Pääsiäisenä harrastettua ja luettua, löysin Ihmisen ääni -kirjat uudelleen

 

Päällys: Hannu Taina
Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo
jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä.

Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille  porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa. 

Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.

Jättiläisstrutsin koivet

Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin. 

On siellä jo pari kolme nuppua. 

 
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein. 
  
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
 
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy. 
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä. 
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea. 
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille. 

Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa. 

Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua  suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu. 

22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä. 
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä. 

Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.  

Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.    
  
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan. 

Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.

Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja! 
(Kirjeestä äidille)

Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig. 
(Kirjeestä Mialle)

Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä. 

Kirsi Kunnas 1924 -2021

Eilen luin taas kerran lapselle Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runoja. Olen lukenut niitä kolmelle omalle lapselle ja nyt jo viidennelle lapsenlapselle, jolle luin Kunnaksen runoja myös whatsapp-videoviesteinä pandemian alkukaranteenin aikaan, kun emme voineet tavata. 

Näytin lapselle kuvan Kirsi Kunnaksesta ja kerroin, että hän on kuollut 96-vuotiaana. Lapsi varmisti: "Häntä ei ole enää." Hän käyttää samaa lausetta katsellessaan minun vanhempieni kuvia, "Hiljaa ei ole enää" ja "Fransia ei ole enää".

Kirjassa on kaksi runoa, jotka ovat suosikkejani kauneutensa ja haikeutensa vuoksi. 

Kun tätä runoa lukee lapselle tuuturunona silitellen samalla häntä otsalta silmien välistä, hän tajuaa, että on aika laskea luomet sinisten tähtien päälle ja luovuttaa päivän leikeistä.
Runossa on jotain samaa äärettömyyttä kuin vanhojen runoilijoiden, esim. Aleksis Kiven runoissa, vaikka yleensä Kunnaksen lastenrunot ovat aivan erilaisia, leikkisiä ja rytmikkäitä loruja.  

Kun eilen halusin lukea Tiitiäisen tuutulaulun, niin pieni mummolapäivää viettävä vieraamme sanoi, että ei sitä, koska heti alkaa nukuttaa. Päiväkodissakaan hän ei nuku lepotauolla, vaan kertoi haaveilevansa. Luimme sitten niitä hurjia kuten Villit ratsastajat (Humppa ja Pomppa humppati, pomppati kaksi velikultaa...) ja dramaattisia kuten Peikon kosioretki (Kerran pikku peikko peikkuluinen, lönkkäkinttu, vääräsääri sykkyrälle hännän kääri...), jotka myös ovat aivan mahtavia ja hyvin lukemiseen sopivia. 

Voin kiittää Kirsi Kunnasta siitä, että olen saanut lapset nopeasti nukkumaan.
Omien lasten kohdalla se tarkoitti sitä, että pääsi jatkamaan töitä, korjaamaan kokeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja oppilaille. Vähän aikaa piti aina ensin ihailla nukkuvaa lasta. Nukkuva lapsi on kaiken päivän touhun jälkeen vanhemmalle ikään kuin saavutus: lapsi siinä niin tyytyväisenä ja tyynenä. Mikä sen ihanampi näky. 
Lapsenlapsen kanssa mummi saattaa itsekin nukahtaa, mutta ei se mitään, ei ole enää töitä. Kun tokenee, niin lähtee katsomaan iltauutisia. 

Tiitiäinen on pikkuinen - ja niin on moni muukin Tiitiäisen satupuun hahmoista.
Maija Karman ihastuttavissa piirroksissa pikkupeikko peikkuluinen tarpoo niitynkukkien ja heinien alla, jotka ovat kuin jättipuita, ja korvasienessä asuva Haitula keinuu koiranputken kukkavarteen kiinnittämällään nappikeinulla. Ylivoimaisten aikuisjättiläisten keskellä elävästä lapsesta on tyynnyttävää kuulla, että maailmassa on häntäkin pienempiä. 

Tämä on se toinen minun mielirunoni. Kiitos näistä ja kaikesta muusta, Kirsi Kunnas!
Tiitiäisen pippurimyllykin on aivan hurmaava ja ilkikurinen. Sen mielirunojani lienee Meritähti. 

Eli merenpohjassa Meritähti

tuhat tonnia vettä yllä.
   - Minä jaksan kyllä, 
   sanoi Meritähti.
   - On terävät sakarat, 
   ja litteät pakarat
ja paineenkestävät kakarat. 

Niin moni ikonisista hahmoista on poistunut. Ennen Kirsi Kunnasta mm Claes Andersson, Jörn Donner, Ritva Valkama, Sirkka Turkka... He ovat olleet minulle aina. 

Otto Gabrielsson, Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle

Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on. 
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu. 

Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut. 
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.

Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?

Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan. 
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.   

Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.  

Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti. 
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.

Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edes taloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä. 

Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu,  epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".  

Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla. 
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J". 
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan. 
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.   

Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää. 
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa. 

Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi. 
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.  
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne. 

Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.  

JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!

Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden. 

Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan  pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä. 

Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa. 
   
Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta. 

Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html

Tämmöistä luettu täällä ja näin koettu

Jaa-a, huomaan, että minä se vain "luen salaa". Eikös kirjabloggaajan pitäisi välillä myös kirjoittaa lukemastaan? Pelastukseni olkoon lyhyt muoto; nyt ei mitään jaarittelua, vain päällimmäiseksi mieleen jääneitä ajatuksia.

Eeva Kilven viidestä novellista koostuva teos Kesä ja keski-ikäinen nainen, 1970, kertoo ihmissuhteista ja niiden vaikeuksista. Vanhempien ja lasten välinen suhde on erityinen, niin on myös eroottiset suhteet naisten ja miesten välillä. Raikasta 70-lukulaista seksitabujen tarkastelua. Raikasta on se, että Kilveltä puuttuu täysin nykyään niin yleiseksi tullut painostava moraalinen asenne. 
- Kosketus on tärkeä. Ensimmäinen tieto jonka me saamme maailmasta on ihon tieto.
- Entäpä jos isokin lapsi kaipaa ruumiillista läheisyyttä. Mistä me tiedämme miten paljon meitä painaa insestitabu. Sen täytyy aiheuttaa hirvittävää torjuntaa. Vihamielisyyttä. Kaikki menee lukkoon vanhempiin päin. 

Paula Nivukosken esikoisteos Nopeasti piirretyt pilvet (2019 ) on perinteinen hyvä romaani, jonka tunnelma tuntuu todelta ja jossa ei ole mitään turhaa. Mieleeni nousee termi tyylipuhdas. Ilokseni kohtasin kirjassa lapsuudestani tuttua sanastoa, jota en ole kuullut aikoihin. Romaanin tapahtumapaikka on Kyrö. Päähenkilö on pärjäävä nuori 20-luvun nainen, joka löytää vaikeuksien jälkeen elämäänsä rakkauden. Ja miten värisyttävästi kuvatun rakkauden arkisen arjen keskellä! Vahva esikoinen.
- Johan olsin pannu pyhätantun, jos olsin tienny, jotta oot tulos. Oltaas leivottu lusikkaleipiä, keksitty joku juhla! Vaikka elämä.
- Kyllä soon likka nii, jotta se naula parahiten kestää, jota kovimmin taotahan.

Jörn Donnerin uusin kirja Viimeinen taisto, Suomi/Finland II, 2019, on päiväkirjan muotoon kirjoitettua pohdiskelua omasta arkielämästä, sairauksista, niistä välillä (tarpeettoman) inhorealistisesti, jaksamattomuudesta, ja siinä ohessa myös politiikasta ja kulttuuriasioista. Sävy on tutunomaisesti pistelevä ja säälimätön, mutta myös alakuloinen. Onko mies masentunut? 
Kaikilla muilla maihinnouskortti kännykässä, ei minulla, liian vanha puhelin. Ihminen yhtä kulunut.
Donner on ollut tekevä ihminen, ei mietiskelijä, luovuttaminen on vaikeaa.
Tuntuu hirveältä kun käsittää, ettei minun tarvitse tehdä töitä eikä minua myöskään tarvita. Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni? Suvusta minä viis veisaan. Tarkoittaako se sitä, ettei kukaan kaipaa minua, jos "katoan" käyttääkseni poikani ideaa? En tiedä.
No, siis tällainen viimeinen taisto. Kun on niin kuuluisa, että kanteen voidaan kirjoittaa vain etunimi, niin kirjanhan saa julkaistuksi, vaikka sisältö olisi ohutkin. Eipä kirjailija itsekään oikein usko vielä - tai koskaan - valitsevansa hiljaisuutta, hän vasta leikittelee sen ajatuksen kanssa. 
Nyt yritän sanoa kaikille, että lopetan, jotkut alkavat uskoa minua. Täytyy vielä saada itseni vakuuttuneeksi.

Hiro Arikawan romaani Matkakissan muistelmat, 2019, on lempeä kuvaus Nana-kissan ja isäntänsä Satoru Miyawakin matkasta Satorulle tärkeiden ihmisten luo. Matkalla on tarkoituksensa, jonka eläimet paremmalla hajuaistillaan haistavat.
Sekä lasten että eläinten maailman kuvaus on hienoa ja vaikean asian käsittely harvinaisen tyyntä ja kaunista.
Kirjasta on tehty myös elokuva, miehen ja kissan road movie.
    Noriko lopetti hyväilemiseni, joten lakkasin kiireesti kehräämästä ja pujahdin olohuoneen nurkassa nököttävään laatikkooni.
"Miten kauan tuota laatikkoa on säilytettävä?"
"Nana pitää siitä. Anna sen vielä olla."
"Tuntuu kuin muutto olisi vieläkin kesken, se on rasittavaa, Ja minä kun ostin Nanalle oikean kissanvuoteen ja torninkin."
    Laatikko on ihan muuta kuin vuode tai torni.

Tiina Laitila Kälvemarkin kirja Kadonnut ranta, 2012, on 14 novellia käsittävä teos lähtemisistä ja jäämisistä. Tasokas. Pidin jokaisesta novellista, mutta erityisesti kahdesta, pitkästä niminovellista Kadonnut ranta ja novellista Jänis.

Saman kirjailijan, Tiina Laitila Kälvemarkin, esikoisromaani Karkulahti, 2015, on kuvaus kahden naisen toisiinsa törmäävästä elämästä. Keväällä 2006 pohjanmaalaisen talon poika tuo kotiinsa miniäksi Veran, "ryssän", mistä alkaa vaikea tutustuminen talon vanhaanemäntään, jonka suorapuheisuus tuo mieleen Orvokki Aution Pesärikko-trilogian Laimin.
    Vera etsii Jaskan kättä omaansa, karheat sormet tarttuvat hänen ranteeseensa löyhästi ja epäröiden. 
Jaska yskäisee: 
    - Tässä on Veera, minun...
    - Toit sitten ryssän Karkulahelle.
    Kirkas ääni, kuin nuorella tytöllä. Kuin kuoron parhaalla sopraanolla, Ženja Ivanovalla. 
    - Ryssän Karkulahelle, ryssän Karkulahelle, emäntä toistelee itsekseen kuin lorua.
    Luomettomissa silmissä velloo hetteinen, vihreä vesi.
    Jaska muuttuu punaiseksi, valkoiseksi, mustaksi. Kääntyy sitten, harppoo pitkin askelin pääkamarin ja välikamarin ja pirtin läpi, häviää ovesta ulos. Jättää hänet hylkeen kanssa kahden. 
Vera ja Jaska toivovat halvaantuneen, sänkyyn hoidettavan mumman kuolevan pois moitiskelemasta, mutta Elisabet on vahvaa tekoa. Molemmilla naisilla on kipeä salaisuutensa. Toinen hyväilee muistojensa vuoksi kaarnaa ja toinen kiviä. Intensiivistä, jännitteitä luovaa kerrontaa. Olisin jättänyt pois alun lyhyet tekstit, jotka selittyvät myöhemmin ja aloittanut suoraan siitä tilanteesta, kun miniä saapuu. Lukujen alkuun sirotellut arvoitukselliset yksinpuhelut ovat myös turhia, ja lopusta olisin karsinut runon ja Karkulahden talon historian. Itse tarina on niin vahva, että se ei olisi tarvinnut mitään lisukkeita. Tässä Paula Nivukoski on valinnut selkeämmän tien.

Olen lukenut usealta eri taholta, miten juoniromaani olisi nykyään kuollut kirjallisuudenmuoto ja jonkinlaiset ajankohtaisista aiheista kootut listaukset ja erilliset tekstinpätkät peittoaisivat sen. Voin ilmoittaa, että näinhän ei käy. Niin kauan kuin on ollut ihmisiä on kerrottu tarinoita, koska me kiinnostamme toisiamme. 
On myös puhuttu tekstinjälkeisestä ajasta, jossa puhe, kuva ja pelikuttuuri vallitsevat - siltä tosiaan alkaa vähän näyttää - mutta tarina pysyy olkoon sitten kyseessä istuminen leirinuotiolla, digipelin pelaaminen tai paksun romaanin lukeminen. 

Oletteko lukeneet näitä kirjoja? Mitä jäi mieleen? Oletteko samaa vai eri mieltä kanssani?

Luin juuri myös kiinnostavan omasta elämästä ammennetun kirjan, Emma Kantasen Kiinaan sijoittuvan romaanin Nimi jolla kutsutaan öisin. Kantanen avaa uusia maailmoja, minulle ainakin, ehkä monelle muullekin, kertoessaan, mitä on työ pelialalla ja millaista on lesboyhteisön elämä Kiinassa. Postailen tästä kirjasta myöhemmin lisää, samoin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin romaanista Isän säännöt, jota olen nyt lukenut ihastuneena jonkin matkaa. Hyvänen aika, Khemiri on yhtä hyvä ellei parempi lapsiperheen arjen kuvaaja kuin "mestari" Karl Ove Knausgård! 

Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

Eeva Kilpi oli koonnut ajatuksiaan pitkältä ajalta siniseen muistikirjaan. Suurin osa, toistasataa, on vuosilta 2002 ja 2003, sitten muutama miete seuraavilta vuosilta. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistiinpanonsa läpi, huomaa muistikirjan alun omistuskirjoituksen ja muistaa, että kirjahan olikin joululahja lapsenlapselta Sohvilta, joka nyt on jo kolmen lapsen äiti. Hän kirjoittaa kaksi loppumuistiinpanoa ja saattaa kirjansa julkaistavaksi. 
Muistiinpanoista koottu Sininen muistikirja julkaistaan 2019. Sen esipuheena on Sohvin omistamat sanat mummolleen.

Näin toivotti Sohvi, mutta ikävä ei vain ole lakannut. 

Vastuu - ikävöinti - intohimo.
    Ihmisen seuralaiset vanhuuteen saakka - ja ehkä juuri vanhuudessa. Ainakin ikävöinti. Ehkä vanhana ihminen nimenomaan ikävöi. Nuorena hän kaipaa.

Kilpi pohtii suomalaista sanaa "ikävöidä", joka ei tarvitse kohdetta, kuten esim. ruotsin längta efter någonting tai englannin miss somebody. Hän näkee ikävöinnin  kirjoittamisen käyttövoimana. 
Kun työstressi helpottaa, iskee ikävän tauti entistä pahempana. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä.

Kilpi täytti helmikuussa 91 vuotta. Hän toteaa, että yrittää opetella vanhuutta,  jossa hänen pitää selvitä kaikesta itse, olla oma palveluskuntansa, emännöidä jos haluaa tavata läheisiään, olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori. Sellaista vanhuutta meiltä odotetaan. 

Ikävöinnin ja vanhenemisen lisäksi Kilven aiheita ovat hänen muussakin tuotannossaan toistuvat Karjalan muistot, luonto, eläimet, eroottinen rakkaus, perhe ja yksinäisyys. 

Kunkin tekstin alussa on tarkka päivämäärä ja kellonaika, joskus paikkakin. Ajatukset ovat usein syntyneet aamun ensimmäisinä oivalluksina tai yöllä valvoessa. 
Rakkauden määritelmä pulpahti Kilven mieleen Vuoksenniskalla 21.7.2003 n. klo 17.45 bensa-aseman pihassa, jossa hän kirjoitti sen paperinenäliinaan ja siirsi myöhemmin muistikirjaan Tapiolassa.  
Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä. 

Monet Kilven mietteet ovat aforismeja tai aforistisia.

Hellyys on moraalia. 
    (Ilman hellyyttä kaikki on moraalitonta.)

Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä, että se jännitys edes ajoin hellittäisi. 

Rockmusiikki on antanut sävelilmaisun kiireelle. Elviksen vetovoima on katkaistussa sävelessä ja kiireen, melodian ja aisoissa pidetyn tunteellisuuden yhdistelmässä.

Sodankäyntiä ja luonnon tuhoamista seuratessaan Kilpi alkaa pohtia, että hän on ehkä avaruusolento. Miksi hän muutoin tuntisi niin suurta samaistumattomuutta ja yksinäisyyttä? Miksi hän muutoin kummastelisi ja ikävöisi kaiken aikaa? Olisiko jossain toisella tähdellä hänen kaltaisiaan? Hän miettii, elävätkö ihmiset niin väärin siksi, että ovat aivojensa liikakasvun seurauksena jonkinlaisia epämuodostumia, epäonnistuneita mutaatioita luomakunnassa? Eäimet olivat ensin. 

Kirjan graafinen suunnittelu on Mika Tuomisen. Kiitän!
Sinisyys on juuri oikeaa sinistä, mustikan sinistä. Kannen linnut ja lehdet sopivat tähän muistelukirjaan. Kansien sisäpuolen haikeassa sinisyydessä on hieno lehtikuvio. Hyvä, että Sohvi valitsi muistikirjan väriksi sinisen ja Kilpi pysyi sille uskollisena.  
Tämän kirjan esteettisyys tekee siitä mainion kirjan syntymäpäivälahjaksi isompia pyöreitä vuosia täyttävälle. 
   

Nautin erityisellä tavalla sekä kirjailijoiden esikoiskirjoista että viimeisimmistä. Sininen muistikirja ei varmaan ole Kilven viimeinen, vaikka sisältää viimeistelyn sävyjä, kuten hänen runoteoksensa Kuolinsiivous (2012). Loppulausekin viittaa jatkoon. 
Kiitos Sohvi, että annoit mummollesi paperia jolle kirjoittaa!
     Kynää vain on vaikea aina löytää kun ne ovat yhtä mittaa kateissa tai loppuun kuluneet.

Antti Eskolan teos Vanhanakin voi ajatella on samalla tavalla lempeäsävyinen vanhuuden kirja kuin Kilven. Claes Andersson ja Merete Mazzarella ovat katselleet itseään ja maailmaa sopuisasti mietiskellen muistelmissaan, samoin Lars Huldén luopumista viestivässä runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir. 
Odotan luettavakseni Jörn Donnerin kirjaa Viimeinen taisto, jonka olen kuullut olevan aivan toisenlainen kuin edellä mainitsemani, ärtyisämpi. En tiedä, miten sen lukemisen kanssa käy. Lopetin kesken Jörnin ja poikansa Rafael Donnerin kirjeenvaihtokirjan Ennen kuin olet poissa. Jörn Donnerilla on varmaan sama kuin Eeva Kilvellä ja Antti Eskolalla, kirjoittaminen tuo merkitystä elämään ja pitää ikävää loitolla. Miksi siis lopettaa? Kirjoittaa voi niin kauan kuin sormet toimivat, mutta aivan kaikkea ei ole pakko julkaista.

Kilpi saa sanoa veikeät loppusanat tälle pohdiskelulleni. 
Vanhuus on ensimmäinen hengähdyspaikka mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhat virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Haava

Tämä on Lääkärin sosiaalinen vastuu ry -kansalaisjärjestön postikortti, jonka olen ostanut joskus viime vuosituhannella. Järjestö on toiminut vuodesta 1982. 
Kortin on tehnyt ranskalainen taiteilija Michel Granger vuonna 1976 ja sen nimi on Haava. 

Viime aikoina on tullut julkisuuteen paljon tietoa asioista, joita me ihmiset olemme tehneet ja teemme oman asuinpallomme vahingoksi. Jotkut ovat järkyttyneet näistä tiedoista niin paljon, että voidaan puhua jopa uudesta ahdistuksen muodosta ilmastoahdistuksesta. 
Ahdistuneen ihmisen on vaikea ottaa vastaan mitään positiivisia uutisia, varsinkin kun niiden uutisointi on yleensä niin huomaamatonta. 

Katowicen ilmastokouksessa päästiin sopimukseen yhteisistä tavoitteista ja säännöistä toiminnassa ilmaston lämpenemistä vastaan. Uusia kokouksia ja tarkistuksia on tulossa, raportoinnin on oltava läpinäkyvää ja tavoitteita nostetaan viiden vuoden välein. 
Jo aiemmin Pariisissa sovittiin, että teollisuusmaat rahoittavat 2020 alkaen kehitysmaiden ilmastohankkeita 88 miljardilla eurolla vuosittain. 
Näen tässä hyvän suunnan. Joukossa on vastaanhangoittelevia maita, mutta ne eivät voi estää aloitettua yhteistä projektia. Ei kannata heittää kintaita ojaan, vaikka ihan jokaisessa maapallon kolkassa ei vielä ymmärrettäisi talkoiden merkitystä. Siis vielä. 

Päästöt ovat Suomessa laskeneet 34 % vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Samanlaisia positiivisia ympäristöasioita on tapahtunut muitakin ja muuallakin, mutta tällaiset uutiset jäävät valitettavasti negatiivisten uutisten ja niitä seuraavien kauhistelujen alle. 

Mielestäni ei ole syytä vaipua epätoivoon eikä ryhtyä kärsimättömäksi sellaisissa maailmanlaajuisissa asioissa kuin ilmastonmuutos. 
Ei myöskään kannata jumittua todistelemaan, miten oma naapuri tai jokin kaukomaa on se pahin maapallon haavoittaja. Syyllisten etsiminen on hyödytöntä ja tekee vain itsestä katkeran valittajan.   

Tällaisia mietin pimeänä joulukuun viikonloppuna. Eilen katsoin televisiosta Ettore Scolan elokuvan Mehän rakastimme toisiamme niin paljon ja muutama päivä sitten saman ohjaajan mestarillisen komedian Rumat, likaiset ja ilkeät. 
Tänään olen siivonnut, värjännyt puseron, joka oli malliltaan kiva, mutta väärän värinen, valmistanut lipeäkalalounaan, leiponut, ja lukenut uppoutuen.
  
Selailin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta koostuvaa kirjaa Ennen kuin olet poissa. Kannessa on nimet näin, ei aakkosjärjestyksessä, vaan nuorempi ensin. Osuin selatessani kaksi kertaa Jörn Donnerin mainintaan, ettei häneltä enää tule spermaa eikä hän pysty siittämään lapsia. Alkoi kyllästyttää. Ehkä palaan tähän isän ja pojan ajatustenvaihtoon jonain toisena hetkenä. 
Tuli sellainen olo, että nyt on hyvä juonikirja tarpeen ja valitsin lainakirjapinostani dekkarin Aivan tavallinen perhe, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Mattias Edvardsson. Se tempaisi mukaansa. Isä on pappi ja äiti asianajaja, mutta kun oma lapsi on kyseessä isä unohtaa totuuden ja äiti oikeuden. 
Nyt lukemaan...

Kirjamessujen ihanimmat miehet ja parhaat haastattelut

Vietin kirjamessuilla täydet kaksi päivää, torstain ja perjantain. Olin torstaina aulassa jo varttitunnin ennen kuin portti aukeni. Tunnelma oli ihanan odottava. Opettajat paimensivat oppilasryhmiään ja vanhemmat ihmiset kahvittelivat Fazerin aulakahviossa. Etenin huolellisesti laatimani lukujärjestyksen ja varalukujärjestyksen mukaan, piipahdin siis välillä puolen tunnin sisällä seuraamassa kahta haastattelua, minä täsmällinen. Muutaman kerran poikkesin molemmista ohjelmistani ja löysin jotain yllättävän hauskaa. Oli myös ilahduttavaa törmätä sattumalta vanhoihin tuttuihin eri paikkakunnilta ja päivittää kuulumiset.
Monet bloggarit ovat julkaisseet hienoja kuvakimaroita. No, minä jätin harkitusti kameran kotiin. Ajattelin, että se häiritsee keskittymistäni, kun muutenkin joudun temppuilemaan kaksine lasineni, luku- ja kaukolasit erikseen. Kun mieheni, se meidän perheen varsinainen kuvaaja ei ollut mukana, jäin ilman kuvia. Saat kyllä määräyksen lähteä ensi vuonna kuvaajakseni, Husband!

Haastatteluissa koin monia säkenöiviä elämyksiä. Tässä lista:

* Jörn Donner, Mammutti. Haastattelijana Baba Lybeck.
Jörn on itseironinen, hauska ja yllättävän lämmin. Olen saanut hänestä televisiohaastatteluissa ylimielisen kuvan. Nyt tämä kuva muuttui täysin. Näkyi myös, että haastateltava ja haastattelija tunsivat toisensa, mikä mahdollisti kiusoittelun.
Jörn myös avasi messut. Hän puhui avajaisissa kolmen saksalaisherran jälkeen. Suurlähettiläs Thomas Götz ja Goethe-Institutin presidentti Klaus-Dieter Lehmann olivat virallisia pukumiehiä ja puhuivat sen mukaisesti, haukotuttavasti. Frankfurtin kirjamessujen johtaja Jürgen Boos oli rennompi, hauskasti ujon oloinen, mutta Donner oli paras, rento, hauska ja maanläheinen.

* Jaakko Selin, Jaakon matkassa. Haastattelijana Matkaopas-lehden päätoimittaja Pirkko Puoskari
Olen aina ihaillut Selinin tyyliä television matkasarjojen juontajana. Mies on yhtä hymyä, kohtelias, huomaavainen ja hyväntuulinen. Sellainen hän oli lavallakin, boy-next-door. Puoskarin esiintyminen oli samanlaista, pirtsakkaa. Oli kiinnostava kuulla kirjasta, joka poltteli tuoreena laukussani. Jos joku on lukenut Jaakon kolumnit Matkaoppaasta, kannattaa silti hankkia kirja. Hän on työstänyt juttunsa ja ne ovat paljon laajempana kirjassa kuvien kera. Intouduin hakemaan kirjaani omistuskirjoituksen, jonka Jaakko kirjoitti huolella ja keskusteli matkustelusta kanssani. Kiitos Jaakko! Tulen varmaankin matkustamaan jalanjäljissäsi.

 



















* Kurt Nuotio, Karvainen rahastaja. Haastattelijana osaava, kokenut toimittaja Juha Roiha.
En tiennyt Nuotiosta muuta kuin, että hän on Epun mies sekä teatteriohjaaja, joka on toiminut useaan kertaan myös teatterinjohtajana. Nyt tiedän paljon enemmän tästä innostuneesta miehestä, joka on omien sanojensa mukaan helposti haltioituva. Haastattelussa sai makupaloja kirjasta, joka on muistelmasarjan ensimmäinen osa. Onneksi minulla on kirja juuri lainassa. Muutoin olisin varmaan ostanut sen - senkin - messuilta. Matkalaukkuni paino oli moninkertaistunut kahden päivän messuilun jälkeen ja rahapussini huomattavasti keventynyt. 

* Jari Tervo, Minustako kirjailija -keskustelu Louhi-lavalla. Haastattelijoina Kallion ilmaisutaidon lukion kaksi näppärää tyttöä.
Hieno idea tämä lukiolaisten käyttö kirjamessuilla haastattelijoina. Näki, että tytöt, joiden nimi meni minulta ohi, jos he sitä kertoivatkaan, olivat todella paneutuneet tehtäväänsä  ja olivat rohkeita tehtävässään. Voisi luulla, että nuoret vain kysyisivät ennalta suunniteltuja kysymyksiään, mutta ei suinkaan; tytöt nappasivat haukkana kiinni milloin mistäkin keskustelijoiden mielipiteestä.
Tässä keskustelussa olivat mukana aikuisten ja nuorten romaaneja kirjoittanut Tuija Lehtinen, esikoiskirjailija Maija Muinonen, kustannustoimittaja Meri Kapari ja kirjailija Jari Tervo. Jari oli paras, nokkela ja nopea sanailija.
Jarilta lähti sellaiset terveiset bloggareille, että kirjan tekijää kohtaan on korrektia, että myös arvostelija kirjoittaa omalla nimellään, kuten kirjailjakin on tehnyt. Olen samaa mieltä. Itse en kyllä edes tiennyt aloittaessani bloggaamista, että voisin kirjoittaa nimimerkin takana. Onneksi ei tarvitse. En halua, että tästä ahkeroimisesta saisi kunnian joku Maija Maitoparta!

* Joonas Konstig ja Mooses Mentula, Sukupolvien törmäyksiä. Haastattelijana Anna Laine.
Rento haastattelija loi hyväntuulisen tunnelman ja nuorilla miehillä oli painavaa asiaa lasten ja nuorten pärjäämisestä. Molemmat ovat nuorten käyttämän kielen mestareita ja osaavat kuvata vaikenemisen aiheuttamia tuskia perheessä. Kirjailijat puhuivat myös vaatimattomasti omasta kirjoittamisestaan, mikä on viehättävää. 

* Pasi & Atpo, Eniten vituttaa työ. Haastattelijana Tuomas Enbuske.
Voi, mitä sanallista ilotulitusta! Jokainen lause kuin käsikirjoitetusta teatteriesityksestä! Haastateltavat ja haastattelija samoilla aaltopituuksilla, yksi heittää pallon ja toinen ottaa kopin ja jatkaa. Selailin kirjaa, joka ei kiinnostanut minua yhtään, lyhyitä aforismeja, alivaltiosihteerimäistä huumoria. Kavereiltahan on ilmestynyt aiemmin muitakin Eniten vituttaa -kirjoja. Mutta se esitys!!!

Sorry vaan siskot, mutta ette mahdu tällä kertaa parhaiden joukkoon. 
Kuuntelin mielelläni Chimamanda Ngozi Adichieta, Diana Websteriä ja Riitta Jalosta.

Olen varma, että jos olisin ehtinyt kuuntelemaan Märta Tikkasta, Tuula-Liina Varista ja Sinikka Nopolaa, niin he olisivat listallani.

Liian usein nuoret naiskirjailijat esiintyvät tärkeilevästi ja/tai puhuvat epämääräisesti. Jotkut mystifioivat kirjoittamisensa joksikin tavoittamattomaksi: henki laskeutuu päälle ja sana vie väkisin mukanaan. Tällainen kirjailijaimago syö hyvän kirjan tuottamaa elämystä.


P.S. Kun kerran muutkin ovat kiitelleet lippusponsoreitaan, niin minun on mainittava, että sain messuliput Punaparran antikvariaatista Taavetista. Kiitos Punaparta!