Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä

Luen Jenny Erpenbeckin teoksia uusimmista vanhimpiin. Jokin aika sitten kirjoitin romaaneista Mennä, meni, mennyt ja Päivien loppu, joista molemmista pidin todella paljon. Kodin ikävä 2011 (Heimsuchung 2008), joka on hänen toinen romaaninsa, ei tunnu aivan yhtä onnistuneelta. Se herätti myös kriittisiä ajatuksia.

Luin kirjan kahdesti, kuten toisinaan teen, jos kirjassa on tietynlaista lukijan hoksottimia arvostavaa viehättävää vaikeaselkoisuutta.
Tällä kertaa uudelleenlukeminen johtui epämiellyttävästä vaikeaselkoisuudesta. Piti aprikoida, kenestä oikein on kyse, miten useamman sukupolven henkilöt liittyvät toisiinsa, kun tapahtuma-aika vaihtelee ja henkilöillä ei aina ole nimiä, vaan yhteys paljastuu jostain yksityiskohdasta vasta luvun lopussa.  

Ihmiset vaihtuvat, talo pysyy. Joka toinen luku on puutarhurin, joka toinen muiden henkilöiden elämän kuvausta.
Sadan vuoden tapahtumia käydään läpi tuokioittain arkkitehdin, naapuritontin loma-asunnokseen hankkineen verkatehtailijan, taloon tunkeutuneen nuoren puna-armeijalaisen, kommunistikirjailijan, alivuokralaisten ja muutaman muun elämää kuvaamalla.  
Pysyvää puutarhurin lisäksi on rakkaudella rakennettu brandenburgilainen järvenrantatalo, joka kestää kaiken. Talossa ei tehdä muutoksia, puutarhassa tehdään - kunkin omistajan mieltymysten mukaan. Piha-alue laajenee, kun siihen liitetään naapuritontin rantamaja verkatehtailijan perheen kadottua "epätoivottujen ihmisryhmien eliminoinnissa". Myös talon rakentaja, Albert Speerin arkkitehtiryhmän jäsen, saa kokea, ettei mikään ole pysyvää.  Kalleuksia haudataan milloin järven pohjaan milloin puutarhan multaan.   

Pidän tämän kirjan kielestä, paitsi että joissain kohdissa suomennos ontuu väärän viittaussuhteen tai suomen kielelle vieraan käänteisen sanajärjestyksen vuoksi.
Suomentajalla on ollut myös vaikeuksia oikean termin valitsemisessa erään lapsen koululle. Lastenkoti ja koulukoti eivät kerro, että kyseessä on kommunistisen ideologian mukaan toimiva sisäoppilaitos. 
Jenny Erpenbeck kuvasi jo esikoisteoksessaan Vanhan lapsen tarina 2011 (Geschichte vom alten Kind 1999) laitoslasta ja hänen kauttaan autoritatiivista valtiota.
Erpenbeck on elänyt puolet elämästään, kolmikymppiseksi, Itä-Saksassa, joten ei ihme, että Berliinin muurin purkaminen sekä erot elämässä muurin molemmin puolin ovat inspiroineet hänen pohdiskelujaan kirjasta kirjaan. 

Talon salakomerossa piilottelevan emännän ja puna-armeijalaisen kohtaus on hurjuudessaan ikimuistettava.
Joskus tekstissä tulee vastaan yllättävän kaunis tilannekuvaus tai kiteytetty miete, kuten kohdassa sodan mielettömyydestä ja arvaamattomuudesta: "rintama saattoi kulkea nukkuvan kissan viiksikarvojen keskeltä". 
Pidän myös kodikkuuden kuvauksista, joissa ihmiset keskustelevat ja pitävät hauskaa samalla kun tilanteessa aistii kuitenkin tumman sävyn pohjalla. 

Rapuaterialla tarinan kertomisen aloitti milloin mies milloin vaimo, ja mitä enemmän he saivat harjoitusta, sitä vaivattomammin he puhuivat kuin sattumalta toistensa päälle saadakseen vieraat nauramaan entistä enemmän, ja sitä paremmin jutut heiltä onnistuivat. Emmekö ole vielä kertoneet? Kun mies vaimolle ja vaimo miehelle, mies sitten siihen ja sitten vaimo, sitten mies vaimolle, miten vaimo ihmetteli, ajatteli kirjaimellisesti että, ja mies sen jälkeen, siis kerta kaikkiaan, sanoo vaimo ja pudistaa mykkänä päätään näyttäkseen tauon joka syntyy aivan varmasti. Hänen miehensä lisää, vaimo huomauttaa, mies täydentää, vaimon on kuitenkin ihan pakko sanoa että ja mies on samaa mieltä. Hän, vaimo, alkaa nauraa jo vähän ennen kohokohtaa, sitten seuraa vihdoin jutun juju, kaikki nauravat, nauravat ja nauravat, vielä yksi olut, lasi viiniä, ei kiitos enää, ehkä lasi vettä. Sillä tavoin arkkitehti ja hänen vaimonsa saavat monena iltana kulumaan oman ja vieraidensa ajan. 

Mietin, saavatko myös muiden kuin länsimaisen kulttuurin piirissä eläneet lukijat aivan kiinni näistä tapahtumista?
Tässä teoksessa oletetaan, että me tiedämme natsiajan ja Saksan jakautumisen kahtia ja mitä se tarkoitti ihmisille, miten ihmisen elämän saattoi pilata jokin tavaratilaus muurin väärältä puolen ja mitkä ideologiat tekivät ihmisistä kodittomia omalla maaperällään. Erpenbeck ei selitä taustoja, hän tietää, että me tiedämme, miksi jonkun oli piiloteltava eilen ja toisen nyt. 

Häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi.  

Peräjälkeen sujuu kaikki vain niin kauan kuin ollaan elossa, jotta lapsen jalasta poistetaan tikku, otetaan paisti ajoissa uunista ja tai ommellaan mekko perunasäkistä, mutta askel askelelta vähenee kantamus paon aikana ja taakse jäävä lisääntyy, ja joskus sitten pysähdytään ja ollaan vain paikallaan, ja sitten elämästä onkin jäljellä vain pelkkä elämä, ja kaikki muu makaa monien kaupunkien monissa ojissa sellaisessa maassa, joka on yhtä suuri kuin ilma, ja varmasti sielläkin on voikukkia, on leivosia. 

Pidän erityisesti kirjan prologista sekä alkutarinasta 'Suurtilallinen ja hänen neljä tytärtään', jossa suurtilallinen joutuu jakamaan tilansa, koska tyttäret ovat epäkelpoja sitä hoitamaan. 
Prologi kertoo, miten jääkausi muovasi maiseman, johon myöhemmin nousi hulppea talo. 
Suurtilallisen tarinassa on huikean hienoa perinnetietoutta naimisiinmenoon ja kuolemaan liittyvistä tavoista ja seremonioista. Niihin palataan myös lopussa, jossa eräs talossa ennenkin paljon ollut, kirjailijan oikeudettomaksi haltijaksi nimeämä, asustelee siellä salaa kuunnellen piilostaan, miten taloa esitellään sen ostamisesta kiinnostuneille.  

Miinusmerkkisinä asioina haluan vielä mainita kaksi liian yksityiskohtaisesti kuvattua asiaa.
Puutarhurin työn kuvaukset lukuisine nippelitietoineen ovat välillä kuin oppikirjasta. Lukijan mielessä herää kysymys, eikö kirjailija ole malttanut jättää taustatyötään valmiin kirjan ulkopuolelle.
Epilogissa kerrotaan samalla tyylillä talon purkamisesta. Teksti on teknisten tietojen ja numerofaktojen luetteloa: talon mitat, montako kuutiota romua, kuorma-autolastien määrä, montako työmiestä ja millaisin lounastauoin. Minusta epilogista olisi voinut jättää kirjaan vain lopun, jossa todetaan, miten purkutyön jälkeen tontti näyttää yhtäkkiä paljon pienemmältä ja että ennen kuin paikalle rakennetaan toinen talo, maisema muistuttaa taas hetken itseään. 

PS Tästä saan ensimmäisen päivitykseni Sadan vuoden lukuhaasteeseen, 2000-lukuun (alkuteoksen mukaan).  

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Richard on eläkkeelle jäänyt berliiniläinen kirjallisuuden professori, joka nauttii vapaudestaan, mutta tuntee toisaalta, että elämästä puuttuu jotain. Vaimo on kuollut viitisen vuotta sitten, lapsia ei ole ja ystävien kanssa vietetty vapaa-aika ei tunnu täysin riittävän elämän sisällöksi. 
Päiväkävelyllään hän osuu sattumalta Afrikasta tulleiden pakolaisten protestileiriin ja ryhtyy haastattelemaan näitä miehiä heidän menneen ja nykyisen elämänsä yksityiskohdista, aluksi tutkijan otteella, mutta vähitellen yhä enemmän myötäeläen. Hän kokee, että hänen on helppo puhua näiden ihmisten kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajasta kuten hänkin. Richard tietää myös, vaikka tietenkin pakolaisia vähemmässä määrin, mitä muukalaisuus on. Hän on tehnyt suurimman osan työurastaan Itä-Saksassa, joutunut Stasin tarkkailemaksi ja jatkanut työtään uuden nimisessä valtiossa. Hän tuntee edelleen vierautta läntisellä puolella kaupunkia.   

Kerrontatyyli on rauhallisen toteavaa. Richardin mieleen työntyy pakolaisia tarkastellessaan sitaatteja vanhasta kirjallisuudesta ja filosofeilta. Hän pohtii asioita ja tekee johtopäätöksiä. Hän näkee, miten väärin Rashid, Awad, Osarobo, Ithemba ja muut on otettu vastaan Saksassa ja miten huonosti byrokratia heitä kohtelee. Hän lukee mielipidesivuilta loukkaavia, törkeitä olettamuksia pakolaisten motiiveista ja asenteista. 

Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmissa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki.            

Richardin mielestä on uskaliasta syyttää toimettomuudesta sellaisia ihmisiä, joilta työnteko on kielletty.

Jenny Erpenbeck on tehnyt hyvän taustatyön ottaessaan selvää kansainvälisistä sopimuksista ja eri Afrikan maiden oloista. Kirjan nimi Mennä, meni, mennyt tulee saksan kielen opinnoista. Alkukielinen teos Gehen, ging, gegangen julkaistiin vuonna 2015, eli se ei ollut juuri tähän vuoteen sattuneen suuren maahanmuuton innoittama tilaustyö, vaan perustuu aiempaan pakolaisuuteen.
Protestileirillä, jota Erpenbeck kuvaa on vastineensa todellisuudessa. 
Kirja oli todella ajankohtainen ilmestymisvuonnaan, ja on sitä edelleen. 

Mitä miehet protestoivat? He protestoivat sitä, että eivät saa tehdä töitä eikä ryhtyä rakentamaan itsenäistä elämää. He saavat saksan kielen opetusta, ruuan ja bussikortin ja oleskelun määräajaksi. Saksassa olisi töitä, mutta niitä ei tarjota heille. Heidän pitäisi mennä töihin tulomaahansa eli Italiaan, jossa taas töitä ei ole. Säännöt ovat absurdeja eivätkä auta ketään. 
Miehet haluavat pysyä yhdessä Berliinissä eikä joutua hajotetuiksi kuka minnekin, koska:"Jos on ystävä, hyvä ystävä, se on parasta koko maailmassa."

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?      

Näillä miehillä ei ole muuta kuin ystävänsä, joista jotkut saattavat olla samassa kaupungissa eri asuntoloissa, mutta suurin osa harhailemassa ympäri Eurooppaa maissa, joiden kieltä eivät osaa. Koska kukaan ei pääse minnekään kirjoille eikä saa asua pitempään yhdessä paikassa, puhelimet ovat ainoa väline joka estää kadottamasta ystäviään.
Richard tutkii erästä teipeillä koossa pysyvää pinkkiä puhelinta, jonka yhteystiedoissa on italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ranskalaisia ja belgialaisia numeroita ja nimiä kirjoitettuina latinalaisilla kirjaimilla vähän miten sattuu. Miehet ovat tavanneet pakomatkansa varrella merimatkoilla, leireissä, jollain rautatieasemilla tai asuntoloissa. Jotkut yhdessä matkaan lähteneet ovat järkeilleet Eurooppaan saapuessaan, että lähtevät eri reittejä, koska jos toisella on onnea hän voi auttaa kaveriaan.

 
Broke the memory, Tristan oli sanonut kertoessaan Richardille, miten sotilaat olivat Libyassa murskanneet vankien puhelinten muistikortit. 
Ymmärrän, Richard sanoo.

Ystävyys on Richardin tapaamille miehille siksikin tärkeää, että näillä miehillä ei ole mitään muuta. He eivät omista mitään eikä heillä ole mahdollisuutta romanttisiin suhteisiin. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennen tyttöystävää olisi oltava asunto ja työpaikka. Eräs miehistä kertoo Richardille entisestä työstään, jossa oli ollut hyvä, ja sanoo, että hänelle työnteko on kuin hengittämistä, ja nyt hän on tukehtumassa. 
    
Aika pakolaisten kanssa saa Richardin oivaltamaan asioita ihmisyydestä ja sivistyksestä. Hänen oivalluksensa muodostaa voimakkaan puheenvuoron inhimillisyyden puolesta.  

Turvapaikanhakijoita auttava asianajaja lukee Richardille pätkän Tacituksen tekstiä, jossa kuvataan germaanien vieraanvaraisuutta ja toteaa, että nyt tämän piirteen tilalla on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.  

Saattaa olla, että täällä kasvaneet ihmiset eivät pian enää tiedä, mitä culture on. Kulttuuri?
Hyvät tavat.

Richard päätyy auttamaan miehiä sen minkä voi. Hän majoittaa heitä asuntoonsa kymmenkunta ja hankkii heille huolto- ja korjaustöitä naapureilta. Hän ostaa musikaaliselle Osarobolle kokoontaitettavan pianon ja koittaa ehtiä opettamaan tälle muutaman kappaleen ennen kuin karkotus tapahtuu, niin että Osarobo voisi toimia katusoittajana, ja ghanalaiselle Karonille hän ostaa tämän kotimaasta maapalstan, jolla koko perhe pystyy elämään. Palstan hinta on sama kuin saksalaisen päältäajettavan ruohonleikkurin, noin 3000 euroa. Se miten palstan osto ja rahan siirto tapahtuu on oma seikkailunsa.

Toisten elämään paneutuminen virkistää Richardia niin, että hän kaivaa viiden vuoden tauon jälkeen esiin joulukoristeet ja järjestää majoittamilleen vieraille perinteisen joulun.

Raja on yksi asioita, joita Richard pohtii pitkään.  Hän päätyy siihen, että rajojen asettaminen ihmisten välille on järjetön väärinkäsitys ja rintamat tekaistuja.

Kantaa sitten yllään vaatekeräyksestä saatuja housuja ja takkia tai merkkivillapuseroa, kallista tai halpaa vaatetta tai univormua kypärineen ja visiireineen, niin niiden alla on kuitenkin aina alaston ihminen, joka saa ehkä muutaman kerran, jos hyvin käy, nauttia auringosta tai tuulesta, lumesta tai vedestä, saa ehkä kerran tai toisenkin syödä ja juoda hyvin, saa ehkä rakastaa jotakuta ja ehkä saa vastarakkauttakin ennen kuin kuolee pois.

Päivän Helsingin Sanomissa on piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän ajattelee samoin kuin Erpenbeckin luoma hahmo Richard.
Leppänen on viisi vuotta Suomessa asuneen syyrialaisen ystävänsä Budorin luona ja katselee tämän kotielämää. Budor on ylpeä työstään hoivakodissa ja kokee elävänsä arvokasta ja merkityksellistä elämää.  Sitähän me kaikki haluamme. 
"Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen  oleskelulupa. "

Tämän romaanin on suomentanut kääntäjien valtionpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon suomennustöistään saanut Jukka-Pekka Pajunen.Kannen suunnittelijan nimi jää kirjaston viivakoodin alle. Kiitän kuvasta, joka on todella kaunis ja kertova! 

Tässä siis ystävänpäiväkirjoitukseni 14. helmikuuta 2023. Toivotan mukavaa päivää ja ystävyyttä kaikille lukijoilleni! 
Erpenbeckin kirja sai minut ajattelemaan, että sanonnan "ollaan ihmisiksi" mukaan voitaisiin sanoa myös "ollaan ystäviksi", koska ei ystävyydenkään tarvitse olla niin kauhean ikuista, totista ja valikoivaa. Se voi olla myös tilannekohtaista. 
Ja ystävällisyyshän ei vie meiltä mitään, vaan antaa. Se on kulttuuria.

 

Mitä Bloggari tekee silloin kun ei bloggaa?

Mitä Bloggarimme tekee, kun ei bloggaa? No, se on itsestäänselvää, että hän lukee, kirja/kulttuuribloggari kun on. Entä muuta? Palaan lukemisiin myöhemmin, mutta ensin niistä muista hommista.

Bloggari on viettänyt aikaa mökillä, jossa puuhaa riittää ja askeleita kertyy.
Bloggarin miehen piirtämän aarrekartan avulla hän on etsinyt Pienen Mökkiläisen kanssa aarteita. Se tapahtuu niin, että etsijät saavat kartan, johon on merkitty päämökki, pikkumökki, vaja, kaivo ja sauna ja pitkin laajaa varvikkoista piha-aluetta rasteja, joissa aarteet sijaitsevat. Välillä kätköt on niin taitavasti naamioituja, että etsijät saavat kävellä pitkään ja kumarrella tutkimaan kivenkoloja ja seinien vierustoja, ennen kuin viimeinenkin on löydetty. Kun viimeisestä kätköstä löytyi suklaakeksi, todettin, että kannatti etsiä. Pienempi lisäsi, että hyvä, kun se oli viimeisenä ja sitä ennen oli luumu, koska tämä järjestys sopii vatsalle.
"Suunnistusharjoitusten" ohella Bloggari on lukenut Pikkumökkiläiselle Lapsen omaa luontokirjaa ja käynyt keskusteluja luonnon ihmeellisyyksistä, eläinten ylivoimaisista aisteista ja tavoista kommunikoida kullekin lajille tyypillisillä tavoilla. 
Kesän toinen hellejakso on saanut  Bloggarin viihtymään vedessä. Muut perheenjäsenet, nuo rohkeat, ovat suppailleet, mutta B ei, uiminen riittää. Hän ei kovin nopeasti innostu uusista asioista ja välineistä (kuten ehkä olette huomanneet...).
Veneilyä, Boggle-peliä, grillausta, ulkona syömistä. Melkein koko ajan ulkona. Semmoista se mökkeily on. Ja lukemista. 
Mökille on aina tuotava paljon tavaraa. Saarimökillä on vilpoisempaa kuin mantereella, joten lämmintä vaatetta on oltava mukana kaiken varalta. Ruokaa ei niin paljon tarvita, koska kaupat ovat lähellä.
Viimeksi Bloggarin mies otti mukaan modeemin ja he katsoivat loppuun kotona aloittamansa sarjan Rauhan hinta. Sarjassa eletään sotien jälkeistä aikaa Sveitsissä. Juutalaisia pakolaisia sijoitetaan leireille kuntoutumaan ja odottamaan, mikä maa heidät huolisi. Heidän omaisuutensa ja kotinsa on viety, eikä heitä edelleenkään haluta minnekään. Samalla liike-elämässä tapahtuu rikoksia, kun kavallettuja omaisuuksia sijoitetaan ja natsirikollisten toimintaa katsotaan sormien läpi. Kun maa alkaa polttaa, roistot pakenevat Etelä- Amerikkaan. Hyvä sarja. Jokin aika sitten Bloggari näki samaan aikaan sijoittuvan upean unkarilaisen elokuvan 1945. Hän suosittelee molempia, löytynevät Areenasta. 

Bloggarin lapsenlapsi toisesta perheestä, 12 v, oli mökillä töissä, ja nimenomaan ansiotöissä. Klapeja syntyi vauhdilla ja saunan seinä puhdistui tervamaalausta varten, kun riuska Kesäpoika pisti tuulemaan. 
Kun työt oli tehty tämä kesävieras keskittyi frisbeegolfiin isänsä kanssa, isovanhempien talsiessa perässä. Useampi rata Kymenlaaksossa tuli tutuksi. Hauskimpia hetkiä Bloggarilla oli lähteä illansuussa läheiselle lammelle seuraamaan, miten Kesäpoika etsii lampeen ohjautuneita kiekkoja. Aarteen etsintää sekin.

Eilen Bloggari kävi junalla Helsingissä yhdistetyllä kulttuuri- ja asiointireissulla. Ihana hellepäivä cityssä.
Kulttuuripuoleen kuului Kiasman näyttely Eläviä kohtaamisia jossa oli muutamia vaikuttavia videoita. Amos Rexin näyttely Maanala olisi kiinnostanut kovasti, mutta hups, tämä taidemuseo onkin kiinni tiistaisin. Erikoista, kun yleensä maanantai on kiinniolopäivä.
Asiointia oli käynti Amoena-liikkeessä hankkimassa uusia proteesiliivejä ja bikinit. Verkkokauppa on palvellut toisen rintansa menettänyttä Bloggaria hyvin aivan viime aikoihin, kunnes pienikuppisia liivejä ei ole enää saanut. Ilmeisesti yksirintaiset kohtalontoverit ovat pääosin häntä uhkeampia mimmejä. No, liikkeessä sai ihanaa palvelua ja sieltä löytyi mitä parhaimmin istuvia, kauniita ja kevyitä liivejä ja trooppisissa väreissä hehkuvat bikinit.
Tässä kohtaa kesästään kertoilevalle Bloggarille muistuu mieleen, että hän on vuoden alussa luvannut raportoida, pysyykö päätöksessään  olla törsäämättä vaatteisiin. Pysyy! Kirjoitusta ei ole syntynyt, koska ei ole mitään raportoitavaa. Bloggaaja ei löydä kaupoista uusia vaatteita, koska kaikki mitä nykyään tehdään on isoa ja väljää. Kesämekot ovat joko laatikoita tai röyhelöisiä, pikkutyttömäisiä, yöpukumaisia, ylisuuria kolttuja. Bloggaaja tyytyy vanhoihin vaatteisiinsa kunnes muoti kääntyy ja kunnes huomataan, että ostajissa olisi myös vanhempia ja pienempiä naisia. 

Bernhard  Schlinkin novellikirja Jäähyväisvärit käsittelee yhdeksässä pitkässä novellissaan syyllisyyttä ja elämän taaksepäin katselua.
Itsepetos ja valheessa eläminen kalvavat ihmistä aikansa, mutta niihinkin tottuu ja salattu menneisyys saattaa näkyä vain väsymyksenä ja apeutena.  
Ensimmäinen novelli Tekoäly kertoo DDR:stä, jossa ystävän pettäminen oli tavallista, jopa toivottavaa, mutta arkistojen avautuminen myöhemmin nostattaa kauhua ja häpeää. Tämän novellin lisäksi Bloggarin mieleen on erityisesti Vanhuudenpäivät, jossa luopumisen haikeus koskettaa. 

Yllä oleva sai B:n pohtimaan  monenlaista, ja alla oleva sähköistymään tavalla, josta pitää kirjoittaa. Coetzeen Jeesus-trilogia on jännittävä allegoria ja mysteeri. Jotkut kriitikot ovat sitä mieltä, että Coetzee pilailee kanssamme. Ei suinkaan - Coetzeella on asiaa. Hyvinkin ajankohtaista asiaa. 

Näin siis kuluvat Bloggarimme päivät. Lukea pitää aina, ja kun ei pääse vähään aikaan kirjoittamaan, niin voi miten sitäkin kaipaa. 
Bloggari kävi tänään taas hakemassa lähikirjastosta varauksiaan, mm. Hannu Mäkelän teoksen Kirjoittamisen ilo. Mäkelän kirjoittaminen on astetta korkeammalla, mutta sama ilo, uskon. Kirjaston pihan iloiset kukat houkuttelivat kuvaamaan. Bloggari ojentaa niistä virtuaalikimpun kaikille tämän jutun loppuun asti lukeneille. 

Daniela Krien, Muldental

 

Otto muistaa täsmälleen päivän, jolloin hänen alamäkensä alkoi. Se oli 9. marraskuuta 1989.
    "Ei pelkästään muuri kaatunut", hän sanoo usein, "minäkin kaaduin, ja aivan rähmälleni."
    Hänen vaimonsa Maggie kuittaa moiset kommentit naurulla. Ylipäätään vaimo nauraa paljon ja kovaan ääneen ja useimmiten tilanteissa, joissa muita ei naurata lainkaan. 

Daniela Krienin novellikokokoelma Muldental (2014) sisältää yksitoista novellia itäsaksalaisesta todellisuudesta muurin murtamisen jälkeen. 
Yleinen termi 'Saksojen yhdistyminen' on siloitteleva. Jo esikoisteoksessaan Vielä joskus kerromme kaiken (2011) Krien nosti esiin itäsaksalaisten hämmennyksen ja ahdistuksen muurin murtumisen jälkeen. Muldental kuvaa heidän kokemaansa rasismia.

Hammaslääkärin avustaja tulee kotiin etuajassa siksi että asiakas pelkää saavansa häneltä tartunnan ja lääkäri kehottaa viettämään mukavan vapaapäivän ja ajattelemaan, ettei tapahtunutta pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Työntekijä kuulee lounastauolla naapuripöydässä puhuttavan, miten Hitler olisi ratkaissut hänen kaltaisiinsa liittyvän ongelman.

Auton tuulilasiin työpaikan parkkipaikalla on tungettu vihakirje, jossa sanotaan, että kukaan ei pidä kirjeen saajasta, jonka on kehityttävä ali-ihmistasoltaan ja jos näin ei tapahdu, niin muuri on rakennettava uudelleen entistä korkeampana. 

Ja tämä vielä: missä viipyy kiitolisuus? Te tulette kehitysmaasta (!), eli teidän täytyy vielä kehittyä. Ja me autamme teitä, jotta ette olisi niin tyhmiä ja laiskoja. mutta missä on kiitolisuutenne? Tilanteen on muututtava ja teidän on tajuttava, että olette meistä alenpana ja teidän on ensin kiivettävä ylöspäin ja sen eteen on nähtävä vaivaa, kyllä se niin on. Sittempä näette. 

Sittempä näette. Niimpä! Tätä on syrjintä toisessa poliittisessa järjestelmässä elänyttä kohtaan, joka on paljolti samanlainen kuin syrjijä itse, samannäköinen ja samaa kieltä puhuva. Vihollisia rakennetaan monella tavalla.  

Mietin voiko sanaa rasismi käyttää, kun on kyse samanlaisista ihmisistä, muurilla tai aidalla jaetuista. Race = rotu. Siksi käytän sanaa syrjintä. 
Rasismi-sanaa on alettu käyttää väljästi, puhutaan mm. ikärasismista ja sukupuolirasismista, kun pitäisi puhua syrjinnästä.  

Tässä aiempi kirjoitukseni Krienistä (klikkaa kirjan nimeä):

Vielä joskus kerromme kaiken 

Daniela Krien, Vielä joskus kerromme kaiken, romaani intohimosta ja Itä-Saksan valtion murenemisesta

Olen lukenut vähällä aikaa kaksi onnistunutta romaania järjenvastaisesta, huumaavasta rakastumisesta. 

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (2014), alkuteos Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011) onnistuu kaikessa muussa paitsi kansikuvan tyylissä. Eei, ei tämän kirjan rakkaus ole tuollaista B-luokan sievää, playboymaisen poseeraamisen ja huolellisesti punattujen huulten rakkautta. Sitä paitsi kirjassa on hurjan intohimokuvauksen ohessa niin paljon muutakin, mitä kansi ei nyt kerro ollenkaan. Alkuperäisessä saksalaisessa kirjan kannessa on tie, joka johtaa kuivaa pellon laitaa pitkin kauas horisonttiin, jossa häämöttää kaksi taloa. Kesä on hehkuvan kuuma. Tämä kuva vastaa lukukokemustani. 

Maria, 16 vuotta, viettää kesälomaansa joutilaana pienessä kylässä poikaystävänsä Johanneksen perheen maalaistalossa. Maria on toimeton ja pysähtynyt odottamaan, kuten se valtio, DDR, joka on juuri lakannut olemasta ja jonka alueella tämä talo sijaitsee. Itä-Saksa on yhdistetty läntiseen Saksaan, mutta ihmiset eivät vielä oikein tiedä, mitä se merkitsee. 

Naapurissa asuu synkkä, salaperäinen mies, nelikymppinen Henner, hevostensa ja koiriensa kanssa. Maria tuntee vetovoimaa tähän mieheen ja alkaa livahtaa salaa hänen luokseen. Rinnakkain uneliaan kylän ja talon verkkaisten tapahtumien kanssa kuvataan Marian ja Hennerin suhdetta. Krien onnistuu yhdessä vaikeimmista kuvattavista, seksin kuvaamisessa rohkeasti ja silti hienostuneesti. Marian rakkaus jakautuu: Johanneksen kanssa hän tuntee läheisyyttä ja turvallisuutta, Hennerin kanssa huimaavaa, lähes pelottavaa intohimoa, joka vahvistuu salaamisesta. Jos Maria valitsee Hennerin hän joutuu jättämään kaiken muun, riittääkö se? Johanneksella on tarjottavana laimeampi rakkaus, mutta sen mukana sukulaiset, kylän yhteisö ja kehityskelpoinen talo. Henner tajuaa elämänkokemuksensa vuoksi suhteen mahdottomuuden, Maria ei. Maria on ehdoton, kuten hänen ikäisensä yleensä ovat. 

       En ikinä sallisi Johannekselle sellaista, minkä suon itsestään selvästi Hennerille. En osaa tarkkaan sanoa, miksi niin on. Sellainen vain ei sovi Johannekselle; enkä minäkään ole Hennerin seurassa samanlainen kuin Johanneksen. Hän suhtautuu valokuvaamisen intohimoisemmin kuin minuun. Kyllä hän silti minua rakastaa.
       Hennerin kohdalla on toisin. Hänen halunsa on ehdotonta. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Näen hänestä aina heti, kuinka suuresti hän minua himoitsee. Silmistä, ilmeestä. Hänen hillittömyytensä on yhtä luonnollista kuin Johanneksen lempeys. Se ei enää pelota minua. Tiedän nyt, että se kuuluu häneen; kun Henner rakastaa, siitä on kohtuus kaukana.

Tämä asetelma on klassinen. Tuulen viemää -romaanin tuittu Scarlet ja Jane Austenin maalaisherrasväen riutuvat tyttäret ja Heidi Köngäksen Luvatun Maija eivät kukaan saa haluamaansa. Näille naisille on turha viisastella, että kun et nyt saa haluamaasi, niin opettelepa haluamaan saamaasi. Ei se niin mene!

Itäsaksalaisten tunteet lännen ihmemaan auettua on kuvattu uskottavasti.  Jo vuoden ajan on ollut mahdollista matkustaa länsipuolelle, mutta moni ei ole sitä tehnyt. Jälleenyhdistymisjuhlia odotetaan. Ilmassa on luopumista, pelkoa, innostustakin. Johanneksen isä motkottaa äidille länsiturhuuksista kiinnostumisesta. Itse hän huomaa, että hänellä onkin nyt mahdollisuus tehdä muutoksia tilallaan. Uusi yritteliäisyys alkaa nousta. Lukija kokee haikeutta; kohta tämä verkkainen elämä on mennyttä ja sen tilalle tulee uutta mutkikkaampaa ja hektisempää elämää. Lännen elämää.  

Tuijotan ihmisiä. Kaikki on täällä niin toisenlaista, niin itsetietoista , niin voitonvarmaa, niin sanomatonta. Kahvini on loppu, tilaan heti toisen ja lisäksi lasillisen viiniä. Pitelen käsissäni pientä muistivihkoa. Olen vakaasti päättänyt kirjoittaa muistiin kaiken, mitä näen nyt ensimmäistä kertaa ja mitä olen joskus kaivannut. Ja nyt huomaan, etten tiedä tästä kaikesta entuudestaan yhtään mitään, että minun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki alkaen kauppojen hajuista, katujen siisteydestä ja talojen vaaleista julkisivuista, tyttöjen vaatemuodista ja ihanasta kahvista, naisten kauneudesta, heidän ajelluista sääristään ja kainaloistaan,  heidän tasaisesta, pehmeästä ihostaan, miesten flirttailevista katseista, Isar-joen turkoosista väristä, keveydestä. Ja noista väreistä, yhä uudelleen! En kirjoita mitään, ja minua alkaa yhtäkkiä ahdistaa.

Tämä tilanne tuo mieleeni tapaamiset venäläisten kanssa 80-luvun lopussa ja sen jälkeen, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Silloisella koulullani oli ystävyyskoulu rajan takana ja meillä oli usein vieraana opettajia ja oppilaita. Tuo sitaatin kuvaama hätäännys näkyi heissä, kun he oivalsivat, että maailma, johon he vihdoin pääsivät meidän kutsumanamme tutustumaan, oli niin paljon runsaampi kuin mitä he olivat osanneet kuvitella. Meidän vierailuisäntien ja emäntien oli joskus vaikeaa vastata heidän suhteettomiin pyyntöihinsä. He eivät ymmärtäneet, että vaikka lännessä kaikkea on yllin kyllin, niin kaikkea ei suinkaan saa. 

Maria ja Henner ovat kumpikin lukevia ihmisiä. Maria lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, josta on tekstissä välillä otteita. Kirjan kaunis otsikkokin on lainattu tästä kirjasta. Luulen, että Dostojevski-sitaateilla on enemmän vertauskuvallista merkitystä kuin mitä kirjaa lukemattomana (häpeä tunnustaa) tiedostan.

Kääntäjä Ilona Nykyrille kiitos upeasta tyylistä!

Kirjailija on käsikirjoittanut ja leikannut dokumenttielokuvia. Tämän kirjan, hänen esikoisensa, voi helposti nähdä kuvina. Kirjasta onkin tekeillä elokuva. Onkohan kirjailija mukana sen teossa? 

Ai niin, se toinen intohimokirja. Se on hyvin toisenlainen, kyynisempi. Kirjoitan siitä pian.