 |
| Ali Smithin Viides vuoden aika -romaanin takakannesta |
Aina silloin tällöin kirjallisuuskeskusteluissa on noussut esiin ennuste perinteisen romaanin kuolemasta. Viimeksi huomasin tätä ajattelua viime sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa:"Romaani on kirjallisuuden muotona jäänyt menneisyyden vangiksi. Elämä ei seuraa draaman kaarta, jossa lopussa odottaa jonkinlainen tyydytys tai lunastus." Sitaatti on toimittaja Eleonoora Riihisen artikkelista Menestyskirjailija rikkoi romaanin, ja tämä Riihisen romaanitaiteen uudistajaksi nimeämä kirjailija on Rachel Cusk.
No, joo. Yksi asioista joista olen aika varma on se, että elämä on täynnä draaman kaaria. Tarina tuskin käy koskaan vanhanaikaiseksi kirjallisuudessa tai muussakaan taiteessa, koska elämä on tarina ja tarinaa. Vuorokausi muodostaa kaaren aamusta seuraavaan aamuun ja vuodenaikojen vaihtuminen myös. Ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on oma tarinansa, jonka sisällä on lukuisia erillisiä tarinoita: rakastumisia, lapsen syntymä, sairauden kokeminen, työpaikka ja siitä lähteminen, pako sodan tieltä, muutto, ihmissuhteiden juonelliset koukerot.
Kuten alkukuvani lause kertoo tarina ei koskaan lopu loppupisteeseensä, ei elämässä eikä romaanissa. Tyydytys tai lunastus, katharsis, alun ja lopun kauniisti yhteen sitova asia - kaikki nämä ovat väliaikaisia ja jonkin uuden alkuja. Hyvä tarina jatkuu lukijan mielessä. Mitä tapahtuu, kun lapsi on syntynyt? Entä kun sota jää taakse ja pakolainen pääsee viimein perille uuteen kotimaahan? Tarina on kysymys.
Ali Smithin kirjassa, jonka takakannesta kuvasin tuon tekstin, on tarina korona-ajasta ja sen sisällä tarina menneisyydestä yli viisisataa vuotta sitten. Molemmat tarinat sisältävät kysymyksen, johon lukija saa vastata.
En ole vielä lukenut Cuskin uusinta romaania Kulkue, jossa HS:n jutun mukaan ei ole jäljellä mitään perinteisestä romaanista, mutta olen selaillut muutamien muiden kirjailijoiden kokeellisia romaaneja, jotka koostuvat erillisistä tekstin pätkistä. Näiden kirjojen lukuohjeeksi on annettu lukea sieltä täältä, ei järjestyksessä, ja tarkoitus on, että lukijalle aukeaa näin lukemalla kuva ajastamme. Näin olen tehnytkin, selaillut, mutta oloni on jäänyt tyhjäksi, kuten usein nettisivuja tai kuvalehtiä silmäillessä.
Aion tutustua Cuskin kirjaan, vaikka Riihisen artikkeli ei minua juurikaan siihen houkuttele. Kirja on varauslistallani kirjastossa.
Pidän romaaneissa ja muussa taiteessa usein siitä, että ne näyttävät historiaa ja kerroksia. Onko tarinattomuus myös historiattomuutta, jos siinä ei seurata minkään tai kenenkään kasvua ja muuttumista?
Olen lukenut Cuskin omaelämäkerrallisen Ääriviivat-trilogian, jossa on paljon esseemäistä pohdiskelua äitiydestä, avioerosta ja kirjailijuudesta. En koe näitä teoksia erityisen kokeellisiksi, ja minulle niistä teksteistä on kyllä syntynyt lukiessa tarina. Tarinalla on tapana muotoutua. Jos Kunnia on samantyylistä, niin varmaan pidän siitä.
Haluan puuttua vielä toiseen kohtaan lehtijutussa: "Cusk sanoo, että hän kirjoittaa edelleen naiseudesta, koska 'se ei ole vieläkään täydellisen vapauden tila'."
Elääkö meistä kukaan täydellisen vapauden tilassa? Onko kukaan koskaan ihmisen historiassa elänyt täydellisen vapaana? Ehkä vanhassa myytissä Aatamin ja Eevan elämästä paratiisissa ennen syntiin lankeamistaan. Ehkä romanttisissa utopioissa, joissa on valittu elää erossa järjestäytyneestä yhteiskunnasta jossain trooppisella saarella.
Tästä pääsen uutiseen Suomen sijoittumisesta kahdeksannen kerran maailman onnellisimmaksi maaksi.
Siis, jihuu, hurraa - me täällä pohjan perukoilla olemme taas kerran kaikkein tyytyväisimpiä oloihimme! Missä on spontaanit juhlat, laulu ja tanssi?
Tässäkö se avain onkin: eipä hötkyillä.
Olen viehtynyt jostain lukemaani ajatelmaan tyytymisen tuomasta onnesta:
Jos ei saa haluamaansa, pitää opetella haluamaan saamaansa.
Ihminen on onnellisempi, jos hän ei tavoittele täydellisyyttä missään asioissa: täydellistä vapautta, kauneutta tai kylpyhuonetta; täydellistä aviopuolisoa ja lapsia...
Realismi (arvopohjainen ilman muuta) on aika hyvä tapa katsoa maailmaa.
Katselin muinoin (80-luvulla) ekaluokkaa käyvän poikamme kouluvihkoa, jossa oli kirjoitusotsikko Kotini ja sen alla pojan kirjoittamana yksi ainoa lause: "Hanasta tulee vettä ja aina saa ruokaa." Kysyin, mikä tehtävä tämä oli. Poika selitti, että se on semmoinen kirjoitus, jossa sai kertoa, mitä hyvää omassa kodissa on. Jaahas. Pojasta tuli kirjoittava aikuinen. Olivat vielä viereisessä pulpetissa istuvan kaverin kanssa pähkäilleet ja kirjoittaneet kumpikin saman. Elämän perusasioita.
Minulla on yksi omakuva, jossa olen oikein onnellinen. Se oli joskus profiilikuvananikin. Otin kuvan auton peilin kautta sen jälkeen kun olin tullut ensimmäisestä syövän vuositarkastuksestani ja kuullut, että kaikki oli hyvin.
Kysymys: tarvitsemmeko me uhkia ja niistä pelastumista, että muistaisimme olla onnellisia? Ilmeisesti.
Hyvää kansainvälistä onnellisuuden päivää - ääh, jo illassa, joten: Onnellisia päiviä meille kaikille!
