Henning Mankell, Leopardin silmä

 

Ruotsalainen kirjailija ja teatterissa monissa tehtävissä toiminut Henning Mankell (1948 - 2015) vietti pitkiä aikoja elämästään Afrikassa ja tunsi hyvin maanosan kulttuuria. Useat hänen romaaneistaan sijoittuvat Afrikkaan ja kertovat afrikkalaisista elämäntavoista ja alueen ongelmista.

Leopardin silmä (1990) on trillerimäinen romaani, jossa Sambiaan käymään tullut norlantilainen, identiteettiään etsivä lakiopiskelja Hans Olofson päätyy sattuman kautta kanatilalliseksi syrjäiselle tilalle ja jää lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaikka pelko on aina läsnä ja mustien työntekijöiden ajattelua on mahdoton ymmärtää. 
Olofssonilla on kaksisataa työläistä. Hän pyrkii parantamaan heidän olojaan ja toimimaan oikeudenmukaisemmin kuin maassa pitempään asuneet kyynistyneet naapurimaatilojen omistajat, mutta huomaa tehtävän vaikeaksi. Hänen idealisminsa ei toimi juuri itsenäistyneessä levottomassa maassa, jossa rasismi ja eriväristen ihmisten viha toisiaan kohtaan ja korruptio sekä räikeä oman edun tavoittelu estävät kehittämisyritykset. 

Kirja etenee kertoen vuorotellen Olofsonin nuoruudesta Ruotsissa ja elämästä Afrikassa. Malariahoureissaan hän on köyhässä lapsuudenkodissaan merelle kaipaavan alkoholisoituneen isänsä kanssa, puutalo alkaa ajelehtia merta kohti, kauas pois... 

Afrikasta tuli minulle tapa. Oivalsin etten koskaan pysty suhtautumaan tähän haavoittuneeseen ja raadeltuun maanosaan täysin tyynesti.

Joka aamu vielä kahdeksantoista vuoden jälkeenkin hämmästelen herätessäni sitä, että olen yhä hengissä. Joka ilta tutkin revolverini, pyöräytän patruunalipasta sormieni välissä, tarkistan, ettei kukaan ole vaihtanut patruunoiden tilalle tyhjiä hylsyjä. 
Minä, Hans Olofson, olen oppinut sietämään mitä suurinta yksinäisyyttä. Ympärilläni ei ole koskaan ennen ollut näin paljon ihmisiä, jotka vaativat huomiotani, ratkaisujani, mutta jotka samanaikaisesti vaanivat minua pimeässä, näkymättömiä silmiä, jotka seuraavat minua odottaen, ounastellen. 

Levottomuus vaivaa Olofsonin mieltä. Hän kokee lähteneensä pakoon elämäänsä Ruotsissa ja kysyy, onko hän saanut mitään tähdellistä aikaan Afrikassa ja onko ainaisessa pelossa eläminen tasokasta elämää, vaikka siitä riittääkin lähetettäväksi hulppeita summia ulkomaisiin pankkeihin.

Lähtöpisteessä oli mahdollisuus, hirvikoiran hajuinen lapsuus, joka saattoi olla ankea, mutta silti aivan minun omani. Olisin voinut jatkaa pyrkimysteni toteuttamista, lieventävien asianhaarojen vartiointia.

Vakavan asian ohessa Mankell kuvaa koomisia hahmoja. Kiristäjäpoliisi mister Pihri ja intialainen kauppias Patel ovat korruptiossaan erittäin suoria ja selkeitä. Pihri lupaa pitää vaikeudet loitolla, ja toteaa seuraavassa lauseessa, että vaimo on nähnyt kaupassa hyvän ompelukoneen. Patel kertoo huolestuneena, että tavaran toimittaminen ja valuutan siirto on entistä vaikeampaa, ei 10 prosenttia vaan ehkä jopa 25 prosenttia vaikeampaa. Olofson oppii maan tavoille ja päätyy siihen, että korruptiota on Ruotsissakin, menetelmät vain ovat hienostuneempia. 

Olofsonin elämään mahtuu lähes pelkästään huonoja ihmissuhteita rasistisista valkoisista tilallisista ja petollisista työläisistä omaa hyötyään etsivään avustustyöntekijään. Roistot ja leopardinnahka selässään liikkuvat vallankumoukselliset murhaajat pitävät yksinäistä miestä kauhun vallassa. 
Kaiken ruman ja rujon keskellä loistaa kuitenkin hänen ystävyytensä neljän tyttären leskiäitiin Joyce Lufumaan, jonka vaatimattomuutta, kärsivällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa hän arvostaa. 
Olofson näkee, että Afrikan tulevaisuus on naisissa. Iso maanosa on väkivallan areena, länsimaiden pettämä ja riistämä, mutta tulevaisuus alkaa yhden tai kahden sukupolven päästä. Se ei ole sen kauempana.

Vaikka Olofson ei koskaan opi ymmärtämään Afrikkaa, yhden asian hän huomaa hyvin nopeasti. 

Eurooppalainen totuus lakkaa pätemästä loputtomalla savannilla. 

Viimeaikainen maailman järjestäytyminen on nostanut esiin Olofsonin/Mankellin huomion erilaisista totuuksista. 
Kun presidentti Sauli Niinistö teki keväällä matkan Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan, hän totesi, että sinne ei mennä tarjoilemaan omia viisauksia vaan kuuntelemaan. Afrikka hakee omaa asemaansa ja liittolaisia. Siirtomaa-ajat ovat kipeinä mielessä, varmaan myös niiden jälkeinen toiminta, joidenkin avustustyöntekijöiden ylimielisyys, itsekkyys ja rikokset. 
Niinistö totesi, että demokratian tunnustavat maat ovat vähentyneet maailmassa ja kysyi, olemmeko me häviämässä taistelun afrikkalaisten sydämistä. Kenen kanssa vaurastuva Afrikka haluaa tehdä yhteistyötä?

Olen huolissani siitä, että Afrikan maat eivät kaihda sitoutua ihmisoikeuksia omissa maissaan sortavien maiden kanssa, Kiinan ja jopa Venäjän. Länsimaisten demokratioiden tarjoama moraalikäsitys ei ole vakuuttanut, ja taloushan on äärimmäisen tärkeää. Jos eurooppalainen tulee "valistamaan" ja kiinalainen lahjoittaa koulun ja kaivon, niin kumpi vieras mahtaa olla mieluisampi? 

Kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on dialogia elämän kanssa.
- Helena Anhava, Sanon silti (1982)

Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.
- Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


On kirjoitettava vain silloin, kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi.
Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


Kirjoita niinkuin puhut ja hengität, eri päivinä eri lailla.
Helena Anhava, Vuorosanoja (1973)

Uskon, että kaikki kirjoittaminen liittyy yksilön kulloiseenkin henkiseen ja ruumiilliseen tilaan.
- Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo (2021)


Kun mietin yleisemmin, minusta tuntuu, että kirjan arkkityypin saattaa pelastaa se, että ihmisessä tuntuu aina asuvan se atavistinen neanderthal-ihmisen jälkeläinen, jolle maailma on lapsena myös kummitusten, satujen, pelon ja mystiikan unta; kiinnostavaa ja mukaansa viettelevää.
- Hannu Mäkelä, Kirjoittamisen ilo (2022)

Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, enemmän Homo narrans kuin Homo sapiens. Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.
- Henning Mankell, Juoksuhiekka (2015)

Luokkatapaamisen edellä

Kuvasin taivasta rantatuolista makuulta 

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?
(V. A. Koskenniemi, Koulutie, viimeinen säkeistö)

Nyt on aivan erityinen matka edessä. Lähdemme huomenna mieheni kanssa ajelemaan Pomarkkuun, jossa on lauantaina oman keskikoululuokkani 50-vuotisluokkajuhla. 

Nuoremmille tiedoksi, että keskikoulu vastaa nykyistä yläastetta. Oppikoulun ensimmäiseen vaiheeseen keskikouluun haettiin pääsykokeilla neljän kansakoululuokan jälkeen kymmenvuotiaina; osa siirtyi, osa jäi käymään kansakoulua vielä 3 - 4 vuodeksi. Silloin ei ollut vielä kaikille yhteistä peruskoulua. 
Peruskoulu on upea juttu, tasa-arvoa tuova ja yhtenäistävä asia lasten elämässä.
Keskikoulu käsitti luokat 1 - 5, ja siitä osa jatkoi lukioon, jossa oli luokat
6 - 8. Ylioppilaiksi tultiin siis oppikoulun kahdeksannelta luokalta eikä lukion kolmannelta kuten nykyään. 
Koulu oli maksullinen kymmenvuotiaasta lähtien niille, jotka valitsivat oppikoulun ja sen kautta mahdollisuuden korkeampaan koulutukseen. Oli lukukausimaksut, ja kaikki kirjat, ruuat ja koulumatkat piti maksaa itse. Koulun kalleus ja vanhempien asenteet katkaisivat monelta lahjakkaalta lapselta koulunkäynnin. 
Lasten jaottelu kymmenvuotiaina kuulostaa nyt kaikinpuolin julmalta.

Minulle ei ollut itsestään selvää, että saan käydä koulua. Isäni piti sitä turhana. Koulu oli minulle erittäin tärkeä paikka, joskus lähes pelastus. 

Viisikymmentä vuotta siitä, kun pääsimme keskikoulusta, pitkä aika. 
Olen katsellut luokkakuvia ja alkanut muistaa. Helinä, Outi, Marja, Marja-Lea, Pirjo, toinen Pirjo, Seija, Auli, Aulikki, Leena, Vipi, Ossi, Hautsu, Tapsa, Teuvo, Rape ...
En ole tavannut muita kuin Aulin kerran bussissa 80-luvun alussa, kun olin matkalla sukuloimaan lapsuuden kotiini pienten poikieni kanssa. En tiedä, muistaako Auli. 

Juhlamekko odottaa jo aamun automatkaa. Olen innostunut ja positiivisella tavalla jännittynyt. En pysty aavistamaan, mitä tunnen ja muistan, kun tapaan tuttuja niin kaukaa menneisyydestä. Mehän olimme silloin niin tuttuja! Meillä oli yhteisiä huolia, iloja, raivostumisia ja vitsejä. Noiden vuosien aikana lapsuuden perheessäni tapahtui paljon surullisia asioita, joita en haluaisi muistella. Ei niistä asioista koulussa puhuttukaan. Koulu oli oma saarekkeensa.
Mitä toiset muistavat?
Minulla pyörii mielessäni lause Toni Morrisonin romaanista Sula: "We was girls together." Olinko se minä, joka unohdin toiset? Ovatko kaikki muut kenties pitäneet yhteyttä keskenään ja tuntevat toisensa? Jääneet Satakuntaan ja puhuvat lapsuuden murretta? 
Minä alan tietenkin heti puhua ja kysellä. Puhun "miä ja siä " ja kuulostan satakuntalaisten korvaan hassulta. 

Käyn myös tapaamassa siskojani ja ehkä ajelemme entisen kotitaloni ohi, joka on nykyään orvon näköinen, kun kaunis metsä on kaadettu ympäriltä ja talo nököttää keskellä aukiota. Sillä on ollut vaiheensa. 

Kansalaisopiston kirjoituspiiri alkaa syyskuussa. Lapsuuden jälkeen on vuorossa nuoruustarinoiden käsittely. Luulen ja toivon, että tämä luokkakavereiden tapaaminen avaa muistoja. 

Henning Mankell kirjoitti teoksessaan Juoksuhiekkaa, että saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, Homo narrans enemmän kuin Homo sapiens.
Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen. 

Meidän parvekkeen keijunmekko

Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja

Ruotsalaiset saappaat on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.

Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta. 

Henning Mankell, 1948 - 2015

Suuresti arvostamani kirjailija ja hyväntekijä Henning Mankell on kuollut varhain eilen aamulla, nukkuessaan.

Moni tuntee Mankellin hänen rikoskirjoistaan. Minä en ole lukenut niitä, toistaiseksi, vain hänen Afrikka-romaanejaan, Tuulten Poika, Nimeltään Tea-Bag ja muutaman muun sekä muistelmakirjan Juoksuhiekka. 

Olen seurannut Mankellin työtä kehitysmaissa, mistä hän kertoo myös Juoksuhiekka-kirjassa. Kirjoitin Juoksuhiekasta kesällä (täällä). Luin puhuttelevaa tekstiä siitä, miten me olemme kaikki samaa ihmisyyttä ja mitä tapahtuu yhdelle, tapahtuu kaikille. Samaan aikaan alkoivat rasistiset piirit järjestäytyä meilläkin näkyvästi monikulttuurisuutta vastaan pöyristyttävine "one true nation" -hokemisineen.
 

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Antti Majander otsikoi muistokirjoituksensa 'Ruotsin ja maailman omatunto' ja toteaa, että Mankell ei ollut nojatuolihumanisti, vaan tekojen mies. 
Hän asui pitkään puolet vuodesta Mosambikissa, kirjoitti, johti teatteria, osallistui avustustöihin ja jakoi omaisuuttaan erilaisiin projekteihin. Suurin lahjoitus oli 1,5 miljoonaa euroa lapsikylän rakentamiseen. 
Mankell oli myös mukana Ship to Gaza-järjestön avustuslaivassa, joka yritti vuonna 2010 murtautua Israelin saarron läpi Gazaan auttamaan palestiinalaisia. Israelin joukot surmasivat yhdeksän laivassa ollutta. Mankell selvisi tästä.
Vuonna 2014 alussa paljastuneelle syövälle hän ei mahtanut mitään. 

Vielä kaksi viikkoa sitten jo kunnoltaan heikentynyt Mankell oli sanonut haastattelijalle, että unohtaa sairastavansa, koska on niin paljon muuta ajattelemista. Juoksuhiekka-kirjassa näkyi sama tyyni asenne. 

Eihän hyviä ajatuksia herättänyt ihminen oikeastaan koskaan kuole lopullisesti, vaan hänen ajatuksensa jäävät elämään ja vaikuttamaan.

Kävin juuri hakemassa kirjastosta pikalainana Mankellin viimeisimmän, elokuussa ilmestyneen Ruotsalaiset saappaat. Siirrän mieluusti muut lukemiseni sivuun ja syvennyn Mankellin ajatuksiin. 

Kirjan alussa on lainaus Rolandin laulusta.

Paljon on se oppinut

joka tuntee surun.

Kuvista kiitos miehelleni, joka lähti varhain liikkelle
   ja tallensi huurteen. Taisi olla ensimmäinen pakkasyö.

Lyhyesti, monesta

Sohvalla työpöytäni vieressä on pitkä rivi lukemiani kirjoja, bloggaamatta. On muka ollut niin paljon muuta asiaa, että blogini nimen ensimmäinen, alkuperäinen osa on alkanut unohtua - kirjaelämyksiä. Pitkään ajattelin, että siinä olisi pitänyt olla lukuelämyksiä, mutta nyt kaikenlaisten lukulaitteiden yleistyessä huomaan, että nimi onkin hyvä, koska minä haluan kokea elämykseni juuri kirjoista.

Luiz Ruffato, Rutosti hevosia, 2014
Brasilialainen palkittu romaani, kaleidoskooppi yhdestä päivästä monen saopaulolaisen köyhän henkilön elämässä. Teos sisältää tavallisen proosakerronnan lisäksi proosarunoa, dialogeja, kirjeitä, luetteloita, menuita, puhelinvastaajaan jätettyjä viestejä, rukouksen... ja kaikki tämä yhdistyy loistavaksi kuvaksi siitä, miten ihmiset elävät ja selviävät.

Me muut, Kirjoituksia yhteiskuntaluokista, 2009, toim. Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch
Kirjan toimittaneista vain Fredrik Lång on kirjoittanut 18 muun henkilön ohella oman käsityksensä yhteiskuntaluokastaan.  
Kreetta Onkeli lopettaa oman mietintänsä seuraavasti: 
Pienimmät yhteiskuntaluokkayksiköt löytyvät ihmisen sisältä. Hän asettelee ja punnitsee, arvioi ja arvottaa omia tekemisiään. Loputtomasti hän kyseenalaistaa ja pohtii yhteiskuntaluokkien peruskysymystä: Mikä minulle on elämässä tärkeintä?
Eniten nautin Niklas Herlinin pohdiskelusta, jossa hän toteaa, että Suomessa arvostetaan paljon enemmän oppineisuutta kuin rikkautta, mikä tuottaa rikkaille häpeää. Hän ja isänsä molemmat kokevat tarvetta olla edes  kovia jätkiä. 
Mutta kultalusikka suussaan syntyneestä ei saa tekemälläkään katujätkää. Ei vaikka miten tappelisi (isäni). Ei vaikka miten kiskoisi ylleen nahkatakkeja  ja -saappaita (minä).

L.P. Hartley, The Go-Between, 1953, Sananviejä, 1955
Taitavasti rakennettu romaani muistelemisesta ja lapsen syyllisyydestä. Kun päälle kuusikymppinen Leo Colston avaa lapsuutensa päiväkirjan vuodelta 1900, hän ei voi kuin todeta "The past is a foreign country; they do things differentely there" ja suomennoksessa " Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". 
Koulukaverinsa luo yläluokkaiseen kartanoon kesää viettämään kutsuttu 12-vuotias Leo ajautuu kuljettamaan kirjeitä salaa epätoivoisesti rakastuneiden välillä. Kartanon tytär Marian on menossa naimisiin sotavammaisen lordi Triminghamin kanssa, mutta hänen sydämensä sykkii komealle maanviljelijälle, Ted Burgessille. Kirja kertoo, miten Leo herää aikuisen elämän salaisuuksiin, miten hän ymmärtää asiat ja ihmiset silloin vuosisadan alussa ja miten hän ymmärtää ne nyt, aikuisena 50-luvulla, kun maailma on aivan toinen. Hieno lukuelämys, joka toi mieleen Ian McEwanin Sovituksen.
Hain myös suomenkielisen kirjan Sananviejä (1955) tarkistaakseni, miten kääntäjä on selvinnyt muutamista hankalista kohdista. Kirja löytyi käännöksenä vain kirjaston varastosta. Näin nopeasti kirjat vanhenevat.
Kun Leo puhuu lordista, jonka etunimi on Hugh, Marian velmuilee useamman kerran sekoittaen tämän nimen sekä sanoihin who että you, jotka kaikki äännetään hyvin samaan tapaan; aikuisia hymyilyttävää, mutta pikkupoikaa hämmentävää vitsailua. Kova pala kääntäjälle. Kääntäjä J. A. Hollo on selvinnyt joten kuten, mutta tällä kertaa käännöksessä kyllä häviää sanaleikin lisäksi myös paljon Edwardiaanisen ajan tunnelmasta.

Henning Mankell, Juoksuhiekka, 2014
Liian vähän huomiota saanut esseemäinen, upea romaani, jossa Mankell tarkkailee kokemaansa elämää. 
Mankell on omistanut teoksensa vuoden 79 Pompejin tulivuorenpurkauksessa kesken arkitoimiensa tuhkan ja hehkuvan laavan alle jääneiden leipuri Terentius Neon ja hänen vaimonsa muistolle. 
Kirjassa on kuoleman käsittelyä, mutta enemmän elämän. Mankell kertoo matkoistaan, työtehtävistään, tapaamistaan ihmisistä, hänet hylänneestä äidistään, nuoruudestaan, uskosta, taiteesta, syövästä. Hän palaa useaan otteeseen ihmettelemään suunnitelmaa haudata ydinjäte syvälle peruskallioon, jossa se tulee säilymään vielä, kun meidän päällämme on 1,5 kilmetriä jäätä uuden jääkauden koittaessa. Hän muistelee uutista, jossa kerrottiin Brnon keskustasta viemäritöiden yhteydessä 1891 löytyneestä 25 000 vuotta vanhasta haudasta, jossa oli miehen luuranko, pään vieressä sätkynukke. Mikä hauska tervehdys ajalta heti viime jääkauden jälkeen! Varjoteatterin välineistöä, riittiväline, lelu? Mitä me jätämme maaperään tulevaisuudessa löydettäväksi? Ydinjätettä, ehjissä tai hajonneissa kapseleissa. 

Niccolò Ammaniti, Me and you, 2013
Vahva  pienoisromaani kasvamisen vaikeudesta. Kirjassa on kehyskertomus, kuten Hartleyn Sananviejässä. Kertomuksen alussa 24-vuotias Lorenzo Cuni,  istuu kahvilassa sisarensa Olivian kymmenen vuoden takainen kirje kädessään. Välillä palataan muisteluun päivistä, jotka sisarukset viettivät yhdessä piilopaikassa kotitalon kellarissa, ja lopussa palataan alkuun, tilanteeseen, jossa Lorenzo odottaa tapaavansa Olivian.
Kirjan kannen lause 'Minä en sopeutunut, ei hänkään' pitää paikkansa täydellisesti.
Pidän siitä, että kirjan nimi otetaan jostain lauseesta kirjassa. On aina hienoa tulla kohtaan, jossa nimi mainitaan.
     'I lay down next to you.Then the motorboat took off. And me and you, we stayed down in the cabin where it smelled of bilge and everything was shaking and rocking.'
     'Me and you?'
     'Yes.' She took a drag of her cigarette.'Me and you.'

Monikulttuurisuudesta, Mankellista ja Immosesta

 Lainaan lähes koko Epilogi-tekstin Henning Mankellin teoksesta Juoksuhiekka (2014). En pysty pätkimään sitä, koska se on niin kaunis tällaisena.

    Sinua ympäröi elämässäsi valtaisa määrä ihmisiä. Monet heistä panet vain pikaisesti merkille, mutta unohdat saman tien. Toisten kanssa kohtaat hetken silmätysten, mikä johtaa jonkinlaiseen tunnepitoiseen kosketukseen. Ja toisten kanssa sinä keskustelet.
    Edelleen sinulla on perhe, ystäviä, tuttavapiiri. Kaikki läheisesi. Jotkut tippuvat kyydistä, kiintymys viilenee, vilppi panee pisteen yhdessäololle, ystävistä tulee joskus vihollisia.
    Mutta suurin osa heistä on vain ihmisiä, joiden kanssa satut elämään samaan aikaan. Heitä on miljoonia, ihmisiä jotka käväisevät pikaisesti maapallolla, ja heidän elämänsä lomittuvat sinun elämäsi kanssa.
     Sairastuttuani syöpään olen usein nähnyt unta, että kuljen kaduilla, joilla liikkuu paljon ihmisiä. Joskus on vaikea päästä eteenpäin. Nopealla leikkauksella uni vie  minut vilskeeseen, teatteriin, kahvilaan tai lentokoneeseen. Etsin jotakuta ihmistä jonka tunnen, ja joka puolestaan etsii minua.
    Siihen uni päättyy. Herään melkein aina suureen helpotukseen. Näissä minua ympäröivissä ja ympäröineissä ihmisissä ei ole mitään pelottavaa. He herättävät uteliaisuuden siitä, keitä he oikeastaan olivat. Olisin halunnut tuntea monet heistä.
    Kuten naisen Pyhän Tapanin tuomiokirkossa, tangotanssijat Buenos Airesissa tai tytön, joka löysi vanhempansa Mosambikin kokoontumisleirillä. 
     Samoin metsurin ja kauppiaan, jonka metsuri tappoi keskisessä Norrlannissa 60 vuotta sitten.
     Kaikki nämä tuntemattomat ihmiset ovat mukanani. He ovat olleet osa elämääni lyhyen hetken.
     Kaikkien heidän kanssa jaan sen, mikä on ollut elämäni. 
     Todellinen perheemme on loputon. Vaikka emme edes tiedä, kenet olemme tavanneet ohikiitävän hetken ajan. 

Alleviivasin muutaman lauseen siltä varalta, että kansanedustaja Olli Immonen käväisisi lukemassa tätä blogia, pysähtyisi näihin ja kokisi äkillisen oivalluksen. Hänkin on nimittäin korostanut kovasti perheen merkitystä, mutta hänen perhekäsityksensä on paljon suppeampi kuin humaanin kosmopoliitin Mankellin. Immonen näkee vihollisia kaikkialla ympärillään, ihan tuntemattomissa ihmisissä. Hän kirjoittaa Facebook-päivityksessään 25.7. unelmastaan, jossa 'vaikeiden aikojen puristuksessa elävät suomalaiset taistelijat nujertavat monikulttuurisuuden painajaisen'.

Luen Helsingin Sanomista vieretysten ladottuja Olli Immosen julistusta ja otetta Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisesta ohjelmasta tältä vuodelta. Ne ovat yksi yhteen, paitsi että Immonen käyttää koomista paatosta ja puolueen ohjelmassa on asiakieltä.
Immonen: Taistelemme loppuun asti kotimaamme ja yhden ainoan Suomen kansakunnan puolesta. Voitto on oleva meidän.
Ohjelma: Suomen on irrottauduttava siitä 25 vuotta jatkuneesta ajatuksesta, että maahanmuutto ja monikulttuurisuus sinänsä olisivat tarpeellisia tai tavoiteltavia  asioita. 

Miten sinulle Olli on käynyt näin? Sinä kasvoit Kuhmossa, sinisten vaarojen keskellä. Ehdit Tuupalan kouluun juuri ennen kuin minä lopetin siellä ja muutin pois paikkakunnalta, sinä seiskaluokkalainen pikkukaveri ja minä opettaja, molemmilla unelmamme. Ehkä ohitimme toisemme koulun käytävillä. 
Ymmärsitkö sinä Ilmari Kiannon Nälkämaan laulun eli Kainuun marssin sanat jotenkin väärin? 
Tämä ylväs ja pateettinen laulu oli tapana - on ehkä edelleenkin - kajauttaa kaikkien tilaisuuksien, myös koulujuhlien, lopuksi seisaaltaan. 
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa!
Raukat vain menköhöt merten taa! 

Oletko sinä Olli nyt mielestäsi luomassa maata uusiksi? Kuule, sinä et onnistu, vaikka kuinka puhuisit me-muodossa. Suomessa on niin paljon sivistystä, että me emme ota vastaan tuollaista Übermensch-puppua. Jos sinä tai 'kanssataistelijasi' alatte esittää, että on olemassa jokin 'ruma kupla, jossa vihollisemme elävät' ja että holokausti on keksittyä, se ei uppoa meihin - hups, olin sanomassa perussuomalaisiin, mutta sen sanan yleismerkityshän ei enää toimi - sanomasi ei uppoa suureen enemmistöön suomalaisia.

Olli, minä epäilen, että et kirjoittanut kaikilta osin itse tuota Facebook-tekstiäsi. Ei lainaamisessa mitään pahaa ole, lainasinhan minäkin pitkästi Mankellia, mutta kannattaa miettiä, mistä lainaa ja laittaa lähteet esiin. Näyttää siltä, että olet kopioinut samantyyppisiä sivuja, mistä norjalainen massamurhaaja Breivik on kasannut hullun manifestinsa. Älä mene enää niille sivuille!

Käy sen sijaan lukemassa bloggaaja Miskan ansiokas kirjoitus, jonka hän oli laatinut koulunsa veteraanipäivän juhlapuheeksi viime keväänä. Löydät sen hänen blogistaan Kirjoitan ja luen, siis olen.  

Siirryn nyt pois sinä-kielestä. Teki niin mieli puhua suoraan Ollille, läheisesti. 

Miska varoittaa kieroon kasvaneesta isänmaallisuudesta, jossa tietyt ryhmät sanelevat sen, kuka saa olla suomalainen ja kuka ei. Tästä on yhä enemmän syytä olla huolissaan. 

En ymmärrä millään tuota ulkomaalaisvihaa Immoselta, jonka vaimo Fija on bosnialaistaustainen? Miten hän voi selittää aatteensa vaimon sukulaisille? Ehkä hän ei selitä. 

Oma mielipiteeni on, että maahanmuuttoon on suhtauduttava asiallisesti ja kiihkottomasti. Tottakai se tuo mukanaan myös ongelmia. Suomalaisetkin ovat olleet maahanmuuttajina ongelmallisia Ruotsissa. Tällä hetkellä Espanjan aurinkorannikolla on kova tarve sosiaalityölle alkoholisoituneiden suomalaisten keskuudessa, siellä on jopa joitain asunnottomia suomalaisia. 
Joidenkin tahojen hahmottelema yksikulttuurinen yhteiskunta on nykyaikana mahdottomuus, jonkinlainen fantasia. jotenkin se vielä onnistuu Pohjois-Koreassa. Sekö on tavoite?

Rosa Liksomin suunnittelema kortti kuuluu asunnottomien viime talvena Helsingin kaduilla myymään kuuden kortin sarjaan. Kuvan vanha nainen on romanialainen Veronica Lacatusu, joka kerjää yleensä Rautatientorin läheisyydessä. Pikkukuvat ovat Liksomin Romanian matkallaan ottamia maisemakuvia.
Lainaan uudelleen Mankellia: Todellinen perheemme on loputon. Vaikka emme edes tiedä, kenet olemme tavanneet ohikiitävän hetken ajan.
........

Luin heti tämän julkaistuani Silta lepää -blogin Robert Jordanilta niin hauskan tekstin monikulttuurisuudesta nimellä Maahanmuuttaja, että linkitän sen vielä tähän.

...................
Katselin tänään myös suorana netistä suurimman osan Helsingin Kansalaistorin tapahtumasta monikulttuurisen Suomen puolesta. Upeaa! Nopealla aikataululla saatiin ihmisiä paikalle 10 000. Hyviä puheita, joissa pohdittiin mm. sananvapautta. Sananvapaus loppuu siihen, missä väkivalta alkaa, ja sananvapauteen liittyy myös vastuu ja seuraamukset.
Uudelle kansanliikkeelle kannustukseksi antropologi Margaret Meadin ajatus: Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it´s the only thing that ever does.

                                            ...................................

Lisäys 5.10. 2015
Henning Mankell kuoli tänään syöpään. Hän oli sanonut juuri pari viikkoa sitten haastattelussa, että ei välillä muista edes sairastavansa, kun on niin paljon muuta ajattelemista.