maanantai 29. marraskuuta 2021

Kolmanteen ja neljänteen polveen...



Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikealla serkkuni Helena pitelemässä kädestä 1-vuotiasta pikkusiskoani. Äitini oli ottamassa kuvaa ja isoveljeni juoksenteli jossain. Hän ei ikinä halunnut kuviin, joten hänestä on vähän kuvia. Ihan kuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan, vai enkö muista siksi, että muistaminen on liian kipeää. Nuorimman siskoni syntymä oli neljän vuoden päässä.  

Me elämme keskellä lapsuudesta kumpuavia muistoja, jotka ryhmittyvät ja kaikuvat halki koko elämämme, aivan kuten lasinsirpaleet kaleidoskoopissa ilmaantuvat aina uusina muotoina, muistuttavat laulua kertosäkeineen ja ja loppusointuineen ja jäsentyvät yhdeksi ainoaksi yksinpuheluksi.
Elämme alituisesti omien tarinoidemme toisintojen keskellä, kerrommepa mitä tarinaa tahansa.
 

Olen saattanut lainata tätä kohtaa Michael Ondaatjen romaanista Divisadero ennenkin. Nyt se taas sopii siihen, mitä yritän sanoa. 

Lapsuus. Se tärkeä ajankohta, mistä niin monet elämäkerrat ja fiktiot ovat kertoneet, kaikki se mitä äskettäin lukemassani Anja Snellmanin romaanissa oli lapsuuden kaiuista meissä ja mitä viimeksi lukemani kirja, Kira Poutasen romaani Surun kartta, toi tähän aiheeseen lisää. Se mitä tiedän oman traagisia tapahtumia sisältäneen lapsuuteni vaikutuksista aikuisuuteeni. Sieltä tulee oman ajan tarpeeni ja tarpeeni kokea oikeudenmukaisuutta ja selkeyttä elämässä. Sieltä on myös turvallisuuden tarpeeni, jonka en soisi rikkoutuvan, enää. 

Surun kartta kertoo nuoren naisen kokemasta vaikeasta synnytyksestä ja sumuisesta elämästä vauvan kanssa, vanhan trauman puhkeamisesta, joka ei ole edes hänen itse kokemansa vaan ylisukupolvista solumuistia. 
Lähellä kuolemaa synnyttäessään käynyt nainen ei pääse kokemastaan yli. Hän hakeutuu erilaisiin terapioihin ja löytää asiantuntijan, kehoterapeutin, joka selittää, että juuri kehoon kohdistuva väkivalta herättää usein uudelleen eloon ylisukupolvisia traumamuistoja. Psykiatri on kiinnostunut naisen vanhempien ja isovanhempien elämästä, mitä siellä on tapahtunut. Onhan siellä tapahtunut, muun muassa sota ja isoisä, joka on ollut sotakokemustensa jälkeen arvaamaton ja väkivaltainen. Terapeutti sanoo, että on tärkeää  tarkastella ainakin kolmea edeltävää sukupolvea. 

"Miten muistot muka voisivat siirtyä eteenpäin ilman sanoja?"
"Niin... geeneissä on esimerkiksi hiusten- ja silmienväriä määrittävän DNA:n lisäksi niin sanottua ei-koodaavaa DNA:ta. Se määrittää lähinnä luonteeseen, tunne-elämään ja käytökseen liittyviä piirteitä",  terapeutti selittää. "Viimeaikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, että tämä ei-koodaava DNA voikin olla merkittävämpää kuin on luultu. Se reagoi esimerkiksi stressiin ja ympäristötekijöihin ja antaa seuraaville sukupolville valmiuksia reagoida myöhemmin vastaavanlaisiin stressitilanteisiin."


Terapeutti selittää, että traumaattisilla kokemuksilla on kärsimyksen kieli, joka kulkee geeneissä eikä tarvitse mitään jaettuja tarinoita tuekseen. Traumoistahan ei usein kerrota sanojen tasolla ollenkaan, ei pystytä, koska aivojen puhekeskus lamaantuu äärimmäisessä tuskakokemuksessa lähes kokonaan. 
Myös trauman purkamisen pitää näin ollen tapahtua kehollisesti. 

Traumamuistoon liittyy toistamisen pakko. Sukupolvesta toiseen hakeudutaan tai joudutaan yhä uudelleen samanlaisiin tilanteisiin, niin kauan että kokemus saadaan korjattua. Tämä tapahtuu paitsi suvuissa niin myös kansakunnissa. 

Tämä teoria herättää paljon ajatuksia, joista ensimmäinen: juuri näinhän se on! Isäni ja isovanhempieni menetykset, puhumattakaan heitä edeltävien Mummun ja Tuffan elämästä, josta tiedän jotakin, jotkut oman elämäni vaikeat vaiheet, joita en avaa tässä ja omat lapseni ja heidän lapsensa, joista osa on jo nuoria aikuisia...  

Monet masennukset ja ahdistushäiriöt saattavat siis olla ukkien ja mummien vaiettuja kauhuja, näin yksinkertaistaen ilmaistuna.
 
Entä milloin Afganistan pääsee väkivallan kierteestä? Mitä covid-pandemia jättää jälkeensä meihin ja vielä syntymättömiin?

Raamatun Mooseksen kirjan kymmenen käskyn laissa varoitellaan, että Jumala kostaa pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Tämä sopii kuvaamaan vertauskuvallisesti solumuistin toimintaa.

Tottahan hyvätkin tuntemukset siirtyvät kehossa. Minä esimerkiksi muistan olleeni hyvin rakastettu pikkulapsena. Muistan pitkät keinumiset Papan sylissä keinutuolissa, turvassa ja lämmössä, kiireettömyydessä. En pelkää kosketusta, vaan odotan siltä hyvää. Minusta tuntuu, oikeastaan minä tiedän, että lopulta kaikki menee hyvin.
Aivan toisinkin olisi voinut käydä, helposti, niiden menetysten jälkeen.
Onneksi solumuistiini siirtyi myös Mamman ryhdikkyys. Siinä sisumuija vailla vertaa! Hän menetti koko ensimmäisen perheensä, nuoren miehensä kansalaissodassa ja pojan, isäni velipuolen, talvisodassa, sen jälkeen samassa taloudessa elävän miniän ja pojanpojan ja joutui eläköityneenä emännäksi uudelleen. Kuitenkin hän hymyili hampaattomalla suullaan paljon, piti jöötä ja tarkisti vielä erittäin persoonallisin kysymyksin minunkin mieheni sopivuuden aviomieheksi.

Eräs ystäväni kysyi, mitkä vanhempien opetukset tulevat ensimmäisenä mieleeni. Hänellä tuli isästä mieleen sanonta "Pannaan töpinäksi!" ja äidistä se, että jos toinen tekee sinulle pahaa, niin vastaa siihen hyvällä.
Minulla tulee isästä mieleen seuraavaa: kyllä ihminen kestää, itteensä ei pirä korottaa ja pitää olla reiru (=reilu). Ei hän ehkä näitä teesejä sanonut, mutta ne välittyivät hänestä. Äiti kuoli niin aikaisin, että hänestä on jäänyt mieleeni vain rakkaus ja huolehtiminen.

Äitini oli ison sisarusparven viimeinen, yhdestoista, ja saanut nimekseen Hilja, koska hänen toivottiin olevan hiljaa eikä häiriöksi. Äidin kuoleman jälkeen isästä välittyi kärsimystä, sitä ennen hän oli iloinen ja poikamaisen vitsikäs. Yhdessä äidin kanssa he katselivat tiluksiaan ja tuumailivat, miten kukin meistä lapsista rakentaa itselleen talon niille maille, miettivät kuka minkäkin pellon laitaan. Muistan sen. 

Lukija, mieti - tai älä mieti pitkään - vaan ota se ensimmäiseksi mieleen tuleva: Mikä on vanhempiesi tärkein opetus sinulle, joko sanottu tai muutoin välittynyt?

Poutasen kirjasta voisi kirjoittaa niin paljon muutakin liittyen lapsen saamiseen ja siihen omituiseen olotilaan, mihin nainen joutuu, kun on täysin kiinni vauvassa. 
Kauniilla kielellä kirjoitettu, viipyilevän rauhallinen kertomus eräästä elämänvaiheesta. Suosittelen luettavaksi. Enemmän kirjasta löytyy muista blogeista.

Ja löytyihän sieltä vanhojen kuvien joukosta
kuva ihanasta äidistänikin.


tiistai 23. marraskuuta 2021

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 



Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.

Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.


Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  


Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Elokuvaelämyksiä: Guled & Nasra, Mailman kaunein poika ja Ken Loachin Family Life

 

Kouvolan Kalalampi 21.11.2021, Kuva Ume


Mikä sen parempi keino pimeän kestämiseen kuin hyvä elokuva.

Teema & Femillä on loppumassa viisipäiväinen Teeman elokuvafestivaali, joka  järjestetään jo kymmenennen kerran. Festivaalin ajankohta on juuri oikea. 
Tällä kertaa en ole vielä katsonut mitään, tallentanut kyllä paljon, ja löytyväthän nämä elokuvat myös Yle Areenasta. Tänään tallensin Ali Jaheransarin ohjaaman tragikomedian Teheran, rakkauden kaupunki, jossa seurataan kolmen henkilön rakkauden kaipuuta, joka onkin kai persialaisessa runoudessa yleisempi aihe kuin rakkauden täyttymys. 
                    ..........

Olin odottanut elokuvaa Guled & Nasra, ja nyt se lopulta tuli meidän teattereihimme. Guled & Nasra on kansainvälisessä levityksessä nimellä Gravedigger's Wife. Se on ensimmäinen Afrikassa kuvattu suomalainen elokuva. Elokuvan kieli on somali, jolla kielellä ei ole liiemmin tehty elokuvia. Näyttelijät sekä tuotantoryhmä ovat kansainvälisiä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Khadar Ayderus Ahmed muutti Somaliasta Suomeen 16-vuotiaana ja asuu nykyään vuoroin Helsingissä ja Pariisissa, pääosan esittäjistä Omar Abdi on helsinkiläinen ja Yasmin Warsame kanadalainen. Nelikymppisestä ohjaajasta on kerrottu, että hänen tiensä elokuva-alalle ei ole ollut helpoimpia ja että hän on lähes itseoppinut. Kunnioitettavaa. 

Elokuva on saanut huomiota sekä Cannesissa että Torontossa suomalaisena elokuvana ja voittanut Afrikan suurimman elokuvafestivaalin Fespacon pääpalkinnon. Kaiken lisäksi Somalia on ilmoittanut haluavansa asettaa Guled & Nasran maansa Oscar-ehdokkaaksi ulkomaisten elokuvien sarjaan.

Mietin ensin, miten se noin menee ja miksei Suomi, mutta sitten muistin, että Suomea edustamaanhan on jo valittu Hytti nro 6.  Voi miksi? Minä olisin valinnut toisin. Guled & Nasra on teemaltaan paljon isompi, universaali välittämisen ja rakkauden kuvaus, kaunis ja puhutteleva. 

Rutiköyhä djiboutilainen haudankaivaja Guled yrittää pelastaa perheensä. Vaimo Nasra on vakavasti sairas, ja leikkaus joka pelastaisi hänet maksaa liikaa. Perheen poika Mahad tuottaa huolta vanhemmilleen. Hänen pitäisi keskittyä kouluun, mutta kavereiden seura vetää puoleensa ja äidin sairauden pelko ajaa pois kotoa. Pojan esittäjä Kadar Abdoul-Aziz Ibrahim on luonteva roolissaan pikkuilmeitään myöten. 
Kaiken surkeuden keskelle käsikirjoittaja on kirjoittanut katsojalle suvantoja, lempeitä ja iloisia kohtauksia, joissa välittyy yhteisön voima ja tuki: Guledin työporukan leikinlasku, ujon nuoren miehen ihastuminen ja vaikeus lähestyä ihailunsa kohdetta, naiset rupattelemassa arkisissa askareissaan, pikku vintiöt jahtaamassa toisiaan toripöytien välissä. 

Guledin ponnistelussa on lähes satumaista vaaran ja ponnistelun tuntua, joka lopuksi kääntyy pienen detaljin avulla koomisen puolelle. En kerro enempää. Menkää katsomaan!
                    ..........

Maailman kaunein poika on dokumentti Björn Andrésenista. Luchino Visconti valitsi hänet vuonna 1970 ympäri Eurooppaa, Suomeenkin, ulottuneen etsinnän tuloksena elokuvansa Kuolema Venetsiassa toiseen päärooliin, Tadzioksi, jonka kauneudesta kuolemaa odottava vanha säveltäjä Gustav von Aschenbach lumoutuu. 

Dokumentti saa miettimään, miten traumatisoivaa lapsitähteys saattaakaan olla. Björn Andrésen oli 15-vuotias, kun joutui julkisuuden pyöritykseen "maailman kauneimpana poikana", ei siis aivan pieni enää, mutta hänellä oli jo valmiiksi traumoja, joita olisi pitänyt hoitaa eikä tyrkätä poikaa sellaisten ihmisten käsiin Japaniin saakka, jotka halusivat vain tehdä hänellä rahaa.
 

Rakastan elokuvaa Kuolema Venetsiassa ja rakastan Tadzion viileää kauneutta siinä. Elokuva on kuin proosaruno. Se pohjautuu Thomas Mannin vuonna 1912 kirjoittamaan novelliin.
Tapahtumapaikkana on ylellinen kylpylähotelli Venetsiassa, jonne Tadzio saapuu lomalle perheensä kanssa. Kun hän ensimmäisen kerran ilmestyy näyttämölle, olikohan hotellin aulaan tai aamiaishuoneeseen, kamera poimii hänet joukosta kuin harvinaislaatuisen kukan tai eläimen. Hänessä tiivistyy nuoruus ja täydellisyys ja hänestä tulee von Aschenbachille kuin harhanäky kuoleman edellä tai kuolemaan johdattava enkeli. Minkä illuusion Visconti loikaan!

Oli huikeaa nähdä Andrésen dokumentissa vanhana, kuihtuneen oloisena miehenä. Kun dokumenttia katsoi pitempään, niin alkoi huomata, että kyllä vain - hän se on, Tadzio. Olisin suonut hänelle helpomman elämän. 

Maailman kaunein poika löytyy Yle Areenasta. Dokumentin tekijät ovat Kristina Lindström ja Kristian Petri
Mistä mahtaisin löytää elokuvan Kuolema Venetsiassa. Olisikohan Mubissa? Se on ainoa suoratoistopalvelu, jota käytän. 
Luovuin Netflixistä, koska en ole enää löytänyt sieltä katsottavaa.
                    ..........

Viimeisenä elokuvana ennen kuin jätin Netflixin katsoin sieltä Ken Loachin varhaisen elokuvan Family Life (1971) , jossa Loach kuvaa sukupolvien kuilua vanhoillisessa brittiperheessä ja ajan suhtautumista mielenterveyden hoitamiseen. 

Nuori nainen, Janice, on jäänyt istumaan metrolaiturin penkille, ja poliisi saattaa hänet siitä kotiin. Kotona Janice joutuu hurjan syyttelyn ja manipuloinnin kohteeksi. Vanhemmille näyttää olevan tärkeintä oman syyttömyyden todistaminen. Mielenterveyspalveluissa tapahtuu se tavallisin: potilas palautetaan yhä uudelleen oloihin jotka ovat hänet sairastuttaneet ja tilanne pahenee. Kun löytyy avoin osasto, kokeilu, jossa psykiatri käyttää aikaa potilaisiinsa ja jossa Janicekin on jo matkalla löytämään oman minänsä, osasto lakkautetaan tehottomana.
Tästä elokuvasta nousi mieleeni Claes Anderssonin työ mielenterveyshoidon kehittäjänä. Hän toi suomalaiseen mielenterveyden hoitoon uuden hoitoajattelun, jossa tarkastellaan sairautta yhteiskunnallisena ilmiönä. Tietyt tilanteet ajavat ihmisen umpikujaan, ei vain aivojen kemia, ja paranemiseen tarvittaisiin irtiotto sairaasta ympäristöstä. Andersson kirjoitti 70-luvun alussa pamfletin Kuvien takana. Sen sanoma on sama, mitä Loachin elokuvan psykiatri edustaa. Janice ja muut hänen laillaan särkyneet paranevat vain jos heidän olojaan muutetaan ja he saavat toipua tuettuina ajan kanssa. 
                    ..........

22.11.
Palaan vielä aamusella tänne hetkeksi.
Lisään Guled & Nasri -elokuvan mainoksen. Maisemilla ja ympäristöllä on myös elokuvassa tärkeää sanottavaa. Hiekkaa, kiveä, ei missään vihreää, vettä vain pulloissa. Joku kriitikko on kehunut maisemien kauneutta. Itse en näe sitä. 


Jos joku lukijoista on katsonut noita Teeman festaripäivien elokuvia, niin vinkatkaa, mistä piditte. 

En haluaisi käyttää aikaani turhanpäiväisiin, joiden vuoksi jätin Netflixinkin. Siellä on timantteja, mutta niitä joutuu etsimään hehkutetun roskan joukosta. 


maanantai 15. marraskuuta 2021

Tytöt!



Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:




Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:



Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2


Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!



Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 




keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Kirsi Kunnas 1924 -2021



Eilen luin taas kerran lapselle Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runoja. Olen lukenut niitä kolmelle omalle lapselle ja nyt jo viidennelle lapsenlapselle, jolle luin Kunnaksen runoja myös whatsapp-videoviesteinä pandemian alkukaranteenin aikaan, kun emme voineet tavata. 

Näytin lapselle kuvan Kirsi Kunnaksesta ja kerroin, että hän on kuollut 96-vuotiaana. Lapsi varmisti: "Häntä ei ole enää." Hän käyttää samaa lausetta katsellessaan minun vanhempieni kuvia, "Hiljaa ei ole enää" ja "Fransia ei ole enää".

Kirjassa on kaksi runoa, jotka ovat suosikkejani kauneutensa ja haikeutensa vuoksi. 



Kun tätä runoa lukee lapselle tuuturunona silitellen samalla häntä otsalta silmien välistä, hän tajuaa, että on aika laskea luomet sinisten tähtien päälle ja luovuttaa päivän leikeistä.
Runossa on jotain samaa äärettömyyttä kuin vanhojen runoilijoiden, esim. Aleksis Kiven runoissa, vaikka yleensä Kunnaksen lastenrunot ovat aivan erilaisia, leikkisiä ja rytmikkäitä loruja.  


Kun eilen halusin lukea Tiitiäisen tuutulaulun, niin pieni mummolapäivää viettävä vieraamme sanoi, että ei sitä, koska heti alkaa nukuttaa. Päiväkodissakaan hän ei nuku lepotauolla, vaan kertoi haaveilevansa. Luimme sitten niitä hurjia kuten Villit ratsastajat (Humppa ja Pomppa humppati, pomppati kaksi velikultaa...) ja dramaattisia kuten Peikon kosioretki (Kerran pikku peikko peikkuluinen, lönkkäkinttu, vääräsääri sykkyrälle hännän kääri...), jotka myös ovat aivan mahtavia ja hyvin lukemiseen sopivia. 

Voin kiittää Kirsi Kunnasta siitä, että olen saanut lapset nopeasti nukkumaan.
Omien lasten kohdalla se tarkoitti sitä, että pääsi jatkamaan töitä, korjaamaan kokeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja oppilaille. Vähän aikaa piti aina ensin ihailla nukkuvaa lasta. Nukkuva lapsi on kaiken päivän touhun jälkeen vanhemmalle ikään kuin saavutus: lapsi siinä niin tyytyväisenä ja tyynenä. Mikä sen ihanampi näky. 
Lapsenlapsen kanssa mummi saattaa itsekin nukahtaa, mutta ei se mitään, ei ole enää töitä. Kun tokenee, niin lähtee katsomaan iltauutisia. 


Tiitiäinen on pikkuinen - ja niin on moni muukin Tiitiäisen satupuun hahmoista.
Maija Karman ihastuttavissa piirroksissa pikkupeikko peikkuluinen tarpoo niitynkukkien ja heinien alla, jotka ovat kuin jättipuita, ja korvasienessä asuva Haitula keinuu koiranputken kukkavarteen kiinnittämällään nappikeinulla. Ylivoimaisten aikuisjättiläisten keskellä elävästä lapsesta on tyynnyttävää kuulla, että maailmassa on häntäkin pienempiä. 




Tämä on se toinen minun mielirunoni. Kiitos näistä ja kaikesta muusta, Kirsi Kunnas!
Tiitiäisen pippurimyllykin on aivan hurmaava ja ilkikurinen. Sen mielirunojani lienee Meritähti

Eli merenpohjassa Meritähti
tuhat tonnia vettä yllä.
   - Minä jaksan kyllä, 
   sanoi Meritähti.
   - On terävät sakarat, 
   ja litteät pakarat
ja paineenkestävät kakarat. 

Niin moni ikonisista hahmoista on poistunut. Ennen Kirsi Kunnasta mm Claes AnderssonJörn DonnerRitva Valkama, Sirkka Turkka... He ovat olleet minulle aina. 


sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Paolo Giordano, Johanna Bäckström Lerneby ja Quynh Tran kertovat kirjoissaan väkivallasta

Yhdessä kirjassa italialainen komppania joutuu kokemaan monenlaista väkivaltaa suojelutehtävässään Afganistanissa, toisessa taas Libanonista lähtöisin oleva rikollissuku terrorisoi göteborgilaista lähiötä ja kolmannessa Suomessa asuvan vietnamilaisperheen äiti pahoinpitelee poikaansa. 



Paolo Giordanon Ihmisruumis (Il corpo umano) ilmestyi vuonna 2012 tekijänsä toisena romaanina Alkulukujen yksinäisyyden jälkeen. Giordano on fysiikan tohtori, journalisti ja menestynyt kirjailija. Jo esikoiskirja oli kansainvälinen menestys ja sen jälkeen on ilmestynyt useampi kiitosta kerännyt teos. 

Ihmisruumis on sotakirja, joka kuvaa sitä, miten YK:n tehtävissä Afganistanissa toimivan italialaiskomppanian miehet muuttuvat komennuksensa aikana.
Giordano on lainannut kirjansa moton Erich Maria Remarquen klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta: "Ja vaikka saisimmekin takaisin tuon nuoruutemme maiseman, emme enää tietäisi, mitä tehdä sillä." 

Erityisen vaaralliseksi miesten tehtävän tekee se, että he eivät koskaan voi olla varmoja, onko siviilien joukossa terroristien puolella olevia. Kaiken lisäksi tehtävä turhauttaa, koska heidän koulutettavansa eivät osoita suurtakaan kiinnostusta. He ottavat avun vastaan, mutta välinpitämättöminä.
Ajoneuvot pysäköidään torikadulle afgaanipoliisien kasarmin läheisyyteen ja sotilaat tekevät sinne ohjatun vierailun, sillä seuraavasta viikosta lähtien heidän täytyy käydä kasarmilla päivittäin kouluttamassa afgaanipoliiseja, mao-maoja. Jo nähdessään heidän pitelevän kiväärejä Cederna tajuaa, että he ovat toivottomia tapauksia: jos poliitikot päättävät vetää joukkonsa pois ja jättää afgaanit selviytymään sodastaan omin neuvoin, maa joutuu heti takaisin talebanien käsiin, siitä hän on vuorenvarma. 

Tämä siis tiedettiin jo ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta voiko mikään valtio pitää jatkuvasti joukkojaan vieraassa maassa?

Nuoret miehet kärsivät fyysisesti ja psyykkisesti, ahtaissa oloissa tapahtuu ryhmäkiusaamista ja moraali laskee. Pahinta on se, että pelko turruttaa mielen ja koettu pahuus ei ole noin vain pois pyyhittävissä. Jotkut eivät ehkä enää osaa olla siviilissä.
Jokin on todellakin muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottavat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyttävän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt. 

Giordanon sotaromaani on jännityskertomus.
Se on myös selonteko siitä, miten epämukavaa sotilaan elämä on. Kuvaukset verille hiertävästä turvavyöstä ja parinkymmenen minuutin välein ripulikohtauksia aiheuttavasta mahataudista ovat mieleenjääviä. 


"Kolmikymppisen nuorukaisen kaunis romaani oman sukupolvensa alastomista ja kuolleista."
- La Lettura - Cortiere della Sera 




Toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirja Familjen (2020), suomennos Perhe (2021), sai alkunsa lehtiartikkelista, jonka hän kirjoitti muutama vuosi aiemmin Aftonbladetiin. 
Hän seurasi vuosia göteborgilaista Angeredin lähiötä terrorisoivaa Al Asimin sukua, joka harjoitti omaa oikeuttaan, kiristi, pahoinpiteli, kosti ja keräsi suojelurahoja. Poliisin oli mahdotonta saada suvun jäseniä oikeuden eteen, koska todistajat eivät uskaltaneet todistaa ja silminnäkijät vaikenivat. 
Bäckström Lerneby tutustui vuosien mittaan suvun jäseniin, poliiseihin ja uhreihin ja haastatteli heitä.
Kirjassa on kaksi pääaihetta. Se kertoo mafiasuvun ajattelumalleista ja viranomaisten yhteistyöprojektista saada tämä perhe vastaamaan teoistaan.


Kirjaa lukiessa Sopranos-elokuvat tulivat elävästi mieleeni. Sekä Sopranosit että Al Asimit luottavat ennen kaikkea sukuun.
Suvun keskuudessa kuritetaan väärin toimineita ja päätetään, kuka lähtee kostamaan. Al Asimeilla kostajaksi valitaan mieluimmin alaikäinen, joka selviää lievemmin rangaistuksin virallisen yhteiskunnan instansseissa.
Yhteiskunnan ulkopuolella elävät haluavat hoitaa myös heikot yksilönsä omin avuin. He kokevat sosiaaliviranomaisten väliintulon esim. lasten huostaanotot huumeperheistä hyvin epäoikeudenmukaisina. Toisaalta he kyllä ottavat vastaan yhteiskunnan apuja ja jopa huijaavat niiden saamiseksi.
Suku tekee näennäisesti elannokseen tukkukauppaa, mutta varsinainen  kauppatavara on huumeet. Kiristäminen on myös tuottoisa elinkeino ja nykyään mahtisuvut (Al Asimien lisäksi heitä on Ruotsissa mm Omeirat,  Khodrit, El-Zeinit ja Fahkrot) ovat kiinnostuneita myös musiikkibisneksestä. Äskettäin tapettu rap-artisti Einár mainitaan kirjassa. Hän oli yrittänyt elää salattujen henkilötietojen turvin, mutta kostajia on vaikea päästä pakoon. 

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä aivan mitättömistä tapauksista, jotka ovat johtaneet joukkoväkivaltaan. Suvun lapset kiusaavat jotakuta lasta leikkipuistossa. Jos menee komentamaan kiusaajia, he soittavat välittömästi sukua paikalle pahoinpitelemään torujaa, noudattavat siis kaikkea muuta kuin "koko kylä kasvattaa" -periaatetta. 
Lähiön ihmiset ovat sitä mieltä, että on paras vain mukautua väkivallan uhan alla, ja vainotut yrittäjät palkkaavat itselleen turvamiehiä tai jättävät tuottavan firmansa ja muuttavat pois paikkakunnalta tai jopa maasta, mikä sekään ei aina pelasta, koska suku on levittäytynyt myös muihin maihin mm Saksaan.
   
Suku on kaikkein tärkein ja suvun jäsenen puolustaminen on itsestäänselvyys.
Suvun jäsenten mielestä on aivan normaalia ja luonnollista lyödä henkilöä joka on loukannut lastasi jollain tavoin, poliisi vain ei pidä sitä normaalina, koska on Al Asimeja vastaan.  
Toimittaja sanoo pitävänsä aivan absurdina sellaista ajatusta, että lasten välejä selvittelemään tullut aikuinen ryhtyisi itse tappelemaan, mutta keskustelukumppani tuhahtaa, että kunhan puhut, luonnollinen on luonnollista. 

Suvun päämies, imaami Salim Abu Nizar Al Asim on sitä mieltä, että hän on sovittelija ja rauhanrakentaja. Se on osittain totta. Hän on auttanut poliisia joissain sukujen välisissä kiistoissa. Poliisi tietää, että yleinen turvallisuus on tärkeämpi kuin se, että joku saadaan kiinni ja on viisasta yrittää pitää hyvät välit päämieheen, jolla on arvovaltaa yhteisössään. 
Poliisin toiminta kunniakulttuurialueilla on nuorallatanssia, jossa ei missään nimessä pidä menettää hyviä suhteita sukuihin. 
Poliisi toivoo, että alueita kehitettäisiin vahvemmiksi, koska rikollisryhmät ottavat vallan siellä missä yhteiskunta on heikko. Pitää kehittää kouluja ja sosiaalihuoltoa sekä huolehtia ihmisten toimeentulosta, niin ettei pääse syntymään rinnakkaisyhteiskuntia.

Bäckström Lernebyn kirja on silmiä avaava. Se osoittaa, miten monimutkaisesta asiasta on kyse.

Ihmeellistä, että toimittaja on löytänyt lähestymistavan, jossa hän kaikesta rehellisyydestään huolimatta on pystynyt välttämään suvun vainon.
Suku ei halunnut osallistua kirjan tekoon, joten hän on muuttanut sekä suvun jäsenten että rikosten uhrien nimet. Kukaan yksittäinen yrittäjä ei tietenkään uskaltanut avoimesti kertoa kokemuksistaan, mutta Bäckström Lerneby kokosi haastatteluitten perusteella kuvitteellisen henkilön, kahvilanomistaja Marian, jossa yhdistyy useita kiristyksen kohteeksi joutuneita.   



Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys on hänen esikoiskirjansa.
Tranin vanhemmat tulivat Vietnamin pakolaisina Pietarsaareen vuonna 1989 ja samana vuonna heille syntyi poika, Quynh.

Qyuynh Tran eli suomenruotsalaisessa yhteisössä ja muutti myöhemmin Ruotsiin. Hän toimii Ruotsissa psykologina ja on opiskellut Biskops Arnön kirjailijakoulussa. 

Skugga och svalka, Varjo ja viileys ilmestyi yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa molemmilla kielillä tänä vuonna. 
Kirja kertoo kolmihenkisestä perheestä, jossa jokaisella on oma intohimonsa. Pesulassa pienellä palkalla työskentelevä äiti Má haluaa rikastua kaikin keinoin. Hän kokeilee maksullista vietnaminkielisten videoiden lainaamista ystäville, korttipelejä ja marjanpoimintaa, isoveli Hieu harrastaa kauniita tyttöjä ja alakoululainen pikkuveli, kirjan minäkertoja, ahkeroi koulussa saaden tunnustusta terävästä älystään.

Má odotti kärsivällisesti kunnes Hieu mainitsi peliautomaatit, ja Mán katse sai hänet vaikenemaan. Má kävi hakemassa rikkaharjan, Hieu lysähti polvilleen ja oli pitkään siinä asennossa, polvistuneena, kun Má hutki häntä rikkaharjan varrella. Hän suojasi itseään, näytti kuin hän olisi aavistanut minne lyönnit osuisivat ja Má iski muutaman kerran hutiin, mutta sitten: Mán silmiin syttyi outo loiste, hän kohotti harjanvarren kattoon asti, otti vauhtia ja osui joka iskulla paljaisiin käsivarsiin. Hieu pidätti hengitystään, jännitti lihaksensa ennen jokaista lyöntiä ja yritti olla ääntelehtimättä. 
Hän oli nauliutunut lattiaan sen näköisenä kuin koettaisi nousta polviltaan pystyyn. Minä seisoin keittiössä, näin hänen lysähtävän alas. Hän vääntelehti. Hän makasi takaraivo kaapinovea vasten, ja Má löi häntä jaloille.

Paitsi väkivalta, niin myös rinnakkaistodellisuuden läsnäolo yhdistää Giordanon, Bäckström Lernebyn ja Quynh Tranin kirjoja. Sotakokemus vie miehen toiseen maailmaan, samoin lapsen kokema pahoinpitely ympäristössä, jossa enemmistön keskuudessa lapsen kurittaminen on rikos.
Onko tällainen kasvatustapa yleistä vietnamilaisilla äideillä? Olen törmännyt siihen ennenkin, mm. USA:ssa asuvan vietnamilaistaustaisen Ocean Vuongin kirjassa Lyhyt maallinen loistomme, jonka hän on omistanut lukutaidottomalle äidilleen.
 
Tran ei selittele. Hän kertoo asiat lapsen näkökulmasta, siitä ainoasta todellisuudesta, mikä jokaisella lapsella on. Hän ei myöskään kirjoita maahanmuuttajanäkökulmasta sitä ympäristöön peilaten.
Hän kertoo erään perheen tarinan, johon kuuluu eteenpäin pyrkimistä, taistelua toimeentulosta, rakkautta ja vihaa. 


Metsällä on kirjassa mystinen merkitys.
Kirjan kieli on aika ajoin jotenkin runollisen harras. Tyyli vaihtelee.
Jotkut luvut tuntuvat asiaankuulumattomilta, irrallisilta tekstiharjoitelmilta, kuten esim. puheliaan luontokerhon vetäjän paasauksen kuvaaminen nonstop- tekstinä. 
Päätarina on hyvä ja olisi kantanut ilman turhia rönsyjä. 

Kirjan kansi on ihastuttava. Se on Outi Mennan loistavaa työtä. 

Leopardi nousee ja kävelee takaisin metsikköön: pimeään, kirkkaana kuultavaan metsikköön, joka oli päivällä avoin puutarha ennen kuin pimeys karkotti helteen ja jäljelle jäivät vain varjo ja viileys. Viileä, terävärajainen pimeys, joka varoittaa aamunkoitosta. 


keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Hämmästelyä: nuorten ihmisten elämäkerroista mukamentteihin, islantilaispaitoihin ja muodin uusiin virtauksiin




Muistin, että olen joskus kirjoittanut Hämmästelyä-otsikolla asioista, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Tämähän onkin kätevä otsikko sekalaisten asioiden listaamiseen.
Siispä - lista tällä haavaa bloggarin mieltä askarruttavista asioista. 

1. Kevyiden elämäkertojen suosio
Olen huomannut, että korona-ajan toimettomuudessa alle nelikymppisetkin urheilijat, somepersoonat ja muut ovat kirjoittaneet itse tai vielä useammin sallineet itsestään kirjoitettavan elämäkerrallisen kevyehkön kirjan/fanikirjan (laajennetun lehtijutun kaltaisen tekstin) - ja näitä ostetaan paljon! Laatu ei aina liene korkea.

2. Uudet kirja- ja elokuvatermit
Eilen illalla tuli televisiosta ruotsalainen lyhytelokuva Grab Them, jossa näyttelijä on keski-ikäistä Sallya esittäessään muutettu erityisellä deepfake-tekniikalla Donald Trumpin näköiseksi. Teemana on ulkonäön vaikutus siihen, miten meihin suhtaudutaan. Sally on asenteiltaan tietenkin kaikkea muuta kuin Trump, joka oli kehuskellut, että hän voi tehdä naisille mitä tykkää, vaikka tarrata kiinni jalkovälistä, tästä "fiktiivisen dokumentin" nimi. No, sitä on tottunut siihen, että dokumentti dokumentoi todellisuutta, mutta kun tämä elokuva on dokumentin oloinen eikä kuitenkaan, koska on käytetty vippaskonsteja eikä päähenkilö esitä todellista itseään, niin kyseessä onkin kai mukamentti, mukamas dokumentti.
Dokumentiksi naamioitua fiktiota on käytetty ainakin Konttori-sarjassa - ja eikös kaikki tosi-tv-ohjelmat olekin enemmän tai vähemmän epätosia myös.
Tarvitaanko tällaisia termejä? 

Mukamentista vaikuttuneena minäkin käytän nyt luovuuttani ja esitän, että otetaan varsinaisten suomennosten rinnalle sana fiktiivinen suomennos eli mukamennos, jossa suomentaja saa luvan kirmata vapaasti omille teilleen - jotkuthan ovatkin niin tehneet ja siitä on seurannut sekä moitetta että kiitosta. Tässä tehdään sama mitä autofiktiossa omalle ja biofiktiossa toisten elämäkerralle, annetaan mielikuvituksen kukkia. 

3. Digitekniikan mahdollisuudet, joissa ihmisen ja hetken ainutkertaisuus katoaa
Elokuvissa pystytään jo uutta tekniikkaa käyttäen nostamaan palvottu stara kuolleista ja jatkamaan hänen uraansa näyttelijänä. Onko näin ja onko näin jo tehtykin, vai olenko nähnyt kenties unta? 
Tällä tekniikalla myös #metoossa ryvettyneen tilalle voitaisiin vaihtaa puhtoinen henkilö ja hävittää mokannut pois elokuvan historiasta. 
 

4. Virtuaalivaatteet
Intiimin kosketus -näyttelyssä Design-museossa näytetään, miten kuvissa voi pukeutua virtuaalivaatteisiin. No niin, nyt voinkin sitten kohta pukea somepersoonani Pradan ja Versacen asuihin "leikisti", ja voitte ihmetellä, olenko voittanut lotossa.
Ei, ei suinkaan tällainen puku saattaa olla hyvinkin kallis ihan niin kuin konkreettiset asutkin. 
Seuraava askel on tietysti se, että myös tv-persoonat voivat pukea virtuaaliasuja ylleen, uutis- ja säätoimittajat, juontajat ja muut. Enää ei Yle tarvitse ompelijoita. 

6. Onneksi kulttuurinen omiminen on unohdettu
Vaatteista myös semmoinen hämmästely, että kun nyt pandemian aikana kutomisesta (tai neulomisesta, miten vain, siis puikoilla) on tullut niin suosittua ja ihmiset kutovat islantilaispaidan toisensa perään, niin kulttuurisen omimisen poliisit ovat olleet aivan hiljaa! Entä jos olisi alettu kutoa perulaismyssyjä?
Olisiko se ollut sopimatonta vai onko tämä toisten puolesta loukkaantuminen jo kaatunut omaan mahdottomuuteensa?

7. Näytösvaatteiden epäkäytännöllisyys
Intiimin kosketus -näyttely Design-museossa on täynnä kiehtovaa uutta. Melkein kaikki vaatteet siellä ovat mielestäni hyvin rumia ja epäkäytännöllisiä.
Tiedän - juu juu, tiedän kyllä, että näyttely- ja näytösvaatteet ovat aivan eri asia kuin ne kaupalliset käyttövaatteet, joita näistä fantasiapuvuista lähdetään työstämään. Silti minua hämmästytti joidenkin vaatteiden ilmiselvä epäkäytännöllisyys. 

Jos tuo alkukuvan möhkyvaate päällä kaatuu, niin millä ottaa vastaan, kun kädet ovat piilossa vaatteen sisällä? Eikö käsiä enää tarvita mihinkään? 

 

Entäs tämä asu? Miten tämä päällä kävellään? Olisi hauska nähdä malli catwalkilla hiihtelemässä lanteet keinuen näissä housuissa. Hyvä puoli on se, että kenkiäkään ei tarvita, kun tarvotaan housunlahkeen päällä.


Tämä vaate päällä taas ei näe eteensä, vaan tarvitsee taluttajan. Täydellinen kehorauha. 


Näissäkin on näkemisen kanssa vähän niin ja näin, mutta muutoin liikkuminen sujuu ja ovat varmasti mukavia päällä, androgyynisiä ja leikkisiä. Jopa niin leikkisiä, että joku tyhmempi voisi luulla, että aina on Halloween. 




Eräs kokoelma käsitti miesten pukuja/naisten housupukuja, nahkaa ja liituraitaa joista riippui hurjasti nauhoja, joissain yksivärisiä joissain leveitä ja kukallisia. Nämä puvut on tarkoitettu molemmille sukupuolille ja kaikenkokoiselle, nauhoilla solmitaan omiin kurveihin sopiviksi. Hm, en kyllä jaksaisi nyörittää itseäni, ja jos joku nauha jäisi pitkäksi niin siihenhän kompastuisi eikä näissä unisex-puvuissa ollut pehmusteita kuten tuossa alkukuvan kädettömien puvussa.
 
Unisex-haalareita oli 70-luvulla, samoin Marimekon paitoja ja jopa pikkushortseja käyttivät kaikki. Muistamani mukaan eri sukupuolta olevat nuoret ihmiset olivat enemmän keskenään samanvartaloisia kuin nykyään, laihoja. Salilla ei käyty. Nykyään tytöt ovat vartaloltaan "naisellisempia" ja pojat leveäharteisempia. Miksei vaate saisi olla valmiiksi vartalon mukainen, kun sitä kuitenkin noilla nyöreillä sellaiseksi korjataan?


Näyttelyvaatteiden periaatteina mainittiin ainakin ekologisuus, feminismi, androgyynisyys, sukupuolten moninaisuus, kehorauha, digitaalisuus, terveys, huumori, leikkisyys, parodiointi, globaalisuus ja heimomaisuus. 
Eihän siellä minun etsimääni kauneutta mainittukaan, ei tosin rumuuttakaan, vaan aivan muita arvoja. 
Näyttely jäi askarruttamaan.


maanantai 1. marraskuuta 2021

Kolme haastattelua kirjamessuilla: taistolaisuuden taakasta, ihmisen pahuudesta ja suuresta rakkaudesta

Outi Heiskanen, Juuri, 1992


Oliko haastatteluaikoja Helsingin kirjamessuilla lyhennetty vai ovatko ne aina olleet vain 20-minuuttisia? No, joka tapauksessa liian lyhyt aika isoihin asioihin, joista olisikin kiinnostavaa kuulla jatkossa alustus yleisökysymyksineen jossain kirjallisuustapahtumassa.
Kaikissa kolmessa haastattelussa, joita seurasin, haastattelu oli napakkaa ja tärkeimpään keskittyvää; jäi vain olo, että tätä saisi olla lisää. 

Kävin messuilla perjantaina ja lauantain kiertelin näyttelyissä. Tämän kirjoitukseni alkukuva on Ateneumin näyttelystä, jossa esitellään laajasti Outi Heiskasen taidetta. Kävijöille vinkki: varatkaa aikaa ja katsokaa ehdottomasti kuvien ohella myös Georg Grotenfeltin elokuva Heiskuja: Outi Heiskanen Lallukan taiteilijakodissa. 
Risuviivatekniikalla toteutetun kuvan nimi Juuri sopinee kuvitukseksi myös näihin kolmeen kirjaan. 


Lauri Hokkanen on kirjoittanut paljon aikaa ja taustamateriaalien tutkimista vaativan tietoteoksen Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Otsikon alla oleva teksti kertoo hänen motiivinsa ja missionsa: "Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en." 
Hokkanen istuu kuvassa vasemmalla (huono kuva, anteeksi), haastattelija on toimittaja Unto Hämäläinen

Hokkanen on pettynyt siihen, että 70-luvun taistolaisliikkeen tarkastelussa ja jopa hänen poliittisideologisen teoksensa arvosteluissa on ohitettu ydinkysymys eli liikkeen päämäärä, joka oli Suomen muuttaminen Neuvostoliiton kaltaiseksi valtioksi. Liikkeen aktivisteilla oli vakaa käsitys, että vallankumous on niin lähellä. että esim. rahan käytöstä poliittisessa toiminnassa ei tarvitse huolehtia, koska muutos on aivan lähellä.
Hämäläisen tiedustellessa syytä liikkeen kaatumiseen Hokkanen kertoi, että epäilyn siemen iti koko ajan kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa ideologiaa epäiltiin, oltiin heikkoja ja epävarmojakin, mutta julkisesti esiinnyttiin vahvoina ja omassa vakaumuksessa varmoina.
Koko Suomihan oli erittäin varovainen suhteessa Neuvostoliittoon, mutta taistolaiset menivät pitemmälle. He toimivat salaisena julkisena poliisina etsien ja ilmiantaen ihmisiä, joissa havaitsivat neuvostovastaisuutta. 

Omana ajatuksenani lisään tähän, että nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin. 
Toivon, että nuoremmat ihmiset rokotuttaisivat itsensä ääriliikehdintöjä vastaan lukemalla tämän kirjan. 

Hokkasen vahva haastattelu vielä mielessäni menin Tiedetorille seuraamaan psykologi Taina Kuuskorven ajatuksia pahuuden synnystä. Kuuskorven kirjan nimi on Pahat mielessä - tieteen näkökulma pahuuteen
Kuuskorpi on ohjannut rikoskirjailijoita pahuuden aiheen käsittelyyn. Hän sanoo, että se mitä ihmiset hakevat pahoista teoista kertovaa jännityskirjallisuutta lukiessaan on turvallinen pelon ja jännityksen kokemus, ei sairailla teoilla mässäily. 
Rikoskirjallisuus kertoo missä yhteiskunta on menossa. Rikokset kertovat aina ajasta, jossa ne tapahtuvat. 
Haastattelija Aleksi Siltala kysyi, miten Kuuskorpi määrittelee pahan teon ja pahan ihmisen. 
Usein pahoiksi mainitaan psykopaatit, mutta suuri osa pahoista teoista on antisosiaalisten ihmisten tekemiä. 
Paha teko on teko, joka on moraalisesti väärin, jopa anteeksiantamaton, tahallinen ja vapaaehtoinen. Pahan teon tarkoitus on tuottaa vahinkoa ja sen tekijä nauttii pahan tekemisestä ja on näin ollen paha ihminen.
Ei ole absoluuttisesti pahaa vauvaa ja huonotkin luonteen piirteet omaava voi hyvin pysyä kaidalla tiellä, jos saa elää hyvässä ympäristössä. 

Heikki Aalto-Alanen on kuuluisan arkkitehtipariskunnan, Aino ja Alvar Aallon tyttärenpoika. Isoäiti Aino Aalto oli kuollut 5 - 6 vuotta ennen Heikin syntymää ja isoisä Alvar kuoli hänen ollessaan 26-vuotias. Aalto-Alanen ei tuntenut "Ainon Alvaria" ennen kuin sai pariskunnan kirjeenvaihdon käsiinsä - ja millaisen kirjeenvaihdon! Matkalaukullinen rakkautta, jossa yhdistyy romantiikka, kumppanuus ja ammatilliset intohimot. 
Kirjeet olivat ensin Heikki Aalto-Alasen äidin tallessa, joka antoi ne 90-luvulla säilytettäväksi Aalto-säätiön ja Artekin hallituksessa vaikuttavalle pojalleen. Kiireinen työura esti paneutumisen kirjeenvaihtoon, kunnes tuli aika, jolloin sille löytyi aikaa. Näin syntyi kirja Rakastan sinussa ihmistä.
Aalto-Alasta haastatteli Minna Castrén. Haastateltava oli läsnä etänä Espanjasta käsin. Ensin hän kiitteli Otavaa kirjan ulkoasusta. Kirjan kansi on todella kaunis. Siinä on valokuva, jossa puolisot katsovat rakastuneesti toisiaan Ainon lepäillessä Alvarin sylissä. 
Koska tämä elämäkertakirja pohjautuu paljon kirjeisiin, niin siinä on tuntu ikään kuin Aino ja Alvar kertoisivat tarinaansa itse. 
Työmatkoilta lähetettyjen kirjeiden avulla sovittiin yhteisistä projekteista, pohdittiin lasten asioita ja ikävöitiin rakastettua. Heikki Aalto-Alanen totesi, että se, jota näiden kirjeiden valossa rakastetaan paljon on Aino. Hän totesi myös, että nykyään pidetään hauskana potkia miesneroa, mutta senkin pitää perustua tosiasioihin. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa. 
Ainon kuolinvuoteella Alvar oli piirtänyt tästä kuvia, kuten usein ennenkin. Nämä kuvat ovat niin intiimejä, että niitä ei kirjassa ole. Ainon kuolema oli Alvarille niin suuri menetys, että se mykisti hänet; perheeseen laskeutui hiljaisuus. Se että Alvar ei puhunut Ainosta kertoo rakkaudesta, ei rakkauden puutteesta.
Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, ettei omassa lapsuudenkodissanikaan puhuttu nuorena kuolleesta äidistäni. Kuulin isäni kuoleman jälkeen, että hän oli  yhdeksänkymppisenä todennut miesten kerhossa, että vaimon kuoltua hän sai tietää, mitä on yksinäisyys. 

Haluan lukea kaikki kolme kirjaa, joiden synnystä sain kuulla haastatteluissa messuilla. 
Haluan lukea myös Tuula Karjalaisen kirjoittaman kirjan Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Kun katselin, miten Heiskanen kertoi korttiperheistään ja piirroshahmoistaan näyttelyn elokuvassa, niin ajattelin, että hänellä on ollut yhtä rajaton mielikuvitus kuin leikki-ikäisillä lapsilla, täysin ilman estoja ja järkevyyden asettamia aitoja. 
Heiskanen elää nykyään hoivakodissa omassa muistisairaan maailmassaan. 

Ostin messuilta Elizabeth Stroutin romaanin Oh William!, koska satuin silmäilemään sen aloitusta ja loppua ja ihastuin. 
Lucy Barton tapaa juuri leskeksi jäätyään ensimmäisen aviomiehensä Williamin ja he keskustelevat yhteisistä vuosikymmenistään ja asioista, joita eivät ole toisistaan ennen tienneet.
Tässä kirjan loppukappale:

But when I think Oh William!, don't I mean Oh Lucy! too? 
    Don't I mean Oh Everyone, Oh dear Everybody in this
whole wide world, we do not know anybody,  not even our-
selves!

Except a little tiny, tiny bit we do.

But we are all mythologies, mysterious. We are all myster-
ies, is what I mean.

This may be the only thing in the world I know to be true. 



Ulkonäköasioista

Sain sähköpostiini mainoksen, josta siteeraan muutamia kohtia ja omat reagointini niihin: Hei Marjatta. Onko sinulla vaikeuksia laihduttaa j...