sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Riitta Jalonen, Omat kuvat

 



Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä. 

Tuskallisimmat kuvat ovat alimmaisina, ja ne vaikuttavat elämäämme eniten.

Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin. 

Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin olellisen väistämistä.


Riitta Jalosen omaa kirjoittamistaan pohtivassa eräänlaisessa kirjailijan jäähyväiskirjassa Omat kuvat on kohtia, jotka pysäyttävät minut. 
Olen miettinyt viime päivinä paljon omia kuviani, jotka ovat siellä alimmaisena. Tätä pohdintaa on vauhdittanut Jalosen kirjan ohella Venla Pystysen koskettava romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa Pystynen pohtii lapsuuden traumaa ja Joonatan Tolan elämäkertasarjan toinen osa Hullut ihanat linnut. Katsoin myös Tolan äskettäisen haastattelun Filinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa. Kun Tola sanoi, että hänellä on torjunnan aiheuttama aukko muistissaan, niin tiedän mitä hän tarkoittaa. 
Trauma saa kadottamaan muistot. Sitä katselee valokuvia ja tietää siinä olevat henkilöt, mutta ei tunne heitä. Tietää myös tapahtumia muistamatta niitä. Tämä muistamattomuus nostaa surun, kun joku kysyy niistä henkilöistä, joista mielessä on tyhjää.
 
"... ja ne vaikuttavat elämäämme eniten."
Unohtaminen on psyyken tarjoama suoja silloin kun on kohdannut jotain, mikä on sillä kertaa liian tuskallista kohdattavaksi. Torjunnan ylläpitäminen vie kuitenkin voimia. Entä kun elämä tarjoaa lisää ahdistusta, maailman tila on vaikea tai tulee uusia henkilökohtaisia suruja, onko niitä voimia silloin tarpeeksi?

       

tiistai 24. tammikuuta 2023

Vesa Haapala, Alexis



Alexis luvun alla junassa Turun reissulla
22.1.22


Ei ole köyhälle isänmaata, vaan miten on kirjailijan laita? Mitäpä muuta hän on kuin heiluva oksa siinä virrassa, jossa maamme asioista mittelee päävirta ja monta kostetta ja akanvirtaa. Toivoisi hän ehkä olevansa suuri puu, joka ryskyy läpi puutteen ja kiihkon ja kerran päätyy virrankierrosten myötä onnelliseen rantaan, josta hänet löydetään ja kuiville kiskotaan ja lopulta sahataan oveksi suureen taloon, oveksi, joka kaikkien päät kääntää.

Me tunnemme kaikki kirjailija Aleksis Kiven hänen klassikostaan Seitsemän veljestä, mutta tiedämmekö muuta tästä kirjailijasta, Alexis Stenvallista, joka käytti kirjailijanimessään sukunimensä osasuomennosta Kivi? Tämä mies oli jo nuorena niin lahjakas kirjoittaja, että hänen opettajansa ja tukijansa Uno Cygnaeus vertasi hänen runokieltään Shakespearen kieleen. 
 
Alexis halusi kirjoittaa äidinkielellään suomeksi, joka oli vasta nousemassa ruotsin rinnalle sivistyneenä kielenä ja kaiken lisäksi hän kirjoitti tyylillä, jota suomen kielen nostajien, fennomaanien, kiihkeä ja valtaa pitävä siipi, ei arvostanut. Osa heistä oli hänen kilpailijoitaan.
Kivi halusi kirjoittaa realismia,"tosioloista", ei ylevää paatosta. Hän piti tärkeänä myös ronskia huumoria, jonka avulla oli nähnyt köyhien ihmisten selviävän koettelemuksistaan.
Hän toivoi nostavansa suomen kielen kunniaan runoelmillaan, osotelmillaan (näytelmiä) ja varsinkin elämänkertomuksellaan "seittemästä miehestä", mutta sai kokea edelläkävijän kohtalon. Häntä ei ymmärretty, mutta hänestä tuli todellakin suuri päät kääntävä ovi, kuolemansa jälkeen.

Tämä tragediahan on näkynyt kirjallisuudessa monesti Kiven jälkeenkin.
Ajan virtaukset ja nokkahenkilöt määräävät, mikä on hyvää ja mikä peräti tuomittavaa. Joskus lyttääminen tapahtuu juuri siksi, että uuden arvo aavistetaan ja se koetaan uhaksi. Jotkut näkivät Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa saman puutteen kuin Kiven Veljeksissä, miehet kuvattu liian todellisiksi ylevyyden kustannuksella. 

Vesa Haapalan
kertomana Kiven elämä saa taustan ja herää vahvasti eloon.  
Alexis. Elämänkertomus on niin sisällöltään, kieleltään kuin rakenteeltaankin erittäin onnistunut romaani. Paitsi kaunokirjallinen teos tämä kirja on myös tietoteos Aleksis Kiven ajan Suomesta ja Kiven tuotannosta sekä suomalaisen kirjallisuuden alkuaskeleista.
Lauserytmi kirjassa on hienosti Kiven tyylistä ja suomen kieli sen ajan kieltä, jossa on vielä osittain suomentamattomia termejä, kuten följetång, jatkokertomus ja dröppel, tippuri. Luontokuvat ovat lyyrisen kauniita, kuten ne myös Kiven tuotannossa ovat. Kivihän hoiti kirjoitustyössä ja huolissa kuumenneita aivojaan metsässä samoilemalla ja metsästämällä pikkuriistaa.

Haapalan tosioloinen kuva Kivestä tuo mieleen Jari Halosen elokuvan Aleksis Kiven elämä vuodelta 2002. 
Haapala kuvaa arvostaen miehen, joka tiesi mitä haluaa, mutta jolle haluamansa elämä oli äärimmäisen vaikea toteuttaa. Kirjan tapahtumat keskittyvät aikaan tammikuusta 1866 kesään 1870.
Kirja koostuu fiktiivisistä päiväkirjan sivuista, joilla Kivi sekä kirjoittaa arkisista sattumuksista että pohtii kirjoittamistaan ja mitä pitää siinä tärkeänä. 

Kiitetty ja jo moneen kertaan palkittu Kivi on lopettanut yliopisto-opiskelunsa puutteen ja puuttuvan kiinnostuksen vuoksi ja päässyt asumaan hyväntahtoisen tukijan, pitokokki Charlotta Lönnqvistin täysihoitolaiseksi ja ystäväksi Fanjunkarsin torppaan Siuntioon, jossa hänen asemansa herättää juoruja. Lönnqvistillä on ajoittain muitakin täysihoitolaisia ja palvelusväkeä, mutta Kiven asema on toinen, koska hän ei pysty maksamaan asumisestaan eikä paljon tekemään töitäkään. Hän sairastaa lavantaudin kahdesti ja on muutoinkin tuen tarpeessa. Toisaalta hän on myös itse valmis auttamaan Charlottaa taloudellisesti heti kun voi ja tuntee koko ajan ärtymystä rahattomuudestaan. Lönnqvist on Kiveä parikymmentä vuotta vanhempi, mikä noihin aikoihin oli paljon.
Ehkä Kivellä oli jokin romanttisempikin suhde, varmaan jotain, mikä sai hänet haaveksimaan ja ehkä metsämökissä joku, jonka nälkävuodet veivät. Aivan aiheesta kuolema näkyy hänen runoissaan, se oli noina vuosina kutsumaton vieras monessa perheessä.  
Palkkiot kirjoista ovat niukkoja, apurahajärjestelmää ei ole ja olot ovat huonot koko maassa katovuosien vuoksi. 
Kun jostain kirjoituksesta tulee palkkio, se menee velkojen lyhentämiseen ystäville ja kuitenkin velkaa kertyy yhä lisää. Jatkuvaa huolta ja syyllisyyttä kirjailijalle kasaavat paitsi raha-asiat ja asuminen Charlottan luona myös vanhempien pettymys, kun pojasta ei tullutkaan pappia.

Mitä on ollut elämäni? Naisista en ole juuri kilpaillut, en ole heihin ulottunut. Enhän minä ole naimakelpoinen. Maalaisille olen maaton eikä minulla ole ammattia. Kaupunkilaisille olen raasu, tuulenpesä - ei valtaa, asemaa, rahaa - kuin ankka tai käärme olen, korea, kostunut seinäpaperi. Vain vanha nuori-poika, joka vuosia täyttää, kuni torakan torkku muurin raossa ilta-auringon paisteessa, tänään jälleen vuotta vanhempi vaan tuskin viisaampi...

Näin kirjoittaa Kivi 34-vuotispäivänään 10. lokakuuta 1868. Hän on kirjoittamassa tarinaa seitsemästä miehestä, joista on jo päättänyt tehdä veljeksiä, mutta hän ei vielä tiedä, miten kehossa kytevät sairaudet, mieli joka vaatii rentoutuakseen rankkoja humalatiloja ja hänen isoimman työnsä lyttäys tulevat murtamaan hänet muutaman vuoden päästä. 
Sinne asti ei Haapalan kirjassa päästä vaan keskitytään luomisvoimaisimpiin vuosiin. Kivi on ahkera ja kuluttaa voimiaan äärirajoille. Hän kirjoittaa kuumeisesti niin tilaustöitä, joista niistäkin haluaa laadukkaita, omannäköisiään teoksia kuin suurta suomenkielistä romaania, jollaista maassa ei vielä ole. Hän haaveilee suomenkielisestä sanomalehdestä ja käy ystäviensä luona Helsingissä keskustelemassa suomen kielen asemasta ja yrittämässä saada töitään kaupaksi. Ystävyyssuhteita häiritsee Kiven heikko sosiaalinen asema ja vipit, joita hän ei pysty maksamaan. Syyllisyys ja paineet saavat hänet retkahtamaan juopotteluun ja näytelmän ensi-ilta saattaa muuttua paoksi Fanjunkarsiin.
Välillä hän miettii suuntautuisiko kokonaan teatteriin vai hankkiutuisiko rahatilanteensa ratkaistakseen lääninagronomina toimivan ystävän luo opiskelemaan maanviljelystä ja ehkä pehtooriksi. Suunnitelmaan kuuluu se, että muutaman vuoden päästä hän olisi ostanut itsensä vapaaksi ja pääsisi taas tekemään sitä yhtä ja ainoaa tärkeää, "kirjailemista ja kuvittelemista". 

Kastan kynän mustetolppoon ja kirjoitan kuin kävelisin maantietä, asiat ilmestyvät päähäni yhä uudestaan, maisemat ja ihmiset, talot ja rattaat, kaikki vierii esiin, hieman eri järjestyksessä ainoastaan, ja kun tuumaan, on tässä kyse vain siitä, että tämän minä osaan, tässä kelpaan. 

Rytmi on Kivelle tärkeää, siksi hän lyhentää sanoja ja rikkoo sääntöjä, mitä kirjanoppineet eivät tajua. Kiven kieli soi sydämen sykkeen ja kävelyn tahdissa. 

Kun olen runossa,  sen sisällä, huomaan: Minä lasken säkeitä vasta jälkikäteen, ensimmäisen kappaleen menen aina huoneessa kävellen ja loput teen samaan malliin. Välillä annan tavun jatkua niin pitkänä kuin suinkin, väliin saa se olla supussa,  ja sanoja lyhennän ja katkon niin kuin puhuessa tapahtuu. Vaihtelua, liikettä etsin, mutta ankaran hyräilyn laadin pohjaksi enkä riimejä juuri käyttele,  koska runo on virta. Ei se niin hankalaa ole, menen rytmin mukana, näkemisen ja liikkeen ja sisälläni soivan. 
 
Vesa Haapalan kuvaaman Aleksis Kiven omaa kirjoittamistaan analysoivat tekstit ovat äärimmäisen kiinnostavia. Näiden tekstien ansiosta näen kirjassa myös esseemäisyyttä.
Mietin, miten upeaa Haapalalle, kirjailijalle ja kirjallisuudentutkijalle, onkaan mahtanut olla syventyä kaukaisen kollegan ajatuksiin kirjoittamisesta ja ehkä löytää sieltä hengenheimolaisuutta.

Seitsemää veljestä ei julkaistu yhtenä kappaleena Kiven eläessä vaan neljänä vihkona, jotka saivat murskaavan tuomion ja murskasivat myös Alexiksen itsetunnon. Siinä tilanteessa oli vaikea nähdä itseään suurena puuna, joka päätyy kaikkien päät kääntäväksi oveksi.
Tuskin olivat kertomukseni vihoot jaossa, kun Ahlqvist hyökkäsi.
Kaataa sinä riivattu osaat. (- -) Ankara on ollut pääni särkö jälleen, päivä toisensa jälkeen.

Kiitän Vesa Haapalaa Aleksis Kiven elävöittämisestä!
Minulle tuli tämän kirjan luettuani kova tarve lukea Seitsemän veljestä uudelleen. Myös Teemu Keskisarjan Saapasnahkatorni sai aikaan saman innostuksen, mutta silloin lukeminen unohtui. Nyt nappasin oman Seitsemän veljestäni  hyllystä. Olen näemmä ostanut sen 16-vuotiaana, varmaan koulua varten. Kirja on kovakantinen, viininpunainen, ja siinä on V. A. Koskenniemen alkusanat. Pidin kirjasta jo lukiolaisena ja uskon, että pidän siitä nyt enemmän.  
Kiven runotkin, ne Shakespeare-vaikutteiset, alkoivat kiehtoa. 


Lisäys iltasella
Ai niin, unohdin tämän: viimeinen Alexis-romaanin sivu, sivu ennen lähdeluetteloa ja kiitoksia? 
Te jotka olette lukeneet kirjan, miten te ymmärrätte tämän Lake Superiorille sijoitetun tilannekuvauksen? Minusta tämä tuokiokuva on kuin eri romaanista. Mietin, voisiko se olla Alexiksen houre, mutta ei se oikein sellaiseksikaan istu. Jään pohdiskelemaan. 

maanantai 16. tammikuuta 2023

Vanhuus ei tule yksin


Neljän sukupolven ääripäät vuonna 1975,
Korpelan Mamma hoitaa poikansa nuorimman tyttären poikaa


Otsikon paljon käytetty sanonta "Vanhuus ei tule yksin" viittaa yleensä johonkin negatiiviseen, kuten luunmurtumiin ja unohteluun ja vitsikkäästi käytettynä selitykseksi johonkin satunnaiseen mokaan noin 60-vuotiaasta eteenpäin. 
No, minkä kanssa se vanhuus sitten tulee? Se tulee fyysisten ja psyykkisten muutosten kera ja myös epätasaisesti eri ihmisten kohdalla ja epätasaisesti oman kehon eri osissa. Se ei tule yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa, joskus kuitenkin kiihdyttäen. Olen kuullut monelta kanssavanhenijalta sen, mitä olen itsessänikin huomannut, että 70 vuoden tienoilla on nykyään jonkinlainen isompi porras, sellainen minkä itsekin huomaa. Eri vuodet myös vanhentavat eri tavalla, kriisit ja suuret elämänmuutokset jättävät jälkensä.

Kuinka vähän me
vanhuudesta tiedämme,
kunnes se astuu
itse ovesta sisään,
emmekä luule mitään.

Tämä pieni runo Emmekä luule mitään on Anna-Mari Kaskisen kokoelmasta Vanhuus on kaunista. No, ei se läheskään kaikkien vanhojen ihmisten mielestä niin kaunista ole. Mitä kaunista siinä on, että elintoiminnot heikkenevät yksi toisensa perään? Kun näkö ja kuulo heikkenevät, ihmisestä tulee sosiaalisesti arka ja kun makuaisti haalenee, ruoka ei enää maistu kuten ennen. Sairaudet lisääntyvät ja elinvoima vähenee. Väsymys saa torkkumaan, vaikka haluaisi olla aktiivinen ja virkeä. Jos keho ei kertoisi vanhenemisesta, niin mieli ei tiedostaisi sitä. Mieli hyväksyy vähitellen sen, mitä keho viestii. Joillain on myös niin, että mieli vanhenee edellä, tulee muistiongelmia, ja vahvat jalat vievät lenkeille, joilla ei muista mihin on päätynyt ja miten osaisi kotiin. 
"Se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvetillistä, valehtelee", toteaa Claes Andersson muistelmateoksessaan Jokainen sydämeni lyönti.
Eeva Kilpi taas on todennut, että vanhuus on allergisuutta elämälle ja vanhuuden sisin olemus on paniikki.

Anna- Mari Kaskisen runossa minua viehättää sen alku. Kuinka vähän me tosiaan vanhuudesta tiedämme?
Nuoruuden fyysiset muutokset ovat kaikkien tiedossa, ja niihin suhtaudutaan odottavin mielin kuin perhosen kuoriutumiseen kotilosta. Vanhuutta taas ei oikein haluta nähdä. On kohteliaampaa sanoa, että "ohhoh et ole muuttunut miksikään, niin nuorekas edelleen" kuin että "ooh miten ihanasti olet vanhentunut". 
"Ihminen on laimentunut nuori", totesi Michel Houellebecq esikoiskirjassaan Halujen taistelukenttä.

Paljon on sellaista luuloa ja syyllistävää ilmapiiriä, että jos vain tsemppaa ja hoitaa itseään, niin pysyy samana vuosikymmenestä toiseen - jos siis ei anna periksi. Puppua! Näin ikääntyviltä ihmisiltä voidaan myös vaatia samaa kuin nuorilta, työssä käymistä vaikka ei enää jaksaisi ja yksin kotona pärjäämistä silloin kun hyvä laitoshoito olisi tarpeen. Tähän nuoruuden yliarvostamiseen kuuluu myös se, että vanha ei saisi näyttää vanhalta. Kehutaan, miten "oikein vanhentunut" Väinö voisi pukeutua seitsenkymppisbileissään rippipukuunsa ja "valiomummi" Vuokko hääleninkiinsä. 
Hah - minä peräänkuulutan vanhojen ihmisten kehopositiivisuutta! 

Itse olen huomannut 70 täytettyäni lukuisia muutoksia kehossani. Vyötärön ympärysmitta on kasvanut, jalat ovat tulleet isommiksi ja rumemmiksi (kengät on oltava Eccoja tai muita vastaavia), iho on kuivunut ja veltostunut, ihon väri on kelmeämpi kuin nuorena, silmäluomet ovat alkaneet riippua, sormet ovat paksuuntuneet ja kynnet haurastuneet. Istun lysyssä ja pituudestani on vajennut muutama sentti. Vartalo ja ryhti ovatkin niitä asioita, jotka erottavat jo kaukaa "pitkälti laimentuneen nuoren" oikeasta nuoresta. 

Alkukuvan isoäitini Alma Josefiina syntyi 1800-luvun lopulla. Hätkähdän, kun lasken että hän on tässä kuvassa vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Miksi hän näyttää nykysilmin yhdeksänkymppiseltä?
Mammalla oli elämässään paljon vaikeuksia. Hänen ensimmäinen perheensä katosi kokonaan, mies kansalaisodassa ja poika (isäni velipuoli) jatkosodassa, myöhemmin tuli vielä miniän (äitini) varhainen kuolema ja iso vastuu siirtymisestä takaisin emännän rooliin, kun olisi pitänyt saada nauttia vanhanemännän lokoisista päivistä. Minä pääsin eläkkeelle kuusikymppisenä ja olen saanut nauttia jo nyt pitkään omaehtoisesta ajasta. 
Mamma menetti hampaansa nuorena, koska hammashoitoa ei ollut ja ravinnosta oli puuttunut tärkeitä hivenaineita. Minä käyn kerran vuodessa hammastarkastuksessa.
Mamma kärsi kivuista ja ontui jalkaansa, ilmeisesti kulunut polvinivel. Minä olen saanut uuden lonkkanivelen 58-vuotiaana ja kirmannut sillä jo kohta viisitoista vuotta. Mamman yksi sormi oli murtunut nuorena töissä ja se oli saanut luutua vinoksi ilman hoitoa. Minulla on korjattu molemmat peukalonivelet.
Mamman iho oli kuiva kuin pergamentti. Minulla on käytössä apteekin vartalovoide ja kasvoihin erikseen päivä- ja yövoiteet. Silloin tällöin käytän kosteuttavia kasvonaamioita.
Mamman hiukset olivat ohuet kuin rotan häntä, ilmeisesti ravintopuutoksien vuoksi, minulla hiukset on yhtä tuuheat kuin nuorena.
Mamman sääret olivat aivan täynnä muhkuraisia sinisiä suonikohjuja, minulla niitä ei ole. 
Jos Mamma olisi sairastunut rintasyöpään tai mihin tahansa muuhun syöpään, hän olisi kohdannut kivuliaan kuoleman. Minut on parannettu rintasyövästä, ja tilaani seurataan koko loppuelämän. 
Mammalla ei ollut muita lääkkeitä kuin Hota-pulveri särkyihin. Nykyisen lääketieteen mukaan olisi pitänyt olla. Mammalta ei otettu labrakokeita eikä mitattu verenpainetta ja tutkittu sydänkäyrää. Minä käyn vuosittain kontrollissa, johon kuuluu omia mittauksia, laboratoriokokeet ja keuhkohoitajan tapaaminen. Käytän lääkkeitä pitämään kilpirauhashormonipitoisuuttani normaalina ja verenpainetta matalana sekä keuhkoja kunnossa. Joka kerta lääkäri kysyy liikuntatavoistani. Olen hyvässä hoidossa.
 

Kannattaako minun siis välittää siitä, että en voinut käyttää tyylikkäitä nahkasaapikkaitani viikonloppureissulla Kajaanissa, koska ne eivät tunnu enää mukavilta jalassa? Välittikö Juha Hurme siitä, että yksi nainen meni katsomaan hänen näytelmäänsä vaelluskengissä? Ei välittänyt hän, eikä kukaan muukaan, ja monella oli samat siihen loskakeliin sopivat, järkevät jalkineet. 
Jos on ensimmäisen maailman ongelmia, niin on myös hyvinvointisukupolven ongelmat suhteessa edeltäviin sukupolviin!
Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea. Minusta se, että vanhaa aikaa kuvatessa pannaan ihmiset sekoittamaan senaikaiseen puheeseensa sanoja "come on" ja "vitut" on aika kulunut vitsi. Muutoin oli kiva käydä entisillä kotikulmilla ja tavata pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa myös puhuimme vanhuudesta ja tulevaisuudesta. Niiden keskustelujen innoittamana syntyi tämä pohdiskelu. 


Vanhuutta on suunniteltava. On päätettävä, miten asuu vanhana ja miten tulee hoidetuksi jos/kun tarvitsee hoitoapua. Nämä asiat kannattaa miettiä ja hoitaa kuntoon silloin kun vielä jaksaa, mieluummin etuajassa. 


Kaksi seniorikuntoilijaa Kirstinkallion kylätalon 
kuntosalilla


Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiedosta yhtä voimakkaasti.
(Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät)



keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Tessa Kiros: Hillasoilta oliivilehtoihin, ruokaohjeita maailmankylästä.

 


On eräs keittokirja, josta olen halunnut kirjoittaa koko blogiaikani, mutta se on unohtunut muiden kirjoitusten alle, Tessa Kiros, Hillasoilta oliivilehtoihin: Ruokaohjeita maailmankylästä. 

Nyt tuli mieleeni kirjoittaa tästä hyvän ruuan nautintoon ja esteettisyyteen keskittyvästä kirjasta ikään kuin parina edelliselle kirjoitukselleni, jossa aiheena oli vihamielinen suhtautuminen syömiseen. 

Tessa Kiros on syntynyt Lontoossa suomalais-kyproksenkreikkalaiseen perheeseen, asunut Etelä-Afrikassa nelivuotiaasta täysi-ikäiseksi ja lähtenyt kahdeksantoistavuotiaana kiertämäään maailmaa mielessään ruokakulttuureihin tutustuminen. Kiros ei ole tyytynyt vain tunnelmoimaan ruokapöytien ääressä turistina, vaan on toiminut kokkina eri maanosissa. Italialaiseen keittiöön tutustuessaan hän löysi aviomiehensä ja sai appivanhemmikseen kokkipariskunnan. Italialaisista ruuista löytyy mm samppanjarisoton ohje.

Kiros on kirjoittanut useita ruoka- ja matkakirjoja. Hän tutustuttaa ruokakirjoissaan lukijan maan ruokakulttuuriin ja kirjoittaa sellaisista ruuista, joista itse pitää. 

Hillasoilta oliivilehtoihin on kirjoitettu alunperin englanniksi vuonna 2004 nimellä Falling Cloudberries (putoavat hillat/lakat/suomuuraimet), suomennoksen on tehnyt Eija Kämäräinen.
Upeat ruokaan ja kulttuurriin liittyvät kuvat on ottanut Manos Chatzikonstantis. Lisäksi on perhekuvia kotialbumeista.

The Timesin kriitikko on todennut tästä kirjasta, että se on yksi kauneimmista keittokirjoista joita hän on koskaan nähnyt. Olen samaa mieltä.
Ihailen tätä tyylikästä kirjaa taidekirjana ja selailen sitä ajoittain matkoista ja ihanista aterioista haaveillen. Kirja painaa varmaan pitkälti toista kiloa.
 

Kreikkalainen bougatsa


Kirja jakautuu osiin Suomi, Kreikka, Kypros, Etelä-Afrikka, Italia ja Maailma. Jokaisen osan alussa on tunnelmapala, jossa lukija johdatetaan sisälle alueen kulttuuriin. 
 
Rakastan appelsiinipuita, jotka reunustavat Ateenan talvisia puistokatuja - ja ihmisiä, jotka avaavat vieraalle niin ovensa kuin sydämensä. Rakastan kreikkalaisia toreja, joilla helakanpunaisia pistaasimantelinkukkia tulvivat korit, viikunaröykkiöt ja vuorilta kerätyt villivihannekset viettävät sopuisaa yhteiseloa tylsien alusvaatepinojen kanssa. Tuoreen oreganon tuoksu leijuu kaikkialla, ja sen keskellä ihmiset tuntuvat toimittavan asioitaan kukin omaan tahtiinsa, omaa sisäistä ääntään kuunnellen. 

Tessa Kirosin äidin Sirpa Peiposen (Sipin)
nuoruudenkuva,
Suomi

Suomalaisista ruuista Kiros mainitsee mm. graavilohen, lohiperunakeiton, savulohen, lihapullat kermakastikkeen & puolukkahillon kera, korvapuustit ja lukuisat marjaruuat. Se, että marjoja voi poimia vapaasti metsistä, on tietenkin maailmankansalaisen näkökulmasta kulinaarista ylellisyyyttä. 
Kirjan kannessa on suomalaisen karpalosorbetin kuva.


Äitini on kertonut, että marjat kerättiin kesällä, jotkut yksitellen, toiset terttuina. Korit käsivarrella keikkuen he lähtivät metsiin, joissa kasvoi monenlaisia luonnonmarjoja: metsämansikoita, mustikoita, karhunvatukoita, lakkoja, vadelmia, karpaloita, mesimarjoja... kaikkialla marjoja, marjoja, marjoja. Ensin niitä syötiin tuoreina, myöhemmin niistä keitettiin mehuja ja hilloja. 


George-isän lapsuudenkuva,
Nikosia, Kypros 


Kreikkalaisista ruuista on erikoisempien ruokien ohella mukana tyypilliset mustekalat, souvlakit, dolmadesit ja ruusuvedellä ja hunajalla maustetut jälkiruuat. 
Ruokamuistoissa kyproslainen isoisä, Pappou, tuo joulupöytään ruukun jossa on säilöttyjä linnunpoikasia ja valmistaa korianterilla ja chilillä ryyditettyjä makkaroita, joita riiputtaa muutaman päivän pyykkinarulla kuivumassa. 

Kirosin kirja innoittaa lukijan omiinkin ruokamuisteluihin... ja tekee nälkäiseksi. 
Omassa lapsuudessani, kuten Kirosin isoisien, monimutkaisiakin ruokia tehtiin alusta asti itse, mm aladobia sian päästä keittämällä. Ruisleipiä leivottiin kerralla paljon ja ripustettiin katto-orteen. Pappani (vrt Pappou) vuoli kuivasta leivästä höylällä lastuja, jotka olivat paljon parempia kuin nykyään kaupassa myytävät ruislastut. Ne olivat ohuita ja kiharia. Me lapset levitimme lastujen päälle paksusti voita. Kyllä maistui. Makeita herkkuja ei ollut, mutta kävimme hakemassa kellarista hilloja makeannälkään.
Nyt on pakko lähteä tekemään hyvä voileipä iltapalaksi.



12.1. aamulla

Pitää vielä lisätä se (jotta en menettäisi nuorempia lukijoitani...), että ei tuo lapsuuden aladobin valmistus ollut mikään moraalinen kysymys. Silloin oli niin.
Se, että tämä ajatus alkoi vaivata minua, kertoo myös jotain ajastamme. 

Itse en syönyt alatoopia, kuten en paljon muitakaan silloisia "aikuisten ruokia", esim suolavedessä säilöttyjä silakoita raakana. Aikuiset vetelivät suutarinlohta (raaoista silakoista valmistettu ruoka) ja lapset kastelivat perunanpaloja suolaliemeen. Pappa höyläsi varmaan niitä ruisleipälastuja rakkaudesta meihin lapsukaisiin, kun huomasi, että ne maistuivat. 

Ennen kuin siirrän tämän ihanan kirjan pois seuraavaa katselua odottamaan laitan siitä vielä muutaman kuvan tänne loppuun ihailtavaksi.
 

Etelä-Afrikka


Kreikka


Kirjan takakansi, jossa kuva kirjailijasta


maanantai 9. tammikuuta 2023

Raisa Omaheimo, Ratkaisuja läskeille

 


Raisa Omaheimo, helsinkiläinen kirjailija, koomikko, käsikirjoittaja ja näyttelijä on kirjoittanut teoksen, joka on niin täydellinen kuin vain asiaansa perinpohjaisesti paneutunut ja sen kipeän omakohtaisesti tunteva voi tehdä.
Älkää antako kannen hämätä, kyseessä ei ole kevyttä viihdettä!

Ratkaisuja läskeille on tietokirja siitä, miten läskifobia vaikuttaa suurin piirtein meissä kaikissa, miten torjuvasti lihaviin ihmisiin suhtaudutaan ja miten omaansa ja toisten painoon pitäisi suhtautua. Kirjassa on rinnakkain omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa. Lopussa on myös mittava lähdeluettelo. 

Omaheimo käyttää keskivertoa painavammasta ihmisestä sanaa läski, koska haluaa ottaa sanalta pois sen negatiivisuuden. 
Olla läski ei tarkoita olla laiska tai tyhmä tai saamaton. Läski on haukkumasana, jota minä olen kuullut elämässäni tarpeeksi ja nyt kieltäydyn ajattelemasta sitä sellaisena. Läski on neutraali sana joka kertoo, että minun kehossani on rasvaa enemmän  kuin keskipainoisessa kehossa. 

Jos kirjan kaksi lukua Me teemme kaikkemme ja Treffeillä läskivihan kanssa eivät saa lukijaa tajuamaan, että lihavaan ihmiseen suhtautuminen on ongelmallista, niin lukijan on oltava tunnevammainen tai ääliö. 
Minä käytän tässä kirjoituksessani sanaa lihava, koska koen sen neutraalimpana kuin läskin. 


Me asetumme lääkärin pöydälle ja annamme hänen imeä sisältämme rasvaa pitkällä työkalulla. Meidän kehomme heilahtelee lääkärin käden työntöjen tahdissa. Me asetumme kirurgin pöydälle ja annamme hänen kuroa vatsalaukkumme kiinni niitein ja pannoin, jotta sinne mahtuisi vain lapsen kourallisen verran ruokaa kerrallaan. 

Siis eikö olekin kauhistuttavaa, että ihmisen terve vatsalaukku tuhotaan ja hän on sen jälkeen vatsavaivainen ja joutuu tarkkailemaan syömisiään lopun elämäänsä? Mediassa näytetään selviytyjiä, joilla heilläkin on ongelmia käsittää mahalaukun pienennyksen aiheuttamaa kutistunutta olemustaan ja tulla toimeen äkkilaihdutuksessa muodostuneiden riippuvien ihopussien kanssa, mutta on suuri joukko niitä leikkauksen läpikäyneitä, joilla ongelma jatkuu. Painon on todettu pudonneen tällä menetelmällä keskimäärin 20 - 30 % parissa vuodessa, osalla vain 10 % tai vähemmän. Kahden vuoden jälkeen osa alkaa lihoa uudelleen, koska kursittu vatsalaukku on venynyt ja ruokahaluongelmaa ei ole korjattu mitenkään. 
Minä olen sitä mieltä, että tulevaisuudessa painon pudottaminen mahalaukkua operoimalla nähdään yhtä brutaalina toimenpiteeenä kuin lobotomia aikanaan.  Älkää menkö näihin leikkauksiin! 


Älkää hyvät ihmiset menkö pudottamaan painoanne myöskään tosi-tv-ohjelmiin, joissa teitä nöyryytetään tv-yleisön edessä ja terveyttänne koetellaan rääkillä, joka kostautuu omaan arkeen palattua, jolloin paino yleensä nousee jopa lähtötasoa korkeammalle. Painon jojoilun on todettu olevan paljon vaarallisempaa kuin pysyvä paino vaikka isompikin.
Kaikkein äärimmäisin ohjelma lihavien ihmisten hyväksikäytöstä on amerikkalainen Hengenvaarallisesti lihava (My 600-lb Life). Olen katsonut sitä silloin tällöin ihmetellen, miten alas ihmisten alentamisessa tv-formaatissa voidaan mennä. Katsokaa ja todetkaa!
Omaheimo puuttuu kirjassaan näihin ohjelmiin ja näkee ne erittäin vahingollisina sekä osallistujien keholle että psyykelle. 

Ihmisen paino on/olisi kullekin oikea ja optimaalinen silloin kun häntä ei ole/olisi häiritty suhtautumisessaan ruokaan ja omaan kehoonsa. 
Mutta voi, meitähän häiritään päivittäin! Tänään juuri osuin netissä "laihduttavan kaurapuuron" ohjeeseen. Siinä ohjeessa neuvottiin sekoittamaan keskenään kaurahiutaleita, vettä, rahkaa, raejuustoa, porkkanaraastetta, pähkinärouhetta, proteiinijauhetta, chiajauhetta ym ja pitämään tämä sotku yön yli jääkaapissa aamulla "nautittavaksi". Huh, kuvassa tämä annos näytti siltä kuin se olisi kauhottu biojätteestä.

Elämme maailmassa jossa on ihan normaalia vihata omaa kehoaan, on normaalia muokata sitä aina ja ikuisesti, on normaalia laihduttaa vuosikymmenien ajan. Elämme kulttuurissa jossa läskivaara vaanii jokaisen nurkan takana. Vaikka olisit keskipainoinen nyt, et välttämättä enää huomenna ole! Salaatinkastikkeissa piilee kaloripommi!  (- -) Ja tiesitkö että vaikka olet laiha, voit silti olla läski, voit olla laiha läski!

Paino kuuluu pituuden ohella geeneihin kirjoitettuihin piirteisiin. Se on meidän omamme ja meille hyvä ja pysyy vahtimatta, jos syömme nälkäämme, herkuttelemme välillä, emmekä tee siitä numeroa. Ei tarvita mitään tavoitehousuja ja läskivahinkohousuja. Ne ovat merkkejä häiriintyneestä painosta ja keskittymisestä painon tarkkailuun.
Omituiset laihdutuskuurithan johtavat syömähäiriöihin ja tuhoavat kehon nälkäviestinnän, samoin yleinen tapa pitää ruokaa jonain ansaittuna palkintona ja satunnaista herkuttelua syntinä, joka on sovitettava mitä pikimmin.
 

"Ai kamala meillä oli eilen viiniä ja juustoja mä syön pelkkää puuroa lounaaksi tämän viikon!" Heleää naurua.
"Pakko oli ottaa tätä jälkkäriä, näyttää niin hyvältä, aijai, täytyy illalla jumpassa sitten tehdä kunnolla töitä!" Heleää naurua.
 

Kiitän Raisa Omaheimoa siitä, että hän puuttuu kehopositiivisuus-termin tekopyhään käyttöön ajassamme. Olen itsekin yrittänyt selittää joissain yhteyksissä, miten tämän sanan käyttö tympii minua. Keskipainoiset tai pikkuisen pulskat naiset julistavat naistenlehden kannessa, miten hienoa on, kun enää ei tarvitse hävetä vatsamakkaroita, koska on tämä kehopositiivisuus, ja alusvaatefirma mainostaa itseään kehopositiivisena käyttämällä kuvissaan uhkeita koon 42 malleja, joilla on täydellinen tiimalasivartalo. En voi kuin huokaista, mitä tekemistä tällä on oikeasti lihavien ja k e h o r a u h a n kanssa. Ihan sama kuin ne onnellisesti masentuneet julkkikset, jotka terveyslehdissä kertovat tyhmemmille, miten helppoa on päästä tasapainoon samoilemalla luonnossa koiran kanssa.
Omaheimo nostaa esiin sanan kehoneutraalius, ja tämähän viittaa juuri siihen, että lopetetaan outo hypetys ja vain hyväksytään erilaiset ihmiset, myös painoltaan erilaiset siinä missä älyltään ja muilta ominaisuuksiltaan.
Kehopositiivisuus-termin voisi liittää maailman muuttamiseen ei oman egon kohottamiseen ja sillä briljeeraamiseen. 
Me emme sano fyysisesti vammaiselle, että kato minäkin olen aika lailla vammainen, välillä onnun, tai etsi huonoihoiselle naamastamme nyppyä tai ryppyä - miksi siis väännellä olemattomia vatsamakkaroita todistaakseen, että sama ongelma tässä meikäläisellä ja näin hyvin pärjään. Ison rasvaprosentin omaavilla ihmisillä ongelmat ovat sitä luokkaa, että saatuaan kutsun jonnekin, pitää miettiä etukäteen, millaiset tuolit siellä on.  

Laihdutusbisnes tuottaa yhä uusia jauheita ja hieromarullia ja tarjoaa turhia kursseja. Ihmiset tarttuvat näihin, koska psykologista apua on niin vähän tarjolla. 
Ylipaino on monitahoinen asia. Siihen kuten terveyteen yleensäkin vaikuttavat sosiaaliset olosuhteet ja ympäristö hyvin paljon. Meillä ei ole samoja lähtökohtia huolehtia itsestämme, ja nykyinen elinympäristömme on monella tavalla ylipainoa aiheuttava. Tietoa meillä on yllin kyllin ja jos lihavuus olisi tiedosta kiinni, niin kaikkihan olisivat laihoja. 

Lihavuus nostaa riskiä sairastua tiettyihin sairauksiin ja pahentaa toisia. Niin vaikuttaa myös alipainoisuus, mutta sitä ei pidetä niin häpeällisenä ja omasta tahdosta kiinni olevana. Painonpudotus ei toimi lääkkeenä aivan kaikkeen. Se auttaa esim uniapneassa ja tyypin 2 diabeteksen hoidossa, jos on ylipainoinen. Näistä sairauksistahan kärsivät myös keskipainoiset.
Omaheimo toteaa vakuuttuneensa siitä, että monissa sairauksissa painonpudotusta parempi ohje olisi suositus kohentaa lihaskuntoa ja liikkua enemmän, lisätä sosiaalista kanssakäymistä, nukkua paremmin ja tehdä vähemmän töitä. Eivätkö nämä ohjeet kuulostakin hyvin paljon samoilta kuin ohjeet hyvän mielenterveyden ylläpitämiseen? 
Yllättävää kyllä, on myös tilanteita, joissa ylipaino on todettu hyväksi: monet sydän- ja keuhkosairaudet, krooniset munuaissairaudet ja etenevät neurologiset sairaudet. Myös isoista leikkauksista toipumisessa ylipaino madaltaa kuoleman riskiä. Tämä tutkimustulos on niin odotusten vastainen lääketieteessä, että se on nimetty ylipainoparadoksiksi (obesity paradox).  

Omaheimo listaa kirjassaan ihan konkreettisia ohjeita lihavien ihmisten selviämiseen läskifoobisessa maailmassa.
Vaaka kannattaa heittää roskiin ja lopettaa laihduttaminen. Jos lääkärin ainoa hoito vaivaan kuin vaivaan on käsky laihduttaa, niin pitää kysyä, miten tämä  hoitaisi samoja oireita ns normaalipainoisella ihmisellä ja pyytää lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu. Kaunis mekko päälle, se jota on säilyttänyt siihen hetkeen kun on laihempi ja kehtaa näyttäytyä. "Voit käyttää sitä nyt. Ihan hyvin voit. Pue se! Se on hieno!"


tiistai 3. tammikuuta 2023

Marja Kyllönen, Vainajaiset

 



Marja Kyllösen romaani Vainajaiset on lumoava kirja. Se vetää imuunsa heti Esinäytökseksi nimetystä alkutekstistä, jonka alaotsikko paljastaa, että "siinä äitini etsii tulesta sovitusta ja pillit alkavat soida". Kenen äiti? 
Kuka on minäkertoja joka välillä tunkee tekstiin mukaan, keinuttaa ja paksuntaa sitä?

... ja mistä sä tuut?
       Sieltä mistä unet tulevat ja minne unelmat hukkuvat. Minä hymyilen huuleni halki ja erkanen hiidenkivestä: ahdas nahka hiertää ylläni, luut painavat kuin kärväät täynnä mennäkesäistä mätäheinää ja takanani huohottaa pirunpelto; ja routa savuaa louhikosta, pakkanen iskee kipinää, ja kaiken yllä kajahtelee nauruhaukan musta messu, minun ääneni, ja havuilta varisee hiutaleita, hopeista hietaa. 
(Vastaustekstin alkusanat keinahtelevat alaspäin, en pysty sitä tässä toistamaan. En myöskään tummennusta, käytän omapäisesti kursiivia.)

Alussa on rakkaustarina. Jo vanhaksipojaksi ehtineelle Rauno Karumaalle tyrkytetään vaimoksi naapuritilan uhkeaa Kustaavaa, mutta Raunopa ohittaa Kustaavan taitojen esittelyn, kun äkkää kissanpoikiaan hellivän pikkusiskon Laimi Inarin.

Juuri kun Kustaava nipisteli sulhaspiirakoita huultensa lailla tirrilleen ja näperteli Raunolle pikkusievää hymyä, virmasi pirttiin Kylmän kuopustytär Laimi Inari. Hän oli neito elämänsä keväässä, norja ja heleä kuin nuori raita, kun taas Kustaava oli jo ehta vaatimeksi ja kernas kupeistaan mukuloita purkamaan. Inarin uuma oli yhtä ritvaa, rinnat kukillaan ja katse pehmyt ja lempeä kuin pajunkissalla. 

Jo näistä sitaateista huomaa, miten monipuolista Kyllösen teksti on.
Siinä on vanhahtavaa jylhää sanastoa ja rytmiä, kalevalaista alkusoinnuttelua, aivan tavallista nykypuhekieltä
, runollisuutta, alakoululaisten lastenkieltä, rivoja sävyjä ja realismia, inhorealistista ruumiin toimintoja ja eritteitä kuvaavaa kieltä, Raamatun kaikuja, kainuulaisia murresanoja ja kirjailijan omia keksimiä sanoja. Omia sanoja on kuitenkin vähemmän kuin luulisi; tarkistin itselleni vieraat termit ja vain yksi kohta jäi epäselväksi (siitä myöhemmin). "Kärväs" esim on heinäseiväs.
Sana "vainajaiset" on luultavasti keksitty sana. Se tuo mieleeni vainajat ja hautajaiset, vainonkin. Vainajaisia piisaa, saahan Laimi elävän lapsen vasta yhdeksännellä odotuksella. 
Häntä ennen vauvoja on mennyt kesken niin Raunon isoäidillä kuin äidilläkin, jonka varhaiseen kuolemaan liittyy sikiön mystinen katoaminen. Siitäkö asti jo lähti liikkeelle välitilaan jäänyt henki, joka etsii itselleen kehoa?

Yksi Kyllösen tekstin piirre on huumori, joka ilmenee niin sanoissa kuin tilannekuvauksissakin. Kun kertoja kuvaa tilannetta juhlavasti ja kömpelöiden henkilöiden käyttäytyminen on arkista, syntyy koominen ristiriita.

Enpä ole tavannut missään niin herkullista punkkarinuorten kuvausta kuin Kyllösellä. Kun kirjailija ohimennen kertoo, miten koko olemuksestaan epävarma Hertta näpeltää rannevitjaansa, tiskialtaan tulpanketjua, niin lukija näkee nuoret itsensä etsijät juuri sellaisina kuin he ovat, ihmisen raakileina huolimatta suurista puheistaan ja karmeista teoistaan autiotalossa, Manalassa.

Vanhenemisen rappion kuvauksessa Kyllönen yltää hurjiin kuviin. Laimi Inari suree nuoruutensa katoamista, ottaa Raunon rakastaman Inari-nimen sijasta käyttöön ensimmäisen etunimensä Laimin ja päähänsä permanentin ja laimenee kaikin tavoin. 
"Kituvuodet" ovat raastaneet pois naisen kauneuden ja kun hän vahingossa saunassa katsoo virttynyttä itseään, hän muistaa katkerana, miten täydellinen kerran oli, "uuma oli ollut kaita ja korea kuin sukkanauha, häpykin silkkipitsiä". 

Perheessä ihmissuhteet ovat monesti koetuksella, kun ihmiset kaatavat katkeruuttaan toisiinsa. Sukujen nimet Karumaa ja Kylmä eivät ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Vanhaemäntä, Raunon kasvattanut mummi Sylvi, on Laimin hoidettavana petipotilaana, mikä ei tee hyvää naisten suhteelle.
Omilla teillään kulkevasta Raunosta kuuluu inhottavia juoruja, jotka saavat Laimin raivon valtaan. Missä on se mies, jonka sylissä hän oli "katsonut kauneimmat unensa" ja jonka "iho oli ollut mettä ja maitoa". 
Kun kauan odotettu lapsi vihdoin tulee, liian myöhään, hän ei ole sellainen mitä on odotettu, vaan kuin outo vaihdokas. Vanhemmat tajuavat, että he ovat tästä eteenpäin elinkautisesti kiinni ihmisenalussa, josta on vaikea sanoa, onko hän onni vai onnettomuus. Poika on itsekin ymmällään oman persoonansa vuoksi ja koittaa opetella lapseksi matkimalla muita. Veikko parka. 

Vaikka Kyllönen keskittyy ihmismielen kuvaamiseen, niin myös miljöö ja sen muutokset 50-luvulta 90-luvulle tulevat kuvatuiksi värikkäästi. Kaupunki laajenee maalle, ja maataloudesta eläneiden sukujen nuorempi polvi joutuu etsimään töitä kotitilan ulkopuolelta. Raunosta tulee taksikuski ja Laimista laitosapulainen. 
           
Yö oli kulonmusta ja vaiti, taajama paljas kuin karrelle palanut maa. varpusten ja rastaitten uutterat puuhat olivat hiipuneet kujanvierun puskista, eikä risukko sipissyt enää siellä kytevästä elämästä, siilipesueen rasakoista askareista. Pimeys oli palanut kiinni kerrostaloihin ja kivettyihin teihin, kun Laimi louskutteli mankuvan kirkkokitkan hangassa pikkukaupunkia kahtia. Hänen varjonsa vikuroi perässä ja yritti harpata tarakalle jokaisen lyhtypylvään juurelta.
      Siellä täällä kerrostalomuurissa tuikki vielä elonmerkkejä, sielujen sameita valoja kuin turhia tulikärpäsiä. Ne haahuilivat ikkunoissa levottomina, seilasivat sohvilla pitkin television kuunsiltaa ja nutistivat illan viimeisiä tupakanpäitä kahvikupinpohjiin, tursottivat tuubeista teelusikallisen nuoruutta kasvojen ja kaulan kureisiin, joihin olivat pakahtuneet kuluvat vuodet ja katkeruus. Juuri ennen tiedottomuutta ne vielä kasvoivat silueteiksi ikkunoihin, ja hetkisen ikävä oli ihmisen mittainen, sokea kohta keskellä ahdasta valkeaa. 

(En pystynyt pätkäisemään tätä mistään kohtaa - oi miten upeaa tekstiä! Tässä en ymmärrä kohtaa "mankuvan kirkkokitkan hangassa", jotain polkupyörään liittyvää, vaiko tiehen?)

Niin, miksi ja minne Laimi pyöräilee yöllä? Kaikilla tarinan päähenkilöillä on pimeät puolensa. Myös Rauno ja Veikko-poika tekevät tekoja, jotka eivät kestä päivänvaloa, kenties vain ajatuksissaan Pahan houkutuksina, kenties myös todellisuudessa. Ja kuka tai mikä se on, joka heitä vie? Kahden todellisuuden rajalle jäänyt sieluko, joka yrittää kammeta itsensä haavoittuneiden haavoihin?
Onko avoin haava aina tervetulotoivotus pahalle?

Minä kiinnityn häneen salakähmää syöttilääni kautta, sillä tuo tyttö on portti rakkaani rinnalle, madonreikä ja aukile, jonka kautta sielut hipovat, lipovat toisiaan, ahnaat suumalot ja aukot; ja minä olen kuilu ja kurimus, alati laajeneva tyhjyys sydänuhrini ympärillä, ja minä ujun hänen nahkoihinsa jokaisen suunannon ja kähmäisyn myötä. 

Mistä en pidä tässä kirjassa on sen loppu, joka ei ole aivan yhteismitallinen huikean alun ja sen herättämien odotusten kanssa. 
Toinen minulle miinusmerkkinen asia on yliluonnollisen näin iso osuus. Kun henki työntyy tekstiin horisemaan kerta toisensa jälkeen, alan lukiessa mutista, taasko tätä huurua ja niljaa. Varsinainen reaalimaailman kertomus olisi kantanut hyvin, vaikka paha henki olisi tunkenut mukaan puolta harvemmin.

Kirja jakautuu neljään osaan ja 34:ään kiehtovilla alkuteksteillä varustettuun lukuun. Osat ovat nimeltään Sikiäminen, Kehkeäminen, Puhkeaminen ja Kukoistus. 
Siellä täällä on Sydänmaan Sanomien juttuja taustoittamassa tapahtumia. 
"Sen minä vaan sanon, että hävyttömäksi on mennyt nuorison elos kun tuollakenon pitää autiotalolla joka yö riekkua ja rietastella ja pahaa elämää pitää, että eikö ne ota äidit ja isät lapsistaan lukua ja komenna kotio!..."

Kyllösen viimeistellyn, upean tekstin on sanottu muistuttavan Volter Kilven tekstien tyyliä ja Aino Kallaksen Sudenmorsianta. Minulle tulee mieleen myös Aleksis Kivi ja edesmennyt tyylitaituri Hanna Hauru sekä elävistä kirjailijoista Asko Sahlbergin tummat kaupunkikuvat, Rosa Liksom verevässä Everstinnassaan ja Katja Kettu Kätilössä
Kun ajattelen ulkomaisia kirjailijoita, näen oitis Kyllösen kirjallisena sielunsiskona Toni Morrisonin

Upeaa, että Kyllönen alkoi kirjoittaa uudelleen! Hänellä oli hyvin lupaava alku parikymmentä vuotta sitten, Lyijyuuma 1997 ja Rikot 2001, mutta näiden jälkeen  tauko. Sekö, kasautunut sanomisen halu, on saanut aikaan se, että Vainajaisissa Kyllönen kirjoittaa niin tuhlaillen ja vyöryten? 
Haluan tätä vyörytystä lisää, kiitos!   


Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain . Minulla on kaiken...