Delphine de Vigan, No ja minä (2012) alkuteos No et moi (2007)

No ja minä on kiinnostava kirja nuorten kodittomuudesta.  
Kirjan kertojana on älyllisesti varhaiskypsä, 13-vuotias ranskalaistyttö Lou, jonka kodittomuus johtuu heikoista vanhemmista. 
Kodin tunnelma on kolkko ja tyhjä, koska vanhemmat ovat jähmettyneet suremaan Loun pikkusisaren Thaïsin vuosien takaista kätkytkuolemaa. 
Loun ei ole 13-vuotiaana helppoa olla lukiolaisten joukossa. "Hikari" on tunne-elämältään vielä pikkutyttö ja pelkää isompia neitoja. 
Luokan komistus, 17-vuotias Lucas, kiinnostuu kaikkien ihmetykseksi Loun seurasta. 

   Muut kunnioittavat minua nyt vähän, jopa Axelle ja Léa tervehtivät minua ja hymyilevät minulle. En kuule enää tukahdutettuja naurunpyrskähdyksiä tai kuiskauksia, kun minun pitää vastata kysymykseen, johon kukaan ei keksi vastausta, en huomaa enää merkitseviä katseita, kun saan kokeen loppuun ennen muita ja opettaja ottaa paperini vastaan.
    Lucas on kuningas. Hän on röyhkeä ja kapinallinen, minä olen luokan priimus, kiltti ja hiljainen. Hän on luokan vanhin, minä olen nuorin, hän on pisin, minä olen pienenpieni.

Miksi Lucas sitten viehättyy vastakohdastaan, epävarmasta pikkutytöstä? Ehkä hän aistii heitä yhdistävän tekijän, kodittomuuden? Lucas asustaa yksinään vanhempien avioerossa tyhjilleen jääneessä asunnossa. Hän on ihan yhtä heitteillä kuin Lou, jota kohtaan hän tuntee ihailua ja hellyyttä.
Lou ihastuu Lucasiin ehdoitta koko sydämellään. Kuka arka nuori tyttö voisikaan olla ihastumatta poikaan, joka antaa hänelle enemmän rohkaisua kuin kotiväki. 
Älä huolehdi, muru, kaikki menee varmasti ihan hyvin.

Näiden kahden psyykkisesti kodittoman lisäksi kirjassa on sille nimensä antanut asunnoton, 18-vuotias nuori nainen No eli Nolwen. Lou tutustuu Nohon tehdessään esitelmää kodittomista. Näiden kolmen nuoren välille muodostuu side, salainen ystävyys ja salaisuus.

Vastapäisen baarin täti otti Mouloudin koiran itselleen. Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia. Isä vastasi, ettei se ollut mahdollista. Asiat ovat aina monimutkaisempia kuin miltä vaikuttavat. Asiat ovat niin kuin ovat, ja on paljon asioita, joille ei voi mitään. Se pitää varmaan hyväksyä, jotta tulee aikuiseksi.
Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jäääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.

Tässä sitaatissa on kirjan omatunto. Se on myös juuri niin aito ja viaton kuin Loun ikäisen ajatus vain voi olla. 
Muistan, miten itse vaadin 12-vuotiaana perhettä luopumaan kahvista ja muista herkuista parempien asioiden vuoksi. En ymmärtänyt, mitä vaikeaa siinä olisi. En saanut tietenkään muita mukaan, mutta ryhdyin omaan syömälakkoon. Ehdottomuus on yksi anoreksian piirre. 
En yhtään ihmettele, vaikka de Vigan muistelisi Loun hahmossa itseään, niin aidolta tämä pikkuvanha maailmanparantaja tuntuu. Viehättävä kirja!

Delphine de Vigan, Underground Time (2011), alkuperäinen Les heures souterraines (2009)

   How many times has she wished she could fall seriously ill? How many symptoms, syndromes, ailments had she imagined so that she could legitimately stay at home, legitimately say, 'I can't take any more'? How many times had she dreamed of going off with her sons without any plans, leaving no forwarding address, setting off with all her savings? To leave her path and begin a new life somewhere else.
   How many times has she thought that you could die of going through what she was going through, die of having to survive ten hours a day in a hostile environment?

Mathilde on vahva nainen. Hän on kestänyt miehensä kuoleman, kasvattaa yksin kolmea poikaansa ja on hyvin innostunut vaativasta työstään isossa yrityksessä. 
Yksi eriävän mielipiteen esittäminen riittää siihen, että pomo Jacques alkaa systemaattisesti siirtää Mathildea syrjään. Ensin se on ohi katsomista tai väärällä tavalla katsomista, tiedon pimittämistä, olan kohautuksia, salavihkaista nöyryyttämistä, pienen pieniä loukkaavia asioita, joita Mathilden on vaikea pukea sanoiksi. Sitten Mathildelta jo evätään töitä, häntä mustamaalataan toisille työntekijöille, syytetään epäkohteliaasta käytöksestä, leimataan yliherkäksi ja ehdotetaan sairauslomaa. 
Tähän todellisuuteen Mathilde matkustaa Pariisin ruuhkaisessa metrossa sitkeänä, ihmettä odottaen. Tämä järkevä nainen on vaipunut niin alas, että on käynyt ennustajalla. Voimien vähetessä hän yrittää saada rohkeutta pojan lahjoittamalta World of Warcraft kortin soturilta.

Toinen kirjan päähenkilöistä on lääkäri Thibault, joka sukkuloi lääkäripalvelun lähettämänä kotikäynneille, sinne, missä tarvitaan. Thibaultilla on ollut praktiikka, mutta ikävä tapahtuma menneisyydessä on saanut hänet hakeutumaan tähän hektiseen kiertolaisen työhön. Jos Mathildella on vaikeuksia puskea eteenpäin metrokäytävillä, niin Thibaultilla on sama ongelma katuliikenteessä. Sairaustapaukset vaihtelevat kiireisestä, lääkereseptiä automaattisesti vaativasta liikemiehestä itsemurhakandidaatteihin ja kotonaan roskien seassa nääntyviin vanhuksiin. Thibault jaksaa niin kauan kuin hän uskoo rakastamansa naisen vastarakkauden syttyvän jonain päivänä.

Tapaamme Mathilden ja Thibaultin toukokuisena maanantaiaamuna ja saamme seurata heitä pitkin päivää, jolloin kummallakin tulee mitta täyteen. Paitsi tapahtumapaikka, niin kuumeinen, ruuhkainen, aina liikkeessä oleva city tuntuu melkein kolmannelta päähenkilöltä.

Tänä nimenomaisena päivänä Mathilden tilalle on valittu toinen, ja hänen tavaransa on siirretty pieneen kopperoon miesten vessojen viereen. Siellä hänen oletetaan jatkavan istumista turhanpanttina ja murtuvan häväistynä vessan ääniä kuunnellen.

Ja miten toiset pystyvät hyväksymään pomon käytöksen ja toimenpiteet? Työpaikkansa takia? Koska haluavat pysyä sivussa kiistoista? Koska näkevät tilanteen väärin? Mathilde ymmärtää, miten näin käy.

   They probably say there's no smoke without fire, she must have done something wrong, slipped up. In their eyes, she's the one who's not doing so well. Who has problems. She's no longer one of them.

Vanhempi työntekijä, ainoa, joka ei katso ohi, sanoo hänelle nähneensä pitkällä urallaan vastaavia tilanteita ja toistaa moneen kertaan, ettei syy ole Mathilden. Tämä on tärkeä lause, koska tähän manipuloinnilla juuri pyritään, tekemään vainotusta syyllinen, nitistämään hänen itsetuntonsa ja aiheuttamaan hänelle häpeäntunteita.
Kun Mathilde kysyy, miksi juuri hänestä on valikoitunut uhri, heikkouttaanko, hän saa kollegalta selityksen, että luultavasti vastustuskykynsä vuoksi.

Kävin lukemassa brittibloggareiden mielipiteitä kirjasta. Siellä oli tullut sellainen tunne, että halutaan mennä peiton alle turvaan. Ja pysyä siellä. Todettiin, että kaupunki voisi yhtä hyvin olla Lontoo.

Minulle tuli Mathilden tilanteesta mieleen Amélie Nothombin kirja Nöyrin palvelijanne, jossa ulkomaalaista Amélieta nöyryytetään japanilaisessa yrityksessä. Mathilden tilanne vakuttaa vieläkin toivottomammalta.

Lukijalle nouseekin kysymys, onko liian myöhäistä. Vastaus riippuu lukijasta. Minun mielestäni ei. Ei Mathilden, eikä myöskään Thibaultin, ole myöhäistä selvitä onnelliseen elämään. Kirja ei anna helppoa vastausta. Päähenkilöidemme polut sivuavat päivän mittaan. Jääkö Mathilden mieleen häntä neuvoneen ystävällisen, viisaan kollegan lause 'Call a doctor!' ja toteuttaako hän sen?
 
Thibault jättää jo aamulla naisen, joka on - rakkauteen kykenemättömänä - käyttänyt häntä hyväkseen vuosikausia. Mathilde jättää päivän päätteeksi lopultakin työpaikan, joka on melkein tappanut hänet. Nämä ovat mielestäni hyviä ratkaisuja. Eräs osaava suomalainen psykologi neuvoi minulle läheistä ihmistä työpaikkaongelmassa samaan suuntaan: "Jos et pysty muuttamaan sitä, mitä et hyväksy, niin lähde."

Delpine de Vigan kirjoittaa hypnotisoivasti. Mieleni on askarrellut muutaman päivän tämän kirjan tunnelmissa. Samoin kävi luettuani  hänen elämäkerrallisen kirjansa Yötä ei voi vastustaa. Myös Underground Time saattaa sisältää jonkin verran itse nähtyä ja koettua. Kirjailija on työskennellyt isossa firmassa. Nyt toivon vain, että osaisin tarpeeksi ranskaa, niin että voisin lukea hänen esikoiskirjansa, omakohtaisen anoreksiakertomuksen Jours sans faim (2001). Luin hiljattain myös nuorten romaaniksi luokitellun No ja minä. Siinäkin tunnistaa Delphine de Viganin tumman, mietiskelevän sävyn ja kauniin kielen. Kiitos kääntäjä George Miller! Kaikissa kolmessa lukemassani on jotenkin saman tyyppinen naishahmo, jos ei päähenkilönä, niin hyvin vahvana sivuhenkilönä. 

Ydinkohtia

Teksti kirjanmerkistä

Minulla on tapana pitää lappua kirjan välissä ja merkata siihen lukiessani tärkeitä sivunumeroita, kohtia, joihin haluan palata. Yleensä kirjasta löytyy jokin huippu: uusi näkökulma, jokin asia ilmaistuna nasevammin kuin koskaan ennen, jotain tavattoman kaunista tai jotain, jolla on henkilökohtainen sanoma juuri minulle. Tällaiset ydinkohdat ovat eri kohtia eri lukijoille. Kerron nyt muutamasta viimeksi luetusta sen kohdan, joka on jäänyt päällimmäisenä mieleeni pyörimään.

Delphine de Vigan, Yötä ei voi vastustaa (2013 - alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit 2011)

Nyt tiedän, millaiseen jännityksen tilaan tämä kirjoitustyö minut saattaa, miten paljon kysymyksiä se herättää, miten paljon se häiritsee, väsyttää, toisin sanoen vie voimiani sanan fyysisessä merkityksessä. Halusin kenties kunnioittaa Lucilen muistoa, tehdä hänelle paperisen ruumisarkun - minusta ne ovat kaikkein kauneimpia - ja lahjoittaa hänelle romaanihenkilön kohtalon.

Kirjailija kirjoittaa muistelmateosta äidistään. Hän joutuu penkomaan menneitä etsiessään äitinsä tuskaisuuden alkuperää. Monesti tällaista työtä epäillään ja katsellaan pahansuopaisesti, mutta näinhän se juuri on: paperinen ruumisarkku. Miten kauniisti sanottu!

 

 

Anna-leena Härkönen, Takana puhumisen taito (Kirjan ja ruusun päivän kirja 2014)

Yksi vuosikausia huonossa liitossa kärvistellyt nainen oli selittänyt ystävälleni: - Kyllä mä tiedän, että pitäs erota mutta mä en jaksa, kun on talvikin tulossa!

Tässä tiivistyy Härkösen omin tyyli:koominen, ronski ja maanläheinen. Ja nyt sen keksin - meretemazzarellamainen! Kyllä, Mazzarellan ja Härkösen arkifilosofisessa, tapauksia luettelevassa rupattelutyylissä on paljon samaa.

Schoschana Rabinovici, Thanks to My Mother (1998)

There in that car, on a journey into the unknown, I learned that people in extreme situations can behave completely differently from the way they usually do. No one can know how he would himself behave. Many who give the impression of being strong might allow themselves to become discouraged, and weak ones might become heroes. 

Olen nähnyt näin tapahtuvan, ja tiedän itse olevani aika kova luu pahassa paikassa. Yleensä varsinkin naiset luulevat olevansa  - ja heidän uskotaan olevan - pinteeseen joutuessaan voimattomia kirkujia, mutta tosipaikassa he saattavat saada supervoimat ja olla tosi valppaita ja kylmähermoisia.

Ähäkutti, maltoin ottaa lainaukset lyhyinä ja kirjoittaa niukasti. Olen kohta Twitter-kelpoinen. Montako merkkiä twiittauksessa saikaan olla? Miten sillä on tuollainen nimi, visertely! Meillä ainakin linnut visertävät tosi pitkään ja perusteellisesti ilman rajoituksia.