On niin paljon asioita, joita ei tiedosta lähtiessään omasta maastaan. On mahdotonta aavistaa, että mukana kulkeutuu niin suuri määrä sielussa olevia rakenteita ja jälkiä, että ne lopulta tekevät muuttajasta ikuisen muukalaisen. Sillä sinä hetkenä, kun ei enää ole muukalainen uudessa maassa on jo muuttunut muukalaiseksi omassa sydämessään. Ja silloin on muukalainen kaikkialla.
Tämä sitaatti on Theodor Kallifatidesin kirjasta Uusi maa ikkunani takana. Alkuteos Ett nytt land utanför mitt fönster ilmestyi vuonna 2001 ja suomennos vuonna 2005.
Tällä hetkellä kaiken muukalaisuuteen liittyvän yhdistää helposti pakolaisiin ja kriiseihin, mutta maahanmuuttoa on monen muotoista ja sillä on pitkät perinteet. Aikojen alusta asti on kuljettu ja asetuttu vieraisiin maihin, sopeuduttu ja podettu koti-ikävää. On myös ihmisiä, joiden identiteetti on maailmankansalaisen. He ovat asuneet monessa paikassa ja pitävät useampaa maata kotinaan, tai sitten tuntevat sivullisuutta kaikkialla.
Kallifatides ei viihtynyt pienen kreikkalaiskylän 60-luvun ahtaassa henkisessä ilmapiirissä ja päätti jo teininä nähtyään Ingmar Bergmanin elokuvan Noidanlähde, että Ruotsista tulee hänen kotimaansa.
Niinpä hän ryhtyi konkreettisiin toimenpiteisiin ja opiskeli ruotsin kieltä opetuskaseteilta niin hyvin, että jo muutama vuosi muuttonsa jälkeen kirjoitti kirjoja ruotsiksi.
Tässä kirjassaan Kallifatides tarkastelee omien kokemustensa kautta, mikä kaikki on erilaista Ruotsissa verrattuna Kreikkaan, miltä tuntui tulla ulkopuolisena uuteen kulttuuriin ja kieleen ja miltä tuntuu vanheta kaukana lapsuuden maisemista, jotka on vierailuillaan havainnut yhä vieraammiksi.
Kirjoitukseni alkuun lainaamani kohta on melankolinen. Kallifatides teki tällaisen päätelmän huomattuaan, ettei ruotsinkreikkalaisena löydä enää oikein mitään yhteistä synnyinmaansa ihmisten kanssa, mutta tuntee edelleen olevansa monessa erilainen kuin syntyperäiset ruotsalaiset.
Hyvänä puolena siirtolaisuudessaan hän näkee sen, että se on edistänyt hänellä luovuutta.
Tässä tekisi mieli kysyä suomalaisilta expateilta, joita bloginikin lukijoissa on, jakavatko he nämä tuntemukset Kallifatidesin kanssa.
Sopeutuminen uuteen maahan ei tarkoita sitä, että antautuisi silityslaudan alle latistettavaksi. Sopeutuminen on rakastamisen arvoisten asioiden löytämistä.
Kaikissa kulttuureissa on parhaat puolensa.
Itse harkitsin vähän aikaa nuorena USA:han jäämistä. Olin vasta siinä vaiheessa, että löysin kaiken aikaa uutta ja inspiroivaa enkä kaivannut vanhaa. Olin myös nuori ja joustava; saatoin aivan hyvin hylätä joitain asioita ja ottaa uutta tilalle. USA:ssa viettämäni joulun aika on elämäni ainoa, jossa en viettänyt joulua eikä se tuntunut puutteelta. Toinen joulu olisikin ehkä jo tuntunut. En juonut juurikaan edes kahvia tuon vuoden aikana ja olin tyytyväinen vitivalkoisen leipään.
Kielen nyanssit kiinnostivat minua valtavasti, niinpä Kallifatidesin pohdiskelut kreikan ja ruotsin eroista saavat minut muistelemaan omia löytöjäni.
Kreikkalainen aurinko on kikkarapäinen, vaalea- ja lyhythiuksinen nuori mies. Ruotsalainen aurinko on pitkähiuksinen, vaalea nuori nainen.
Sanoja voi kääntää, mutta maailmaa ei. Siksi käännetty runous tarjoaa niin harvoin tyydytystä. Sen lukeminen on kuin rakastelisi unessa.
Kielen loogisella rakenteella on toisenlaisia vaikutuksia. Tärkein lienee se, että yhdellä kielellä voi tehdä asioita, joita toisella kielellä ei voi.
Ruotsissa siedetään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, mitä kielen paljon käytetty "no jaa" hyvin kuvastaa. Kreikan kielessä tällaista viipyilyä ei käytetä.
Rakkaus on erilaista Kallifatidesin kahdessa kotikielessä. Kreikkalaisessa rakkaudensanastossa ylistetään kohdetta, kun taas ruotsalaisessa korostetaan omaa rakastuneisuutta. Kun rakkaus loppuu, se on helpompaa ruotsalaiselle, rakkaus jätti, ei voi mitään. Kreikkalaiselle rakkauden loppuminen merkitsee sitä, että rakastettu on menettänyt rakastettavuutensa, ja siitä seuraa häpeää, kunnian menettämistä ja kostoa. Ja miten ihmeessä parittelusta voidaan käyttää samaa sanaa kuin rakastamisesta? Miten on mahdollista sanoa rakastaneensa jonkun kanssa, jota ei rakasta? Ruotsissa att älska (någon) = rakastaa ja att älska (med någon)= rakastella. Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia.
Ruotsalainen tarvitsee yleensä paljon tilaa. Huomasin sen jo varhain. Olimme vaimoni kanssa ensimmäisellä yhteisellä lomallamme, ja osuimme syrjäiselle rannalla Fårössä. Hänen mielestään oli suorastaan ihastuttavaa, kun siellä ei ollut muita, minusta taas juuri se seikka teki paikasta melko ikävän.
Kreikassa on loukkaavaa korostaa yksityisyyttä ja kaikki pyrkimykset sellaiseen pyritään kitkemään pois moukkamaisina. Viileän temperamentin ja ison reviiriajattelun omaavaa ihmistä kutsutaan "routaperseeksi".
Kallifatides kertoo olleensa ympäristölleen vieras "routaperse" jo nuorena ja omaksuneensa siksi hyvin pian ruotsalaisen reviiriajattelun.
Laajensin yksityistä tilaani ainakin kymmenellä metrillä.
Kallifatides toteaa, että kansallisuuserot eivät tietenkään koske kaikkia, mutta tietyt erot ovat kuitenkin selvästi näkyvissä.
Elämänilo vanhassa kotimaassani ei ole ainoastaan lahja. Se on myös velvollisuus.
Tämän velvollisuuden vuoksi kreikkalainen ei kovin helposti ohita murtuneen näköistä ihmistä, vaan kiiruhtaa kyselemään mikä hätänä ja houkuttelemaan hymyä esiin, kun taas ruotsalainen jättää murehtijan rauhaan ja odottaa... "no jaa...".
Kallifatidesin kulttuuripohdinnat ovat lempeitä ja humoristisia. Nautin niistä. Ne saivat minut muistelemaan omia vähiä kokemuksiani vuoden USA:n reissulla ja Välimeren lomamatkoilla.
USA:ssa sain hyvin pian kuulla, miten loukkaava olen, kun en koko ajan toistele keskustelukumppaneitteni nimiä. Suomen kielessä riittää 'hei' ja 'kiitos', mutta USA:ssa on sanottava 'Hi, Bob' ja 'Thanks, Ann', 'Good morning, Robin' ja 'What do you think about this, Ellen'. Joskus tervehdyksenä käytetään vain toisen nimeä, ilmoitetaan, että huomaan sinut.
Ei sovi myöskään kulkea mutrusuuna kuin olisi yksin paikalla, vaan on huomioitava ympäristö hymyllä ja kiinnostuneella ilmeellä.
Turkissa näyttäisi olevan sama iloisuuden velvollisuus kuin Kreikassa. Minulta kysyttiin siellä kerran, miksi olen niin surullinen, kun istuimme poikani kanssa puiston penkillä hiljaa. Olimme väsyneitä pitkästä kävelystä, emme ehkä tarpeeksi aktiivisia ja läsnä ympäristölle.
HS:n Teema nro 6 käsittelee kieltä. Suomentaja Kersti Juva sanoo, että pitää suomen kielen tavasta vastata verbillä. 'Onko asia näin? - On/Joo, on' ja 'Muistatko? - Muistan/Kyllä, muistan.' Ihan eri sävy, viehättävämpi kuin että vastaisi vain 'Kyllä' tai 'Joo'.
Kieli heijastaa erilaisia maailmoja ja luo erilaisia maailmoja. Siksi me käyttäydymme eri tavoin eri kielialueilla. Kieli muokkaa meitä tiedostamme sitä tai emme. On introvertteja ja ekstrovertteja kulttuureita.
Entä puhuttelu? Ei ole yhdentekevää sinuttelemmeko vai teitittelemmekö me tuntemattomia ihmisiä.
Kallifatidesin pohtiessa yksinäisyyttään eräs hänen ystävänsä toteaa, ettei se johdu muukalaisuudesta vaan vanhenemisesta ja että hänestä tuntuu juuri samalta, vaikka hän ei olekaan vaihtanut kotimaataan. Vanhana ihmisen ajatukset palaavat usein niihin vuosiin, jolloin hän eli väkevimmin ja maailma tuntui vielä uudelta.
Juuri siitä syystä minullekin on tärkeää ymmärtää, kuka olin tänne tullessani. Paras tapa hyväksyä se, millaiseksi on tullut, on muistaa, kuka kerran on ollut.
