Ei koskaan enää

 

Eilinen, 27. tammikuuta, oli holokaustin uhrien muistopäivä, jolloin pysähdytäään kunnioittamaan Euroopan juutalaisten kansanmurhan uhreja ja säilyttämään heidän muistoaan, niin ettei tällaista enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
  
Päivä sai minut kuuntelemaan kreikkalaisen Míkis Theodorákisin säveltämän Mauthausen-sarjan laulua Korkea veisu, jonka sanoma mykistää ja saa kysymään yhä uudelleen, miksi jotain niin pahaa tapahtui. Sanat lauluihin on kirjoittanut runoilija Iakovos Kambanellis, joka oli itse kokenut Mauthausenin keskitysleirin kauhut.
Korkean veisun suomalaiset sanat on kirjoittanut Pentti Saaritsa ja sen on laulanut erittäin koskettavasti Arja Saijonmaa, joka on myös kertonut, että koko neljän laulun sarja aiotaan levyttää tulevaisuudessa suomeksi. 

Korkea veisu -nimi on otettu tähän lauluun Raamatusta. Siinä ylistetään oman rakkaan kauneutta ja kysytään missä hän voisi olla samalla tyylillä kuin Vanhan Testamentin äärettömän kauniissa Rakkauden korkeassa veisussa eli Laulujen laulussa.  

Laulaja etsii keskitysleirille vietyä nuorta naista, rakastettuaan. Ehkä hän olisikin vielä elossa ja löytyisi tunnusmerkkien avulla.

Kuinka kaunis on rakkaani, katsokaa
kun arkileningissään hän ahkeroi
vain pieni kampa hiuksissaan,
veljensä suukko otsallaan.

Kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kunka kauniina hän kulkikaan.

Muistojen kanssa vuorotellen kysytään eri tuhoamisleirien naisilta, ovatko he nähneet tätä naista.

Oi te Auschwitzin neidot,
oi te Belsenin neidot -
te ehkä rakkaani näittekin,
te ehkä rakkaani näittekin.
Te ehkä rakkaani näittekin?

Lopulta jotkut muistavat nähneensä hänet, mutta...

Me näimme kyllä naisen josta kerroit!
Ei nähty häntä leningissään
ei ollut kampaa hiuksissaan.

Hän seisoi jäätyneellä aukiolla
ja poltinmerkki kädessänsä hehkui;
keltainen tähti rinnassaan.

Laulu perustuu Kambanellisin omaan kokemukseen Mauthausenissa, jossa hän oli rakastunut liettualaiseen naiseen.
Keskitysleirit olivat maailman kansainvälisimpiä paikkoja, mikä on toteutettu hyvin unkarilaisen László Nemesin elokuvassa Son of Saul. Elokuvan tapahtumien taustalla kuuluu koko ajan eri kielten sekoitus.

Tällä hetkellä holokaustin uhrien muistopäivää tahraa Israelin valtion kostohyökkäys Palestiinaan. Israel on päättänyt  tuhota Hamas-terroristit tuhoamalla silmittömästi palestiinalaisia siviilejä, joiden joukossa he ovat päätelleet tappavansa myös terroristiryhmän jäseniä. Kyseessä on kansanmurha.

Tämän järjettömän hyökkäyksen vuoksi ovat myös Euroopan juutalaiset taas kerran saaneet vihaa osakseen. En ymmärrä, miksi.
Miksi pitää vihata kreikkalaista, suomalaista, saksalaista jne. joka ei ole ehkä edes koskaan käynytkään Israelissa? Keskitysleireiltä pelastuneiden jälkeläisiähän on kaikkialla maailmassa kuten ennen keskitysleirejäkin. Israelin valtio on eri asia.  

Vielä on sanottava, että se että minä kirjoitan holokaustin muistopäivästä ei tee minusta islamofobistia eikä Palestiinan siviilien puolesta puhuminen antisemitistiä. Eihän Lähi-idän kriisissä voi olla minkään muun puolella kuin rauhan. Molemmissa maissa on monen eri uskonnon kannattajia. 
Nykyään ei uskalleta olla oikein mitään mieltä mistään mustavalkoisten somelokerointien vuoksi. Siksi tämäkin huomautus. 

Islaminuskoisten sorto ja antisemitismi ovat molemmat vihan ilmentymiä. Molempia vastaan on yritettävä puhua ja toimia, koska Ei koskaan enää -periaate on osittain unohdettu ja myös tarkoituksella hylätty.

Tänä iltana jännitämme presidentinvaalien tuloksia. Toivon, että saamme humaanin, järkevän presidentin eikä ainakaan häntä jonka mielestä holokaustista puhuminen on ollut holohölöä, koska on paljon muutakin vainoa. Tämä päättely on hölöä, koska yhden muistaminen auttaa kiinnittämään huomiota muihinkin eikä laimenna niitä mitenkään.