Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.

Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 

Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet

Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 
  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy. 
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 

Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    
  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä. 

Vanhuus ei tule yksin

Neljän sukupolven ääripäät vuonna 1975,
Korpelan Mamma hoitaa poikansa nuorimman
tyttären, minun pikkusisareni, poikaa

Otsikon paljon käytetty sanonta "Vanhuus ei tule yksin" viittaa yleensä johonkin negatiiviseen, kuten luunmurtumiin ja unohteluun ja vitsikkäästi käytettynä selitykseksi johonkin satunnaiseen mokaan noin 60-vuotiaasta eteenpäin. 
No, minkä kanssa se vanhuus sitten tulee? Se tulee fyysisten ja psyykkisten muutosten kera ja myös epätasaisesti eri ihmisten kohdalla ja epätasaisesti oman kehon eri osissa. Se ei tule yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa, joskus kuitenkin kiihdyttäen. Olen kuullut monelta kanssavanhenijalta sen, mitä olen itsessänikin huomannut, että 70 vuoden tienoilla on nykyään jonkinlainen isompi porras, sellainen minkä itsekin huomaa. Eri vuodet myös vanhentavat eri tavalla, kriisit ja suuret elämänmuutokset jättävät jälkensä.

Kuinka vähän me
vanhuudesta tiedämme,
kunnes se astuu
itse ovesta sisään,
emmekä luule mitään.

Tämä pieni runo Emmekä luule mitään on Anna-Mari Kaskisen kokoelmasta Vanhuus on kaunista. No, ei se läheskään kaikkien vanhojen ihmisten mielestä niin kaunista ole. Mitä kaunista siinä on, että elintoiminnot heikkenevät yksi toisensa perään? Kun näkö ja kuulo heikkenevät, ihmisestä tulee sosiaalisesti arka ja kun makuaisti haalenee, ruoka ei enää maistu kuten ennen. Sairaudet lisääntyvät ja elinvoima vähenee. Väsymys saa torkkumaan, vaikka haluaisi olla aktiivinen ja virkeä. Jos keho ei kertoisi vanhenemisesta, niin mieli ei tiedostaisi sitä. Mieli hyväksyy vähitellen sen, mitä keho viestii. Joillain on myös niin, että mieli vanhenee edellä, tulee muistiongelmia, ja vahvat jalat vievät lenkeille, joilla ei muista mihin on päätynyt ja miten osaisi kotiin. 
"Se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvetillistä, valehtelee", toteaa Claes Andersson muistelmateoksessaan Jokainen sydämeni lyönti.
Eeva Kilpi taas on todennut, että vanhuus on allergisuutta elämälle ja vanhuuden sisin olemus on paniikki.

Anna- Mari Kaskisen runossa minua viehättää sen alku. Kuinka vähän me tosiaan vanhuudesta tiedämme?
Nuoruuden fyysiset muutokset ovat kaikkien tiedossa, ja niihin suhtaudutaan odottavin mielin kuin perhosen kuoriutumiseen kotilosta. Vanhuutta taas ei oikein haluta nähdä. On kohteliaampaa sanoa, että "ohhoh et ole muuttunut miksikään, niin nuorekas edelleen" kuin että "ooh miten ihanasti olet vanhentunut". 
"Ihminen on laimentunut nuori", totesi Michel Houellebecq esikoiskirjassaan Halujen taistelukenttä.

Paljon on sellaista luuloa ja syyllistävää ilmapiiriä, että jos vain tsemppaa ja hoitaa itseään, niin pysyy samana vuosikymmenestä toiseen - jos siis ei anna periksi. Puppua! Näin ikääntyviltä ihmisiltä voidaan myös vaatia samaa kuin nuorilta, työssä käymistä vaikka ei enää jaksaisi ja yksin kotona pärjäämistä silloin kun hyvä laitoshoito olisi tarpeen. Tähän nuoruuden yliarvostamiseen kuuluu myös se, että vanha ei saisi näyttää vanhalta. Kehutaan, miten "oikein vanhentunut" Väinö voisi pukeutua seitsenkymppisbileissään rippipukuunsa ja "valiomummi" Vuokko hääleninkiinsä. 
Hah - minä peräänkuulutan vanhojen ihmisten kehopositiivisuutta! 

Itse olen huomannut 70 täytettyäni lukuisia muutoksia kehossani. Vyötärön ympärysmitta on kasvanut, jalat ovat tulleet isommiksi ja rumemmiksi (kengät on oltava Eccoja tai muita vastaavia), iho on kuivunut ja veltostunut, ihon väri on kelmeämpi kuin nuorena, silmäluomet ovat alkaneet riippua, sormet ovat paksuuntuneet ja kynnet haurastuneet. Istun lysyssä ja pituudestani on vajennut muutama sentti. Vartalo ja ryhti ovatkin niitä asioita, jotka erottavat jo kaukaa "pitkälti laimentuneen nuoren" oikeasta nuoresta. 

Alkukuvan isoäitini Alma Josefiina syntyi 1800-luvun lopulla. Hätkähdän, kun lasken että hän on tässä kuvassa vain muutaman vuoden itseäni vanhempi. Miksi hän näyttää nykysilmin yhdeksänkymppiseltä?
Mammalla oli elämässään paljon vaikeuksia. Hänen ensimmäinen perheensä katosi kokonaan, mies kansalaisodassa ja poika (isäni velipuoli) jatkosodassa, myöhemmin tuli vielä miniän (äitini) varhainen kuolema ja iso vastuu siirtymisestä takaisin emännän rooliin, kun olisi pitänyt saada nauttia vanhanemännän lokoisista päivistä. Minä pääsin eläkkeelle kuusikymppisenä ja olen saanut nauttia jo nyt pitkään omaehtoisesta ajasta. 
Mamma menetti hampaansa nuorena, koska hammashoitoa ei ollut ja ravinnosta oli puuttunut tärkeitä hivenaineita. Minä käyn kerran vuodessa hammastarkastuksessa.
Mamma kärsi kivuista ja ontui jalkaansa, ilmeisesti kulunut polvinivel. Minä olen saanut uuden lonkkanivelen 58-vuotiaana ja kirmannut sillä jo kohta viisitoista vuotta. Mamman yksi sormi oli murtunut nuorena töissä ja se oli saanut luutua vinoksi ilman hoitoa. Minulla on korjattu molemmat peukalonivelet.
Mamman iho oli kuiva kuin pergamentti. Minulla on käytössä apteekin vartalovoide ja kasvoihin erikseen päivä- ja yövoiteet. Silloin tällöin käytän kosteuttavia kasvonaamioita.
Mamman hiukset olivat ohuet kuin rotan häntä, ilmeisesti ravintopuutoksien vuoksi, minulla hiukset on yhtä tuuheat kuin nuorena.
Mamman sääret olivat aivan täynnä muhkuraisia sinisiä suonikohjuja, minulla niitä ei ole. 
Jos Mamma olisi sairastunut rintasyöpään tai mihin tahansa muuhun syöpään, hän olisi kohdannut kivuliaan kuoleman. Minut on parannettu rintasyövästä, ja tilaani seurataan koko loppuelämän. 
Mammalla ei ollut muita lääkkeitä kuin Hota-pulveri särkyihin. Nykyisen lääketieteen mukaan olisi pitänyt olla. Mammalta ei otettu labrakokeita eikä mitattu verenpainetta ja tutkittu sydänkäyrää. Minä käyn vuosittain kontrollissa, johon kuuluu omia mittauksia, laboratoriokokeet ja keuhkohoitajan tapaaminen. Käytän lääkkeitä pitämään kilpirauhashormonipitoisuuttani normaalina ja verenpainetta matalana sekä keuhkoja kunnossa. Joka kerta lääkäri kysyy liikuntatavoistani. Olen hyvässä hoidossa. 

Kannattaako minun siis välittää siitä, että en voinut käyttää tyylikkäitä nahkasaapikkaitani viikonloppureissulla Kajaanissa, koska ne eivät tunnu enää mukavilta jalassa? Välittikö Juha Hurme siitä, että yksi nainen meni katsomaan hänen näytelmäänsä vaelluskengissä? Ei välittänyt hän, eikä kukaan muukaan, ja monella oli samat siihen loskakeliin sopivat, järkevät jalkineet. 
Jos on ensimmäisen maailman ongelmia, niin on myös hyvinvointisukupolven ongelmat suhteessa edeltäviin sukupolviin!
Sitäpaitsi, se näytelmä oli huono, Making of Lea. Minusta se, että vanhaa aikaa kuvatessa pannaan ihmiset sekoittamaan senaikaiseen puheeseensa sanoja "come on" ja "vitut" on aika kulunut vitsi. Muutoin oli kiva käydä entisillä kotikulmilla ja tavata pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa myös puhuimme vanhuudesta ja tulevaisuudesta. Niiden keskustelujen innoittamana syntyi tämä pohdiskelu. 

Vanhuutta on suunniteltava. On päätettävä, miten asuu vanhana ja miten tulee hoidetuksi jos/kun tarvitsee hoitoapua. Nämä asiat kannattaa miettiä ja hoitaa kuntoon silloin kun vielä jaksaa, mieluummin etuajassa. 

Kaksi seniorikuntoilijaa Kirstinkallion kylätalon 
kuntosalilla

Nykyisyys on kohdalla vasta vanhana, vanhuuden muodossa. Mitään muuta ikäkautta ei tiedosta yhtä voimakkaasti.
(Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät)

Kirjailijoiden ajatuksia kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on dialogia elämän kanssa.
- Helena Anhava, Sanon silti (1982)

Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.
- Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


On kirjoitettava vain silloin, kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi.
Eeva Kilpi, Elämää kaikki päivät (2022)


Kirjoita niinkuin puhut ja hengität, eri päivinä eri lailla.
Helena Anhava, Vuorosanoja (1973)

Uskon, että kaikki kirjoittaminen liittyy yksilön kulloiseenkin henkiseen ja ruumiilliseen tilaan.
- Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo (2021)


Kun mietin yleisemmin, minusta tuntuu, että kirjan arkkityypin saattaa pelastaa se, että ihmisessä tuntuu aina asuvan se atavistinen neanderthal-ihmisen jälkeläinen, jolle maailma on lapsena myös kummitusten, satujen, pelon ja mystiikan unta; kiinnostavaa ja mukaansa viettelevää.
- Hannu Mäkelä, Kirjoittamisen ilo (2022)

Saan jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, enemmän Homo narrans kuin Homo sapiens. Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.
- Henning Mankell, Juoksuhiekka (2015)

Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa." 

Ystävyydestä: lainaan Eeva Kilpeä ja Sara Ehnholm Hielmiä ja alan pohtia autofiktiota

Katselen viiden vuoden päiväkirjakalenteriani. Olen menossa alun neljättä vuotta tämän kirjan kanssa, vuosi 2022 vielä mahtuu. Mitähän olen puuhaillut ystävänpäivänä?

14.helmikuuta 2018
ke,
lämpötila 0
pilatekseen Mervin kanssa
Aapon perhe iltakylässä

14.helmikuuta 2019
to
+4
Tyttökullat lounas Lamykin's
illalla elokuvissa Unton kanssa, If Beale Street Could Talk

14.helmikuuta 2020 on jäänyt jostain syystä tyhjäksi, oli varmaan niin paljon menoa ja meininkiä, etten ehtinyt tehdä muistiinpanoja.

Olenpas minä ollut sosiaalinen ystävänpäivinä, ja nykyiseen verrattuna muinakin päivinä. Nyyh...
Vietin sunnuntaina ystävänpäivää kaksin mieheni kanssa. Hiihdimme, minä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Ladulla muutama rivakampi suksija ohitti minut ja muutama suoritukseensa keskittynyt vastaantulija suhahti ohi tervehtimättä, hitaammin hiihtelevien kanssa vaihdettiin hymyjä ja muutama ystävällinen lause. Itse otan kävellessä ja hiihtäessä katsekontaktia vastaantulijoihin, mutta ulkoiluasuissa ei aina tunnista tuttuja varsinkaan vauhdikkaampia, ja nykyään moni on myös omissa kuulokemaailmoissaan.

Koronalle kiitos olen tajunnut hyvin syvästi, miten tärkeitä ihmissuhteet ovat minulle. On ikävä sekä lähisukulaisia että ystäviä. En pidä etäyhteyksiä paljon minään. Haluaisin kovasti tavata ihmisiä ihan fyysisinä olentoina, nauraa yhdessä, halata ja katsoa silmiin. 
 
Ilman läheisiä ihmissuhteita ihminen lakkaa tuntemasta itseään, hän epämääräistyy ja hajoaa persoonattomuuteen. Siinä ehkä yksinäisyyden ahdistavuus. Koko ajan me kaipaamme tunnustamista kuin valtio. Kysymme toisilta itseämme. Läheisen seurassa persoonallisuus kiinteytyy ja eheytyy. 
- Eeva Kilpi, Naisen päiväkirja 

Eeva Kilpi kirjoittaa pahemmasta yksinäisyyden tilasta kuin mitä minulla koronavirusta välttelevänä on, enhän minä edes asu yksin, minulla on kotona hyvää seuraa. Tiedän kuitenkin, mistä hän puhuu ja koen siitä jotain nyt kun pandemia-ajassa aletaan mennä jo toista kevättä. 

On lohdullista, että tällainen olosuhteista johtuva yksinäisyys on ohimenevää ja  korjautuu aikanaan. Onhan myös sellaista emotionaalista yksinäisyyttä, johon ei auta, että ympärillä on elämää, koska yksinäisyyteen kivettynyt ei pysty menemään mukaan tai mikään seura ei poista häneltä yksinäisyyden tunnetta.    

Mutta siis, leuka pystyyn. Jaksaa, jaksaa...   
Tänään paistaa aurinko. Kohta ei aamulla tarvitse kirkasvalolamppua ja parvekkeen valoketjun voi laittaa pois päältä.
Aion vaihtaa kukille mullat.  

Olen lukemassa Sara Ehnholm Hielmin esseekirjaa Ja sydän oli minun. Kirjassa on mielenkiintoista pohdintaa mm autofiktiosta, jota olen itsekin paljon  miettinyt, ja yksinäisyyden teema on vahvasti mukana.
Loppujen lopuksi ihmiset kuitenkin aina kirjoittavat yksinäisyydestä. Norjalainen lastenkirjailija Stian Hole on ilmaissut asian osuvimmin:"Minä kirjoitan minusta. Sinä luet sinusta."

Kieli on läpinäkyvää kuin ikkunalasi. Sen sijaan että sanoisi "katso minua", hän sanoo "katso minun kanssani". 
Tämä sitaatti katsomisen suunnasta viittaa Karl Ove Knausgårdin tapaan kirjoittaa omasta elämästään tyylikkäästi. 

Palaan myöhemmin Ehnholm Hielmin kirjaan ja tarkastelemaan lisää kysymystä, mikä tekee autofiktiosta tasokasta.

Oivallan, miksi jotkut autofiktiotyylillä kirjoitetut teokset ovat ärsyttäneet minua suuresti ja miksi tämä tyyli joillakin kirjailijoilla toimii loistavasti. Kysymys on katseen suunnasta ja vähän muustakin.
    

Mikä nyt painaa mieltä

Tämä kuva on otettu noin 45 vuotta sitten itselaukaisijalla opiskelija-asunnossa. Olin toisen luokan opettajana Jousenkaaren kansakoulussa Tapiolassa viimeistellen siinä ohessa opintojani, ja tuleva mieheni oli armeijassa. Kuvaa ottaessamme hän oli käymässä lomilla. Silloin oli keskitalvi. Seuraavana kesänä menimme naimisiin - vaikka ei olisi tarvinnut (niin sanottiin Pohjois-Karjalasta työpaikkaa kysellessämme, saa tulla avoparinakin). Olen kirjoittanut kuvan alle japanilaisen runon.

Salata koetan 
turhaan - rakkaus näkyy
kasvoistani niin 

että kaikki kysyvät:
mikä nyt painaa mieltä?
(Kanemori)    

Ja sitten tuore otos, jossa hillitymmät ilmeet, mutta muutoin samat tyypit... no tietenkään ei ole vanhennuttu, ei sitten yhtään. Kuva on lapsenlapsen ottama Kotkan Hesburgerissa, johon poikettiin hääpäivälounaalle Merimuseo Vellamosta tultua. 

Tämä olkoon meidän virallinen 2 X 70 vuotta ja 45-vuotishääpäiväkuvamme. Hääpäivä on meille tärkeä päivä siksikin, että samana päivänä heinäkuussa 1975 syntyi Rovaniemellä erääseen perheeseen tyttö, josta oli tuleva meille mieluisa miniä. Hieno sattuma!

Tämän kuvan kanssa voisi sopia Eeva Kilven runo Vanhojen rakkaus.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Runo on kokonaisuudessaan niin traaginen, etten lainaa enempää.
Ikä e i  o l e vain numero. Ikä muuttaa ihmistä kaikella tavalla, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. 

Eräs ystäväni kertoi, miten hänen äitinsä vanheneminen ilmeni vierailuilla. Ensin oli kaikki itse tehtyä ja pöytä kauniisti katettu, sitten tarjottava alkoi olla kaupan valmistuotteita ja pöytä katettu arkiastioin, ja lopulta vieras sai hakea keksipaketin kaapista. Minä olen pääasiassa ykkösvaiheessa. Hese-lounas oli pieni pakon sanelema välipala, että jaksettiin odottaa minun gourmet-illallistani Mentula residenssissä. Kaikki Keeping Up Appearances -fanit ymmärtävät tämän vitsin. (Tuolla sarjalla on niin huono suomalainen nimi, Pokka pitää, että on pakko kirjoittaa alkuperäinen nimi.) 

Tiedän, että siirtyminen vähempään ottaa koville hänelle joka haluaisi kaiken jatkuvan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.  

Alan mökkielämän jälkeen pakata Kainuun reissulle. Lukemiseksi mukaan lähtee Patrik Svenssonin romaani Ankeriaan testamentti. 

Viime aikoina olen lukenut mielenkiintoisista naisista, fiktiivisestä Almasta Hannu Mäkelän tyylikkäässä pienoisromaanissa Rakkaudella, Alma ja kirjailija Raija Siekkisestä siskonsa kirjailija-suomentaja-kieltenopettaja Ritva Hellstenin muistelemana romaanissa Raija. Luin myös Anna-Maria Eilittän kiehtovan romaanin Kun olen poissa. Päähenkilö, keski-ikäinen perheenäiti Ilona, joutuu auton töytäisemäksi ja kuolee, mutta jää henkiolentona seurailemaan läheistensä elämää. 

Nämä kolme romaania ovat niin tasokkaita, että lupaan ja vannon kirjoittavani niistä, kunhan siirryn sosiaalisesta elämästä enemmän sosiaaliseen mediaan posottamaan. Uudistetussa Bloggerissa lukee 'uusi postaus', kun ennen kirjoitettiin 'uusi teksti'. Minusta tuo termi on aina kuulostanut posotukselta/paasaamiselta ja välillä olenkin kiittänyt jotain bloggarikaveria vahingossa hyvästä posatuksesta. En pidä myöskään blogi-sanaperheestä blogata, bloggari, bloggaaja ja blogisti. Kuulostavat oudoilta muljahduksilta suomen kielessä. Mutta minkäs teet, semmoinen bloggaajaihminen olen mielellään edelleen, jos korona suo. 

PS Minulla oli näemmä Eilittä kirjoitettu väärin, ja virhe toistuu kommenteissa. Olen pahoillani. Korjasin nimen nyt 31.7. 

PPS Voi voi, eräs ystäväni kysyi tänään, olenko lukenut kirjan 'Rakkaudella, Alma'. Olen, ja samassa hoksasin, että minähän olen lukenut kirjan nimen vain 'Alma'. 'Alma' loistaa kannessa isolla ja sen yläpuolella on ohuesti sana 'Rakkaudella'. Minulla on tämä kirja mukana täällä lomareissulla, kun ajattelin, että kirjoittaisin jotain tästä tai Eilittän kirjasta. Nyt on tämäkin korjattu. Ei koskaan pitäisi kirjoittaa kiiretilanteessa. Pyydän taas nöyrimmäisesti anteeksi. (Illalla 31.7.)

Pieni pahan mielen postaus

Minulla on tämmöinen hauska tehtäväkirja Pieni pahan mielen kirja. Kirja parodioi täytettäviä hyvän mielen kirjoja ja on osoitettu positiivisuusbuumiin kyllästyneille. Kirjan tekstit on ideoinut Lotta Sonninen ja ulkoasun ja kuvituksen laatinut Piia Aho. Minua ei kauheasti innosta kaivella vikoja ja naurettavuuksia sukulaisissa, listata ystävieni huonoja puolia tai kohtaamiani ääliöitä, itsekään kun en ole niin täydellinen, mutta inhokkiasioiden käsittely ja ärsyttävien sanontojen kerääminen varmaan houkuttelevat minua jonain hetkenä askartelukirjani pariin.  
Yhden sivun olen täyttänyt. Tämän:

Huonon käsialani vuoksi rajasin kuvan näin. Olen lisännyt nämä sanat: keljuttaa, risoo, frustroi, kypsyttää, harmittaa, ketuttaa, ottaa kupoliin, suututtaa, nyppii, rassaa, ottaa pannuun, pännii, sieppaa, keittää, sapettaa, kyrsii, jäytää, tympii. Keksittekö muita? En hyväksy sitä v-kirjaimella alkavaa naisen sukupuolielimestä johdettua verbiä. Sen käyttö (huokaus!) turhauttaa minua, eritoten, kun se nykyään on kaiken lisäksi vanhempien sivistyneiden ihmisten käyttökieltä, ei teini-ikäisten uhmaa.  

Tästä päästäänkin kirjoitukseni asiaan. Paha mieli? Mikä nyt niin ottaa bloggaria päähän? Monikin asia. Teen listan. 

1. Aika ajoin pompahtaa joku viisastelija, viimeksi Mikael Jungner, sanomaan, ettei kirjojen lukeminen ole tärkeää, somessa hyppely riittää. Tämä on niin itsestäänselvä asia, että turha ruveta vääntämään perusteluja sille, miksi ihmisen pitää lukea.
Eeva Kilvellä on juuri julkaistussa Punaisessa muistikirjassa tällainen kiteytys: "Me pysymme ehkä juuri kirjallisuuden avulla tolkuissamme. Ja ehkä juuri nimenomaan kirjoittamalla." Olen samaa mieltä Kilven kanssa. 

2. Täytän pian jo 70. Tein ansiotyötäni 35 vuotta ja sitä ennen monta vuotta erilaisia töitä, joita ei laskettu eläkkeeseen. Maksoin paljon veroa, mielelläni, koska  tiesin, että niillä rahoilla rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt kun olen vanha, enkä kyllä mitenkään jaksaisi enää tehdä sitä työtä, jota välillä suurella innolla välillä puurtaen tein, saan kuulla olevani rasite ja menoerä, kestävyysvajeen ja väärän huoltosuhteen aiheuttaja. Minua tämä keskustelu riepoo ja loukkaa. Hieman rispektiä, kiitos! 

3. Kiertelin Kouvolan asuntomessuilla. Kävin muutamaa rivitaloasuntoa vaille kaikissa 33 asunnossa. Kahdessa oli kirjahylly, toisessa niistä oikein kirjastohuone, mutta siis vain kahdessa kirjoja! Kirjahyllyä on jo jonkin aikaa kutsuttu sisustusalalla huonoksi sisustuselementiksi. 
Vanhusten yhteisötalossa oli kalustettu huoneet erilaisille ihmistyypeille. Yhdessä oli kalastaja-Kalle, toisessa kirjallisuusihminen-Kirsti, jne. Kirjallisuuden harrastajan huoneessa ei ollut kirjahyllyä eikä tilaakaan sille. Kaikissa makuuhuoneissa oli mahdottoman kapeat sängyt, nuorisokokoa. Leveämpi ei olisi mahtunut sängylle varattuun koloon, vaan olisi työntynyt oudosti oven eteen. Ajatellaanko, että vanhat ihmiset pienenevät lapsiksi. Ei niillä ainakaan petikaveria ole, hyi. Pännii!

4. Tuttavapiirissä on paljon kymmenen vuotta minua vanhempia, jotka ovat sairastuneet vakavasti. Näin lyhytkö tämä elämä on? 
Julkisuuden henkilöistä on poistunut keskuudestamme monta viime aikoina: Claes Andersson ja Toni Morrison, molemmat minun mielikirjailijoitani, ja Matti Mäkelä, jota arvostin varsinkin kirja-arvostelijana. 
Kuoleman läheisyys, järkyttää mieltäni. Pitää muistaa elää täydesti, kokea, matkustaa, kun vielä jaksaa. Tietenkin jokainen päivä voi olla viimeinen päivä, mutta kun ikää tulee, niin tämä asia alkaa konkretisoitua. 

5. Kirja-arvostelusta, minkä Matti Mäkelä toi mieleeni, sen verran, että olen (taas kerran) hieman ymmälläni kirjapostausten kanssa. Olen alkanut kokea, että täällä blogistaniassa ei saisi oikeasti arvostella kirjoja, vain kehua. Jos kirjoitat jotain negatiivisempaa, vaikka kuinka varovaisesti, niin aina tulee joku suitsija paheksumaan ja samaa kirjaa yhteistuumin kehuneet ohittavat mielipiteesi. Eriävästä mielipiteestä ei turhaan keskustella, saat kokea olevasi väärässä. 
Minun mielestäni kirja on julkaisu, jota saa arvostella kuten taulua tai konserttia. Se on sitä varten esille pantu. 
Lehtiarvostelut ovat myös paljolti kirjaa mainostavia juttuja tai feature-juttuja kirjailijasta. Missä ovat räväkät arvostelut? Matti Mäkelä osasi tarkastella arvosteluissaan kirjan hyviä ja huonoja puolia, kohteliaasti ja asiallisesti, ja sijoitti kirjan kirjallisuuden kentälle sille hengenheimolaisia etsien. Näin myös moni kriitikko ennen häntä.
Onko nykyinen somessa yleistynyt tyhmä vihapuhe, iva ja sarkasmiksi naamioitu pilkka saaneet ihmiset niin ylivarovaisiksi, että he eivät uskalla enää muuta kuin fanittaa? Arvostelu ei ole keljuilua eikä vihapuhetta. Se on lähes vastakohta sille. 
Olen myös joskus kuullut, että kun piirit ovat pienet, kirjailijat tuttuja, niin ei voi arvioida, kuten haluaisi. Eikö tuttuus sitten siedä rehellisyyttä? No, tämä varovaisuus koskee kyllä käännöskirjojakin.  
Minua kiinnostaa kiitosten ohessa myös heikkouksien löytäminen ja niiden tarkastelu rakentavasti. Harva kulttuurituote on niin täydellinen, ettei siitä löytyisi huomautettavaa. Ei voi siis päättää kirjoittaa blogissaan vain kirjoista, joihin tuntee ehdotonta rakkautta, silloin tulee postauksia harvoin. 
Pännii, että annan tällaisen ilmiön edes vaikuttaa itseeni. 

6. Tietenkin vihapuhe turhauttaa ja erityisesti se, että sitä aletaan toistella ja jopa ihailla. Ei siinä ole mitään hienoa, että aikuinen ihminen hokee sitä v-sanaa ja pilkkaa erilaisia ihmisryhmiä omaa paremmuuttaan korostaen. Sillä miten kansanedustajat puhuvat on merkitystä. Jos ihmisistä puhutaan kitkettävinä vieraslajeina tai ihmisroskana vaikutetaan siihen, miten me kohtelemme näitä parjattuja ihmisiä. Se mitä sanoillasi ruokit, kasvaa ja leviää ja siirtyy teoiksi. 
Tämä paitsi tympii, niin väsyttää ja masentaa. 

7. Ne vieraslajit ja käskyt repiä kauniit kurtturuusut pois. Meilläpäin tätä on jo jossain toteutettu. 

Mikä tässä lupiinipellossa on huonompaa kuin alla peltosauniopellossa, koiranputkissa ja horsmissa, jotka saavat rauhassa levitä?

Peltosaunio on muinaistulokas ja koiranputki sekä maitohorsma kai ikiaikaisia. Minusta koiranputken ja lupiinin yhdistelmä on aika upea. 
Kurtturuusu tuottaa kiulukoita, joista saa sosetta. Niitä on nyt jo, yhtä aikaa kukkia ja marjoja. Meillä on ihania, joulukorttinakin käytettyjä kuvia talvisista huurteisista kiulukoista. Nehän säilyvät punaisina läpi talven.

Onko jotain erityistä, mikä Sinulle tällä hetkellä tuottaa mielipahaa? Kerro!

P.S. Kirjoitan jossain vaiheessa mielihyvän aiheista. Statovcin kirjoista tekisi mieli myös kirjoittaa lisää. Olen lukenut nyt Tiranan sydämen keskittyneesti sen identiteettivarkauksia miettien ja kohtia myös sen englanninnoksesta Crossing, mikä nimi sopiikin tälle kirjalle hyvin. 

-------------
Seuraavan päivän potutuksia:

Vielä pitää tulla lisäämään pari harmitusta. Ensin lisäys kohtaan 3, jossa minua suututtivat muutamat asiat asuntomessujen vanhuksille suunnitelluissa asunnoissa. Unohdin kirjoittaa, että vanhusten taloyhteisön nimi on Virkkulakylä! Arrgh, miksi ei Touhula? Virkkula kuulostaa vaatimukselta ja nuorempien ihmisten toiveelta. Siellä ne puuhastelevat virkkuina ja punaposkisina kunnes jonain päivänä sanovat heippa ja hiljenevät nätisti siihen nuorisosänkyynsä. En tykkää myöskään mistään kalmanimistä, kuten Ehtoolehto ja Iltatähti. Kai vanhusten taloilla voisi olla samanlaisia nimiä kuin muillakin taloyhtiöillä. 

8. Omituiset koulukokokeilut, joissa lapsia väsytetään ja käytetään yli-innokkaiden kasvatusalan ihmisten koekaniineina. Mitä järkeä on laittaa 7 - 12 -vuotiaita samaan 80 (!) oppilaan ryhmään, jossa opettajat seassa. En löydä tästä mitään hyviä puolia, mutta kylläkin leegion huonoja. Naurettavaa.

Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård! 

Omat aiheet ja funtsimiset

Pieni kalastajavene, kuva: Ume

Harvinainen raukeus levisi jäseniin. Onni on ehkä jännittämättömyyden tila, minä ajattelin, mutta samassa hylkäsin sen ajatuksen. Päätelmä oli liian negatiivinen päteäkseen muuta kuin yksityistapauksiin, kuten esimerkiksi tähän hetkeen, jonka se tosin kattoi täydellisesti. Mutta tällöinkin oli edellytyksenä että sitä ympäröivä suhteiden verkosto oli omilla ehdoillaan kutakuinkin tasapainossa, ja että oli ollut aikaisempi tilanne, johon nähden tämä oli muutos parempaan. 

Yllä on ote Eeva Kilven romaanista Tamara vuodelta 1972.

Ja Sinisessä muistikirjassa 2018 Kilpi kirjoittaa muistinpanojaan vuodelta 2003, kolmenkymmenen vuoden kuluttua Tamarasta. Tuttua asiaa!

16.2.2003 KLO 13
Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä että se jännitys edes ajoittain hellittäisi.

14.4 2003 KLO 22.20
Onnea tuntee silloin kun pitkä sydämentykytys lakkaa ja olo helpottuu.

Eeva Kilven aiheita pohtiessani aloin miettiä myös muiden kirjailijoiden toistuvia aiheita. Kyllähän se on niin, että kirjailijat usein pohtivat samaa ydinasiaa läpi koko tuotantonsa. Jopa me bloggarit (ainakin monet meistä) teemme niin. 
Me selvittelemme omaa mieliteemaamme yhä uudelleen, olkoon kirjoituksen aihe sitten kirjan esittely tai arvostelu, matkakertomus tai omia ajatuksia elämän menosta. Joillakin painotus on alusta asti päätetty asia, yhteiskunta, vähemmistöt, luonnon puolustaminen, maailman hämmästely, epäkohdista kirjoittaminen, naisnäkökulma, eksistentialismi jne, mutta vaikka emme olisi päättäneet mitään, me päädymme vaistomaisesti tietynlaisiin aiheisiin ja käsittelytapoihin ja vasta paljon kirjoitettuamme huomaamme olevamme yhä uudelleen samojen ajatusrakennelmien kimpussa. 

Mikä on sinun ikipohdintasi?

Minun ydinlauseikseni näyttäisivät muotoutuneen seuraavat:
1. Ihminen on säröinen olento ja sellaisena kiinnostava.
2. Myötätuntoisuus on elintärkeää.
3. On ilo saada elää. 
Pelkistettyinä juuri näin, voisi niistä kirjoittaa mutkikkaamminkin, mutta näin on hyvä: säröisyys, myötätunto ja elämänilo. 
Jos kirjoitan kriittisesti jostakin asiasta, ilmiöstä tai henkilöstä, niin usein pohjana on vastenmielisyyteni epäoikeudenmukaisuutta ja toisten alaspainamista kohtaan. 

Katsoin toistamiseen aivan ihanan dokumenttielokuvan Dagny - jos jään istumaan, kuolen. Dokumentti kertoo ruotsalaisesta 106-vuotiaasta Dagny Karlssonista. Elokuvan ohjaaja on Finn Power -taiteilijaniminen mies Ahvenanmaalta. Itse asiassa elokuva on kuvaus elokuvan teosta ja Finnin ja Dagnyn ystävyydestä. Loppuosassa dokumenttia ihmiset eri puolilta maailmaa kiittävät somessa Dagnyä innoituksesta ja positiivisen mallin antamisesta. Viimeksi mieleen jää Dagnyn lause: "Elämä on niin iloista kuin miksi sen tekee." 
Dagny-dokkari on elämänmyönteisyydessään sukua elokuvalle Anna hyvän kiertää, joka myös on toiminut inspiraationa monelle. Molemmat ovat oikein sopivia pääsiäiselokuvia. 
  

Eeva Kilpi, Tamara

Pelkkä kirjankansikuva tuntui nyt tylsältä, koska kirjaston Tamarasta oli muovipäällyksen tieltä poistettu paperikannet ja jäljellä oli vain sinänsä tosi kaunis tummanvioletti pahvikansi. No, ei hätää, Parnassossa (nro 1, 2019) on laaja Eeva Kilpi -artikkeli kuvineen. Asettelin nurkan romaanista tämän artikkelin päälle.

Kuvan vasemman alalaidan teksti, lainaus haastattelusta, pitää paikkansa: "Nykymaailmassa melkein kaikki on täynnä seksiä. Aihetta voisi käsitellä tunteella ja älykkäästi, mutta usein kuvaukset yhä takeltelevat."
Kilpi kirjoitti eroottisen romaaninsa Tamara vuonna 1972 ja hänen tekstissään seksi on todella kuvattu taidolla, tunteella ja älykkäästi. Anglosaksisessa kirjallisuudessa mm. Henry Miller (Ruusuinen ristiinnaulitseminen: Nexus, Sexus ja Plexus ym) ja Anaïs Nin olivat tämän lajin taitajia.
Muistin, että Tamara oli väkevä elämys, kun luin sen kaksikymppisenä, Nyt se oli ehkä vielä väkevämpi. Ei ihme, että olen kriittinen kirjojen seksikuvausten suhteen ja koen ne usein laimeina ja banaaleina, kun olen nuorena ravinnut itseäni näin upeilla kirjoilla.  

Tamaran minäkertoja on alaruumiistaan halvaantunut akateeminen mies. Hän seuraa ja kuvailee Tamaraa, joka on hänen lähes ainoa ihmiskontaktinsa. Tamara ja mies asuvat omissa kodeissaan, mutta Tamara viettää paljon aikaa miehen luona. Kirjan kuvaamana kesänä Tamara saa päähänsä vuokrata talon maalta ja he asuvat yhdessä pitkän tovin.  
Tamara on ollut miehen oppilas yliopistossa ja ihastunut tähän. Rakastuminen on ollut molemminpuolista. Mies on ollut invalidi jo heidän tavatessaan ja suhde on ollut pitkään pelkästään verbaalinen. Mies pystyy ja on halukas tyydyttämään Tamaran monin eri tavoin, mutta Tamara kaipaa sitä mikä puuttuu, perinteistä yhdyntää. Tamara ja mies ovat toisilleen elintärkeitä. Mies edustaa Tamaralle pysyvyyttä. Hän on keskeyttänyt miehen vuoksi kielipsykologiset opintonsakin ja kouluttautunut terapeutiksi.
Erikoisen suhteesta tekee se, että Tamara palvelee miestä kertomalla tälle seksielämästään toisten miesten kanssa. 

     Sitten Tamara tulee, kesken ajatusteni, iho hohtavana ja sileänä niin kuin naisella jota on juuri rakastettu, hiuksetkin elävämmän näköisinä huolimatta siitä, että ne on kammattu vain hätäisesti, ja välittömästi minussa syttyy halu päästä hänen lähelleen, kuulemaan hänen kertomustaan, kyselemään yksityiskohtia, millaista oli. 
    Ja minä puristan hänet syliini, ahdistan häntä kysymyksilläni, kunnes tulen vakuuttuneeksi siitä että hänen on ollut hyvä olla, että hän on nauttinut ja kylläinen, ja hän kuvailee miltä se tuntuu, kunnes sisäinen jännitykseni huipentuu ja laukeaa ja ruumiini tyyntyy. 

Tamara tapaa erästä löytöään, Kustaa Mauria, jopa huvilalla, sovitusti, miehen kirjoitellessa esseetään huvilan toisessa päässä. Miehelle tämä järjestely sopii erinomaisesti. Ainoa pelko on se, että Tamara rakastuisi johonkuhun seksikumppaneistaan, tyyntyisi ja oppisi yhdistämään rakkauden, sukupuolisuuden ja jatkuvuuden.
    Minä soisin sen hänelle, siitäkin huolimatta, että tiedän sen merkitsevän meidän suhteemme loppua, tämän harvinaisen, ainutlaatuisen korkeasti moraalisen, molempia osapuolia kunnioittavan ihmiskontaktin päättymistä.  

Kahdesta päähenkilöstä elämäänsä tyytyväinen on mies, vaikka toisin luulisi. Hän ei tunne enää fyysistä kipua, koska kipua välittävä hermo on kuollut. Hän rakastaa Tamaraa hellällä suojaavalla tavalla, kiusoittelee tätä, hellii ja lohduttaa.
Tamara on häälyväinen, tunteilla käyvä hermokimppu. Hän on työssään niin tunnollinen, että vastailee jopa vapaa-ajallaan erään asiakkaansa seksipuheluihin. 

Tekstin tyyli on esseististä, kuvailevaa pitkää proosaa, jonka seassa on paljon keskustelua. Nykyään romaaneja kirjoitetaan paljon pilkotulla proosarunomaisella tyylillä, Tamara on lähes sen vastakohta. Kerronta luontokuvauksineen ja elävine henkilöhahmoineen antaa nautintoa lukijan kaikille aisteille. 

Mies puhuu omalla kohdallaan cerebraalierotiikasta ja kutsuu itseään biblioerotomaaniksi; hänen tyydyttämisensä jos mikä vaatii kertojan lahjoja. Hän itse on saanut Tamaran ihastumaan puheillaan ja onkin varsinainen sana-akrobaatti.
Kerran alkuun päästyäni minä riehaannuin edelleen. Assosiaatioita syntyi kuin uutta verisuonistoa kuolion rinnalle, unohtuneita kansanomaisia sanoja ja sanontoja tulvi mieleen ja tuntui että opin omin päin uusia kuin olisin alkanut puhua kielillä; Suomen kansan muinaisrunoa pulppusi huulilta; muistin pitkiä intohimoisia säkeitä Koraanista ja Korkeasta Veisusta; lastenlorun joka alkoi sanoilla 'Tit tit tittuu'; tarinan pojasta joka tuikkasi puunkoloon ja siitti siipioravia; sanskriittiakin, vanhoja kauniita termejä. Lopulta osasin jotain uutta kummallista kieltä joka kantoi ja aaltoili.

Tekisi mieli lainata tästä kirjasta pitkiä pätkiä, mutta maltan mieleni. Lukekaa itse ja nauttikaa! Kilven kieli hurmaa minut, joka kerta kun luen hänen kirjojaan, olkoot ne 70-luvulta tai vuodelta 2019. 

Jossain arvostelussa, en muista missä, nyt näitä on ollut monissa lehdissä Sinisen muistikirjan julkaisun jälkeen,  mainittiin Tamarasta, että se ei ole juonikirja. Minusta se on kyllä sitäkin. Tarina kehittyy ja lopussa on hieno yllätys, joka on myös sillä tavalla hieno, että se jättää mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille.
Ja vielä tämäkin: "Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin." 
Mieleen nousee ote Shakespearen Myrskystä:"Sama kude meissä kuin unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme."

Voin nähdä tämän tarinan myös naisen sisäisenä vuoropuheluna, niin että tarkkaileva, kiusoitteleva, kyselevä henkilö on vielä eheytymätön osa häntä itseään. 
Tarkastelun sävyssä on samaa kuin Kilven paljon lainatussa runossa 'Nukkumaan käydessä ajattelen', jossa kirjoittaja puhuttelee itseään ystävällisesti: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun." 

Kaksi tärkeää piirrettä Kilven tekstissä minulla on vielä mainitsematta: huumori ja ilo. 
Veitsenteroittaja Frans Siltasen, tylsyttäjän, kirje koettelee nauruhermojani. Samoin Tamaran kuvaukset seksikumppaneittensa piirteistä ja rakastetun ikävöinnin kuvaaminen pakkomielteisenä hulluutena ja se koominen raivo, minkä jätetyksi tuleminen synnyttää.   

Lopuksi ei muuta kuin kiitos erinomaisesta kirjasta Eeva Kilpi! Odotan Punaista muistikirjaa, jonka pitäisi ilmestyä seuraavaksi. 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä

Lisään tunnisteisiin feminismin, koska tietenkin tämä kirja on myös feministinen.

Tamara on seksuaalisesti aktiivinen ja vahva nainen, jolle olisi aivan turha syöttää paljon mainostettua legendaa siitä, miten nainen tarvitsee pitkiä esileikkejä, ja että ne riittävätkin hänelle. Tamara tietää, että naiselle kunnon orgasmit ovat tärkeitä. 

Tamara rakastaa miehiä, mutta ei halua sitoutua - juuri se, mitä on pidetty miesten ominaisuutena. Kuulen Anneli Saariston laulavan vahvalla äänellään: "Etkö millään tyytyä vois vähempään? Vain yhden yön sua tahdon rakastaa."

Jossain kohtaa Tamara ja mies keskustelevat siitä, kumpi nauttii enemmän. Mies, tämä aivo-orgasmien kokemusasiantuntija, toteaa, että hän voittaa, koska hän lentää. Kauniisti ilmaistu ajatus mielikuvituksen tärkeydestä ihmisten seksuaalisuudessa.