Vilna-tekstit 2, museoissa pahuutta silmiin katsomassa

Osa tämän postaukseni kuvista on hirveitä. Varoitan nyt heti. 
Kävimme kolmessa museossa, Holokaustimuseossa, Kansanmurhan uhrien museossa eli KGB-museossa, Tolerance Center -museossa ja modernin taiteen museo MO:ssa. 

Alkukuva on Holokaustimuseon ghetto-kuvista. Vilnalaiset ajoivat juutalaiset asukkaansa kahteen ghettoon natsien käskystä vuonna 1941 ja myös erittäin oma-aloitteisesti. Osa lähetettiin ghetosta pakkotyöhön Saksaan, (n. 60 000), osa tuhoamisleireille (n 29 500) ja suurin osa surmattiin paikan päällä (n. 240 000, joista 40 000 muita kuin juutalaisia). Vaino kohdistui myös maan puolalaiseen älymystöön, venäläisiin, homoihin ja muihin vähemmistöihin. 
Tiedämme, että tämän "puhdistuksen" takana oli hullu teoria yhden rodun paremmuudesta muihin nähden. Katsottiin, että vain arjalaisilla yli-ihmisillä on oikeus levitä ja lisääntyä, muut eliminoidaan mukaan lukien yli-ihmisten joukkoon syntyneet kehitysvammaiset ja mieleltään sairastuneet. 
Kun tätä ajattelee, herää huoli siitä, että tälläkin hetkellä, jopa Suomen kaltaisessa sivistysmaassa on enenevä määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäköityneet siitä, että meidän erittäin homogeeninen väestömme ei ole ollut innokas lisääntymään ja päiväkotien pihoilla erottuu hieman enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia maahanmuuttajien lapsia.  

Alla lisää kuvia lasten elämästä ghetossa.

Lasten elämää yritettiin pitää yllä niin entisenlaisena kuin mahdollista. Museossa oli otteita erään koulupojan päiväkirjasta. Niissä näkyi hänen halunsa kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin, kunnes vapaus koittaa. Seinällä oli runo, johon 11-vuotias Alik Wolkowiski oli tehnyt sävellyksen ja voittanut sillä gheton kulttuuripalkinnon helmikuussa 1943. Runon oli laatinut hänen isänsä tohtori Wolkowiski. Runossa on maininta Paneriain tiestä. Paneriain metsä on massamurhapaikka kymmenen kilometrin päässä Vilnan keskustasta. Alla kuvat kuljetuksesta sinne ja hetkestä ennen teloituksen alkamista.  

Tolerance Center käsittelee samoja asioita kuin Holokaustimuseo,  mutta  ei ole yhtä tasokas. Minua häiritsi siellä seinille asetellut pitkät hankalasti luettavat tekstit kiiltelevän muovin alla. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävimme myös tässä museossa, koska löysin sieltä merkittävän liettualaisen nykykirjailijan Sigitas Parulskisin romaanin Darkness and Company. Käännös on viime vuodelta. Liettualaisten osuus omien maanmiestensä vainossa ja surmaamisessa natsimiehityksen aikana on maassa edelleen tabu, sama kuin muissakin entisen itäblokin maissa, ja Parulskis on ensimmäinen, joka on kertonut totuuden historiallisen fiktion keinoin. Hän julkaisi romaaninsa Tamsa ir partneriai 2012, jolloin hänet valittiin Liettuan Person of Tolerance -henkilöksi, suvaitsevaisuuden puolestapuhujaksi. Minulla on hankaluuksia käyttää suomalaista sanaa suvaitsevaisuus, koska sillä on ne alaspäin katsovat merkitykset sietää, kestää. Mitä sietämistä siinä on, että erilaiset kulttuurit elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan?

Kun Liettua oli selvinnut natsien valtauksesta, 1941 - 1944, se joutui Neuvostoliiton valtaamaksi viideksikymmeneksi vuodeksi ja itsenäistyi vasta vuonna 1991.
Neuvostoliitto jatkoi Saksan tyylillä. Se vakoili, vangitsi ja teloitti toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita ja siirsi ihmisiä sekä keskitysleireille että perhekunnittain pakkotyöhön Siperiaan. Siirrot tapahtuivat usein öisin, eikä mukaan voinut ottaa kovinkaan paljon omaisuuttaan. Jotta Liettuan kansa todella venäläistyisi poissiirrettyjen tilalle tuotiin väkeä muista osista Neuvostoliittoa. Yhteensä teloitettujen ja karkotettujen määrä on yli 700 000. 

KGB-museo on entinen vankilarakennus. Sen alimmassa kerroksessa on vanhat kuulustelu- ja salakuunteluhuoneet, sellejä ja kidutus- sekä teloitustilat. Stalinin menetelmät olivat julmuudessaan aivan yhtä pahoja kuin Hitlerin.  Myös järjestelmällisyys oli yhteistä molemmille sortokoneistoille. Vain vankien tatuointi erotti, neuvostovalta ei harrastanut sitä. 
Luin matkan aikana  Heather Morrisin tositapahtumiin perustuvan elämäkertakirjan The Tattooist of Auschwitz. Kun "työkomennukseen" Saksaan määrätyt ihmiset pakataan eläinvaunuihin ja viedään junamatkan jälkeen tatuoijan luo, he eivät voi uskoa tapahtunutta, että ihmiselle voidaan tehdä niin. Parakkeihin ajettuina he ojentuvat heinällä täytetyille patjoille ja miettivät nälkäisinä, pitäisikö syödä sitä heinää, kun muutoinkin ovat saaneet teuraalle vietävän eläimen kohtelun. Jostain nurkasta kuuluu hiljainen:"Muu..." muistan tästä eteenpäin aina tämän kohtauksen, kun tulee puhe keskitysleireistä. 

Tämä kuva on eristyssellistä, joka oli pehmustettu, niin etteivät tuskan huudot kuulu eikä vanki pääse vahingoittamaan itseään. Seinällä näkyy pakkopaita. Vankia piti varjella itseltään, niin että kiduttajat voivat jatkaa työtään. 

Sitten kuvasarja Siperiaan karkotetuista "kansanvihollisista".

Sofia Gražunienė  ja hänen lapsensa Janitė,
Genitė ja Stasiukos, Permin alue, 1946

"Liardies priešės" eli Kansanviholliset
Marytė  Perednieni, Rozalija Čiuladienė
ja D. Arlauskeni, Tomskin alue 1954

Jonas ja Rozalija Čiulade,
heille asunnoksi määrätyn ladon edustalla,
Tomskin alue, 1952

Luin elämäntarinoita noissa kahdessa museossa ja ne viipyilevät yhä mielessäni. Viimeisen kuvan Jonas kuoli maanpaossa kahden vuoden kuluttua. Rozalijasta ei ole tietoa. 
Ajattelin, että nyt saavat kauhut jäädä, kun menin MO-taidemuseoon.
No, toisin kävi. Taidemuseossa tuli vastaan neuvostovallan ajan kritiikkiä ja maalaisidyllejä, joita liettualaiset kaipasivat, kun kaikki kollektivoitiin ja he joutuivat omista kodeistaan yhteisasumiseen menettäen perheenjäseninä pitämänsä kotieläimet. 

Antanas Gudaitis, Two Peasants and a Colt, 1969

Yllä olevassa maalauksessa varsa kuuluu perheeseen, samoin alla olevien valokuvien pastoraalisissa asetelmissa ihmiset ja eläimet ovat ystäviä.
Romualdas Požerskis rakensi sarjaansa Feast Days pari vuosikymmentä alkaen 1974.

Rimaldas Vikšraitis on ottanut kuvia naapureistaan. Hän korostaa teurastuskuvissaan kollektivoinnin turmelevaa vaikutusta. Ihmiset ovat etääntyneet eläimistä, juopottelevat ja alentuvat groteskiin käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Kuvat kuuluvat sarjaan, Slaughter, 1982.

Minähän varoitin. Vakuutan, että irvokkaat kuvat loppuvat tähän.  

Taidemuseossa oli eläinteeman lisäksi myös kokonainen kerros aiheesta Ihminen ja kone, koneihminen. Siellä olisi saanut tehdä kaikenlaista koneilla, mutta turistille iski väsymys siinä vaiheessa.  

Koska tämä postaukseni on niin täynnä pahuutta, niin laitan lopuksi vielä pari valoisampaa kuvaa ihmisen ja eläimen yhteiselosta. Kolmannessa Vilna-tekstissäni kirjoitankin sitten kirkoista ja tanssista. 

Vytautas Pakalnis, Gypsy Happiness, 2000

Jolanta Kyzikaitė, An Exhibition Game, 2016

Vilna-tekstit 1, Užupisin utopia

Tästä siirrytään Uzupisin tasavaltaan. 

Terveiset Vilnan matkalta! Numeroin tämän kirjoitukseni ykköseksi, koska tuntuu siltä, että ajatukseni pyörivät niin paljon kaikessa koetussa, että pakkohan minun on niitä selvitellä useaan otteeseen täällä blogissa ja jakaa aivoituksiani teille rakkaat lukijat. 

Vuonna 1997 perustettu Užupisin tasavalta on viehättävä, vitsikkään hauska, mutta myös yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdittavaksi nostava mikrovaltio, taiteilijakaupunginosa, josta on tullut Vilnalle tärkeä matkailuvaltti. 
Užupis eli  Už on Vilnan entinen työläisten alue, jossa Neuvostoliiton vallan aikana ei ollut edes sähköä eikä lämmintä vettä. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että  heti toisessa teesissä Užupisin 41-kohtaisessa perustuslaissa luvataan jokaiselle lämmin vesi, lämmitys talvella ja kunnon katto pään päälle. Viime aikoina alueelle on alkanut muuttaa varakasta väkeä. 

Užia voisi ehkä verrata Pariisin Montmartreen. Katujen varsilla on pieniä käsityöläispajoja ja myymälöitä, kahviloita ja ravintoloita. Vanhoja kirjoja myyvän ja lainaavan Keistoteka-kirjakaupan toimitusjohtaja on kissa Ponulis, jonka kaikki alueen asukkaat tuntevat. 
Užin pääministerin sisäpihalle saa astella milloin vain, ja hän saattaa tulla juttusille, jos on sillä päällä. 

Užin perustuslaissa korostetaan vapautta ja sitä, että kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan ja toisen syylliseksi tekemiseen. Nämä teesit ovat tietysti seurausta kahdesta perättäisestä sorron alla elämisen ajasta. 
Užin pääkatu on ennen johtanut juutalaisten isolle hautausmaalle, joka tuhottiin sodan aikana. 
Enkeliaukiolla, jonka keskellä nyt on trumpettia puhaltava enkelipatsas, oli ennen Ristiinnaulitsemisen kappeli, jonka venäläiset tuhosivat. Ennen patsasta aukiota koristi valtavankokoinen muna, uuden elämän alkua kuvaamassa. Tästä munasta ajatellaan syntyneen enkelin, joka puhaltaa kaikille tiedoksi, että alueella vallitsee taiteellinen vapaus ja hyväksyntä.  

Kävelimme läpi Užupisin ja pysähtelimme monien hauskojen paikkojen kohdalla. Itsenäisyyden aukiolla liehuu lippu. Se on maailman pienin aukio, johon mahtuu muutama ihminen kerrallaan seisomaan. Patsaskujalla saa nauraa mitä eriskummallisimmille patsaille, mm. reppuselkäiselle laskuvarjolla saapuvalle Jeesukselle. Puolalaisten kuvanveistäjien luoman yksisarvisen keinuheppaseepran selässä voi aikuinenkin keinutella itsensä lapsuuteen. 

Dalai Lama on vieraillut Užissa kahdesti. Hänelle on nimetty oma aukio ja perustettu Tiibetin suurlähetystö, joka on samalla alueen infokeskus. Siellä myytävät esineet ovat tiibettiläisten tekemiä ja niitä ostamalla voi tukea heitä. 

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä 1.4. nimetään uusia Užin kunniakansalaisia. Nimeämiseen ei tarvita isoja meriittejä. Tärkeää on, että osaa katsoa asioita leikkimielisesti ja unohtaa välillä vakavuuden. 
Užilla on suurlähettiläitä ympäri maailmaa ilman pompöösejä lähetystöjä. Suomalainen Kristian Smeds on Užin teatterisuurlähettiläs alueenaan koko maailma. 

Neljäs teesi sanoo, että kaikilla on oikeus tehdä virheitä ja kahdeskymmenesensimmäinen rohkaisee arvostamaan omaa pienuuttaan ja suuruuttaan. Kahdeskymmenestoinen sanoo, että kenelläkään ei ole yksinoikeutta siiihen mikä on ikuista. Tätä kun noudatettaisiin, niin ihmisiä ei vainottaisi heidän uskojensa tai uskomustensa vuoksi. 

Merenneito sillan alla olevassa nurkkauksessa houkuttelee matkustajia. Se tuijottaa suoraan jokivarren viehättävään kahvilaan, joka on ennen ollut yleinen sauna. Parlamentti kokoontuu sinne itsenäisyyspäivänä, ja pääsiäisenä se on paikallisten piknikpaikka. Tästä kahvilasta lukee matkaesitteessä, että kun astut sinne, varsinkin kesällä, et halua enää mennä minnekään muualle 
"... you realize that you have already arrived where you wanted to be..."
Pyörähdimme nopeasti katsomassa. Voi voi, paras olla pysähtymättä tuohon kahvilaan, kun vielä toivottavasti joskus ja juuri kesäaikaan palaan Vilnaan, mutta haluan myös palata kotiin Mylsälle. 
Joimme hyvät kahvit eräässä toisessa kahvilassa, jossa oli niin rennon raukea tunnelma, että uskon užupisiläisten toteuttavan teesiä numero 9: kaikilla on oikeus laiskotella. 

Tässä seisoskelen lukemassa perustuslakia. Perustuslakibulevardin muurissa on tällä haavaa teesit päälle kahdellakymmenellä kielellä. 
Minun suosikkiteesejäni ovat nro 15, jossa sanotaan, että jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus ja lohdullinen teesi nro 14, joka vakuuttaa, että jokaisella on oikeus joskus laistaa velvollisuuksistaan. Harvan maan perustuslaki on näin lempeä.