lauantai 28. huhtikuuta 2018

Nizzan matkalta mieleen jäänyttä



Palasimme mieheni kanssa eilen muutaman päivän Nizzan matkalta. Kaupungin ranskankielinen nimi on Nice, mutta Suomessa käytetään italialaista muotoa Nizza.
Tämä oli meille molemmille ensimmäinen kurkistus ranskalaiseen elämään. Ennakkokäsityksiä meille oli tietenkin syntynyt viestinnän, kirjojen ja elokuvien kautta. Oli hauska katsoa, mitkä kliseiset käsitykset pitivät paikkansa ja mitkä eivät.

Ranskalaiset kulkevat patonki kainalossa? Kyllä, todellakin. Hassua! Patonki on minusta ehkä huonointa mahdollista leipää, kova suun limakalvoja repivä kuori ja sisällä valkoista vehnäleipää. Ihmisiä näki kadulla ja kulkuvälineissä paljas patonki kädessään. Klisee numero yksi siis piti paikkansa.

Ranskassa pukeudutaan hyvin? Tästähän Helena Petäistö varoittelee oppaissaan ja kehottaa pukeutumaan meikäläisttäin vähän yli. Miehet kyllä pukeutuvat perinteisemmin kuin Suomessa on tapana, mutta eivät naiset. Tämä perustuu siis vain ympäriinsä kävellessä, asioidessa ja kulkuneuvoissa tekemiini havaintoihin. Miehet käyttävät hyvinistuvaa pukua ja solmiota työasuna siinä missä pohjoismaisilla miehillä on farkut ja pikkutakki. Naisilla näkyi päällä samanlaista kuin meillä, mitä nyt lämmin ilmasto antaa mahdollisuuden pukeutua kevyemmin

Toinen asia, mistä Ranskaan matkaavaa varoitellaan on se, että pitäisi osata maan kieltä ja ettei kukaan siellä osaa tai halua puhua englantia. Katin kontit, ei pätenyt ainakaan Nizzaan. Saimme kaikkialla hyvää palvelua englanniksi poliisilaitos mukaan lukien.


Minulta ryöstettiin lompakko heti saavuttua lentokentän bussipysäkillä. Näppärä taskuvaras osasi asiansa. Laukku oli olalla kainalon alla ja avoinna vain sen hetken kun tungin sinne aurinkolasit. Menetin käteistä rahaa, kaksi luottokorttiia, eläkeläiskortin ja eurooppalaisen sairauskortin.

Jos varas olet kuulolla, niin kerron, että halveksin sinua. 
On siinäkin ammatti, metsästät lentomatkasta nuupahtaneita ihmisiä, valitset sieltä jonkun harmaahapsen ja saatat hänet pinteeseen. Minulla ei ollut hätää, meitähän oli matkassa kaksi, ja minulle jäi sentään puhelin, jolla voi asioida.
Jollain muulla voi olla hankalampi tilanne. 
Nyt tiedän, miten toimin tästä eteenpäin. Enää et rahojani saa!

Kuoletin heti kortit ja mieheni "lainasi" minulle rahaa, niin että saatoin ostaa hänelle syntymäpäivälahjan ja muuta. Nauratti kun huomasin, minkälaisen onnittelukortin olin ottanut matkaan. Siinä lukee "IHMEITÄ on siellä missä mekin olemme". 

Katselin huolestuneena paluulennolla, miten vieressä istunut kiinalaismies otti olkalaukustaan paperinyytin, avasi sen ja laski rahojaan, iso nippu 50 euron seteleitä. Sen jälkeen hän kääri taas rahat paperiin, se oli joku matkaesite, ja tunki käärön olkalaukkuunsa, jossa oli vain läppä ei mitään muuta kiiinnitystä. Sinne läpän alle pääsee paljon helpommin kuin minun vetoketjulliseen veskaani, ja kun tuollainen käärö on muun esitepaljouden seassa sen voi itsekin heittää vahingossa turhana roskiin. 
Toisaalta, rahat onkin hyvä säilyttää muussa kuin perinteisessä lompakossa. Niin minäkin olen tehnyt perille hotelliin päästyäni, lompakko tallelokeroon ja joku pieni pussukka mukaan kaupungille. Seuraavalla matkallani en ota lompakkoa edes mukaan. 



Kun hotellissa huomattiin, että tulopäivämme oli miehen syntymäpäivä, meille annettiin varaustamme parempi huone. Tämä ystävällinen ele tuntui balsamilta haavoihin. Muutoinkin kaikki joiden kanssa asioimme, tarjoilijat, kauppojen kassat ja ihmiset kulkuvälineissä olivat hyvin ystävällisiä ja mutkattomia. Raitiovaunussa nuori mies tarjosi minulle istumapaikan, mitä tapahtuu tosi harvoin Suomessa.
Olenko lukenut jostain myös, että ranskalaiset ovat kopeita? Koskiko se vain Pariisia?

Hurmaannuin Nizzan kaupungin kauniista rakennuksista, vesiteoksista ja patsaista.
Kävimme kolmessa kirkossa ja useissa taidemuseoissa, joista kiinnnostavimmat Chagallin ja Matissen museot. 


Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko on kaunis kuin koru. Se on rakennettu vuonna 1912 venäläiselle ylhäisölle, joka vietti Nizzassa lomiaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Chagall-museossa katselimmme elokuvan, jossa on sekä harvinaista vanhaa filmimateriaalia Vitebskin juutalaiskylästä Venäjältä että tuoreempaa, jossa Chagall maalaa ja kertoo elämästään ja työstään. Chagall asui lapsena Vitebskissä. Hän on saanut sieltä paljon virikkeitä taiteeseensa. Toinen virikkeen antaja on Vanha Testamentti.
Chagall kertoo käyttäneensä tyylinään kubismia ja impressionismia, joihin lisäsi liikkeen. Useissa hänen töissään on  mystiikkaa ja folklorea. Välillä tyyli on ollut myös realistinen, mutta ei ikinä naturalistinen. Sitä suuntausta hän vihaa. Joidenkin hänen töistään käyttämää termiä naivismi hän ei tunne omakseen. 
Chagall on ollut hyvin työteliäs. Vielä päälle 70-vuotiaana hän maalasi ison muraalin Chicagoon ja taiteili tikapuilla freskoja kirkon kattoon Pariisissa. 
Alla olevissa kuvista ensimmäisessä on yksityiskohta seinänkokoisesta lasimaalauksesta (Chagallin kaikki työt ovat isoja) ja toisessa hänen maalaamansa cembalon sisäkansi.






Matisse-museossa ei ollut elokuvaa, mutta työt olivat loistavia. Nuorena Matisse oli maalannut perinteisiä asetelmia. Hänen työnsä koen hyväntuulisina ja iloisina. Alla La Vague -maalauksesta tehty kirjanmerkki. Maija Isolan Marimekolle suunnittelemassa Lokki-kuosissa on aika paljon samaa. 




Haluan aina uusissa paikoissa käydä kirjastossa. 
Nizzan kirjasto poikkesi meidän kirjastoistamme siinä, että se oli selkeästi kirjasto ja että siellä oli hipihiljaista.  Kirjastoon mentiin portinvartijan kautta, kuten moniin muihinkin paikkoihin, esim. yliopiston kampukselle. Kävimme sielläkin pyörähtämässä. 
Taidekirjojen osasto oli kirjastossa erityisen suuri. 
Iso osa oli varattu työpisteille, joissa oli taso ja lukulamppu. Siellä täällä oli yksittäisiä tietokonepisteitä. 
Mies jäi katselemaan valokuvateoksia ja minä tutkin, millä kielillä löytyy romaaneja: yhdellätoista eri kielellä kiinasta arabiaan, jopa ruotsiksi, mutta ei suomeksi. 
Tässä kirjastossa ei ollut itsepalvelua eikä omatoimiaikoja, ei näkynyt myöskään lainattavia tavaroita, muita kuin kirjat. Pikkuisen pelkään, että meidän kirjastomme Suomessa rapautuvat, kun niistä tulee monitoimipaikkoja.  

Kuvasimme erilaisia kauniita mainospylväitä. Siis mainoksetkin voi asettaa esille tosi esteettisesti. Kaksi amerikkalaisrouvaa pysähtyi juttusille ja halusi ehdottomasti ottaa meistä yhteiskuvan erään pylvään edessä.  Pistän sen pisteeksi tuonne loppuun.  
Varas, jos luet tämän, niin huomaat, että hymy ei ole hyytynyt!






P.S. Hintatasosta, vinkkejä:
Ruoka on Nizzassa samanhintaista kuin Suomessa. Ravintoloja ja kahviloita on todella paljon, eri hintaisia.
Matkustaminen on halpaa, 15 euron lipulla voi matkustaa busseissa ja linja-autoissa viikon ajan mielin määrin.
Museoihin on 20 euron lippu, joka käy yhdeksään eri museoon, Chagall ei ole näiden joukossa. Sinne piti ostaa 10 euron lippu.
Vaatteissa on sama kuin ruuassa, joka kukkarolle. Mieheni on mieltynyt C&A -ketjuun, josta osti nytkin housuja ja paitoja 19 euroa kappale. Minä löysin Zarasta alle neljälläkympillä kauniin twinsetin, tummansininen ja valkoiset helminapit. Tämmöinen voisi olla Macronin Brigitte-rouvalla, jostain hienommasta boutiquesta.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Omimisesta, varastamisesta ja twerkkaamisesta



Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän  se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa". 

Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016.  Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.

Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni. 

Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen. 
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.  
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen? 
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään! 

Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa. 
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta? 

Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.  

Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat. 
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.   

Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.  

Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.   

Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.  

Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself." 
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.

Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.

Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta. 

Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.  

Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.  
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.    
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.

...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta. 
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.  

Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.   

P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani. 


sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Omakuvista


Kolmivuotiaana,
rekvisiittana kuvaajan kameralaukku

Ihmiset ovat aina halunneet katsella kuvia itsestään, maalauksina ennen valokuvaa ja kameran keksimisen jälkeen ensin juhlavina mustavalkokuvina ja myöhemmin laitteiden kehityttyä monipuolisina otoksina arjessa ja juhlassa. 

Kuka olisi arvannut, että nykyään jotkut ottavat tai otattavat jopa useita omakuvia päivässä yhteisesti katseltavaksi sosiaaliseen mediaan!

Selfie - miksei omakuva käy? Eikö se nyt ole ihan sama ottaako sen kuvan joku toinen, vai itse käsivarren mitan päästä tai kepin päästä tai itselaukaisijalla kameran ollessa jossain tasolla?
Ero on siinä, että vanhat omakuvat olivat tarkkaan harkittuja hetkiä, katoavan tallentamista valokuva-albumiin, kuvattiin Amerikkaan siirtolaiseksi lähtevä tai vainaja arkussaan, kun taas selfie kuuluu somekulttuuriin ja kertakäyttöisyyteen. 

Pikkusiskon kanssa

Mitä ajatella tiuhasta omakuvien lataamisesta Twitteriin ja Instagrammiin, miksei kirjablogiinkin? Onko se osoitus itseihailusta (ooh, look at me!) vai osoitus epävarmuudesta (olenko ookoo?) vai vain yhteisöllistä leikkiä (tältä näytän tänään, how about you?). Ehkä kaikkea tätä, eri  sekoituksina, usein vain kevyttä lörpöttelevää ajankulua. 

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti taannoin Apu-lehteen kolumnin, jossa tarkasteli selfiekulttuuria ja päätyi siihen, että 'selfie on feminismivallankumous'. Hän kirjoitti, että tytöt ovat ottaneet omakuvat haltuunsa ja vieneet vallan pois sediltä. Minusta tämä kuulostaa sekä selfiekuvien merkitystä että "setien valtaa" tässä asiassa liioittelevalta. 
Ottavathan pojatkin niitä selfiekuvia, ja ketkä sedät muka ovat tähän asti määränneet, miltä tytöt näyttävät kuvissa? Koulukuvaajinakin olen tavannut enimmäkseen naisia. 
Enbuske toteaa myös, että mitä tytöt aloittavat sitä kohta kaikki tekevät. Näinhän se on: somessa pyöriminen, revityt farkut, legginsit housuina...
Jos poistetaan yliampuvuus ja turha sukupuolen korostaminen, niin Enbuske on oikeassa. On tärkeää, että saa itse valita kuvansa ja että julkaistut kuvat ovat sellaisia, missä kokee olevansa hyvän näköinen. Hyvät omakuvat saattavat voimaannuttaa ihmistä. 

Valokuvaaja Miina Savolainen oli töissä lastenkodissa kesällä 1998.  Suuri osa henkilökunnasta ja lapsistakin oli lomilla. Savolainen halusi antaa laitokseen jääneille tytöille jotain kodikasta ja jännittävää ja keksi viedä heidät retkelle metsään, jossa kuvasi heitä. Kuvia ottaessaan hän saattoi tapittaa tyttöjä ystävällisesti suoraan silmiin ja siirtää heille näin voimaa kuuntelevalla katseellaan. Kuvista tuli kauniita, mutta se, että tytöt olisivat nähneet itsensä niissä kauniina ei noin vain heti toteutunut. 
Kuvausprojekti jatkui kymmenen vuotta, vuonna 2008 ilmestyi upea valokuvakirja Maailman ihanin tyttö. Tytöt on kuvattu satuhahmoina luonnossa. Savolaisen näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja ulkomailla taidegallerioissa. Kirja on myydyimpiä valokuvakirjoja. 
Tyttöjä kuvatessaan Savolainen tuli kehittäneeksi voimauttavan valokuvaamisen. Hän on kouluttanut hoitotyön ammattilaisia ja amatöörikuvaajia käyttämään valokuvaa terapian välineenä. 
Myös työpaikoilla on käytetty voimauttavan kuvaamisen menetelmiä yhteishengen luomiseen. 
Vinkki: miten olisi taidealojen oppilaitokset ja muut seksuaalisesta häirinnästä tai muutoin huonosta ilmapiiristä kiinni jääneet työpaikat?

Eikö muuten kaltoin kohdelluista tai muusta syystä huonosti elämässään viihtyvistä pojistakin syntyisi todella hyvä valokuvaprojekti, Maailman parhaat pojat? Kuka tarttuu ideaan? Savolainen?

Seitsenvuotias harvahammas

Luulen, että someen ladatuissa kuvissa on joskus paljonkin samaa kuin Savolaisen lastenkodin projektissa. 
Toisen kuvista kuuluu tykätä. Kääntäen, on myös helppo kiusata sillä, että väheksyy toisen kuvaa. Oman kuvansa esille pannut on altis ja haavoittuva. Hän odottaa hyväksymistä. 
Tähän sopii Kaapelitehtaan eräästä näyttelystä nappaamani runo:



(Olen vuoden vanha vasikka, polveni tutisevat, kun saan vastaanottaa vaikka epärehellisenkin kohteliaisuuden.)
Mietin tuota 'last year's calf'. Vasikkahan on hontelo vain hetken, jo toisena päivänä se seisoo vankasti. Pitäisikö 'last year's calf' suomentaa päivän vanhaksi vasikaksi tai vastasyntyneeksi vasikaksi. Mutta miksi se on englanniksi noin?

Kuvissa halutaan tietenkin olla mahdollisimman hyvän näköisiä, ja jos laitetaan esille kuvia tyyliin 'minä rumana', niin niissäkin ollaan yleensä kivalla tavalla rumia, söpön pöllämystyneitä tai hassulla tavalla rähjäisiä. 


Lukiolainen

Kuvitan tätä postaustani omakuvillani eri ikäisenä. Mietin näiden kuvien kautta, millainen olen mahtanut olla, mitä tuon tytön päässä on liikkunut? 
Näinkin kuvia voi käyttää, itsetuntemukseen, oman historian läpikäymiseen. 

Kuvassa pikkusiskoni kanssa peräkamarin keinutuolissa näytän tomeralta. Sellainen kai minä olin.

Seitsenvuotiaana otetussa  kuvassa poseeraan jo täysillä. Olen levittänyt hameeni viuhkaksi ja tavoittelen hymyä. Olen aika samannäköinen nykyään. 
Katselin koulukuvia ja huomasin, että tokaluokan ryhmäkuvassa olen nostanut jalkani omituisesti ylös avokastyyppisestä kengästä. Minä höpsö ajattelin, että näin kenkä näyttäisi korkokengältä. Petyin, kun se näytti oudolta möykyltä. Idolikseni tuli pian Audrey Hepburn. Onneksi hän käytti ballerinoja, niin aloin nähdä matalat kengät kauniina.

Teini-iän kuvassa olen synkkä ja epävarma. Tunsin oloni hyvin orvoksi ja pelokkaaksi silloin. Olen letittänyt hiukseni, olisin varmaan halunnut olla vielä pikkutyttö, jolle joku sanoisi, mitä kuuluu tehdä.  


Tunisiassa 2009

Yllä on kuva aikuisemmasta minusta, poikkeuksellisesti sivukuva. 

Yleensä katson kuvissa suoraan kameraan ja hymyilen kuin Naantalin aurinko. Epämuodikasta. Eikö nykyään kuvissa pidäkin olla välinpitämättömän ja kyynisen näköinen, cool?
Pidän tästä kuvasta eniten asuni vuoksi, paita ja silkkihuivi, chic. Kuva on viimeiseltä kesältä työssä ollessa, jäin seuraavassa tammikuussa eläkkeelle. Pidän yleensäkin matkoilla otetuista kuvista. Irtiotto arjesta rentouttaa, silittää otsan rypyt ja saa aikaan tunnun vapaudesta. 

Juttelin  lomamielialasta mieheni kanssa. Olemme lähdössä viikon kuluttua pikku matkalle Nizzaan, lomaselle. Minä olen vain innoissani, ja mieheni kokee innostuksen lisäksi myös huolta lähtöön ja itse matkaan liittyvistä asioista. Hän tuntee itsensä vapaaksi ja huolettomaksi luonnossa. Hänestä saakin parhaat kuvat mökillä. 

Valitsen aina huolella, mitä kuvia julkaisen. En halua edes säilyttää sellaisia, missä olen ruma, deletoin ne heti pois. Onnistunut kuva saa olla mieluusti hieman kohdettaan parempi, se ei haittaa. Tällä en tarkoita mitään kuvankäsittelyjippoja, vaan kuvakulmia, valoja yms. Rajaan usein nivelrikkoiset käteni kuvan ulkopuolelle tai asettelen ne jo kuvatessa niin, etteivät herätä huomiota.  Se ei ole mitään häpeilyä, vaan silkkaa estetiikkaa. Jacqueline Kennedy käytti julkisissa tilaisuuksissa hansikkaita, koska piti käsiään kömpelön näköisinä.  

Lukija, missä haluat tulla kuvatuksi? 
Missä ja milloin olet parhaimmillasi?
Onnistuvatko kuvasi usein? (Minulla on nykyään niin, että ehkä joka kymmenes  läpäisee kriittisen katseeni, niissä olen parempi kuin luonnossa.) 

Asetutko mielelläsi kuvattavaksi? Koetko kuvattavana olemisen voimaannuttavana vai voimia vievänä?

Loppuun  laitan, en enää omakuvaa, vaan sinivuokon kuvan. Bongasin pyöräretkeni varrella myös leskenlehtiä ja ilahduin lintujen konsertista kuvauspaikan ympäristölssä. Kevät tulee ja sen perään on luvassa kauan kaivattu KESÄ.
Selätimme taas pimeän talven ja pääsemme valon ja lämmön aikaan, me sisukkaat. Jos suomalaisten onnellisuutta mitataan nyt, niin luulen, että tulee paremmat tulokset kuin marraskuussa kyseltäessä. 


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Saara Turunen, Sivuhenkilö



Saara Turusen romaani Sivuhenkilö (2018) jättää sujuvasta ja koukuttavasta kerronnastaan huolimatta lukijalle ja varsinkin bloggaavalle lukijalle hieman ristiriitaisen ja huolestuneen olon.  

Kirja kertoo nuoresta kirjailijasta, joka kokee vierautta niin kirjailijana kuin muussakin elämässään. Hän kirjoittaa esikoisromaaniaan, ja kun se on julkaistu, hän alkaa odottaa "maamme huomattavimman sanomalehden" kritiikkiä. Kun arvostelu ilmestyy, hän kauhistuu. Kriitikko ei ole ymmärtänyt hänen kirjansa teemaa, kuten hän sen tarkoitti. Bloggaajatkaan eivät ymmärrä. He toistelevat kriitikon näkemystä ja pitävät kirjaa melko mitättömänä ja harmittomana nuoren naisen kasvukertomuksena. Kirjailija miettii, olisiko hänen pitänyt laatia kirjan takakanteen lukuohje. 

Arvosteluihin pettynyt kirjailija on nainen. Hän alkaa tuntea, että miehet hallitsevat kirjallisuusalaa ja ovat osaltaan aiheuttamassa hänelle  sivullisuuden tunnetta. 
Hänen on pakko kirjoittaa tuntemuksensa ulos, ja näin syntyy kirja kirjoittamisesta ja sivuhenkilönä olemisesta. 

Uuden kirjan takakanteen kirjailija pettymyksestään oppineena kirjoittaa osviitan sille, miten kirja on tulkittava.
"Sivuhenkilö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään." 

Sivuhenkilö jakautuu päähenkilön esittelyn sisältävän alkuluvun jälkeen neljään osaan vuodenaikojen mukaan, kuten tunnetun autofiktiokirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjasarja. 

Kevät alkaa kirjailijan järjestämästä esikoiskirjansa julkaisemistilaisuudesta, jossa vallitsee apea ja kiusaantunut tunnelma, niin kirjailija sen kokee. 
Hän on järjestänyt tilaisuuden, koska ajattelee, että sellainen kuuluu asiaan. Tunnelma ei kohoa. Vieraat alkavat lähteä kotiin jo kymmeneltä, perhe odottaa. Kirjailija on itse perheetön ja tuntee siitäkin syyllisyyttä. 

Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt  viettämään, tai jos ei häitä, niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita. 

Elämä jatkuu ulkopuolisuutta tuntien. Kirjailija ei pääse oikein kiinni mihinkään, lannistava arvostelu piinaa eikä hän löydä kiinnostavaa aihetta uuteen kirjaan. 

Kesä kertoo yksinäisyydestä kesäisessä Helsingissä. "Kuuluisa ystävä" muuttaa ulkomaille, toinen ystävä ja siskot matkaavat maalle. Kirjailija tarkkailee itseään ja muistelee nuoruutensa yksinäisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen kumpikaan eivät maistu.
Lukijaankin alkaa tässä vaiheessa jo tarttua iloton tunnelma ja huoli kirjailijan jaksamisesta.

Syksy vie kirjailijan kustantamon syysjuhlaan ja kirjamessuille, jotka ovat nekin pettymyksiä. Kirjailija ei saa koskaan sanotuksi kunnolla sitä, mitä haluaa, että hänestä vain henkilökohtaisella on itse asiassa merkitystä. (Olen seurannut esikoiskirjapaneelia, jossa Saara Turunen oli mukana - Sivuhenkilössähän on melko paljon autofiktiota - ja koin, että näinhän siinä kävi. Turunen vaikutti paneelissa epävarmalta ja hätääntyneeltä. ) 
Kirjailija on levoton. Pitkään luvun alla ollut Rikos ja rangaistus kyllästyttää. Koko elämä kyllästyttää. 
Ulkomailla asuessa on ollut erilaista, värikästä, helppoa ja sosiaalista, joten ei mikään ihme, että kirjailijaa Suomeen seurannut "komea mies" on palannut lämpimään kotimaahansa mylvimään kadunkulmiin kuulumisia muiden miesten kanssa. Kirjailija itse on päättänyt, että haluaa asua omassa maassaan. 

Täällä sijaitsee kaikki sellainen, josta haluaisin kirjoittaa. Ja täällä minä nyt olen, näissä juhlissa, ulkopuolisena muiden kaltaisteni seurassa.

Talvi tuo yllätyksen. Sama kriitikko, jonka arviosta kirjailija on kärsinyt ja lamautunut, soittaa hänelle. Hän on voittanut maamme huomattavimman sanomalehden kirjallisuuspalkinnon, nyt olisi syytä olla iloinen! 
Kirjailija pääsee lopulta kertomaan kirjansa yhteiskunnallisesta sanomasta, jota ei ole kritiikeissä tajuttu. 

Havahdun sylissäni kaksi valtavaa kukkakimppua. Minusta otetaan valokuvia. Myöhemmin näen ne Facebookissa ja kurkkuani kuristaa. Näytän pinnalliselta, tytön heitukalta, en kirjailijalta vaan typerykseltä. 

Kirjapalkinto saa aikaan sen, että kirjailijaa pyydetään lukuisiin kirjamaailman tapahtumiin, joissa käyminen saa hänet ahdistumaan ja häpeämään itseään. 
Vasta uuden kevään aurinko saa kirjailijan vapautumaan esikoiskirjan jälkeisestä jumista. Kävelyllä Kaivopuistossa tapahtuu käänne.

Ja samassa selkeä ja kirkas ajatus lävistää mieleni. Minun olisi kirjoitettava näistä asioista, kirjastani ja kirjoittamisesta, siitä, että olen kadottanut itseni. Se olisi ainut keino, jolla voisin saada elämäni takaisin.  
   
Kun teksti lähtee liikkeelle, kirjailija vapautuu ja voimaantuu. Hän saa jo pyöränsä ketjutkin paikalleen. Aiemmin hän on aina pyytänyt siskojensa miehiä apuun.   

Nyt pyydän anteeksi Saara Turuselta, jos arvioni on "väärä", mutta kyllä minä luen tämän kirjan vahvasti kasvukertomuksena. 

Esikoisteoksen, Rakkaudenhirviön, toivon lukeneeni kirjailijan hyväksymällä tavalla. Luin siinä kaiken muun ohessa myös normaaliuden käsittelyä, joka kyllä selveni minulle paremmin Turusen romaaninsa pohjalta käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Tavallisuuden aave.  

Mutta, mutta... eikö lukija lue aina oikein? Kirjalla on yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin. 
Jos kirjan sanomaa ei helposti löydetä, niin olisiko kirjailijan mietittävä myös sitä vaihtoehtoa, että hän ei oikein onnistunut nostamaan teemaansa esiin? 

Pidän hyvin paljon Turusen itseironisesta tyylistä. Turunen hallitsee komiikan ja osaa olla pureva. Hän pelkistää ja yksinkertaistaa asioita ja saa näin aikaan naiivin tunnelman. Voin tunnistaa hänen tekstinsä juuri tästä piirteestä. 
  
Tulee kirjoittaa oikeista ihmisistä, siivoojista, metsureista ja ojan kaivajista, kyllä minä sen tiedän, en kai muuten olisi taiteen maisteri. Mutta vaikka kuinka pinnistelen, en löydä yhtään tunnetta, joka liittyisi metsureihin, ellei sitten välinpitämättömyyttä lasketa. 

Kirjan päähenkilö löytää syyn epävarmuudelleen miehistä, noista klassikkolistojen jyrääjistä. Tämä on mielestäni kyllä hieman tarkoitushakuisesti löydetty, muodinmukainen ja helppo ratkaisu.   

Kirjailija miettii naiseutta ja toteaa, että kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. Mitä, eikö tämä olekin kauhea yleistys! Masentuneen mielen harha?  
On surullista, jos nuoret naiset tuntevat laajemminkin näin.   

Myös Helsingin Sanomien parhaan esikoisen palkinnon vuonna 2012 voittanut Aki Ollikainen on kertonut haastatteluissa, ja kirjoittanut sanomalehtiesseenkin, kirjan julkaisun jälkeisen vuoden masennuksesta ja saamattomuudesta. Turunen sai tämän palkinnon Rakkaudenhirviöllään vuonna 2015, samoin hänen Sivuhenkilö-romaaninsa päähenkilö. 
Esikoiskirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne on ymmärrettävä ja tunnettu ilmiö.  

Haluaisin sanoa Turuselle, että anna palaa. Älä syyttele ketään, vaan kirjoita! 
Kyllä Knausgårdin koskettava Kevät on kirja, jota olisi kiitelty yhtä paljon myös naisen kirjoittamana. 
Sukupuoli ei kirjoita, vaan ihminen! Sukupuoli ei myöskään lue, ihminen lukee. 

Olen samaa mieltä kirjan päähenkilön ja varmaan Turusen itsensäkin kanssa siitä, että henkilökohtainen on tärkeää. On kiinnostavaa lukea yksittäisen ihmisen tuntemuksista. Niistä kasvaa useimmiten myös jotain yleistä. 

Monet bloggarit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta, mm. Kirja Vieköön -blogin Riitta
(klik).  

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Arja Tiainen, Kirjeitä karkailevalle puolisolle



Olen pitänyt aina Arja Tiaisen runoista alkaen hänen ensimmäisestä kokoelmastaan Nukun silmät auki 1971.  
Tiaisen runoissa on särmää, intohimoa, raivoa, hellyyttä ja koomisuutta.

Kirjeitä karkailevalla puolisolle -kokoelman (2017) rakastettu 'tavallinen mies' kulkee välillä omia polkujaan unohtaen sovitut asiat, mutta nainen ei jää huokailemaan ja uhriutumaan. Ei koskaan.

Tämä viikonloppu minun kanssa.
Oletko palolaitos poliisi?
Ainut elossa oleva aivokirurgi? 
Presidentti pääministeri punainen risti?
Palveleva puhelin ilmaisapua kaikille? 
Kai joku muukin voi hoitaa tuon
muuttokuorman kuin sinä?
Paiskaa jorpakkoon tuo kännykkä.

Viiden pennin Hamlet.

Ei voi vaatia naiselta realismia
jos mies ei realisoidu
aineellistu tähän avaruusalukseen
jäänyt apinoitten planeetalle nähtävästi. 

Odottamisen ikävän nostama viha vaihtuu leikkimielisyyteen.

Jätkä lupaa tulla eikä ikinä tule
kosto elää.

Enste tiskaat sit imuroit
peset ikkunat ja viet pyykit pesutuvalle
hakkaat portin luota jäisen kynnyksen
hiekoitat mulle polun postilaatikolle.

Sitten mennään mun sukulaisten  luo.

Runon loppu tuo usein mukaan uuden koomisen tason : 'nähtävästi'  ja  'sitten mennään mun sukulaisten luo'.  

Miehen hautajaisiassa, 'peijaisissa', nainen ymmärtää, että mies ei enää tule. Mutta hänpä ilmaantuu vielä eräänä yönä kertomaan, miten hänellä menee.

"Teen siellä samaa rauhantyötä. 
Ei mitään lorvailua, sain luvan pistäytyä 
sun luona." Ja sitten lähestyi minua ja halasi.
Niin tuttua, väkevää. Enkelit ovat rentoja,
istuvat samalla sohvalla ja katselevat
Bumtsibumia.

Kaiken ronskin ja reipasotteisen ohessa, siitä ihmeemmin elämöimättä, on rakkaus.

Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta. 

Miten sanoitkaan? Me kaksi
selät vastakkain olemme väkivahvat.
Voittamattomat. Entäs
kun käännytään kasvotusten?
sinä ja sinun miekkasi, 
minä ja minun jalkajouseni.

Paitsi rakkausrunoja tässä kokoelmassa on runoja menneestä ja nykyajasta, maailman muuttumisesta, politiikasta, vähän feminismistäkin, omasta elämänkulusta, perhe-elämästä, taiteilijuudesta, ikääntymisestä ja kuolemaan valmistautumisen ironisuudesta, kun luulemme senkin tilanteen hallitsevamme 'lemmenkyky ja karisma' tallella.
.... 
porskuttelemme iäti
lumoavina lavatähtinä
glitterit ohimoilla revityt farkut
ja jengi ottaa vastaan
kun heittäydyt lavalta.

Koen sielunsukulaisuutta Arja Tiaiseen, samoin kuin Lena Anderssoniin, jonka kirjasta kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni. 
Arvostan näiden naisten tyylissä selkeyttä, maanläheisyyttä, kriittisyyttä ja oman elämänsä ohjissa olemista. 

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi, 
noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäks.  

Arja Tiaisen runot ovat helposti aukeavia, uskoisin että kaiken ikäisille. 
itse olen hänen ikätoverinsa, ns. suuria ikäluokkia. Koen hyvin omakseni runon, jossa hän sanoo:
Vai ei Shakespeare anna enää mitään nykyihmiselle? Moista kun aamutuimaan lukee Hesarista - menee kahvit pöydälle. 


maanantai 2. huhtikuuta 2018

Lena Andersson, Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja



Lena Anderssonin kirja Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja (2016) sisältää hänen Dagens Nyheteriin  kirjoittamiaan kolumneja. Tekstit ovat Touko Siltalan valitsemia. 
Esipuheessaan Andersson kirjoittaa, että kolumnit perustuvat hänen havaintoihinsa ja että hän toivoo niiden olevan pätevää pohdintaa siitä, millaista on olla ihminen näinä aikoina. 

Enpä usko sisältää lähemmäs neljäkymmentä selkeää ja kiinnostavaa kolumnia yhteiskunnasta, muuttoliikkeestä, integraatiosta, uskonnosta, koulusta, ihmiskäsityksestä, perheestä, parisuhteesta ja sukupuolesta. 

Kolumnissa 'Uusi värioppi' Andersson toteaa, että vaikka tulli ja muut viranomaiset eivät saa harjoittaa profilointia ihmisten ihonvärin ja muiden ominaisuuksien perusteella ja poliitikkoja erotetaan helposti varomattomien tyypittelyjen vuoksi, niin samaan aikaan samanlaisesta ja vielä pitemmälle menevästä jaottelusta onkin tullut kulttuuriväen, feministien  ja joidenkin poliittisten ryhmien suorittamana edistyksellistä uusinta uutta!

Sosiaalisen nuorisoliiton SSU:n julkaisemassa raportissa Fyra nyanser av vitt ("Neljä valkoisen sävyä") on emopuolueen edustajien nimien perusteella määritelty ihmisille väri ja siten myös sisältö. Kirjoittajista kerrotaan yhä useammin, ovatko he valkoisia vai eivät. Loukkaantuneita valkoisia miehiä kohdellaan kuin likasankoja. Osa tiedotusvälineistä ja tiedeyhteisöstä tulkitsee tiettyjä kysymyksiä koskevat lausunnot käytännössä kokonaan puhujan värin, syntyperän ja sukupuolen perusteella. 

Mitä? Siis pitkään on yritetty häivyttää rajoja ja nähdä ihmiset saman puun lehtinä. Olen pitänyt tätä erittäin hyvänä ja edistettävänä asiana. 

Nyt tulee ihmisiä, jotka ahtavat vähänkään erilaiset ihmiset omiin erityisiin, usein ihannoituihin ryhmiinsä (eksotismi), nimeävät näitä mitä oudoimmilla nimillä ja ehdottavat, että jos luulemme tietävämme jotain muista, niin me suoritamme kulttuurista omimista. 
Kun ihmiset aletaan nähdä yhä enemmän oman kulttuurinsa tuotteina (kulttuurirelativismi) eikö tämä johdakin sellaisiin kauheuksiin kuin Ruotsin sosiaalihallituksen äskettäin laatima opaskirjanen lapsen kanssa naimisissa oleville Information till dig som är gift med ett barn. Opas vedettiin pois sen herättämän kohun vuoksi, mutta jo se, että jotkut ovat ahertaneet tämän materiaalin kanssa vakuuttaen itselleen toisten toiseutta kertoo ajastamme sellaista, mikä saa minut epätoivoiseksi. Oppaassa ei ole ollut mitään siitä, että avioliitto lapsen kanssa on rikos. 

On erikoista, jos rasismia vastaan taistellaan niin, että kiinnitetään entistä enemmän huomiota eroihin ihmisten ulkoisissa tuntomerkeissä. 
Minä näen tämän edistyksellisyyden vastakohtana, taantumuksellisuutena. 
Eihän sama asia voi olla sekä rasismia että rasisminvastaisuutta. 
Vanha sananparsi sanoo tosin, että tauti paranee sillä, millä se on tullutkin, mutta en oikein usko siihen tässä yhteydessä. 

Erilaisuusajattelu on erilaisuusajattelua riippumatta siitä, kuka sitä tekee.  
 

Yllä oleva teksti on Anderssonin Enpä usko -kirjan esipuheesta. Tallensin sen siksi, että oma kirjoitteluni on paljolti samaa. 

Kiva taas kirjoittaa! Fysioterapeutti totesi, että muun häikän lisäksi hartia oli aivan jumissa. Sain hierontaa ja käsi pelaa taas. Pitää vain muistaa rentouttaa sitä välillä taukojumpalla. 
Olen lukenut paljon. Nyt olisi vaikka kuinka paljon "selvitystyötä". Valitsen tärkeimpiä. 

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...