lauantai 23. lokakuuta 2021

Karl Ove Knausgård, Aamutähti

 



    Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huokui jotain hiljaista ja intensiivistä. Melkein kuin tahtoa, jotain taipumatonta jonka mieli saattoi ottaa sisäänsä, muttei muuttaa tai jättää siihen jälkeä. 
    Tunne että joku katseli meitä.


Karl Ove Knausgårdin uusin teos Aamutähti on kahden päivän romaani. Kirja on jaettu osiin Ensimmäinen päivä ja Toinen päivä ja molemmat osat koostuvat luvuista, jotka on otsikoitu minäkertojan mukaan. Kertojia on kahdeksan, monella on useampia pitkiä puheenvuoroja, yhdellä vain yksi parinkymmenen sivun osuus. Tarkastelen näitä lukuja miettien, onko niillä jokin myyttinen merkitys. Onko kirjan sivujen määrä tarkoituksella 666?
Alkuperäisessä norjankielisessä teoksessa Morgenstjernen sivuja on 666 ja suomennoksessa tämä on säilytetty toisin kuin englanninnoksessa ja ruotsinnoksessa, joissa määrä vaihtelee parin sivun verran.
Kirjalle on tulossa jatko-osia. Jatkuvatko myös päivät, niin että niitä on lopussa luomiskertomuksen määrä, seitsemän?

Eletään oudoksuttavan helteistä kesää Etelä-Norjassa. Keskellä kesää taivaalle nousee iso uusi tähti. Kukin monikertojatarinan henkilö ihmettelee näkyä ja sitä pohtivat asiantuntijatkin pääsemättä selvyyteen.

Tarinan aloittaa Arne, joka on lähdössä nelihenkisine perheineen mökiltä kesänvietosta takaisin kaupunkiin. Kesken kiireisten loppujärjestelyjen vaimo näyttää olevan putoamassa skitsofreniaan.  
Monella muullakin ote lipsuu joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Eläimet alkavat käyttäytyä oudosti - nehän yleensäkin vaistoavat vaaran ihmistä herkemmin.
Mitä on tapahtumassa? 


Knausgårdilla on erinomainen kyky kuvata arkea niin elävästi että lukija on kuin siinä mukana kertojan vieressä. Dialogi on luonnollista ja tämän hetken kielellä puhuttua.
Ja miten mainiosti suomentaja Jonna Joskitt Pöyry onkaan välittänyt nämä arkitunnelmat.
Kirjan alku, Arnen perheen elämä, tuo mieleen Knausgårdin aiemmat viipyilevät  perhekuvaukset, joissa kaikki on normaalia ja hyvin, mutta kaiken yllä on kuitenkin jotain painostavaa. 
Oudot asiat tuntuvat sitäkin oudommilta, kun ihmisten elinpiiri on kuvattu niin eläväksi ja tavanomaiseksi. Linnulla näyttää olevan vauvan kasvot. Ravut parveilevat tiellä ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ihmiset vuoroin ravistelevat pois epänormaaliuden tuntemuksia itsestään vuoroin säpsähtelevät muutoksia. Kaikilla on tekemistä ihmissuhteissaan.  

Raamatussa sekä Jeesusta että Luciferia on kutsuttu aamutähdeksi, Kointähdeksi. 

    En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään. 
    Hörppäsin limonaatia. Se maistui laimealta, koska jääpalat olivat jo sulaneet. 
 
Varsinkin yksi kirjan henkilöistä; Egil Stray, pohtii paljon kuolemaa uskonnon ja filosofian kautta. Tällä erakkoelämää viettävällä rikkaan perhetaustan omaavalla miehellä, on kirjan lopussa jopa pitkä essee 'Kuolemasta ja kuolleista'.

Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?   

Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus. 

Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."
Knausgård kirjoittaa uljaasti ja pakottomasti, vaikka kaikki lähteekin siitä, että hän kirjoittaa, koska kokee pakonomaista tarvetta kirjoittaa. Hänellähän on periaatteenaan, että tekstin pitää tulla pakottomasti. Tätä hän selitti vuoden 2017 Why I Write -luennossaan, joka julkaistiin myöhemmin myös kirjana.   

Aamutähti ei ole täydellinen romaani. Itse asiassa siinä on paljon puutteita.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut. 
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.

Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?

Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
 

Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"



keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Vastoinkäymisestä toiseen ja vetoomus rokottamattomille!

Heidi Forsell: Iloinen Viola, 2019
Kuusankosken taideseuran vuosinäyttely 2021
Kuusankoskitalo

Olen kirjoittanut jo lähes valmiiksi kaksi kirjoitusta kirjoista, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko hieman purkaa harmitustani ja kertoa välillä omista kuulumisista, näin sadepäivän ratoksi. 

No niin, mistä aloittaisin...
Oli kaikkea kivaa alkusyksystä. Reissuja kotimaassa ja jopa vuodella siirtyneet  synttärikemut, jonka maailman parhaat poikamme (juu tiedetään, teillä muillakin on semmoisia...) järjestivät Helsingissä samalla sapluunalla millä 2 x 70v -juhlintaa oli vuosi sitten suunniteltu eikä päästy toteuttamaan. Ajattelimme, että kaikki jatkuu yhtä kevyenä ja hauskana. Koronatilannekin hyvä. 

Miehelläni löytyi kesällä leikkausta vaativa sairaus. Lähete lähti HUSiin kiireellisenä ja operaatio pitäisi jo olla tehtynä. Kun kutsua ei alkanut kuulua, mieheni soitti ja kyseli tilanteesta. Ruuhkaa, vuoro tulee ehkä vuodenvaihteessa.
No, tiedättehän te miksi leikkaukset nyt myöhästyvät. Hoitajat ovat kiinni rokottamattomien ihmisten koronatautien hoidossa. Raivostuttavaa. Miten pieni juttu olisi ottaa se rokote. HALOO!

Leikkauksen siirtymisestä pettyneenä päätimme lähteä lohduttautumaan jonnekin ja suunnittelimme matkan Milanoon. Varasimme lennot ja kivan hotellin. Olin jo hakenut matkaoppaitakin kirjastosta ja mietin, mitä kaikkea sitten siellä perillä. Yksi hieno osa matkaahan on suunnittelu ja haaveilu. No, sitten Ryanairilta tulee viesti, että paluumatka on peruttu "operationaalisista syistä". Ei löytynyt ajankohtaamme sopivia lentoja muiltakaan firmoilta, joten päätimme perua koko matkan. Hotellin peruminen nykyään on helppoa, toivottavat tervetulleeksi heti kun matka onnistuu, mutta halpalentofirman lentojen kanssa on toista. Mieheni oli varannut lennon Supersaversin kautta. Heidän kanssaan ei voinut chattailla vaan piti perinteisesti keskustella puhelimessa. Virkailija puhui intianenglantia.  Kuuntelin vieressä siltä varalta, että keskittynyt ilme naamallaan kommunikoiva mieheni ei ymmärtäisi jotain, minkä minä taas sattuisin tajuamaan. No, sekin sujui hyvin ja päätimme, että saa olla toistaiseksi, keskitymme edelleen nauttimaan kotimaan maisemista.  

Ei yhtä ilman toista ja kolmatta. Teatteri ystävien kanssa vaihtui drive-in -koronatestiin ajeluksi, kun mieheni sai kaiken stressin jälkeen vielä flunssan. Minä hoidan häntä ravitsevin aterioin ja hellyydellä ja potilas itse höyryhengittelyin. 

Tänään minulla olisi ollut junareissu erään ystäväni kanssa Keravalle tapaamaan  sinne muuttanutta yhteistä ystäväämme, mutta katsoimme parhaaksi perua senkin. Tottahan minä saatan välittää flunssabakteereja, vaikka en itse ihme ja kumma olekaan sairastunut. 

Rupesi ihan naurattamaan eilen vastoinkäymisten kertymisen koomisuus, kun huomasin päiväpostin joukossa kutsun kardiologille. Nuori tarkka lääkäri, jonka luona olin syyskuussa vuosikontrollissa, näki sydänkäyrässäni jotain toisen kammion paksuuntumiseen viittaavaa. Olin unohtanut koko jutun, koska olen aina ajatellut, että minulla on hyvä sydän. Siellä se pompottelee huomaamattomasti. Nyt toivon, että kaikki olisi kunnossa ja tarkistus olisi näitä ihania 'varmuuden vuoksi' -juttuja. Sama lääkäri huomasi kesällä mieheni tilanteen ja valitsin siksi hänet oman lääkärini lähdettyä muualle töihin. Muistin mainita tälle valppaalle lääkärille myös otsaani vähitellen kasvaneesta möykystä, olenko muuttumassa yksisarviseksi vai mitä, ja niinpä olen käynyt hänen lähetteellään jo pehmytosakirurginkin luona. Ei pitäisi olla mitään vakavaa, harmiton luukasvain. Mieheni tuumii, että toisia tutkitaan. 

Suunnitelmissa on yhtä sun toista, mutta paras olla puhumatta mistään mitään etukäteen. 
Kaikki matkavakuutukset on otettava viimeisen päälle ja lennot mieluummin vakavaraisilta firmoilta, jos jonnekin aikoo matkata näinä epävarmoina aikoina.

Kotoilu on ollut minusta aina kivaa, siitä asti kun sain oman kodin, mutta joskus olisi samperi soikoon hyvä hieman irtautuakin. 

Vetoan teihin te rokottamattomat ajattelemattomat - on ihmisiä, joilla sairaudet kolkuttelevat ja aika käy vähiin. Miksi te haluatte pitää pandemian voimissaan? Nautitteko te siitä, että kaikilla on kurjaa? 
Päivän Helsingin Sanomissa turkulainen osastonlääkäri Jussi Heiro sanoo, ettei tunne ketään teho-osastolta koronasta selvinnyttä rokottamatonta ja vielä puhekuntoiseksi palautunutta, joka edelleen pauhaisi rokotekriittistä ideologiaansa.  
Kaikki rokottamattomat sairastuvat ennemmin tai myöhemmin ja suurin piirtein jokainen heidän sairastamansa vakava korona olisi ollut vältettävissä.  

Ai miksi tuollainen alkukuva? Se on veikeä, positiivinen ja elämänmyönteinen. Se on lisäksi jotenkin höhlä. Kuvasin näyttelyssä myös töitä joiden nimenä on Surun kasvot ja Tuonelan joella. Ehkä ne olisivat hieman liian synkkiä tähän yhteyteen tänä pimeänä päivänä, jolloin parvekkeemme hämärään reagoiva turkkilaislamppu näyttää palavan koko päivän. 




PS Alla vielä lainaus mieheni facebook-kirjoituksesta. Kun niin monet nyt piispasta bloggariin yrittävät ravistella vielä rokottamattomia, niin kannamme kortemme kekoon, vaikka eihän täällä minun blogissani varmaan käy kuin rokotuksen ottaneita. 

"Armeijassa olin lääkintämiehenä. Rokotimme saapunutta alokaserää. Eräs alokas säntäsi yhtäkkiä silmät ymmyrkäisinä, yläruumis paljaana ja henkselit perässä vipattaen rokotusjonosta pihamaalle. Olikin homma houkutella hänet takaisin sisään rauhoittumaan. Hänellä oli kova piikkikammo. Parista fobiasta edelleenkin kärsivänä ymmärrän tuota alokasta hyvin. Ymmärrän myös niitä, joilla on todistetut terveydelliset syyt jättää koronarokote ottamatta. 
Mutta koronan ja tieteen kieltäjiä, yksilönvapauden diivailevia korostajia ja salaliittouskovaisia pidän vaarallisina hörhöinä. Covid-19 on aiheuttanut laajan pandemian ja sairauden kanssa ei ole leikkimistä. Rokotukset eivät ole pelkästään yksilön asia. Rokotteella suojataan sekä yksilöä että yhteisöä, otetaan vastuuta sekä itsestä että muista. Se on perustavanlaatuista humaania käyttäytymistä. 
En olisi koronapandemian alkuviikkoina uskonut, että Suomessakin on niin paljon ihmisiä, jotka hakevat tietonsa epämääräisistä lähteistä, kiistävät sumeilematta tieteellisen tutkimustyön, viittaavat kintaalla asiantuntijoiden lausuntoihin, uskovat koronan rajoitus- ja ehkäisytoimien johtavan diktatuuriin, levittävät näitä käsityksiään erityisen innokkaasti ja kohdistavat vihatoimia esimerkiksi koronapassia vaativiin yrityksiin."

 

maanantai 18. lokakuuta 2021

Tove Ditlevsen, Lapsuus




Tove Ditlevsen (1917 - 1976) on Tanskassa tunnettu, mutta Suomessa melko tuntematon kirjailija. Häneltä on suomennettu vain vuonna 1941 julkaistu esikoisromaani Man gjorde et barn fortræd, Lapselle on tehty pahaa ja omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa Barndom, Lapsuus, joka ilmestyi Tanskassa jo 1967, mutta suomennettiin vasta tänä vuonna. Suomentaja on Katriina Huttunen, jolle kiitos kauniista kielestä!

Luin jokin aika sitten kirjan Lapselle on tehty pahaa ja ihailin Ditlevsenin tarkkaa psykologista näkökulmaa. 
On kiinnostavaa huomata, miten kirjailijan tyyli on pysynyt osin samana osin muuttunut - onhan kirjojen välillä kaksikymmentäkuusi vuotta ja yli kaksikymmentä teosta. Myös ajan tyyli oli erilainen 40-luvulla kuin 60-luvun lopussa. Ajatellaan vaikka rintamalta lähettyjen kirjeiden arvokkuutta ja juhlavuutta; teitittely ja arvonimien käyttökin olivat 40- ja 50-luvuilla arkipäivää, kun taas parikymmentä vuotta myöhemmin tyyli muuttui rennommaksi. 

Aamussa oli toivoa. Se näyttäytyi ohimenevänä valonhäivähdyksenä äitini sileissä mustissa hiuksissa joita en ikinä uskaltanut koskettaa, ja se maistui kielelläni haalean kaurapuuron päälle sirotellussa sokerissa, kun söin hitaasti katsellen samalla miten äitini kapeat kädet lepäsivät ristissä sanomalehdellä jossa kerrottiin espanjantaudista ja Versaillesin rauhansopimuksesta. 

Pieni tyttö on äitinsä kanssa kotona isän lähdettyä töihin ja isonveljen kouluun. Hän kokee, että on paras olla äänetön ja näkymätön, niin äiti ei muista että hän on siinä ja vielä lapsi, koska äiti tuntuu vihaavan lapsuutta. Kun isä saa potkut töistä poliittisen aktiivisuutensa seurauksena, äidin vihamielisyys lisääntyy entisestään. 
 
Kohtaus, jossa tyttö havahtuu huomaamaan, että kuuluu perheineen alempaan sosiaaliluokkaan, on koskettava. Äiti vie tytön ilmoittautumaan kouluun. Kun hän kehaisee noidan näköiselle, pelkoa herättävälle rehtorille, että hänen tyttönsä osaa jo lukea ja kirjoittaa, niin tämä torjuu tiedon kylmästi ja valistaa, että heillä on koulussa oma tapa opettaa lukemaan. Tyttö aistii äitinsä loukkaantumisen ja paljon muutakin. 
Katson häntä ja oivallan samaan aikaan monta asiaa: hän on pienempi kuin muut naiset, nuorempi kuin muut äidit, ja hän pelkää ulkomaailmaa. Ja kun hän ja minä pelkäämme sitä yhdessä, hän hyökkää kimppuuni. Seisoessamme noidan edessä huomaan myös että äitini kädet haisevat tiskivedeltä. Vihaan sitä hajua, ja kun poistumme koululta täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sydämeni täytyy siitä vihan, surun ja myötätunnon kaaoksesta mitä äiti on tästä hetkestä lähtien ja koko elämäni ajan minussa herättävä. 

Tyttö kasvaa ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän kuljettaa runovihkoaan mukana koululaukussa, ettei veli löytäisi sitä pilkattavakseen. Kun hän 14-vuotiaana uskaltaa viedä runonsa eräälle toimittajalle arvioitavaksi tämä hämmästyy niiden eroottisuutta. Toimittaja oli odottanut runoja lehden lastensivuille. Hän pyytää tyttöä palaamaan runojensa kanssa kahden vuoden kuluttua. 
Lukio on tavoittamattomissa, työläisperheen tytön tie vie rippikoulun jälkeen kotiapulaiseksi.
Tulevaisuus on suunnaton, ylivoimainen kolossi, ja pian se kaatuu päälleni ja murskaa minut. Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni ja tuskin olen saanut yhden reiän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi. Se tekee minusta haavoittuvaisen ja ärtyisän.   

Ditlevsenin lapsuuden kuvat ovat äärimmäisen kauniita.

Minne vain kääntyykin, törmää lapsuuteen ja satuttaa itsensä, se on kulmikas ja kova ja loppuu vasta kun se on repinyt lapsen riekaleiksi. Kuulostaa siltä, että jokaisella on omansa ja että jokaisen lapsuus on erilainen. Esimerkiksi veljeni lapsuus on hyvin äänekäs, kun taas minun lapsuuteni on hiljainen ja väijyvä ja valpas. 

Lapsuus on pitkä ja pimeä kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin. 

Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen. Se oli kulunut ja nukkavieru eikä apeina hetkinä näyttänyt siltä että se kestäisi siihen saakka kun olisin aikuinen.

Minusta tuntuu pahalta irrottaa muutamia lauseita sitaateiksi, kun koko luku 6 on kuin proosarunoa.

Kirjan lopussa minäkertoja on 14-vuotias, mikä on se ikä, johon asti lapsuuden suotiin kestävän. Se on tällä tytöllä kestänyt juuri ja juuri toisin kuin Ruth-ystävän sileä ja särötön lapsuus, josta olisi jäänyt vaikka muille jakaa.
Tyttö on yksin kotinsa olohuoneessa surullisena ja haikeana. Elämällä ei näytä olevan paljon tarjottavaa. Onko hän aikuisenakin yhtä mahdoton ja riekaleinen kuin lapsena?
Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunani ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan. 

Yksi Ditlevsenin teosten pääaiheita on lapsuus. Muita tärkeitä teemoja on ihmisen mieli, taiteilijuus, kuolema ja erotiikka. 

Ditlevsenillä on osassa romaanejakin omaelämäkerrallista ainesta, mutta varsinaisia muistelmia ovat Barndom, Ungdom (1967) ja Gift:Erindringer (1971). 
En oikein ymmärrä, miksi Lapsuus-teoksen takakannessa puhutaan autofiktiosta, vaikka kirjailija itse on puhunut muistelmistaan ja kolmannen osan lopussa on tuo sanakin 'erindringer', muistoja. Pitääkö kaikista muistelmista nyt käyttää sanaa 'autofiktio'? Kyllähän se tiedetään, että muistelu ei ole objektiivista tietoa. 
Kolmannen osan nimessä on sanaleikki. Nimi tarkoittaa sekä naimisissa olevaa että myrkkyä. 

Ditlevsen kuoli viisi vuotta Gift-kirjan julkaisun jälkeen ennätettyään julkaista näiden vuosien aikana runoteoksen, romaanin, kaksi esseekirjaa ja kaksi omasta elämästä kertovaa teosta, joista toinen kertoo ensirakkaudesta ja toinen on salaperäisen kuuloinen Tove Ditlevsen om sig selv.
Elämä oli käynyt raskaaksi ja kirjailija päätyi itsemurhaan. 

Kunpa saisimme lisää Ditlevseniä suomeksi! 
Tietääkseni Huttunen on suomentamassa trilogian kakkososaa.
Täällä yksi lukija odottaa malttamattomana.

Tästä voit klikata kirjoitukseeni kirjasta Lapselle on tehty pahaa


lauantai 16. lokakuuta 2021

Ville Rannan kynästä, elämäkerrallista ja yhteiskunnallista

 


Ville Ranta on kansainvälisesti tunnettu sarjakuvapiirtäjä ja Suomessa tunnettu myös pilapiirtäjänä. Hän on piirtänyt yhteiskunnallisia pilakuvia ainakin Demokraattiin, Kirkko & Kaupunki -lehteen, Iltalehteen ja nettiin. 

Joku raja on vuodelta 2012. Sarjakuviin erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen on toimittanut kirjan ja kirjoittanut siihen valaisevan esipuheen Politiikan paluu pilapiirroksiin. Hänninen toteaa, että poliittinen pilapiirros voi Suomessa huonosti vuosikymmenten ajan. Puoluepoliittiset lehdet kuolivat, puoluepolitikointi laimeni muutoinkin ja näytti siltä, että Kari Suomalaisen suuruus jätti muut varjoonsa vielä hänen kuolemansa jälkeenkin.
Ville Ranta herätti keskustelua terävyydellään jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän noudatti ranskalaista perinnettä, jonka mukaan pilapiirroksessa saa ja pitää pilailla ja herätellä ihmisiä olemalla ilkeä ja kohtuuton. Hänen Kaltio-lehden verkkosivulle vuonna 2006 piirtämänsä kuva Muhammad, pelko ja sananvapaus johti päätoimittajan erottamiseen. 
Kun 2000-luvun alku vielä näytti siltä, ettei kukaan närkästy mistään ja on vaikea pilkata kun ei loukkaannuta, niin 2010-luvulla kaikki muuttui. Hänninen kiteyttää muutoksen näin: "Sen sijaan nyky-Suomi onkin täynnä pikku prinsessoja, jotka vahtaavat kellon ympäri lehtiä, internetiä ja televisiota siltä varalta, että niistä löytyisi paheksuttavaa." 

Närkästysyhteiskunnassa kohuja päästetään kommentoimaan asiantuntemattomat ihmiset, ja kohu, ellei suorastaan moraalinen paniikki, syntyy hyvin helposti mistä vain. 
Tähän ilmapiiriin pilapiirtäjän on hyvä iskeä. 

Ranta kuvaa pilapiirroksissaan usein ennakkoluuloja ja tekopyhyyttä.
Joku raja -kokoelmassa on neljä näkökulmaa aikaamme: miehen kriisi, uskon kriisi, politiikan kriisi ja järjen kriisi. 
Kansikuva kuuluu järjen ja politiikan kriisin piiriin. 

Pari kuvaa miehen kriisistä, jälkimmäisessä muutakin:





Uskon kriisin kuvissa on herkkuja kirkon pyrkimyksestä mielistellä maallistunutta porukkaa. Osaan kuvista on lisätty teksti, mikä on paikallaan, niin pian kohut unohtuvat. Eräässäkin kuvassa on elämän iloista nauttimaan yllyttävien vapaa-ajattelijoiden jengi iskulauseineen 'Jumalaa tuskin on olemassa' ja heitä vastassa paremmaksi pistänyt Oulun seurakuntayhtymä, joka otti nuorisokampanjansa logoksi kirkkoveneen.  Vanhoillislestadiolainen liike ja Päivi Räsänen Raamattu-viittauksineen ovat antaneet paljon materiaalia Rannalle.



Kaikki ehkä muistavat Iltalehden vuoden 2011 joulukortin, jossa Timo Soini joulupukkina toivottaa hyvää joulua kaikille suomalaisille heteroseksuaaleille valkoihoisille konservatiiville ja hänen tonttulaumansa jatkaa toivottamalla kaikille muille paskaa joulua. Yksi tonttu uhoaa, että teidät saisi ampua ja kaksi murisee, että nuo muut voisi myös lähettää pois Suomesta. 

Rannan kuville on tyypillistä, että hän iskee joka puolelle, kaikkiin kupliin. Sehän onkin hyvälle pilapiirtäjälle tärkeä ominaisuus.
 
Vielä yksi Rannan kuva, joka ei ole tästä kokoelmasta. Olen kopioinut sen jostain lehtikuvasta tai netistä.  Lisään sen, koska se on mielestäni niin hyvä. 




Rannan uusin teos Kuinka valloitin Ranskan on hauska itseironinen, omaelämäkerrallinen satiiri suomalaisesta sarjakuvapiirtäjästä yrittämässä suuren sarjakuvamaan Ranskan markkinoille. 
Gallian kukot lupaavat, mutta eivät pidä sanaansa kuten suomipojat. "Vilöö" yrittää useamman kerran tavoitella isoja kirjakustantamoja, mutta joutuu tyytymään pieneen. Ranskan kielen kanssakin on vaikeuksia.
Ranta on kuvannut nuoruuden hyväuskoisuuden ja haaveilun hyvin. 

Kirjan alussa tekijä selvittää tapahtumien paikkansapitävyyttä näin:
"Tämän kirjan yhtäläisyydet todellisiin
henkilöihin ja todellisin tapahtumiin
ovat satunnaisia sikäli, että todellisuus
on pahempi ja sitä on paljon enemmän." 
 

Todettakoon, että Rannan lähes koko tuotanto on käännetty ranskaksi ja hän on ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvapiirtäjänä saanut Ranskan kansallisen ansioritarikunnan (Ordre national du Mérite) ritarimerkin. Hän pitää myös ranskankielistä sarjakuvablogia Ville veut être francais.








torstai 14. lokakuuta 2021

Kaunista miniatyyritaidetta omalla paikkakunnalla, bloggari on ihastuksissaan

 


Kuvataiteen opettaja Hannes Alatalo on pystyttänyt Kuusankosken Taideruukille taidenäyttelyn Venus Pudica - simpukoita ja kotiloita
Näyttelyssä on mitä taidokkaimpia kaiverrus- ja maalaustöitä. Alkukuvan viuhka on nimeltään Pääkallopitsi. Aluksi erotin vain taidokkaan pitsiornamentin ja kampasimpukan suloisen värin. Tuli mieleen hauras luuposliini tai naisten pitsialusvaatteet jostain menneiltä aikakausilta. Tarkemmin katsoen huomasin mikä kuvio pitsissä toistui - pääkallo. Tämä suuntaakin ajatukset toisaalle. 
Tämä työ on minulle näyttelyn kaunein työ. 


Joissakin kaiverrustöissä oli valo, kuten tässä, joka toi mieleeni vielä äskeistäkin työtä enemmän luuposliinin. 

Ja tässä huoltoasemaa kuvaavassa maalauksessa, jota en valitettavasti saanut kuvaan niin hyvin kuin olisin halunnut, on myös valot päällä. Pikkuinen huoltoasema on auki.


Joissakin simpukoissa oli kukkia ja lintuja ja olipa myös kengiksi maalattuja simpukoita, joihin oli pujotettu pikkuruiset kengännauhat porattuun reikäriviin. 


Näyttelyn nimi Venus Pudica (Häveliäs Venus) tulee antiikin Kreikan klassisen kuvanveiston tavasta kuvata kauneuden jumalatar Afrodite asennossa, jossa hän peittää siveästi intiimit kehonosansa.  
Alla oleva lyijykynätyö on yksi Venus-kuvista.


Näyttelyesitteessään Alatalo pohtii kauneutta. Hän näkee, että juuri pyrkimys kauneuteen tekee meistä ihmisiä ja synnyttää kulttuurimme. 

"Kauneuden tavoittelu ei kuulu vain taiteisiin. Mitä sir Isaac Newton teki, kun hän järjesti havaintonsa kappaleiden liikkeistä mekaniikan peruslaeiksi? Laeissaan Newton pyrki kauneuteen. Vielä selkeämpi esimerkki on Newtonin väriympyrä. Newton väänsi sateenkaaren väriympyräksi pyrkimyksenään esittää teoriansa väreistä selkeästi järjestettynä, kauniina kuvana."

Alatalo kertoo miten ihminen on kokenut simpukan muodon kauniiksi sen kierteisyyden ja siinä esiintyvän kultaisen leikkauksen vuoksi.
"Voi helposti kuvitella, että simpukalla on ollut iso rooli varhaisessa taiteessa. Simpukka on valmiiksi kaunis esine. Riittää, että siihen tekee reiän, niin saa aikaiseksi näyttävän korun."

Mietin, missä kaikessa ihmisen tekemässä olen nähnyt käytettävän simpukan muotoa.  
Meillä on astiakaapissa simpukan muotoiset pienet alkupalalautaset.
Olen käyttänyt rannoilta keräämiäni kauneimpia simpukoita kukkamullan koristepeitteenä. 
Olen ihaillut Barcelonassa arkkitehti Antonio Gaudin piirtämissä rakennuksissa lukuisia eri tavoin toteutettuja simpukkamuotoja. Sagrada Familia -kirkon portaikko on kuin valkea simpukan sisus. 
Viuhka on lämpimien maiden  tärkeä perinteinen asuste ja simpukat paljon käytettyjä kuvioita rantavaatteiden ja pyyhkeiden kuoseissa.
Eikös rokokoo-tyylisissä huonekaluissa ja esineissä olekin paljon simpukkaa muistuttavaa. Alkukuvan viuhka voisi olla puuteroidun rokokoo-neidon hansikoidussa kädessä.

Ruukkirakennuksen pihassa on entinen tehtaan hakevarasto, jonka kahdelle seinälle valmistui syyskuussa isot muraalit. Ne kertovat paikkakunnan tehdashistorian lisäksi kuudesta kunnasta, jotka yhdistyivät kuntaliitoksessa yhdeksi Kouvolan kaupungiksi. Työkalunkantajapojalla on kädessään kuusikulmainen avain ja maalauksissa on kuntien symboleja, kuten kävyt ja joki. Maalauksista kiitos kuvataiteilijoille Anetta Lukjanova ja Taneli Stenberg 




maanantai 11. lokakuuta 2021

Kuvat kertovat: Riika Ruottinen



Riika Ruottisen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva sarjakuvakirja Porno sijainen, Sarjakuvia työelämästä kertoo peruskoulun yläluokkien sijaisopettajan silmin kouluelämän nurjista puolista, homekouluista, vaikeista oppilaista, pätkätyöläisyydestä, huonosti suunnitellusta koulutuksesta, itsekkäistä kollegoista, tylystä johtamisesta ja päähenkilön herkkyydestä.


Odotin kansikuvan perusteella humoristisempaa otetta, mutta kirja on hyvä näinkin.
Opettajan työ murrosikäisten kasvattajana on psyykkisesti raskasta. Ruottisen kirjan päiväkirjaotteet kertovat uupumisesta ja turhautumisesta, mutta myös harvinaisista onnistumisen kokemuksista. 
Päähenkilön työ koulussa jää lyhyeksi. Hän ei jaksa sitä. 

Kirja sai muistelemaan omaa työtäni opettajana.
Kaipaan siltä ajalta naurua ja iloa, tilannekomiikkaa, jota oppilaiden seurassa syntyi päivittäin. Menin helposti mukaan näihin hauskuuksiin ja epäilin, että joku totisempaa vaihetta elävä murkku saattoi jopa paheksua minua. Mielestäni murrosikäiset ovat ihmisistä koomisimpia ja hellyttävimpiä niin muutoksessa olevalta ulkonäöltään kuin kömpelöltä käyttäytymiseltään.
He saattavat olla julmia, mutta myös empaattisia ja hauskoja. He ovat suoria rakkauden ja vihan osoituksissaan, ja heidän tunteensa muuttuvat nopeasti. He ovat mitä suurimmassa määrin laumaihmisiä, vaikka saattavat itse nähdä itsensä traagisina poikkeuksina.
Opettajalla on oltava kykyä unohtaa menneet ja aloittaa jokainen päivä uutena luottaen siihen, että nuori ihminen muuttuu. Tärkeää on, että opettaja ei ota kasvavan nuoren purkauksia liian paljon itseensä.



Muistan oppilaiden juhlat, joissa he palkitsivat toisiaan ja opettajia mitä erilaisimmin diplomein. Oppilaiden joukosta löytyi "Vuoden pari" ja opettajista "Symppis". Kouluradiolähetyksissä luettiin oppilaiden jättämiä terveisiä. Eräskin nuori miesopettaja sai seuraavan kehun: "Janne, hyvä perse!" Minä sitä hämmästelin, mutta opettaja taisi olla vain hyvillään. 
Kun katson noita Ruottisen Ysigaalan diplomeja, niin ajattelen, että ehkä oppilaskunnan ohjaajan olisi ollut hyvä tarkistaa nämä diplomit ja jättää pois "Vuoden laimein". Se on liian satuttava.

Ruottisella on kirjassaan myös tarina kiusatusta sijaisesta, joka lopetti työnsä lyhyeen ja ajoi lähtiessään taksilla pari kunniakierrosta koulun ympäri keskaria ikkunasta näyttäen. 
Olen ollut silminnäkijänä samantapaisessa tilanteessa. Olin oppilasryhmäni kanssa seuraamassa oppilaskunnan järjestämää kevään lopettajaisjuhlaa joskus 90-luvulla. Lavalla esitettiin sketsejä opettajista. Yhtäkkiä eräs vuoden pestin tehnyt opettaja karjaisi salin takaosasta kovalla äänellä: "Haistakaa paska, pennut!"
Tällä isolla koululla oli niin paljon oppilaita, että kaikki juhlat oli järjestettävä kolmesti peräkkäin ja oppilaat osallistuivat juhliin luokka-asteittain. Vihastunut opettaja oli nähnyt saman sketsin jo aiemmassa esityksessä ja tiesi odottaa sitä kohtaa, jossa hänestä tehtiin pilkkaa. 
Samoihin aikoihin tämän välikohtauksen kanssa lehdissä oli juttuja siitä, miten suomalainen koulu on tylsä ja hiljainen tunteiden autiomaa. Minua nauratti tämän määrittelyn lanseeranneen tutkijan täydellinen asiantuntemattomuus. Koulu ei ole ollut ikinä tunteiden autiomaa, eikä tule olemaan. Koulu on tunteiden vuoristorataa.
Vuonna 1921 syntynyt isäni kertoi, miten hänen koulukaverinsa, opettajalle suuttunut poikaoppilas, karautti hevosella ja rattailla kansakoulun pihaan, heitti kirjansa koulun portaille ja huusi:"Pirä sä nua."

Ai, minun piti kirjoittaa tässä samassa Kuvat kertovat -jutussa myös Ville Rannan pilapiirrostaiteesta, mutta innostuin muistelemaan. Rannasta teen siis oman kirjoituksensa.
Pari muutakin kirjaa odottaa blogiin pääsemistä, ja luvun alla on Knausgårdin Aamutähti, josta nyt kaksi kolmasosaa luettuna. Koukuttavaa. Kiinnostavia henkilöitä erilaisissa elämäntilanteissaan, ja he kaikki näkevät saman ihmeellisen tähden. 


lauantai 9. lokakuuta 2021

Hunter Biden, Kauniita asioita

 


Hunter Bidenin tänä vuonna julkaistu ja heti perään suomennettu Beautiful Things, Kauniita asioita on monella tavalla kiinnostava kirja. 

Se on rehellinen kertomus addiktiosta, sen valtaan joutumisesta, siinä elämisestä ja siitä irti taistelemisesta. Kun alkoholi ja huumeet täyttävät elämän, niin uuden elämän aloitus ei käy käden käänteessä, vaan vaatii useamman pohjalla käymisen ja useimmiten jonkin uuden elämänsisällön löytymisen. Tämän Hunter Biden kuvaa hyvin. 

Kauniita asioita on myös kirja amerikkalaisesta poliittisesta elämästä. Lakimies ja kuvataitelija Hunter Biden on USA:n nykyisen presidentin Joe Bidenin poika.
Pojat, Hunter ja Beau, pääsivät lapsina aina halutessaan isän mukaan senaattiin, jossa seikkailivat kuntosalilla ja kahvilassa ja saivat usein kutsun senaattoreiden työhuoneisiin.
"Meidät kaksi kasvatettiin politiikalla siinä missä maatalon lapset maissilla."

Yksi asia, minkä isä, nuori senaattori, oppi vanhemmilta kollegoilta oli se, että toisen senaattorin mielipiteen voi aina kyseenalaistaa riippumatta hänen puoluekannastaan, mutta hänen motiiveihinsa ei saa koskaan kajota. 
No, me tiedämme millaista politiikka nykyään on. Raadollista ja kaikin mahdollisin kyseenalaistuksin toimivaa. 
Joe Bidenin kanssa presidenttikilpaa käynyt Donald Trump antoi poliittisille vastustajilleen liikanimiä ja solvasi heidän tarkoitusperiään keksityin tarinoin. Hillary Clinton oli pedofiili jota jahdattiin iskulauseella "Lock Her Up". Joe Biden, "Sleepy Joe", osoittautui kovaksi vastustajaksi ja hänen mustamaalaamisekseen pengottiin esiin pojan käymä taistelu ulos huumehelvetistä. Donald Trump toisteli puheissaan "Where's Hunter?", mikä lause painettiin T-paitoihin, joita sai kaiken kokoisina kahdellakymmenelläviidellä dollarilla. Kun Maga-lippiksiin (iskulause Make America Great Again) sonnustautuneet rähinöijät tulivat Hunter Bidenin ja tämän raskaana olevan vaimon pihaporteille huutamaan megafoneihin ja häiritsemään koko naapurustoa, pariskunnan piti etsiä uusi turvallinen asuinpaikka. 

Donald Trump taisi antaa Hunter Bidenille kirjan aiheen kysymälllä "Where's Hunter?".
Tämä kirja vastaa kysymykseen. Se kertoo, että Hunter Biden ei ole mikään presidenttikilvan sivunäytös eikä isänsä oppipoika, vaan itsenäinen ihminen, 51-vuotias alallaan menestynyt mies, kolmen tyttären ja yhden pojan isä. Hän on työskennellyt myös monien kansalaisjärjestöjen ja yritysten hallituksissa ja tehnyt hyväntekeväisyystyötä. Hän ei ole mikään pummi, vaikka eli neljän vuoden ajan huumepainajaisessa.

Hunter Bidenin kirja on ennen kaikkea kirja perheestä ja rakkaudesta. Se välittää hyvin kauniisti ja sydämellisesti periamerikkalaiseen tyyliin kiitollisuutta läheisille, varsinkin isälle, joka on aina tukenut häntä olkoon tilanne mikä hyvänsä.
Kirjoittaja lähestyy lukijaa tuttavallisesti ikään kuin istuisi vastapäätä kertomassa tarinaansa.
Hunter Biden joutui parivuotiaana auto-onnettomuuteen, jossa perheen äiti ja pikkusisko menehtyivät ja Hunter sekä häntä vuotta vanhempi veli Beau loukkaantuivat vakavasti. Isä Joe vannoi senaattorin virkavalansa poikien sairaalahuoneessa.Iso suku osallistui tämän jälkeen poikien hoitamiseen ja he saivat pian myös uuden äidin ja pikkusisaren.
Varhainen järkyttävä kokemus sitoi pojat yhteen, mutta uusi tragedia oli tulossa. Beau oli Delawaren osavaltion oikeusministeri ja pienten lasten isä, kun hänellä todettiin aivosyöpä, johon hän tuskallisten hoitojen jälkeen kuoli.
Veljen kuolema vei Hunterilta parhaan ystävän. Hänelle jäi myös iso vastuu, koska hän oli luvannut veljelleen pitää huolta tämän perheestä. Hän kirjoitti huumetaistelunsa keskellä syyllisyyttä huokuvia kirjeitä kuolleelle Beaulle.
Eräässä kirjeessä hän pohtii, mikä oikeutus hänellä on saada elää, kun ei pysty olemaan edes tukena itselleen. "En ilmeisesti osaa tehdä mitään muuta kuin aiheuttaa tuskaa roikkumalla täällä. Mitä pahaa siinä on, että olisimme yhdessä?"

 
Eräässä presidenttien väittelytilaisuudessa Donald Trump haukkui kaikki sodissa taistelevat amerikkalaiset "luusereiksi" ja "ääliöiksi" ja Joe Biden vastasi siihen puhuen kunnioittavasti edesmenneen poikansa Beaun ja muiden palvelusajasta Irakissa. Trump keskeytti ja suuntasi nyt iskunsa Hunteriin alkaen melskata tämän huumeriippuvuudesta. 
Isä vastasi siihen taitavasti ja myötätuntoisesti, unohtumattomasti.
"Pojallani", hän sanoi sivuuttaen Trumpin ja katsoen suoraan kameraan, "kuten meistä niin monen läheisellä, oli huumeongelma. Hän on ottanut sen haltuun, työstänyt sen ja hän on voittanut sen. Olen ylpeä hänestä. Olen ylpeä pojastani."
Muistan miten katsoin tämän keskustelun televisiosta ja Bidenin vastattua selkeästi ja järkevästi omituisiin hyökkäyksiin molempia poikiaan vastaan, sanoin ääneen: "Se on siinä. Biden voittaa." Amerikkalaisille perhearvot ovat tärkeitä, mitä Trump ei ymmärtänyt.

Ainoa miinuspuoli kirjassa on sen huono suomen kieli. Englannin kieli paistaa läpi. Tuntuu, että teksti on vain nopeasti käännetty, mutta ei suomennettu. Oliko kiire aikataulu? Alla muutamia esimerkkejä, joissa kieli ei ole hyvää ilmaisuvoimaista suomea. Monta kertaa lukiessa kadutti, etten lukenut kirjaa alkukielellä.
- Kuvotin itseäni.
- He olivat toistensa perämiehiä jokaisella tiellä jolla he kulkivat.
- Ashleysta oli tullut nopeasti osa sidettämme.
- Tämänkaltainen tuntemus on ehkä hieman epätodennäköinen. Uskokaa pois, ymmärrän kyllä. Mutta vaikka kokemukseni olivat hieman epätoivoisia, vaarallisia ja kaistapäisiä, niitä kannatteli perustavanlaatuinen vahvistava luottamus. 


Kirjan kansi on kaunis. Se on Bidenin perheen kotialbumista. 
Loppukiitosten jälkeen on vielä kuva, joka vahvistaa sen tuen ja rakkauden, mistä Hunter Biden kirjassaan niin hyvin kertoo.



maanantai 4. lokakuuta 2021

Jari Järvelä, Aino A. (muutoin niin hyvä kirja, mutta...)




Luin kirjan, joka on hyvin kirjoitettu, paljon pohjatyötä vaatinut, hauska ja kiinnostava, mutta olen pettynyt kirjailijan valitsemaan lähtökohtaan. 
Tiesin, että Jari Järvelä on kirjoittanut tuoreen romaaninsa Aino A. arkkitehti Aino Aallosta fiktiivisesti hänen näkökulmastaan kirjoitetuksi muistelmaksi, mutta en tiennyt, että se on niin epätosi ja niin vihamielinen Aino Aallon miestä, arkkitehti Alvar Aaltoa kohtaan.

Alkuluvussa ollaan Ainon haudalla ja Aino puhuu tuonpuoleisesta käsin. Sen jälkeen tarkkailijana on kaikkitietävä kertoja ja kerronta on hän-muotoista.

Kukkia minun haudalleni? Olette varmaan erehtyneet paikasta.
Minä olen vain se pullukka nainen, joka oli Suuren Arkkitehti Alvar Aallon ensimmäinen vaimo ja häikäistyi tämän jatkuvasta säteilystä niin, että sai syövän ja kuoli.

Hätkähdän Ainon pilkallisuutta ja mietin, miksi hän on yhdessä Alvarin kanssa, jos inhoaa tätä niin paljon. 
Alvar on Ainon silmissä rääpäle, itsekritiikitön ihailusta elävä narsisti ja haihattelija. Hän loistaa seuraelämässä törppöydestään ja tahdittomuuksistaan huolimatta. Hän aloittaa asioita saattamatta niitä loppuun, sählää, riehuu ja rikkoo, kun tietää, että "Aino-mami" korjaa ja huolehtii. 

Alvarilla ei ole hyvää makua eikä huonoa makua, häneltä puuttuu makuaisti.
Aino on Alvarin makuaisti. Ja silloin kun Aino ei jostain syystä ole maistelemassa, tulos on tällainen. Iglu.

(Kyseessä on Paimion parantolan ruumiskellari. )

Kirjassa kerrotaan, että kaikki yhdessä suunniteltu meni Alvarin nimiin. Tämä ei taida olla täysin totta. Eikä tarvitsekaan - fiktiossa.
Järvelä panee Ainon sanomaan näin: "Kaikki minkä minä suunnittelin, oli yhden nukutun yön jälkeen hänen suunnittelemaansa."

Samaan aikaan Järvelän kirjan kanssa on ilmestynyt Aallon pariskunnan tyttärenpojan Heikki Aalto-Alasen isovanhemmistaan kirjoittama kirja Rakastan sinussa ihmistä. Kirja tekee selväksi sen, ettei Aino Aalto ollut koskaan miehensä varjossa vaan tasa-arvoinen työtoveri.
Kouvolan Sanomien jutussa 'Yhteinen työ, yhteinen rakkaus' (4.10) toimittaja Sari Toivakka haastattelee Aalto-Alasta, joka sanoo, ettei Alvarin lahjakkuus ollut Ainosta riippuvaista ja että Aino sai elämässään kaiken minkä halusi. 
"Nyt ilmassa on uhrien etsintää, mikä varmasti on tarpeenkin, mutta Aino ei missään tapauksessa ollut mikään uhri, jonka lahjakkuutta olisi käytetty hyväksi. Päinvastoin Alvar halusi aina tuoda Ainon esiin ja esimerkiksi käyttää molempien nimiä suunnittelutöiden signeerauksissa."

Aalto-Alasella on kirjassaan paljon myös aiemmin julkaisemattomia Ainon ja Alvarin kirjeitä, joista välittyvä rakkaus on suurta. Hän mainitsee erityisesti, miten Alvarin kielen kauneus yllättää lukijan.
Järvelä taas kirjoittaa, että Ainon tekisi mieli oksentaa Alvarin rakkaudentunnustusten päälle. Hänen kirjassaan on kohtaus, jossa Aino heittelee Alvarin Yhdysvalloista lähettämiä kirjeitä takkaan eikä jaksaisi edes lukea kaikkea, koska häntä tympii niissä toistuva "rakas pikku Aino". 

Papukaija puhuu, toistelee sanoja joiden merkitystä ei täysin ymmärrä.
Tai sitten ymmärtää. Tuo pikku-sana merkitsee Ainolle Alvarin jatkuvia kehotuksia, että Ainon pitäisi olla pienempi.
 

Alvar hoiti professuuria Cambridgessä, mitä Aino (siis fiktion Aino) väheksyy ja pitää Alvarin itserakkauden huipentumana, Messias opetuslastensa keskellä. 
Asian voisi kuvitella olevan myös aivan toisin. Myös se, että Alvar innostuu uusista suuntauksista voisi olla ihailun aihe, uusiutumiskyvyn eikä poukkoilevan mielenlaadun osoitus. 
Minusta on ikävä lukea yhdessä töitä tekevästä pariskunnasta, jossa toinen salaa halveksii toista näin paljon. 

Tiedän, ettei ole syytä vertailla fiktiota ja tietokirjaa.
Fiktio on fiktiota, ja nyt on ollut esillä myös uusi fiktiotyyppi, biofiktio, jollainen Järvelänkin kirja näyttää olevan. Lähdetään liikkeelle todellisista ihmisistä, mutta käsitellään heitä kuin romaanihenkilöitä. Osa asioista pitää paikkansa, osa ei. Joku hahmo voidaan kuvata aivan erilaiseksi kuin hän on ollut todellisuudessa.
En pidä tästä genrestä. 
Elämäkerrallinen romaani ei ole mikään uusi asia. Mikä ero on elämäkerrallisella romaanilla ja biofiktiolla? Sekö, että siinä missä elämäkerrallisessa romaanissa täytetään aukkoja, niin biofiktiossa lähdetään tietoisesti muuntamaan faktoja? 

Autofiktiossa kerrotaan omasta elämästä sitä vapaasti muunnellen ja tapahtumia lisäillen. Onhan siinäkin tietysti mukana myös muita henkilöitä, mikä on joskus osoittautunut ongelmalliseksi. Biofiktiossa muunnellaan toisten oikeasti eläneiden ihmisten elämää. 
Olen huomannut, että joissain arvosteluissa on Järvelän fiktiona kirjoittama otettu todesta ja iloittu siitä, että taas yksi miesnero keikahti ja löytyi nainen hänen takaansa. Eräskin lehtiartikkeli on otsikoitu 'Aallon jakkara keikahti'.

Entä jos Aino Aalto sai työstään kaiken sen tyydytyksen mitä halusikin? Hänhän oli vahva nainen, joka saneli avioliiton ehdot eikä koskaan halunnut olla kotiäiti ja muusa. Entä jos hän on oikeasti kirjoittanut tyytyväistä tekstiä päiväkirjaansa, jos sellainen on olemassa, ei sellaista osin katkeraa ja ivallista, mitä Järvelä on Ainon Käpyvihkoon hahmotellut. Eikö silloin uhriksi leimaaminen ole Aino Aallon hyväksikäyttämistä ja vähentämistä eikä Ainolle äänen antamista, kuten Järvelä Jälkisanoissa selittää tehneensä?  

Pidin Järvelän romaanista Klik, jossa tuntematon valokuvaajanainen puikkelehtii kuuluisien valokuvaajien joukossa kuin elokuvan Forrest Gump historian tapahtumissa, lähtee jopa sotatantereelle ja näppää ne kuvat, joita Robert Capa ei uskaltautunut ottamaan keskelle Normandian maihinnousua. Tässä asetelmassa on fantasiaa ja leikkiä, ei provosointia ketään vastaan kuten kirjassa Aino A. 


perjantai 24. syyskuuta 2021

Pientä rajaa - rokottamattomuudesta ja vanhusten tukistamisesta

Katselen päivän Kouvolan Sanomien tekstiviestiosastoa, jonka nimi on Napakat. Nappaan sieltä pari viestiä pohdiskeluun.   


Huumorityylillä näpytelty. Siis ihanko oikeasti pitää ryhtyä lahjomaan ja maanittelemaan ihmisiä, että menisivät ottamaan ilmaisen rokotuksen?
Kuhmon Osuuspankin 20 euron lahjakortilla voi esim. hakea pizzaa tai tankata autonsa. Tervakoskella paperitehdas on lahjoittanut kaksi rokotetta ottaneille työntekijöilleen kylmälaukun. 
Radiouutisista kuulin, että Kreikassa maksetaan rokotteen ottamisesta jopa 150 euroa 18 - 25 -vuotiaille. 
Myös USA:ssa ihmisiä on houkuteltu rokotuspisteisiin erilaisilla porkkanoilla.

On uskomatonta, että jotkut huolettomat kulkevat yhä vielä tuolla toisten joukossa, jo osittain avatuissa paikoissa, piipahtavat riskiryhmiin kuuluvien isovanhempiensa luona ja kulkevat joukkoliikenteessä toisten vaarana eivätkä aiokaan rokotuttaa itseään. Odottavat ehkä parempaa lahjusta, ehkä sellaista mitä USA:ssa joku osavaltio on antanut, kannabissätkän. 

Seuraavaksi silmäni osuivat toiseen tekstiviestiin, jossa käsiteltiin paljon keskustelua herättänyttä asiaa, vanhustenhoitoa.


Tämän tekstin kirjoittaja on siis valmis pahoinpitelemään sekä lapsia että aikuisia. Hoh hoijaa! 

Tämä älynväläys voisi olla provosoiva kirjoitus tai vitsi, mutta luulen, ettei ole. Eräällä opettajakollegallani oli tapana huokailla yhteishaun aikaan, olemmeko kuulleet, ketkä koulunsa päättävistä ovat menossa perushoitajakoulutukseen ja kunpa ei vain joutuisi koskaan heidän käsittelyynsä. Itse olen kyllä huomannut, että ihmiset kasvavat ja vihainen itseensä käpertynyt teini voi muuttua aikuistuessaan vaikka kuinka lempeäksi ja sosiaaliseksi. Silti, toivon, että saisin vanhuuden hoitajakseni ihmisen sellaisesta kulttuurista, jossa arvostetaan vanhoja ihmisiä, en tukistajaa.     

Itse kuulun ikäluokkaan, jossa yleisesti lapsia ohjattiin hyvään käyttäytymiseen  läpsimällä, tukistelemalla ja näpäyttämällä otsaan luunappeja. On maailman ihme, että minua ja sisaruksiani ei lyöty kotona koskaan, ei edes hipaistu. Äiti helli ja isä käveli suuttuessaan edestakaisin, luimisteli silmiään ja mutisi itsekseen, miten kauhea vaiva ja rasitus tuommoiset kakarat on. Me lapset kyllä tapeltiin pieninä keskenämme. Pari vuotta nuoremman siskoni kanssa mätkittiin toisiamme ja hän puri minua alakynteen jäätyään kipeästi. Vanhemmat eivät lyöneet, eivätkä isovanhemmat, joita me teitittelimme. Moni aikalainen on ihmetellyt tätä, mutta en voi muistaa niin väärin. Äitini ei myöskään imettänyt neljän tunnin välein ja antanut vauvan itkeä nälkäänsä että keuhkot vahvistuisivat, kuten silloin opastettiin. Hän piti kankeita ja ankaria lastenkasvatusohjeita varmaan rikkaampien ihmisten hömppänä.

No niin, näin maailma makaa. Näinkin.

Minä toin kirjastosta hyvän satsin kirjoja. Varauslistallani on vielä Leena Majander-Reenpään, Karl Ove Knausgårdin ja Rosa Liksomin uudet kirjat, muiden kiinnostavien muassa.
Kiitos Kyyti-kirjasto! 







keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Petri Tamminen, Se sano




Petri Tammisen romaanin Se sano -sisälehdellä on lisäotsikko Unohtumattomat lausahdukset. Tamminen on koonnut lausahduksia ihmisiltä kirjaansa varten järjestämällään keruulla ja haastatteluilla. Kukin lainattu lause on aito ja alkuperäinen, mutta tarina sen ympärillä on Tammisen lakonista tyyliä. 

Ensi lukemalla minulle jäi kirjasta jotenkin pettynyt olo, tässäkö kaikki, nämä pienet jutut vain, mutta sitten luin kirjan uudelleen ja se avautui minulle lämpimänä yhteisöllisenä kuvana ihmisistä, joita on satutettu ja rohkaistu, moniäänisenä muistelmateoksena vanhasta Suomesta. Tuli mieleen lavatanssit Lauantain toivotut ja lämpiävien saunojen tuoksu, nuoriso tapaamassa toisiaan maitolavojen kupeessa.
Jokainen tarina jättää miettimään, mitä muuta tämän ihmisen elämässä on ja olenko itse kokenut mitään vastaavaa. Seuraava tarina on aivan erilainen, ja kirjan lukeminen alkaa tuntuu samalta kuin katsoisi dokumenttia suomalaisten elämästä.  

Muistelijat ovat enimmäkseen vanhempaa väkeä ja muistot ajalta jolloin kehu oli harvinaisuus ja negatiivinen arvostelu sanottiin suoraan, koska tiedettiin, että maailma on kova ja on paras karaistua ajoissa ja olla ylpistymättä. 

                          Palapeili

Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi.
    Isä katseli minua palapeilin kautta.
    Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa
pian kattella hoikempaa.

    Peilin kautta saatana sanoi.

Usein mieleen kaihertamaan jäänyt lause on kuultu lapsena vanhemman tai opettajan suusta ja aikuisena aviopuolisolta. Tämä on ymmärrettävää, koska ne ihmissuhteet, joissa eletään yhdessä arkea, väsytään ja kyllästytään, saavat puhumaan varomattomammin kuin etäisemmissä ihmissuhteissa. 
Meillä on varmaan kaikilla omat unohtumattomat lausahduksemme, sekä toisten meille lausumat lannistukset ja kohotukset että omat toisille lausumamme.

Yksi erityisen ihana tarina Tammisen kirjassa on nimeltään Uuteen elämään. Siinä kummitäti sanoo huonossa seurustelusuhteessa kärvistelevälle tärkeät sanat: "Sinä ansaitset parempaa."

Monet kuvatut tilanteet ovat traagisuudestaan huolimatta myös koomisia.
Täti neuvoo kokeista kymppejä napsivaa tyttöä pitämään kynttiläänsä vakan alla ja vastaamaan koulutodistuksesta kyseleville, että keskinkertainen. Niin kuului tehdä vaikka kaikki kylässä tiesivät, miten kunkin perheen lapset pärjäsivät koulussa.
Tilastomatematiikan tohtori ei pysty pitämään alustustaan kansainvälisessä konferenssissa, koska koulussa on sanottu, ettei hänellä ole päässä muuta kuin permanentti. Hän ei myöskään laula, koska muistaa alakoulun opettajan huomautuksen: "Jos Marja-Liisa laulaisi vähän hiljempaa niin muut pysyisivät äänessä."

Nämä koomiset tarinat ja niiden minimalistinen kerrontatyyli nostavat mieleeni Sinikka Nopolan tyylin ja hahmot. Nopolan Äiten neuvot Likalle ovat yhtä tylyjä kuin Tammisen erään kertojan mummon tokaisu täysillä Sibeliuksen Ristilukkia laulavalle lapsukaiselle: "Sinähän laulat kuin ammuvainaa."

Toinen kirjailija, jonka Tammisen Se sano -proosa tuo mieleeni on runoilija Heli Laaksonen. Laaksonen on muistellut, miten hänelle paras paikka lapsena oli mummun peiton alla tämän lämmössä ja pierunhajuissa. Tammisen eräässä tarinassa pappa, vanha sodankäynyt mies, jolla lapsikin huomasi mielialojen vaihtelun ankaruudesta leppoisuuteen, on välistä täynnä elämäniloa ja onnea ja lapselle hyvä esikuva. 
   
On se lysti ku saa ellää!
    Kun pääsi papan kainaloon heinänteon kahvitauolla
tai talvella saunan jälkeen piisitulen lämmössä, oli
helppoa olla samaa mieltä. 

     
Niin, ne omat unohtumattomat... koulumuistoja tulee mieleen minullakin.
Keskikoulun englanninopettajan kauniilla käsialalla vihkooni kirjoittama: "Erinomainen vihko, Marjatta". Se kannusti enemmän kuin hyvät arvosanat. Vihko on minulla vieläkin tallella.
Lannistavinta lausahdusta en halua muistella, koska olen kauan sitten tajunnut, että se oli sanottu stressaantuneena vaikeassa elämäntilanteessa ja olen varma, että sanoja on sitä katunut.  
Eräs erittäin hieno unohtumaton lause on oppilailta pitkän taistelun jälkeen saamani tunnustus:"Siä ootkii kiva." Sain tämän eräältä vaikealta ryhmältä, joka oli alusta asti minua vastaan, häiriköi tunneilla ja teki minut epätoivoiseksi. Ymmärsin levottomuuden johtuvan siitä, että heillä opettajat olivat vaihtuneet jatkuvasti ja he eivät enää jaksaneet enempää muutoksia. Kotonakin asiat olivat monella huonosti. No, lopulta he tottuivat minun opetustyyliini. Erään tunnin jälkeen sain nipun kirjallista palautetta  anteeksipyyntöineen. Tuon siteeraamani lauseen jäljessä oli vielä nöyrä jatko:"Myö oltii yksii kusipäit - anteeks."
 
Me naiset -lehden Olennaiset-palstalla on lyhyt juttu Tammisesta ja hänen uudesta kirjastaan. Tammiselta kysytään, mistä lauseesta hän haluaisi itse tulla muistetuksi. Hän valitsee seuraavan: "Ei se ole niin justiinsa." 
Samanlainen armollinen jälkimaku jää myös kirjasta Se sano.  


keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Laura Malmivaara, Vaiti



Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.

Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä Suomessakin. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?


PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla. 



perjantai 10. syyskuuta 2021

Luettua, nähtyä, koettua

Tällä viikolla lähtivät harrastukset reippaasti käyntiin. Eilen oli päivällä vesijumppa ja illalla elokuvakerho. Muina viikonpäivänä minulla ei olekaan mitään säännöllistä menoa. Kävelen itsekseni, kun siltä tuntuu tai jos saan kävelykaverin. Yleensä lauantaisin käyn kuntosalilla ja silloin tällöin teen venyttelyjumpan YouTube -videon ohjaajaa totellen. Elokuvia ja teatteria on suunnitelmissa paljon. Olemme jo varanneet liput Kansallisteatteriin Molièren Saituriin ja pariin oman teatterin esitykseen.

Vesijumppa tuntui ihanalta tauon jälkeen. Jouduin vaihtamaan uimahallia ja ohjaajaa, koska lähihallissa ei tätä liikuntaa enää ollut tarjolla. Minulla oli mennessä hieman orpo olo kuin lapsella joka joutuu vaihtamaan koulua, mutta sopeuduin. Vesi ei ollut liian kylmää, ohjaus oli tasokasta, musiikiksi valitut vanhat iskelmät mieluisia ja löylykaverit elämänmyönteisiä naisia.

Illan elokuvana oli inkeriläistaustaisen Lauri Randlan Näkemiin Neuvostoliitto. Randla on syntynyt Tartossa ja asunut lapsuutensa Sillamäen suljetussa yhteisössä. Hän suoritti elokuvataiteen opintonsa Aalto-yliopistossa Suomessa ja aloitti lyhytelokuvilla. Näkemiin Neuvostoliitto on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Se valmistui vuonna 2020. 
Elokuvassa kerrotaan Johanneksen kasvutarina syntymästä siihen asti, kun hän murrosiän kynnyksellä muuttaa äitinsä luo Suomeen. Randla kertoo idän ja lännen kulttuurien välissä kasvavan lapsen elämästä lämpimästi. Johannes saa sekä inkeriläistaustansa että äitinsä Suomessa työskentelyn vuoksi selkäänsä Virossa, mutta paistattelee myös ihailussa vilkkupohjaisine lenkkareineen ja Dumle-karkkeineen. Isovanhemmat ovat tottuneet mukautumaan kaikkeen, nuori äiti haluaa paremman elämän ja on valinnoissaan nokkela, tsetseeniperhe on ystävinä uskollisia ja venäläisopettaja ideologiassaan vahva. Miesten juopottelu ymmärretään, miten muuten jaksaisi elämän absurdiutta. Elokuvassa puhutaan viroa, inkerinsuomea ja venäjää.
Myöhäisneuvostoaika on Virossa sekava. Kaikki mitä elokuvassa kuvataan on totta ja vakavaa, vaikka tyylilajina onkin komedia. Uraanijalostamokaupunki on ollut niin hurja paikka asua, että siellä asuneita syrjitään muualla työnhaussa. 
Elokuvan jälkeen annamme juuri näkemällemme kouluarvosanan 4 - 10 ja vuoden mittaan seurataan pisteytystä. Minä annoin tälle elokuvalle 8 ja perustelin valintani sanalla "lämmin". 

Kirjapuolella minulla on menossa dekkaribuumi ja siinä sivussa luin pari kirjaa Theodor Kallifatidesiltä. Sekä dekkareihin että Kallifatedesiin sain innoituksen toisilta bloggareilta. 


Camilla Greben kansien alatekstit jäivät kuvassani suttuisiksi. Lemmikin alatekstinä on Ruotsin paras rikosromaani vuonna 2017 ja Horroksen  alla lukee "Camilla Grebe paranee ja paranee." Arne Dahl. Kirjailija.
Molemmissa kirjoissa on hyvin suunniteltu juoni arvaamattomine, mutta uskottavine käänteineen. Juuri näissä moni dekkari menee vikaan, juoni on ennalta-arvattava tai täysin epäuskottava. Grebe ei myöskään ole kerännyt liikaa ongelmia ja vinksahtaneisuutta yhteen kirjaan. 
Lemmikissä häpeä ja siitä johtuva salailu pitkittävät rikoksen selvittämistä ja Horroksessa on kyse eräästä psyykkisestä häiriöstä. Rikostutkijaryhmän jäsenet ovat kiinnostavia persoonia omine ongelmineen. 
Enempää ei liene hyvä kertoa, koska näissä kirjoissa juoni on tärkeä. 
Näiden kirjojen yhteydessä muistui myös mieleen kirjoittajapari Anders Roslund - Börge Hellström. Ruotsin television uutispäällikkö ja toimittaja Roslund ja entinen rikollinen Hellström alkoivat kirjoittaa yhdessä tasokkaita dekkareita, joista heti ensimmäinen, Peto, sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon vuonna 2005. Olen lukenut Pedon ja heidän seuraavan yhteisen kirjansa Lokero 21, mutta en tiennyt, että sen jälkeen on ilmestynyt paljon lisää, myös Roslundilta yksinään. No, nyt näitäkin kirjoja on minulla odottamassa ja Grebeltä on luvun alla Kun jää pettää alta


Theodor Kallifatides on Ruotsissa asuva ja ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuten edellä mainitsemani rikoskirjailijatkin. Myös Kallifatides on kirjoittanut muutaman dekkarin, mutta eniten hän on kirjoittanut romaaneja, joissa muistelee elämää Kreikassa tai kirjoittaa kreikkalaisista ulkomailla.
Kallifatides tuli siirtolaisena Ruotsiin 26-vuotiaana vuonna 1964. Hän opetti aluksi yliopistossa ja toimi Bonnierin kirjallisuuslehden toimittajana. Ensimmäisen kirjansa hän kirjoitti 1969, Minnet i exil, vain viisi vuotta ruotsalaisuutta takanaanKallifatides on ollut hyvin tuottelias aina viime vuosiin asti. 


Isäni, kreikkalainen: erään vanha miehen muistolle (Brännvin och rosor) vuodelta 1983 kertoo Ruotsissa asuvan palkitun kirjailijan Alkis Kallidesin matkasta isänsä kuolinvuoteelle Ateenaan. Isän jättämä päiväkirja avaa näkymän tämän nuoruuteen Konstantinopolissa ja vastarintaliikkeen vuosiin Kreikan maaseudulla. Monipuolisesti kreikkalaisuutta valottava romaani, muistelma ja rakkaudenosoitus Kreikalle ja päähenkilön originellille sukulaisporukalle. 

Poika Kreikasta ( Berättelser från brunnen) 1984 on lastenkirja. Siinä on viisi  kertomusta ja hieno hiilipiirroskuvitus. Itse asiassa kiinnostuin palaamaan nuoruusvuosieni jälkeen Kallifatidesiin juuri tämän kirjan kansikuvan vuoksi, jonka näin jossain blogissa.
Kansi ja kuvitus ovat Ritva Immosen, kuten myös Isäni, kreikkalainen -kirjan kansi. 


Olipa kerran kauan, kauan sitten pienenpieni kylä suurensuuressa maassa nimeltä Kreikka. 
Tai no, ehkä se kylä ei ollut niin järin pieni eikä se maa niin järin suuri. 
Mutta ehkä minä muistan väärin. Ihmiset muistavat väärin, koska heistä tulee vähitellen aikuisia. 
Aikuistuminen on oikeastaan sitä, että muistaa. Muistaminen on usein sitä, että muistaa väärin. 
Kun ihminen kasvaa aikuiseksi, mikään ei pidä paikkaansa. 
Mutta kolmekymmentäyhdeksän kesää sitten minäkin olin pieni ja kaikki piti paikkansa. Tiet olivat suoria, vuoret korkeita, meri sininen. Appelsiinit kypsyivät syksyn mittaan ja melonit jo kesällä.
Ja kaiken yllä loisti aurinko. Suurena ja vahvana kuin leijona.


Pienen pojan muistoissa ovat tärkeinä hahmoina isoveli Rajuilma, kissa Salama, aasi Tollo ja isovanhemmat, jotka olivat toistensa vastakohtia. Isoisä oli pyöreä keppostelija, joka kertoi tekaistuista matkoistaan Kiinassa ja kehuskeli osaavansa kiinaa "hyvää päivää, tsing, tsong, tsin, tsin!", ja isoäiti oli laiha kuin tikku, vakavamielinen nainen. Hän kertoi jännittäviä tarinoita pyhimyksistä, kiusauksista ja synneistä.  
Minulle tuli näitä tarinoita lukiessani mieleen erään U Mentulan tosipohjaiset iltatarinat lapsenlapsille omasta elämästään yksinäisenä lapsena Mutin kylässä leikkikaverinaan Misse-kissa.
Lapset rakastavat kertomuksia entisajoista. Niissä on hyvä olla jännitystä ja vaaraa, suruakin. Viimeinen Kallifatidesin viidestä kertomuksesta on nimeltään Sinä päivänä minusta tuli aikuinen ja se on äärimmäisen traaginen. 


sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Jääkylmää...

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO


"Ei eksperttejä, ihmisoikeustaistelijoita, oikeusvaltion puolustajia, feministejä, journalisteja. Ei enää ketään Afganistanista Suomeen.
Ei Yhdysvaltojen, Naton, EU:n tai UNHCR:n pyytämänä. 
Ei kunniavelkaa, neljän vuoden oleskelulupaa, perheenyhdistämistä, kansalaisuutta."

Olen seurannut keskustelua Afganistanin pakolaisista ajankohtaisohjelmista ja sosiaalisesta mediasta. 
Olen kauhistunut. Yllä oleva sitaatti on korkealla politiikassa olevan naisen puhetta sosiaalisen median sivulla. Ei ketään.
Eräs toinen lähes yhtä vaikutusvaltainen nainen sanoi A-Talkissa, että on aivan turha nostaa pakolaiskiintiötä 1020:stä 2000:een, pitää auttaa paikan päälle. Kehitysmäärärahoja ei ole kuitenkaan tarpeen nostaa. Ymmärsin asian niin, että jotkut muut saavat auttaa sinne paikan päälle ja me pyörimme täällä omahyväisinä ikiomassa EI-emiraatissamme, jossa on yksi kieli, yksi uskonto, yksi hyväksytty seksuaalisuuden muoto, yksi ihonväri ja yksi perhemalli, ei kontakteja ulkomaailmaan eikä turhaa humanismia.
 
Kuulkaapas kylmät rouvat, paikan päälle auttaminen ei auta silloin kun tappajat kulkevat ovilla etsimässä nimilista kädessä ihmisiä. Silloin autetaan niitä, ketkä apua tarvitsevat, mutta tehän ette halua auttaa ketään, ei tänne eikä sinne. 
Jos hukkumassa on viisi lasta ja tiedät, että jaksat vetää rantaan yhden, niin käännytkö pois, koska "mitäpä se auttaa, kun ei niitä kaikkia voi auttaa". 
Sitäpaitsi, jos auttajiakin on paljon, pienet auttamassa pienemmin, isot isommin, niin kyllä siinä aika paljon tulee autetuksi.

On ihmetelty, kun on käynyt ilmi, että natsien joukossa oli yhtä julmia naisia kuin miehiä. Ei ole syytä ihmetellä. Nykyaika vahvistaa, että naiseus ei suojaa pahuudelta tippaakaan. 

Alkukuva on  Pave Maijasen näyttelystä KUVA & VALO, jonka kävin katsomassa Kuusankosken Taideruukissa. Luulen, että kuvassa on koululaisen katuun kirjoittama teksti.

Maijasella on näyttelyssä erityisen hyviä kuvia lapsista, sellaisia joissa lapset ovat lapsia, omissa oloissaan, makoilemassa rentoina jossain sohvan nurkassa odottamassa, että aikuiset saavat kahvinsa juoduksi tai juhlatalon ulkoportailla välittämättä siitä että pitsimekko rypistyy. Tilanteet ovat tässä minun kuvittelemiani, kuvilla ei ollut nimiä. 
Laitan loppuun vielä yhden kuvan, jossa pieni ihminen on valossa ja iso näkyy varjona. 
Tämän kuvan myötä lähetän terveisiä kaikille kylmille poliitikkorouville ja muille jotka haluavat pitää huolta vain omista lapsistaan.
Sylvi Kekkosen sanoin: " Pieni on sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa." 

Jätin nimiä mainitsematta kahdesta syystä: 1) siksi, että pahan levittäjät eivät ansaitse yhtään enempää julkisuutta ja 2) siksi, että he eivät valitettavasti ole ainoita.

Kuva: Pave Maijanen, näyttelystä KUVA & VALO



Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...