Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea. 
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti,  ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa. 

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena Ferranten Napoli -sarjaa, Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät. 
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.  


Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.


Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta. 

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten. 
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.


Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!
 
Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus. 
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä. 
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa. 
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.   

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa. 


Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.  


Meillä kotona Mentula-residenssissä 

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin. 
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta. 
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.  
  
Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!


P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.

Koska maailma on totta: valokuvaa, elokuvaa ja teatteria

Koska maailma on totta on 2015 DocPoint -festivaalin tunnuslause. Se sopii kaikkeen viikonlopun Helsingin matkalla kokemaani, valokuvaan, elokuvaan ja teatteriin.

Kuva on Valokuvataiteen museon juuri avatusta poliittisen kuvan näyttelystä Kolmanteen polveen. Ensimmäisessä kuvassa on näkymä afgaaninaisen burkaristikon sisältä. Tämän verran siis nainen näkee näyteikkunan muotivaatteista kulkiessaan ikkunan ohi. Toisessa kuvassa pistää silmään kengät, edes jotakin kaunista. Ja minulla herää kiukkuinen kysymys: viekoittelisiko käsivarsi tai vapaana laskeutuvat hiukset enemmän kuin tuo siro jalka kauniissa sandaalissa?

Kolmanteen polveen näyttelyssä on valokuvaajia, jotka haluavat vaikuttaa kuvillaan maailmaan. He käsittelevät kuvissaan naisten, lasten ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien asemaa, ruoan puutetta ja Bhopalin teollisuusonnettomuuden jälkiä.

Mieleeni jäi erityisesti David Magnussonin Purity -sarja, jossa on muotokuvia amerikkalaisista teini-ikäisistä tyttäristä ja isistä, jotka antavat toisilleen siveyslupauksen Purity Ball -seremoniassa. Tytöt lupaavat pysyä neitsyinä ja isät suojella tyttäriään.Tätä tapahtuu fundamentalistikristittyjen keskuudessa. Tilaisuudet muistuttavat avioliittoon vihkimistä. Minusta nuo kuvat ovat kammottavia. Isä seisoo tytön takana kädet hänen ympärillään, ihan kuin rakastunut morsiuspari, jossain kuvassa tytöllä on silmät unelmoivasti kiinni. Luulisi, että seksuaalisuus, jos mikä, on nuoren - ja jokaisen ihmisen - omaa aluetta. Kauhea ajatus, isä kärppänä seuraamassa ja kyselemässä tytön seurustelusta. Mutta sekin maailma on totta!

Elokuvatapahtumassa katsoimme miehen kanssa kolmen dokumentin sikermän Kulta-aika, Moments of Silence ja Victory Day. 
Venäläinen Victory Day oli  erittäin koskettava ja ärsyyntymistä nostattava. Pietarin kadulla on menossa Voitonpäivän paraati, pelottavaa sotilasmahdin näyttöä. Samaan aikaan homoparit elävät arkeaan ja kertovat, millaista on elää Venäjällä vuonna 2014. Väliin leikataan homovihamielistä paasausta television keskusteluohjelmista. Eräs haastateltavista on sitä mieltä, että jos ilmapiirin muutos jatkuu samaan suuntaan, niin pian ollaan noitavainoissa. Minua kosketti erityisesti näiden ihmisten miellyttävyys ja ujous. Näki, että he olivat tottuneet kätkeytymään.

Koska maailma on totta!

Kansallisteatterin Maaseudun tulevaisuuden maailma ei ole totta. Leea Klemola on rakentanut groteskin, komediallisen sadun, jossa ihmiset ja eläimet elävät yhdessä tasavertaisempina kuin tällä hetkellä. 
Teurastuslupapykälä on eräänlainen ihmisen ja kesytettyjen lajien välinen YYA-sopimus, ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto. Tällainen oli sovittu jo aikojen alussa, mutta ihminen on sen yksipuolisesti pettänyt. Nyt kahteen alueeseen jaetun Suomen pohjoisessa läänissä ihminen ja eläin pyrkivät tekemään yhteistyötä.

Näyttämönä on Maksimi Kuorikosken (Klaus Klemola), entisen Kari Vepsän bändin rumpalin, vanhaan kirkkoon perustama lammastila. Hänellä on ainoana työntekijänään uuhi Hattara ja Hattaran paimenena koiransa Bertil. Kirkon kryptassa kokoontuu käsityökerho, jossa tutustutaan alueen ihmisiin ja  eläimiin. 

YYA ei suju kovin hyvin. Läänintaiteilijan hevonen MyDream Diablo hakkaa isäntänsä moneen kertaan, kunnes lauhtuu, kun löytää poispotkimansa sielun ja kuljettaa sitä tyytyväisenä narun päässä. Teinityttöhepat monkuvat uusia korokepohjakenkiä. Hattara on alkoholisoitunut eikä sen villa kelpaa enää mihinkään, mutta se suostuu sentään tapaamaan irlantilaisen panomiespässin. Viimeisillään raskaana oleva luottamusmies, vuohi Malviina pakenee Maksimin tilalle naapuritilan vallankumousta ja isäntänsä eroottista rakkautta. Maksimin suojeluseläin, kuollut suomenhevonen Jarmo Asserdahl (mahtava suoritus Jukka Puotilalta!) pyrkii määräilemään isäntäänsä vähän liikaa. Koska maatila ei tuota mitään, isäntä alkaa suunnitella avaavansa terveyskeskuksen, jonne kummitushevonen on kovasti myös pyrkimässä mukaan, mutta joutuu ehkä tyytymään näköispatsaaseen laitoksen pihassa.
Malviina pakenee Fär-saarille, jossa ollaan pitemmällä hyväksynnässä ja ehkä jo valmiimpia ottamaan vastaan ihmisen ja eläimen rakkauden hedelmä. 

Näytelmässä on paljon melskettä, kiroilua, alastomuuttakin.
Bertil-koiralta lentävät housut pois heti, kun Laura-narttu laahustaa näyttämölle, tietäähän sen, leikkaamaton uroskoira. Alastomuus tuntui aivan luonnolliselta, koska Miko Kivinen oli niin koira. 
Vitun hokeminen sopi hyvin teineille, mutta jäi sellainen kuva niin kuin vanhemmatkin olisivat käyttäneet samaa sanaa tiuhaan. Vanha lammas voisi noitua vaikka herrajjestas ja sussiunakkoon, tai ehkä sanasto on köyhtynyt tulevaisuuden paimenidyllissä.