Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Carol Shields ja Blanche Howard, Kuiva kausi

Carol Shields ja Blanche Howard julkaisivat yhteisen romaaninsa jo 1991, mutta se on suomennettu vasta tänä vuonna. Joissain kohdissa parissakymenssä vuodessa tapahtuneet muutokset hätkähdyttävät. Pariskunta ei voi kirjoittaa toisilleen sähköpostilla, koska ei halua, että perheen lapset näkevät heidän kirjeenvaihtonsa. Eikö, 90-luvun alussa?

Keski-ikäiset, keskiluokkaiset, akateemiset kanadalaiset Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) joutuvat vuodeksi erilleen vaimon saatua hyvän työtarjouksen kalliin lentomatkan päästä. He päättävät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Aluksi kirjeissä käsitellään tavallisia kodin asioita ja ikävää, mutta vähitellen kirjeet saavat myös tummempia sävyjä. Ero ei tee hyvää parisuhteelle, toisen kertomat asiat synnyttävät väärinymmärrystä ja väärintulkintaa. Kun sitten tulee mahdollisuus tavata, se odotetuin eli seksi ei sujukaan. Jock on niin tyrmistynyt miehensä tekemistä muutoksista "omassa keittiössään", että käyttää yhteiset päivät kiukutteluun, ja toisella kertaa Chas joutuu odottelemaan kiireistä vaimoaan vieraassa kaupungissa, niin että tavatessa jäljellä on vain pettymystä. 

Minua kiinnosti tähän kirjaan tarttuessani avioliiton kuvaus, kirjeenvaihtoon perustuva romaani ja kahden kirjailijan yhteistyö.

Kirjeissä tapahtuu juuri se, mitä odotinkin.

Arvaa mitä? Se että olen kirjoittanut sinulle kirjeitä pitkin vuotta on vaikuttanut minuun kummallisella tavalla, ikään kuin paljastanut, mitä ajattelen. Sitä minä tulen kaipaamaan.

Olen huomannut omassa elämässäni, että paitsi rakkaudessa myös ystävyyden ylläpitämisessä kirjeenvaihto lisää itsetuntemusta eri tavalla kuin puhelinsoitot. Ystävyydessä kirjeet syventävät suhdetta, mutta rakkaussuhteessa ne voivat myös hämmentää.

Carol Shields on kirjoittanut miehen kirjeet ja hänen tuntemattomampi kirjailijaystävänsä Blanche Howard vaimon kirjeet. Minusta ne ovat hämmästyttävän samanlaisia tyyliltään. Nimetkin kun kuulostavat molemmat miehen nimeltä, piti oikein tarkistaa aina, että kumpi nyt kirjoittaa. Olivatko puolisot tulleet näin samanlaisiksi vuosien mittaan, runoilijasieluinen arkkitehtimies ja lakinainen!

Molemmat kirjoittavat myös kirjeen, jonka hävittävät samantien ja lähettävät matkaan vesitetyn version. Nämä hävitetyt kirjeet ovat hyvin tärkeitä kirjoittajalle itselleen, ja ratkaisu olla lähettämättä on oikea. Ei rakastetun tarvitse tietää hoopouksissa tehtyjä seksielämän mokia. Kirjoitettuna - ja sanottunakin - merkityksettömästä hairahduksesta voi tulla vuorenkorkuinen.
Vahingossa tapahtunut ryhmäseksi ei oikein kuulosta uskottavalta kuvatussa ihmisryhmässä. Se kuulosti laskelmoidulta ja turhalta. Teeman kannalta turhaa on myös erään henkilön sukupuolisen suuntautumisen paljastaminen. Onneksi hylätyissä kirjeissä kuvataan nämä tilanteet lyhyesti.  

Jockin työ köyhyyden naisistumista selittävän komission lainopillisena neuvonantajana tuo kirjaan kiinnostavaa pohdintaa köyhyyden kokemisesta. Opiskelijalle ja ns. valkokaulusköyhälle köyhyys ei ole mielentila, vaan vain jotain väliaikaista. Jock tajuaa, että jos häntä ahdisteltaisiin työpaikalla, hän ottaisi välittömästi yhteyttä ihmisoikeuskomissioon toisin kuin pysyvästi köyhä tarjoiljatyttö, jolta puuttuu siihen vaadittava tuohtumus, omanarvontunto ja paheksunta. Jos mies jättäisi hänet, hän selviäisi säästöjensä avulla toisin kuin perintönä köyhyyden omaksunut. 
Kun työkaverit sanovat vastaan vänkäävälle Jockille suoraan, ettei hän ole koskaan ollut köyhä, hän alkaa työyksiössään, kaunista kotiaan ikävöidessään, tajuta olevansa todella hyväosainen. 

Me kaksi olemme saaneet elää jossain mielessä suojattua elämää, Chas. Aina kun katselen tätä asuntoa, minulla on jotenkin  - no, jalo tai uhrautuva olo - kun suostun elämään tällä tavalla. Tilapäisesti. Mutta entä jos se olisi aina tätä, koko elämä? Ilman mahdollisuutta paeta?

Kaikkien näiden kuukausien jälkeen, joina olen pohtinut vaurautta ja köyhyyttä, olen yhä ymmälläni - vielä enemmän kuin syyskuussa, kun lähdin panemaan maailmaa järjestykseen. Sano minulle, Chas, mitä nuo sanat tarkoittavat.

Vaimon, kodin hengettären, poissaollessa taloon pesiytyy kummallinen sakki ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, nelihenkisen perheen kodissa asuu välillä yksitoista ihmistä. Tämä tuntui epäuskottavalta. 
Lasten kuvaus jäi ohueksi. Tuli tunne, että heille voi tapahtua kauheita, kun äitiä ei ole paikalla. Mummot olivat karikatyyrisiä hahmoja. Muiden henkilöiden ohuus on osin ymmärrettävää, koska fokus on Jockissa ja Chasissa.

Ärsytyskynnystäni nosti perinteinen ajatus, että naisen on vaarallista poistua kotoa.