliinikissan sähinä, Kaikki kääpiöt ovat tasa-arvoisia, Vuosi I JKa (jälkeen Kameran) Avaa silmät.
- Pidän Järvelän säkenöivästä tyylistä kaikkinensa.
- Loppuhuipennus on  huikea. Elämän satumanvaraisuus kirpaisee. Kuvia tulee ja menee, kuvia ovat myös ne, joita hahmottelee ilman kameraa ja ne, jotka jostain syystä katoavat tai lojuvat jossain kenenkään katselematta.

Minäkin suosittelen lämpimästi.


15.2.
PS Oh my, vasta nyt huomasin ja äsken korjasin  kirjan nimen. Olin koko ajan kirjoittanut sen ck-loppuisena klick. Silmä tottuu virheeseen ja katsoo sen ohi. 
(Tämmöinen piirre on kyllä hyväkin monissa asioissa, mutta ei tässä.)


torstai 11. helmikuuta 2021

Ajatuksia pandemian tässä vaiheessa

Maski, jota en käytä.
Ostin tämän pelkästään blogikuvaa varten.

 
Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tykkäämme pakkautua hännät heiluen tiiviisiin rykelmiin nuuhkimaan, koskemaan, kokemaan ja tekemään asioita yhdessä; kauppaan, kirkkoon, kapakkaan, markkinoille, messuille, festivaaleille, stadioneille, areenoille, kirpputoreille, kuntosaleihin, raveihin, kahviloihin, gallerioihin, kirjastoihin, kioskeihin, moskeijoihin ja teattereihin. Koronavirus on loukannut tätä meille, edistyneille isoille apinoille, keskeistä käyttäytymistarvetta ennen kokemattomasti.

Edellä oleva sitaatti on Juha Hurmeen 11 sivun mittaisesta koronaesseestä Riesa viime vuoden viimeisessä Apu-lehden numerossa. Hurme käy tapansa mukaan perinpohjaisesti aiheensa kimppuun, käy läpi covid-19 viruksen leviämishistorian, selvittää, mitä virukset ovat, miksi eläinperäiset eli zoonoottiset taudit leviävät nykyään niin vauhdilla ja miten korona-huuhaa on sekoittanut ihmisten ajattelua. Hurmeella on kaiken aikaa optimistinen, reipas ote. Hän näkee, että 2021 tulee olemaan ehdottomasti parempi kuin 2020, koska me olemme jo oppineet kaikenlaista ja koska koronavirus on ihmisen ymmärrettävissä oleva ongelma, ei sen kummempaa. Kolme koronavirusta on jo aiemmin aiheuttanut vakavan ongelman, eiköhän tämä uusi riesakin voiteta. 

Huomaan blogisivuni aiheluettelosta, että olen kirjoittanut seitsemässätoista jutussani koronasta tai ainakin sitä sivuten. Aihe on ikään kuin kaiken aikaa taustalla ajatuksissani. 

Rokotukset saatiin kehitettyä nopeasti kiitos aiemmin tehtyjen virustutkimusten ja kansainvälisen yhteistyön. Nyt kun meillä on apu lähellä, on myös lisääntyvässä määrin niitä, jotka mellakoivat rokotusta vastaan, niin hassua kuin se onkin. Some varsinkin on täynnä kaikenlaista mis- ja disinformaatiota.
 
On muiden muassa koronarealistit-niminen sivusto, jonka ulkoasu on tehty muistuttamaan virallisia terveydenhuollon nettisivuja. Sivuston mukaan ei pidä totella virallista linjaa vaan aivan muita asiantuntijoita, jotka tarkemmin tutkiessa paljastuvat usein ei suinkaan asiantuntijoiksi, vaan tavallisiksi kansalaisiksi, jotka ovat mukana rokotevastaisissa liikkeissä tai amerikkalaistaustaisessa QAnon-liikkeessä. Nämä "tietäjät" välittävät sellaista "huipputason tietoa", että maski aiheuttaa aivovaurioita ja D-vitamiini tappaa koronan, siis boikotti maskeille ja D-vitamiinia hamstraamaan.

Tottelemattomuutta kiitellään näillä huuhaasivustoilla älykkään ihmisen ominaisuutena, mutta samalla kehotetaan tottelemaan kuuliaisesti jotain valittuja hörhöguruja.

QAnon-uskonlahko on saanut ilmeisesti alkunsa teinipoikien vitsistä: laitetaan nettiin tämmöistä täyttä huuhaata sekoittamaan ja katsotaan moniko tarttuu siihen. Aika moni turvaton ihminen tarttui. Uskottiin, että USA:n demokraatit ovat pedofiilejä ja Trump on Pelastaja. Nyt ollaan siinä pisteessä, että valtava joukko q-uskovaisia ihmisiä uskoo, että rokotuksessa meihin laitetaan siru. Joidenkin mielestä meitä hallitaan sen kautta tarkkailemalla - he ovat lukeneet Orwellin 1984 -  ja toisten mielestä rokotuspiikissä siirretään pedon merkki - he ovat lukeneet uskonnollista mystiikkaa. Pojilla taisi ryöstäytyä homma hanskasta. Salaliittoon sairastuneet selittävät kaiken pelottavan sadunomaisilla tieteisfantasioillaan. Q on kuin joulupukki tai jumala joka näkee kaiken, tietää ja osaa.   

Rokotusten vastustajissa on myös luonnonlääkeintoilijoita. Eräs rohtolääkkeisiin uskova tuttavani ei ota rokotusta selittäen, että eihän hän  tartuta, koska hän on terve. Jassoo, sellaisiakin ihmisiä on siis olemassa.

On niitäkin joiden mielestä rokotuksella tapetaan ihmisiä, kun tahallaan vapaaksi päästetty virus ei tapa tarpeeksi, ja näin saadaan liikakansoitus ratkaistuksi.

Ja on niitä, jotka väittävät, että kyseessä on harmiton flunssa, jossa kuolee ihmisiä vähemmän kuin kausiflunssissa. 

Ilman suojelutoimia ja sairastuneiden saamaa hoitoa kuolinluvut olisivat valtavat. Meitä on Suomessa suojannut eristynyt sijainti, mutta ruuhkaisemmissa Keski- ja Etelä-Euroopassa on jouduttu kaivamaan joukkohautoja.
Krematorioiden johtajat ovat Saksassa kehottaneet niitä, joiden mielestä epidemia on suuri huijaus tulemaan itse katsomaan ja auttamaan arkkujen siirtelyssä, niitä kun on ollut pahimpina aikoina monessa kerroksessa, kun uunien kapasiteetti ei ole riittänyt.

On paljon tauteja, jotka vasta kattava rokotus sai häviämään: tuberkuloosi tulirokko, polio, isorokko, kurkkumätä.  
Nämä nostavat päätään siellä, missä aletaan jättää lapsia rokottamatta luottaen hopeaveden juomiseen tai johonkin muuhun poppaskonstiin.

Entisenä opettajana minua kummastuttaa, mihin meidän hyvä koulutus on mennyt? Miksi ihmiset käyttäytyvät näin epärationaalisesti. Vaikka kuinka pitäisi tautia itselleen harmittomana, niin moraalisen ihmisen pitäisi tajuta suojata muita. 

Mitenkäs sitten omassa elämässä? Tietenkin luotan asiantuntijoihin ja tieteeseen. Odottelen rokotusta, jonka päälle 70-vuotiaana todennäköisesti saan maaliskuussa, vahvistavaa kakkosrokotetta joudun odottamaan, mutta eiköhän se yksikin jo suojaa kuolemalta. Minulla on vanhojen solujeni lisäksi hieman muuta heikkoutta ja olen siksikin ollut hyvin varovainen. 

Nauratti kun sain Google Maps yhteenvedon tammikuun liikkumisistani: 1 kaupunki (no, mikähän se olisi, olisko San Fransisco!), kohokohdat Rosso Kouvola, Myllykosken kirjasto ja Poikilo-museot. Joo, kerran oikein repäistiin ja käytiin lounasravintolassa. Patikointikilometrejä on kertynyt melkoisesti.
Mitä vähemmän kontakteja, sitä parempi suoja. Yhden ystävän kanssa olen kävellyt ja lähellä asuvan pojan perhettä on tavattu välillä rennommin välillä hieman epävarmuuden sävyttämänä. Mies on minua sosiaalisempana tavannut enemmän ihmisiä, mutta varoen hänkin. Nyt hän on keksinyt ruveta ryhmätekemisten puuttuessa nikkaroimaan talon verstaassa, joka ennen oli talonmiehen työtila. 
Minä en nikkaroi enkä kudo (minä luen, jos joku ei sitä tiedä!), mutta yllätin itseni jo nyt vuoden alussa valmistamalla uuden resptin mukaan erittäin hyvää ruokaa nimeltä enchiladas. Yksi uusi ruoka/vuosi Hyvät & helpot -kansioon on hurja vauhti. 

Hiihtolomaviikolla olemme luvanneet piipahtaa Tuusulassa pojan perheen luona - edellyttäen, että olemme kaikki terveitä ja virustilanne on hallinnassa. Jos muuntovirukset ryöpsähtävät, niin sitten ei mihinkään.
Kolmas pojistamme asuu Turussa isoine perheineen. Sinne menemme kun rokotus nro 1 on saatu ja ehtinyt vaikuttaa. Edellyttäen... jne jne. 
Minulla alkaa olla hurjan ikävä omiani. Osuin luvun alla olevassa kirjassa kohtaan, joka sai kokemaan epätoivoa tapaamattomuuden vuoksi. Jari Järvelän romaanissa Klik keuhkotautisia ja vähän muitakin eristetään parantolaan. Eräs parantolaan unohdettu perheenäiti kokee tilanteen niin raskaana, että päätyy itsemurhaan todettuaan sitä ennen."Kun on kerran pudonnut pois rakkaittensa ajasta, siihen ei pääse enää takaisin." No, eihän tilanne nyt ihan niin paha ole, mutta kuitenkin... meni joulu ja menee hiihtoloma...  

Yleensä herään silti edelleen aamuisin, jos en aina iloisena, niin kuitenkin tyynen luottavaisena uuteen päivään. Edellä siteeraamani Juha Hurme käyttää paljon sanaa iloinen. Se on hyvä sana.

Tommi Melender kuvaa tunnelmaa Helsingissä kevään poikkeustilan aikana aavemaiseksi ja omaa oloaan lamaantuneeksi esseekirjassa Pakopiste, jossa on hyviä esseitä myös muilta kirjailijoilta. Itsekin olen huomannut välillä jotenkin aikailevani ja siirtäväni asioita, kun sitä aikaa on. 

Eräänä koronakevään tiistaina kuljin keskellä päivää Helsingin Aleksanterinkadulla. Sisälläni karmi, sillä auringonpaisteinen maisema oli yhtä autio ja hiljainen kuin yön syvimpinä hetkinä. Mietin, että tällaiselta näyttää maailma, jossa yö nielaisee päivän ja todellisuus muuttuu kääntöpuolekseen. Edelleenkin aurinko nousee ja laskee, edelleen päivämäärät vaihtuvat, mutta poikkeustila jatkuu ja jatkuu, eikä kukaan osaa sanoa, milloin se päättyy.

Koronakeväästä on pitkä aika, kohta vuosi. Olemme tottuneet hiljaisempaan maailmaan, eikä se ole enää ihan niin hiljainen ollutkaan, koska ei ole tarvinnut turvautua täyssulkuun ja koska olemme oppineet liikkumaan viisaasti - tai no, ylilyöntejäkin on tapahtunut, mutta ei pahasti. Meillä Suomessa ei Q-uskovainen hoitaja ole vetänyt rokotuskylmiön johtoa irti seinästä, eikä mielenosoitukset koronatoimia vastaan ole keränneet kuin kourallisen ihmisiä.  

Rokotusjärjestyskään ei ole saanut meitä mihinkään isoon kiihkoon. Jos asioita katsottaisiin yksinomaan siitä näkökulmasta, että virus pitää hävittää yhteiseltä pallolta mahdollisimman nopeasti, niin tottahan rokotus suunnattaisiin ensimmäiseksi terveydenhoidon henkilökuntien ohessa sinne, missä tautia on eniten ja sinne missä on ilmennyt uusia variaatioita. Tämä strategia toimisi kaikkien eduksi, koska virushan ei tunne valtioiden rajoja. Mutta maailma ei toimi niin, ihminen on lyhytnäköinen ja reviiritietoinen, myös silloin kun hänelle on siitä haittaa.  

Kun Hurmeelta Apu-lehden esseeseen liittyvässä haastattelussa kysytään tuleeko vuodesta 2021 parempi kuin edellisestä, hän vastaa näin: "Me ihmiset emme vain ajelehdi todellisuuden pyörteissä. Meillä on keinoja vaikuttaa todellisuuden laatuun ja kulkuun. Vuosi 2021 on parempi kuin 2020, jos me teemme siitä paremman. Tehtävä on melko helppo, koska vuosi 2020 ei ollut kummoinen."     



sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Alex Schulman, Unohda minut




Yhdessä kuvassa äidillä on huivi päässä. Hän painaa nenäänsä hellästi takaraivooni. Katson poispäin, katseessa on jotain haaveksivaa. Tuo poika on turvassa  ja peloton. Hän ei tiedä mitään surusta eikä pelosta,  sillä mikään ei ole vielä alkanut.

Tämä sitaatti on Alex Schulmanin kirjan Unohda minut lopusta, jossa kolme poikaa tutkii äidin jäämistöä. 
Mikään ei ole vielä alkanut. Se mikä muutaman vuoden kuluttua alkoi oli äidin muuttuminen pulloja piilottelevaksi alkoholiongelmaiseksi kotityranniksi.
Pojat, Alex, Calle ja Niklas alkavat varoa ja pelätä äitiään. Kaikkein pahinta on äidin ylimitoitetut suuttumiset, jotka näyttäytyvät ohikatsomisena ja hylkäämisenä.
Miten voi pitää mykkäkoulua viisivuotiaalle! Kyllä voi, jos on tarpeeksi onneton.

 
Koko pelikenttä muuttui. Kaikesta tuli epävarmaa. Tämä ylimenovaihe oli hämmentävä, sillä se mitä olin oppinut lapsena olemisesta tässä perheessä ei yllättäen enää pitänytkään paikkaansa. Ymmärsin vähitellen, että äitiä, joka minulla oli joskus ollut, ei ollut enää. Minulla oli uusi äiti, ja hänen kärsivällisyytensä minua kohtaan oli melkein aina lopussa.  

Tilannetta pahentaa se, että isä osallistuu äidin ohella salailuun. "Äiti on huonona", on ainoa selitys, minkä pojat saavat. "Teidän täytyy koettaa olla hiljaa." Niinpä pojatkin oppivat vaikenemisen, salailun ja kieltämisen aikuisikäänsä asti. He ovat lapsina aina varuillaan ennakoidessaan äitinsä mielialan muutoksia. 

Kukaan ei kertonut meille, että äiti on sairas, kukaan ei selittänyt miksi ja millä tavalla. Eikä varsinkaan isä sanonut meille: "Lapset, se ei ole teidän vikanne. Teillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa:" Isä ei sanonut:"Äiti on sairas, mutta tiedättekö mitä? Minulla on suunnitelma. Minä hoidan tämän."

Kieltäminen johtui varmaan useasta syystä, häpeä ja osaamattomuus  päällimmäisinä. Kyseessä oli porvarisperhe, kulttuurieliittiä suorastaan.  Työläisperheissä alkoholiongelma ei ole niin tabu, eikä olisi ollut niin tavatonta Schulmanin perheessäkään, jos salajuoppo olisi ollut isä. Naisen juominen, pienten lasten äidin kaiken lisäksi, oli, ja on, niin epäsopivaa ja häpeällistä, että ehkä isäkään ei osannut kuin vaieta. Perheen isä oli 32 vuotta vaimoaan vanhempi.
Alexin muistoista huomaa, että ikäero alkaa haitata yhteiselämää.
Kun nuori äiti valvoo lastensa kanssa telkkarin ääressä, niin eläkkeelle jäänyt isä menee nukkumaan, mutta nousee vähän päästä uudestaan toisten seuraan iltapalalle. Tämäkin iltarituaali oli ensin äidistä hellyttävää ja vitsikästä, mutta muuttui sitten sietämättömäksi. Pojat yrittävät pehmentää tilannetta avuliaisuudellaan.
Alexista näyttää, että äiti vihaa isää, joka taas rakastaa vaimoaan kuolemaansa saakka.

Opittu salaisuuden pitäminen on niin tiukassa, että Alex ei nuorena miehenä kerro edes terapeutilleen ahdistuksensa perussyytä, ja kun tyttöystävä huomaa äidin käyttäytymisestä, että tämä on juonut, niin Alex kieltää jyrkästi, että äidillä olisi mitään ongelmaa. 
Tulee kuitenkin hetki, jolloin on pakko ryhtyä toimimaan, sekä oman itsen että äidin takia. 
Mutta löytääkö Alex koskaan enää sitä äitiä, jolle hän oli elämän rakkain asia? Saavatko hänen lapsensa koskaan kokea läsnäolevan mummin kiinnostusta?

Alex Schulman pohtii äitinsä taustaa ja löytää sieltä selitystä. Hän näkee äidinisässään samaa tuomitsevuutta kuin äidissään ja päättelee, että tunnistaa tuon vaarallisen piirteen myös omassa käyttäytymisessään ja tietää, että se ei inspiroi häntä kuten heitä, vaan syö hänen voimiaan.  

Pidän tyylistä, jossa kerronnan nykyhetki johtaa muistoihin. Schulman taitaa tämän. 
Poikien selvitellessä yhä uudelleen äitinsä asioita, hyysätessä, kuten joku heistä kyllästyneenä puuskahtaa, jokin tilanne, valitut sanat tai äänensävy vie hetkessä vuosien taa. Aikuinen mies tuntee saman orpouden kuin pikku poika, jolta äiti kielsi rakkautensa. 

Eräs hieno piirre Schulmanin kerronnassa on keskittyminen päähenkilöihin, heihin jotka on kuvattu kirjan kanteen. Kuva on isän, Allan Schulmanin ottama.
Muu perhe ja perheen ulkopuoliset ihmiset toimivat ikään kuin sivumpana, fokus on Lisette-äidissä ja Alexissa.

Glöm mig julkaistiin vuonna 2016 (suomennos Unohda minut, 2017). Tämän jälkeen Schulman lähti jäljittämään suvussa perintönä kulkevaa vihaisuutta ja päätyi kirjoittamaan kirjan äitinsä lapsuuden perheestä, Bränn alla mina brev, 2019 (suomennos Polta nämä kirjeet, 2010). Ensi kuussa on tulossa suomeksi kirja Eloonjääneet (Överlevarna, 2020), joka jatkaa lapsuuden kokemuksen kuvausta aikuisen muistoina, kokijoina samat veljekset kuin Unohda minut -kirjassa.
Schulmanin kirjat ovat siis oman elämän kuvauksia. 
Huomasin myös kiinnostavan kirjan Skynda att älska, joka on kirja pojasta ja vanhasta isästä, tilanteesta jossa nuoren alle kolmikymppisen miehen isä on yli kahdeksankymppinen hoivakodin asukas. Kyseessä ovat Alex ja Allan Schulman. Tämäkin kirja alkoi kiinnostaa minua välittömästi.

En välitä Schulmanin kirjojen tosipohjaisuudesta, Ne voisivat yhtä hyvin olla täysin fiktiivisiä. Pidän siitä tavasta, jolla hän pohtii suvun vaikutusta, henkistä perintöä, joka vaikuttaa meissä sukupolvesta toiseen ja jota on hyvä joskus kyseenalaistaa ja jopa pyrkiä katkaisemaan joku vahingollinen sukupiirre omassa käyttäytymisessä. 

Unohda minut. Tämä pyyntö on oman epäonnistumisensa raskaasti kokevan ihmisen täydellinen nöyryyden hetki. Selviät paremmin, jos unohdat minut. Tekee mieli lohduttaa ja sanoa vastaan. Onhan siellä kuitenkin ne hetket..."Olet rakas nuppunen."
Jälkitunnelma tämän kirjan lukemisen jälkeen on surullinen, mutta ei pahalla tavalla. Ei tee mieli ihan heti lukea mitään uutta, mieluummin vaikka lähteä ulos mietiskelykävelylle. Mieheni on laittanut soimaan jotain pakahduttavan haikeaa Latinalaisen Amerikan musiikkia, mikä on nyt melkein liikaa. 

 

torstai 4. helmikuuta 2021

Kuunteleminen ei ole lukemista, eihän?

Olen pitkään halunnut pohdiskella paperilta luettavan kirjan eli oikean kirjan ja äänitteen, ns äänikirjan eroja. Jo tästä ensimmäisestä lauseestani kuuluu mielipiteeni: kirja on kirja, se on paperista tehty kolmiulotteinen esine, jota luetaan seuraamalla painettua tekstiä silmillä ja kääntelemällä sivuja, täysin keskittyen, mitään muuta puuhaamatta.
Haluan lukea omaa vauhtiani, palailla takaisin, tarkistaa asioita ja katsella, miten teksti on ladottu sivulle. En halua kuulla lukijan painotuksia vaan muodostaa lukiessa omani. Lukemisessa on jotain paljon nautinnollisempaa kuin kuuntelemisessa. 
Laitteilta luettavassa e-kirjassa kirjan visuaaliset elementit säilyvät, jotensakin, mutta ei sekään ole minulle oikea kirja. Minä haluan pitää kirjaa kädessäni.



Ennen kuin nykyistä äänikirjabuumia oli olemassakaan kirjoista tehtiin äänitteitä näkövammaisille, ja oli myös kirjallisia äänilevyjä, joissa saattoi olla mukana kuunnelmanomaisia elementtejä. Näitä oli LP-muodossa ja myöhemmin CD:nä. Minulla on pari CD:tä, joissa Heli Laaksonen lukee omia runojaan ja toinen nimeltään Nauravia naisia, jossa tunnetut näyttelijät  tulkitsevat naiskirjailijoiden novelleja. Olen kuunnellut näitä musiikin ohella automatkoilla. Paikallaan istuen en osaisi kuunnella kirjan lukemista, ja jos taas laittaisin ruokaa, siivoaisin tai pyykkäisin en pystyisi seuraamaan toisen lukemaa kaunokirjallista tekstiä lähellekään samalla intensiteetillä kuin itse lukiessani. Patikoidessa haluan kuunnella luonnon ääniä, en kuulokkeista tulevaa puhetta. 

Juha Seppälällä on pureva essee Myrskyn mentyä Hannu-Pekka Björkmanin ja Nina Honkasen toimittamassa esseekokokelmassa Pakopiste,  jossa on muutoinkin hyviä esseitä mm Helena Sinervolta ja Tommi Melenderiltä. Seppälä toteaa, että kirjallisuuden perustana on yhteyden tavoittelu, mutta kirjallisuuden kommunikatiivisuus ei ole dialogia lukijan kanssa eikä jutustelua keskustelupalstalla. Sitten hän kirjoittaa huomanneensa kuitenkin uutta tyyliä.

Äänikirjojen suosion kehitys tosin antaa viitteitä siitä, että kirjoja ryhdytään enenevästi julkaisemaan, ehkä kirjoittamaankin kuluttajatutkimusten ja asiakastyytyväisyyden pohjalta. Lasketaan rimaa, jonka korkeus määrittyy klikkailun, matkamusiikin ja multitaskaamisen tasolle. Nykyäänhän kaikki vähänkin kirjallisuudelta haiskahtava on tulkittava positiivisesti, riippumatta siitä miten paljon innovaatiot ja oheistoiminnot vääristävät sen perimmäistä olemusta.

Tämä on tiivistä ja painavaa tekstiä. Epäilynsä kirjan laadun huononemista sen muuttuessa yhä enemmän kuunneltavaan muotoon ovat esittäneet Seppälän ohella monet muutkin, mm kirjailija Laura Lindstedt useammassa yhteydessä ja kirjallisuustoimittaja Antti Majander, joka totesi joulukuisessa HS:n kolumnissaan, että paperin kuollessa kaikki kirjallisuus muuttuu hyväksi eikä kriitikoitakaan enää tarvita, kun kulutusmittarit ratkaisevat ja puhe kirjallisuudesta hakeutuu vinkeiksi ja suosituksiksi. 

Tähän asti kuunneltavat kirjat ovat olleet yleensä olemassa ensin paperikirjoina ja ovat samoja tekstiltään  molemmissa muodoissa, mutta kysynnän kasvaessa aletaan aivan varmasti myös tehdä suoraan äänitekirjoja.
Kaikki luettavat kirjathan eivät sovi kuunneltaviksi. Eri aisti vaatii tekstiltä eri asioita. Mutkikkaammissa kirjoissa saattaa tulla vastaan sellaista, mikä vaatii tarkkuutta, vihjeitä, jotka aukeavat myöhemmin ja vaativat takaisin paluuta, alaviitteitä ja sulkeita, kursiivilla painettuja osia toiselta aikatasolta tai toisen henkilön ajatuksia jne., sellaista, mikä välityy vain näköaistin kautta. Tuleeko suoraan kuunneltavaksi laadituista teksteistä yksinkertaisempia? Ja jos yhä useampi haluaa vain kuunnella, niin...?
Kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laiho oli arvellut viime vuoden lopun Suomen kirjailijaliiton jäsenlehdessä, että paperikirja myy vielä ainakin vuosikymmenen. Vuosikymmenen! Tämänkö pitäisi lohduttaa minua? Kyllä minä vain haluan vielä kahdeksankymppisenäkin lukea oikeita monimutkaisia, tasokkaita kirjoja, joissa on kauniit kannet ja paperiset lehdet ja joita saan pidellä kädessäni.

Monet pitävät äänikirjoja kätevänä lisänä. Eräs tuttu kirjailija sanoi, että hän voisi tehdä kaksi versiota, kirjan ja mukautettuna versiona siitä äänikirjan. Mikäpäs siinä, uusi genre. Lisä.

Mutta kai sentään kouluissa edelleen luetaan kaunokirjallisuutta ja tehdään kirjaesitelmiä luetuista kirjoista. Lapsia on aina opetettu lukemaan ja pieni lapsi on hyvin innokas lukemaan sitten kun lukutaito on nopeutunut. Se ei kehity heti, vaan lukeminen tuntuu jonkin aikaa vaivalloiselta. Ei kai sitten todeta, että kuuntele pois, samahan se on.  

Sitä en myöskään voi ymmärtää, miksi mikään ei enää saisi maksaa mitään eikä mihinkään saisi käyttää materiaaleja. Tottakai oikean kirjan painamiseen tarvitaan paperia. CD-levy maksaa enemmän kuin pilvimusiikki ja siihen tarvitaan erilaisia materiaaleja ja työvaiheita. Materiaalin vuoksiko meidän pitää tyytyä korvikkeisiin? Onhan meillä Suomessa edelleen paperia. Meillä on maailman pehmeimmät vessapaperit ja hulppeat lautasliinat vaatimattomimmissakin kahviloissa. Myös kuvalehdet on painettu kiiltävälle paperille. Ne kertakäyttöisinä voisivat olla vaatimattomampiakin. No, luin jostain, että jossain ulkomailla myydään kirjoja netissä myös luku kerrallaan. Jos ensimmäinen luku ei heti koukuta, niin eipä tarvitse maksaa "turhasta". Se kertakäyttöisyydestä - ja se kuluttajan vaikutuksesta kirjojen laatuun.  

Ajattelen kuvataiteilijoita ja heidän panostaan kirjojen kansissa ja sivujen grafiikassa sekä  LP-levyjen ja  vielä CD-levyjenkin kansissa. Mikä menetys, jos heidän työtään ei tarvita, kun kirjaa ajatellaan vain tekstisisältönä. Entä muut kirjapainon työntekijät? 
Eräs ystäväni sanoi juuri katselleensa tulevaa kirjaansa netistä ennen painatusta ja ihailleensa sen muotoa, koristeisia lukujen alkukirjaimia ja kansikuvaa. Hän sanoi, että tuskin malttaa odottaa, että saa oman kirjan käteensä ja saa ihailla sitä hyllyssä. Kirja on eri kuin kirjan kuva tai kuultu sisältö.  

Laitteilla luettavan kirjan, e-kirjan, voisin hyväksyä itselleni helpommin kuin äänikirjan. Poikkeusoloissa, kuten pitkillä matkoilla (niin, nyyh mitä ne semmoiset ovat...) osa luettavasta voisi olla lukulaitteella laukkujen kantamisen helpottamiseksi. Yhden kirjan olen lukenut laitteelta. Siitä oli vaikeampi kirjoittaa blogiin kuin oikeasta kirjasta. Olisin halunnut kirjoittaessa koneen viereen paperisen kirjan. Mutta miten vaikeaa olisikaan kirjoittaa äänikirjasta!
 
En halua lukea edes lehtiä kovin paljon netistä, sanomalehtiä luen osittain. Onhan se naistenlehden numero kallis sisältöönsä nähden, mutta se onkin pieni ylellisyys kuten leivoskahvilla pistäytyminen.  

Tiedän olevani vanhanaikainen. Moderni ihminen, kirjabloggarikin, tekee monia asioita yhtä aikaa, multitaskaa, kuuntelee kirjoja muun tekemisen ohessa ja silti ilmeisesti muistaa kaikki yksityiskohdat ja henkilöiden nimet oikein kirjasta kirjoittaessaan.
Moderni ihminen jaksaa katsoa älylaitteiltaan kaiken elokuvia myöten. Minä kaipaan isoon elokuvateatteriin. No, nyt pitää tyytyä katsomaan joku DocPoint -leffa kotona. Olen jo valikoinut pari pakkaspäivien iloksi.     

Hyvä kanssalukija, miten sinä näet tämän kirja-asian: kirja - e-kirja - äänikirja?
Kuten äsken kerroin, minulla on hyvin vähäinen kokemus muista kuin ensiksimainitusta. En löydä mitään syytä tutustua noihin muihin (korvikkeisiin), koska rakastan kirjoja?
Miten sinä, joka käytät näitä kaikkia osaat olla niin joustava, vaikka sinulla on rakkaat muistot niistä lapsuuden ensimmäisistä kirjoista ja teini-iän lukuhetkistä? Onko esinekirja sinulle kuitenkin se rakkain, vai pidätkö e-kirjaa ja äänikirjaa yhtä hyvinä, vai koetko uudet muodot korvikkeina, kuten minä?
Oletko yhtään huolissaan kirjamaailman muutoksista?

Onko äänikirjoissa jotain sellaista etua, jota en ole huomannut? 


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...