sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Pidä toista kädestä



Kun luin blogiystäväni Ritan Kieltenopen kotiblogista kirjoituksen herttaisesta Muumi-lastenkirjasta ja sieltä lauseen "Kiva tehokas kurssi on kuin  päiväkoti", niin muistin, että minullahan on hyllyssä kirja, joka sopii tähän jatkoksi tai rinnalle, Robert Fulghumin omiksi jutuiksi nimeämistä kirjoituksista koostuva Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa.

Rita opettaa aikuisille ulkomaalaisille suomea. Se ei helppo tehtävä, koska oppilaat ovat hyvin eri tasoisia ja taustaisia ja saattaa olla, että opettajalla ja oppilaalla ei ole mitään yhteistä kieltä tai edes yhteistä kirjaimistoa. Silloin kuvakirjat ovat hyvä apu.
Ritan kirjoitukseen pääset tästä.

Robert Fulghum on oppinut lastentarhassa (nykyään päiväkoti) seuraavat asiat:
💗 Jaa kaikki.
💗 Pelaa reilua peliä.
💗 Pane tavarat takaisin sinne, mistä otit ne.
💗 Siivoa omat sotkusi.
💗 Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun. 
💗 Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
💗 Pese kätesi, ennen kuin rupeat syömään.
💗 Vedä vessa.
💗 Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
💗 Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja leiki ja tee työtä vähän joka päivä.
💗 Ota nokkaunet iltapäivisin.
💗 Kun lähdet ulos maailmaan, varo liikennettä, pidä toista kädestä ja pysyttele yhdessä muiden kanssa.
💗 Tajua ihme. Muista pieni siemen viilipurkissa: juuret menevät alas ja kasvi ylös eikä kukaan oikein tiedä, miten ja miksi, mutta me olemme kaikki samanlaisia.
💗 Kultakalat ja hamsterit ja hiiret ja pieni siemenkin viilipurkissa kuolevat kaikki. Niin mekin. 
💗 Ja sitten muista Astrid Lindgrenin kirjat ja ensimmäinen oppimasi sana, suurin kaikista: KATSO.

Ota mikä tahansa noista kohdista ja sovella se aikuismaailmaan: perheeseen, työpaikalle, kunnanvaltuustoon, eduskuntaan ja valtioiden välisiin neuvotteluihin. Eikö olekin hyviä ohjeita?
Pikkuleivät ja maito on amerikkalainen juttu, meidän aikuismaailmassa se olisi vahva kahvi ja leivos tai jopa lasillinen viiniä. 
Iltapäivätorkut kahvin päälle voisi johtaa hallituksellakin parempiin tuloksiin kuin yötä myöten palaveeraaminen.

Robert Fulghumin "omien juttujen kirja" sai alkunsa, kun lastentarha-teksti oli levinnyt ympäri maata ja hänen toimiessaan opettajana erään oppilaan kustannusoimittaja-äiti ryhtyi kyselemään, löytyisikö opelta muuta paperille pantua. Löytyi tietenkin.
Fulghum on sanonut, että hän on ennen kaikkea ajattelija. Elantonsa hän ansaitsi ennen kirjailijan uraa cowboyna, folklaulajana, IBM:n myyntimiehenä, ammattitaiteilijana, pappina, baarimikkona ja kuvaamataidon opettajana. 
All I really Need to Know I Learned in Kindergarten ilmestyi 1986 ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt seitsemän kirjaa, jotka kaikki ovat päässeet New York Timesin bestseller-listoille. 

No niin, eipä muuta kuin kohti uutta viikkoa ja uusia seikkailuja Fulghumin ohjeet mielessä!

torstai 27. toukokuuta 2021

Autofiktiota ja suostumuksen hakemista?

 



Milloin termi autofiktio oikein otettiin käyttöön? Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan jälkeen, muistaakseni.
Knausgård kertoi raportoivansa kaiken elämästään, aivan kaiken, jopa enemmän kuin paljastuskirjoissa oli ollut tapana. Osa Knausgårdin kirjojen lukijoista ihmetteli, miten hän voi muistaa kaikki käymänsä dialogit ja detaljit. Termin autofiktio loppuosa jäi heiltä huomaamatta. Knausgård kuorrutti elämänkertomustaan koko ajan ripauksella fiktiota. Hän pyrki kuvaamaan tunteet ja tunnelmat sellaisiksi kuin on ne kokenut ja tarvitsi siksi oikaisuja, vaimennuksia tai paisutuksia itse tapahtumien kuvauksissa. 


Ennen Knausgårdia omasta elämästä ammentavista romaaneista puhuttiin elämäkerrallisina romaaneina, joku käytti termiä henkilökohtainen romaani ja jos teos sisälsi arkaluonteisia asioita, siitä käytettiin myös nimitystä tunnustusromaani.
Christer Kihlman ei pitänyt siitä, että hänen romaanejaan kutsuttiin tunnustusromaaneiksi, koska hän ei häpeillyt mitään, ja onhan tuossa termissä omituinen tirkistelysävy. 
 
Mutta siis - mihin me tarvitsemme termiä autofiktio? Miksi se on nykyään niin suosittu romaanimuoto?
Halutaanko myös kirjallisuudessa palvella tosi-tv:n ja oman elämänsä tubettajien tuotteisiin tottuneita ihmisiä? Oikeasti sekä tosi-tv-ohjelmat että tubettajien videot ovat käsikirjoitettuja ja tarkkaan harkittuja, mutta synnyttävät toden seuraamisen illuusion ja kutkun, joka koukuttaa osaa ihmisistä. 

Ryhdyin miettimään tätä luettuani Juha Seppälän romaanista Syntymättömän testamentti mainion kohdan, josta siteeraan osan tähän. 
 
Autofiktiota? Kertooko se siitä, että kirjailijan ympyrät pienenevät? Viestiikö se uudesta mestaruuden asteesta? Tuskin kummastakaan. Aiemmin kirjallisuuden keskeinen aihe oli ihminen joka myy sielunsa. Nyt se on autofiktiota, vain yksi merkkituote muiden kulutustavaroiden joukossa. Autofiktio: minä istumassa koneeni ääressä. Kieleni pysyy tarkkana ja rakenteeni lujuuslaskettuina. Tarjoan väärintulkitsijoille mahdollisuuden pitää sitä kylmyytenä (totuus on aina kyyninen). Heihin voi luottaa, he eivät unohda sinua. Porvarillisen vallankumouksen päättymistä vastaa sosialismin kuoleman jälkeen kapitalismin kriisi: kirjallisuuden rooli poliittisuuden välineenä on nolla. Kirjailijat kasvavat vapaasti saalistavien eläimien kulttuurissa. 

Seppälä on niitä kirjailijoita, joka haluaa vain kirjoittaa. Hän katsoo, että kirjailija itse oman tuotteensa markkinoijana joutuu sivuraiteelle kamppaillessaan menestyksensä puolesta. Hänen pitää avata elämänsä lukijoilleen, mikä panee kirjoittamaan itsensä vierestä ja nitistää oman äänen.

Näin Seppälä. Jotkut kirjailijat taas ovat hyvin mielellään esillä. Vähentääkö se heidän arvoaan?
Mitä jos seuraavaksi keksitään sellainen tv-pudotusohjelma, jossa kirjailijat kokoontuvat keskustelemaan elämästään ja katsojat äänestävät pois sellaisen joka ei osaa itkeä ja tehdä itseään tykö tarpeeksi hyvin. Ehkä siihen olisi menijöitä.
Seppälä sanoo, että esiintyvät kirjailijat hakevat lukijoidensa "suostumusta".

Heidi Mäkisellä on blogissaan juuri tähän aiheeseen sopiva pakina Kirjailijan brändäys, mikä Seppälän ohella myös innoitti minua kirjoittamaan aiheesta. Klikkaa tästä.


PS  Syntymättömän testamentti on todella kiinnostava ja monipuolinen romaani. Kansilehdellä on lueteltu hänen kolmisenkymmentä teostaan, lähes kirja per vuosi. Valokuvaa ei ole.  


sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Mitä lukemistani kirjoista on jäänyt mieleen

Kun on juuri lukenut kirjan, siitä tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta kun aikaa kuluu, niin yksityiskohdat unohtuvat. Päällimmäiseksi jää kirjan tunnelma, joskus jokin viisas ajatus tai jokin asia mikä kirjassa ärsytti.
Nyt kun minulla on tässä useampia kirjoja luettuna, osa kauankin sitten ja  kuvatkin tehtynä, niin tekee mieli kirjoittaa jotain.
Kokeilen semmoista, että kirjoitan lyhyesti, vain sen tärkeimmän tai kysymyksiä herättävimmän, mikä minulle on jäänyt mieleen. 


Alex Schulmanin romaania Eloonjääneet lukiessani pohdin paljon sisaruutta, sitä, miten asema perheessä muovaa meitä. Mietin omaa lapsuuden perhettäni ja omia lapsiani. Minulla on kolme poikaa, kuten myös Schulmanin romaanin perheessä.  
Toinen asia mitä pohdin on temperamentti, miten se säilyy meissä samana läpi elämän. Se joka on lapsena koossapitäjä ja huolehtija on samaa aikuisenakin, se joka väistää pienenä väistää isonakin.  

Mietin sitä, miksi Schulmanin tässä kirjassa  on korostettu sen fiktiomaisuutta verrattuna edellisiin autofiktioina mainostettuihin. Sama perhe ja samat elkeet tässä on kuin edellisissäkin. Eikö sana autofiktio juuri kerro sen, että kaikkien tapahtumien ei tarvitse olla totta? 

Alex Schulman on sanonut jossain haastattelussa kirjoittavansa kirjoja, joissa tuska on suurta.
Hän on onnistunut siinä, hänen kirjoittamansa tuska välittyy lukijaan suurena.
 



Myös Jarkko Tontin romaanissa pohditaan sisarusten suhdetta toisiinsa ja erityisesti heidän kilpailuaan vanhempiensa rakkaudesta, mitä kukin saa ja mikä hänelle kuuluu. Saako toinen enemmän?
Pikkumaisuus unohtuu elämän suurten asioiden edessä. Sitä saattaa odottaa perintörahoja, niiden käyttöäkin jo suunnitellen, mutta kun elämä yllättää, niin  arvokkainta on ihmisyys ja hyvät ihmissuhteet. 
Ihminen tarvitsee uskoa ja toivoa, haaveita. Vielä enemmän hän tarvitsee hemmottelua ja tunnetta välittämisestä.
Perintö on hyvin rakennettu romaani. Sävyn muutos salaisuuden paljastuttua on kuin kolea talvipäivä olisi yllättäen muuttunut lämpimäksi kesäpäiväksi
Maailmassa on myös hyvää.




Nina Lykke kuvaa romaanissaan Kohonnut riski hyvin toimeentulevan, kyllästyneen keskiluokkaisen ihmisen elämän sietämätöntä keveyttä niin perusteellisesti, että se jättää tympeän olon. Kun ihmisellä on kaikkea, hän ajautuu tylsyydessään vahingossa  rakkaussuhteeseen seksisuhteeseen, joka tuhoaa kulahtaneen avioliiton. Kun ei osaa vastaankaan panna, niin kohta ollaan taas samassa tilanteessa. 
Se on fysiikan laki aivan kuten painovoima, on yksinkertaisesti mahdotonta himoita jotain minkä jo omistaa. Tarkoitan vain, että jos meistä tulisi pari, jos asuisimme täällä vakituisesti, meidänkin suhde rauhoittuisi väistämättä. Tännekin tulisi arki. Muistitko ostaa maitoa, mitä syödään päivälliseksi, voisitko viedä roskat. 
Pidin Nina Lykken edellisen romaanin Ei, ei ja vielä kerran ei naistyypistä. Hän, Ingrid, on tomera, ei sellainen kyynínen ja tahdoton ajautuja kuin Kohonneen riskin päähenkilö Elin. 
Mustaa huumoria ja muistutus siitä, ettei ihmisen kuulu saada kaikkea - kelpo romaani - mutta olisin kaivannut oheen jotain raikasta ja hyvää. 



Mä olen ajatellu niinki, ett elämän ankaruudes on sen komeuski.

Unohtaa ei saanut, se oli ihmisen pelastus. Miten muuten osaisi elää ihmisiksi?

Ylpeys, arvokkuus, oikeudenmukaisuus, taattua Joenpeltoa.
En ole lukenut Eeva Joenpellon romaaneja sitten 80-luvun. Tämä kirja, Jottei varjos haalistu, palautti mieleeni, miten paljon hänen kirjoistaan nautin. Joenpellon kirjat ovat juurevasti omassa ajassaan ja miljöössään ja silti ajattomia.

Tunne tämän kirjan luettuani on kohottava, toisin kuin Lykken romaanin jättämä tunnetila.



Upea kansi, jossa tähdet tuikkivat ja onko siellä tähdenlentokin!

Luin Ocean Vuongin romaanin On Earth We're Briefly Gorgeous äskettäin, kun esseekirja Suom. huom. oli vielä vahvana mielessäni.
Vuongin kirja on juuri ilmestynyt myös suomeksi nimellä
Lyhyt maallinen loistomme. Jonotan sitä kirjastosta, mutta halusin lukea suomennosta odotellessani kirjan ensin alkukielellä. Englanninkielisen kirjanhan saa myös paljon halvemmalla kuin suomenkielisen. 

Mietin suomentajalle mahdottomia kohtia:
 - I know. It's not fair that the word laughter is trapped inside slaughter.
Miten suomenkielestä käännettäisiin toiseen kieleen esim. semmoinen, että ies on vangittu sanan mies sisään. Mahdottomuus!
- Only when I utter the word do I realize that rose is also the past tense of rise. That in calling your name I am also telling you to get up. I say it as if it is the only answer to  your question - as if a name is also a sound we can be found in. Where am I? Where am I? You're Rose, Ma. You have risen.  

Kirjan suomalainen nimi on huono. Maallinen? Ihan kuin kyseessä olisi jokin uskonnollinen kirja, ja substantiivimuoto arkipäiväistää kauniin merkityksen.
Vuong painottaa sitä, että jonkun ihmisen pitää nähdä toinen ihminen, että tämä voisi loistaa hetken upeana. 

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa mainittiin Juhani Lindholmin kirja Kalassa kielen merellä. Tilasin sen ja sain päivässä. Vaikuttaa hyvältä!
Nyt pidän hieman taukoa ennen kuin uppoudun tähän mereen. 
Muutakin voi tehdä kuin lukea. 
Huomenna kävelen aamulla pari tuntia kävelykumppaneitteni kanssa ja iltapäivällä uin ja nautiskelen uimahallin saunassa.

Ihanaa, että taas pääsee paikkoihin, jotka ovat olleet pitkään suljettuina.  

Kävin jo elokuvissakin - parikymmentä katsojaa olisi otettu samaan näytökseen, meitä oli neljä. Minari, 80-luvun elämää Arkansasin maaseudulla. Nautin isoäidin ja pikkupojan suhteen kuvauksesta. Hyvin näyttelevä lapsi! 



sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Suomentamisesta



Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus
 alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 

Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."


tiistai 11. toukokuuta 2021

Perimä

 
Kaikki alkoi siitä, että pyöräytin poskieni limakalvoilta puikoilla näytteet nestepulloihin ja lähetin ne laboratorioon USA:han. Halusin tietää geneettisen perimäni.
Samassa tutkimuksessa olisi saanut myös tiedot alttiuksistaan erilaisiin sairauksiin. Sen jätin, vaikka olisihan se ollut hauskaa saada tietää, näkyykö siitä poskinäytteestä kaikki se, minkä minä jo muutoinkin tiedän. Kävi myös mielessä, että jos joku muukin sairaus nykyisten vajavuuksieni lisäksi vielä vaanii, niin en halua tietää siitä.

Olen aina ajatellut - täällä blogissakin joskus julistanut - että minun sukuni on lujasti kiinni Satakunnan mullassa ja olen mitä supisuomalaisin. No, nyt on hämmästykseni suuri!

Poikamme, joka lähetti ensin näytteensä sai tulokseksi 100 %:n suomalainen. Olin  ihan varma, että niin olen minäkin. Mieheni sai tuloksensa aamulla, sama kuin pojalla. Minun tulokseni saapuivat illalla, ja kappas...



Marjatta Mentula. Tämä olet sinä.  Kiitos, onpa hyvä että joku antaa vastauksen elämän tärkeimpään kysymykseen: kuka minä olen.

Oi, 2,4%  Keski-Aasiasta!  Ja 2 muuta etnisyyttä on vielä eritelty niin, että 1,3% minussa on Amazonin alkuperäiskansoilta ja 1% irlantilais-skottilais-walesilaista.

Keski-Aasia käy järkeen, koska Suomihan kuului pitkään Venäjän imperiumiin. Sieltä on joku kazakhstanilainen kohdannut romanttisissa merkeissä Lauriloita (äidin puolelta) tai Korpeloita (isän puolelta) ja kohtaaminen on tuottanut tulosta.
Amazonasin alkuperäisväestö? Tästä minä olen niin polleana. (Noo, noin pieni osuus...)

Löysin noista eksoottisista osuuksista DNA:ssani heti selityksen joillekin asioille, joita olen omassa olemuksessani joskus kummastellut: paksut jouhimaiset hiukset, korkeat poskipäät ja tummahko ihonväri. En ole koskaan ollut lähelläkään palaa auringosta, vaikka olisin makoillut koko päivän ihanassa helteessä jossain lämpöisten maiden aurinkorannoilla. 

Minulla on aina ollut sellainen epäsuomalainen "ongelma", että viina ei maistu, vaan tuntuu vastenmieliseltä - niin, aasialaisistahan osalle alkoholi ei sovi. 
Kaiken huippuna minulla on todettu (jo kauan pysähdyksissä, onneksi) sellainen sairaus jota on varsinkin Amerikan alkuperäisväestöllä.
Alkuperäiskansoilla on paljon samaa perimässään riippumatta siitä missä päin asuvat, joten tuo 1,3 % voisi selittää tämän.
Onhan meillä oma alkuperäiskansamme saamelaiset. 

Kaikki me maapallon ihmiset olemme yhtä. Minun prosenttini vain vahvistavat sitä.
Meillä on paljon samaa kastemadonkin kanssa, saati sitten kanssaihmisen olkoon hän mistä päin tahansa. 

Minä höpsö olen kuulkaa käännellyt valokuva-albumien sivuja hartaasti katsellen vanhempieni kuvia ja omiani.


Eikös tämä kuva tuokin mieleen tytön Amazonilta? Oikeasti olen Kouvolan Käyrälammella vuonna 1974, enkä osaa soutaa. Unto pani minut kokeilemaan kun ei järven rannalla kasvaneena voinut ymmärtää, että joillain ei ole sitä taitoa.

Ja entäpä tämä vaeltaja, samalta vuodelta. Ihan on jostain Uzbekistanista.




Ja tuoreempi kuva siltä ajalta kun vielä matkusteltiin, ajalta ennen koronaa. Tämä on 2017 reissultamme Andalusiassa. Kyllä siinäkin virnuilee joku erikoisemman geeniperimän omaava rouvashenkilö pohjoisen maan turvamies vierellään.




Jospa vielä jonain päivänä pääsen katsomaan geneettisiä sukulaisiani Amazonin sademetsiin ja... Hei... älkää! Älkää sanoko, että noin pienet prosentit eivät merkitse mitään ja että noissa tuloksissa on virheitä. 

Tämä palvelu, joka  selvitti minun perimääni on My Heritage. Sen kautta voi myös päästä hyvälle alulle rakentamaan omaa sukupuuta. 

Onko kenelläkään kokemusta tästä tai muusta vastaavasta? Entä onko tullut yllätyksiä?

Lukemisista vielä vähäsen. 
Olen lukenut norjalaisen Nina Lykken romaanin Kohonnut riski ja ruotsalaisen Alex Schulmanin romaanin Eloonjääneet. Molemmissa on pohdituttavia asioita. Parhaillaan luen Kristiina Rikmanin toimittamaa kirjaa Suom.huom. Kirjoituksia kääntämisestä, jossa kolmetoista suomentajaa pohtii esseissään kääntämisen olemusta ja kertoo omista kiinnostavimmista töistään. 

Nyt riennän parvekkeelle lukemaan. Ainakin muutamaksi päiväksi luvassa lämmintä.
Mukavaa pikkukesää teille blogini seuraajat! 


torstai 6. toukokuuta 2021

Ja Oscarin saa... parhaan lyhytelokuvan palkinto 2021 ja muuta Oscar-palkinnoista




Parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon sai tänä vuonna hyvin ajankohtaisesta - on ollut pitkään ajankohtainen - aiheesta tehty elokuva Two Distant Strangers. Aihe on mustiin kohdistuva poliisiväkivalta USA:ssa.
Musta nuori mies on USA:ssa niin suuressa vaarassa joutua rikoksesta epäillyksi ja saman tien poliisin tappamaksi, että mustien poikien vanhemmat neuvovat teinipoikiaan kulkemaan kädet poissa taskuista, ettei heidän vain epäiltäisi kaivavan esiin asetta. 

Poliisi on ampunut mustia miehiä kotiovelle epäiltyinä ryöstöaikeista, kun he ovat vaihtamassa lukkoa kotinsa oveen tai avaamassa oman pyöränsä lukkoa. Joku on tullut ammutuksi syödessään jäätelöä kotisohvallaan tai kävellessään ostostensa kanssa lähikaupasta kotia kohti. Poliisin tukehduttaman George Floydin kuoleman jälkeisenä vuorokautena poliisit tappoivat 6 mustaa nuorta miestä ilman syytä aseettomina arkisissa tilanteissa. 

Elokuvan Two Distant Strangers ohjaajat Travon Free ja Martin Desmond Roe kertoivat Oscar-gaalan etkoilla, Punaisella matolla, vai oliko jatkoilla (minähän katson aina palkintojuhlalähetyksen kaikkineen), että tämä elokuva on heidän vastauksensa ongelmaan ja yritys saada myös valkoiset ymmärtämään, miten todella vaikeaa mustan ihmisen on säilyä hengissä, jos kohtaa kadulla poliisin.  

Carter James on mitä tavallisin nuori kaveri, graafinen suunnittelija, muodikkaasti pukeutunut, komea nuori mies.  Hän herää nuoren naisen luota ja kiirehtii kotiin lähtöään, koska koira odottaa siellä ulkoiluttajaansa. Tunnelma on kepeän flirttaileva.
Ulos astuttuaan Carter sytyttää tupakan ja törmää kääntyessään kevyesti toiseen henkilöön, joka ohittaa hänet läheltä. Normaalit anteeksipyynnöt, normaali tilanne, mutta paikalle saapuu konstaapeli, joka alkaa tentata Carteria tupakan laadusta ja haluaa tarkastaa hänen reppunsa. Carter kyseenalaistaa toimenpiteen ja on kohta maassa ja useampi poliisi hänen kimpussaan. Avunpyynnöistä huolimatta hänet kuristetaan. Seuraavaksi Carter herää painajaisesta ja on samassa tilanteessa saman nuoren naisen, Perrin, luona kuin aiemmin. Carter pitää tilannetta outona, mutta rauhoittuu, käy tutun vuoropuhelun ja hyvästelee Perrin. Hän astuu kadulle, jossa tilanne saman konstaapeli Merkin kanssa toistuu pienin muunnoksin. Ollaan aikasilmukassa.
Useimmiten tappaminen tapahtuu ampuen. Kerran Carter viivyttelee ja jää Perrin asuntoon, mutta viivyttely ei auta. Sillä kertaa poliisit rynnäköivät asuntoon etsimään huumeita erehtyen ovesta, mutta eihän sillä niin väliä, musta mikä musta. 
Kun painajainen on toistunut jo 99 kertaa Carter suunnittelee strategian, jota Perrikin kannattaa: jos ei voi tappaa tappajaansa, pitää yrittää puhua hänelle.
Carter kertoo konstaapeli Merkille tietävänsä, mitä ympärillä olevat ihmiset kohta tekevät ja saa tämän uskomaan aikasilmukkaan. Hän pyytää poliisia kuskaamaan itsensä kotiin tarkoituksenaan tutustuttaa tämä itseensä, kertoa miten vilpitön ja tavallinen kaveri hän on ja estää painajaista toistumasta. Ajomatka on leppoisa, Carter takapenkillä ristikon erottamana ja poliisi edessä. Jutellaan niitä näitä.
Perillä paljastuu, että poliisi on hänkin ollut täysin tietoinen aikasilmukasta. Hän onnittelee Carteria komeasta esityksestä, miten sulavasti tämä osasikin puhua - bravo -  ja miten herttaisesti tämä yritti vedota hänen inhimilliseen puoleensa.
Koira heiluttaa häntäänsä ovella, mutta isäntä ei pääse kotiin asti. Hän makaa kadulla ovensa edessä ja päästä valuva veri muodostaa Afrikan karttakuvion asfalttiin. Sitten onkin taas aika herätä painajaisesta.   

Siis onko näin pakko jatkua?
Jotkut elokuvaa arvostelleet ovat hermostuneet siitä, että Carter ei puolusta itseään, vaikka tietää mitä on tulossa. Hän voisi toimia ennen kuin Merk saa aseensa esiin. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? New York on täynnä samanlaisia poliiseja. 
Elokuvan sanoma on, että yhä useampien valkoisten on haluttava muutosta. Muutoin se ei tapahdu.
Carter toteaa 101. kerran kadulle astuessaan, että on näemmä ihan sama mitä hän tekee tai sanoo, se mies haluaa tappaa hänet, mutta yksi asia on varma: joskus vielä hän pääsee koiransa luo.

Pieni yksinkertainen tarina, hyvät näyttelijät ja vahva sanoma. Alleviivaava.

Katsojan on helppo samaistua Carteriin ja kokea hämmästystä siitä, miksi tämä ei saa kulkea kuten valkoiset kadulla. Miksi valkoinen poliisi ylireagoi ja pitää jokaista mustaa mahdollisena rikollisena? 
Poliisiautossa tapahtuneessa rupattelussa konstaapeli Merk toteaa, ettei ole koskaan puhunut yhtä kauaa mustan kaverin kanssa. 
Loppukohtauksessa kamera pysähtyy poliisin virka-auton ovitekstiin. Ovessa lukee isoin kirjaimin kolme sanaa Courtesy, Professionalism, Respect (huomaavaisuus, ammattimaisuus ja kunnioitus). 

Pääosissa Carterina on laulaja-näyttelijä Joey Badass ja konstaapelina Andrew Howard. Perrin roolissa on Zaria Simone. 

Loppulaulun The Way It Is aikana näemme listan nimiä heistä, joille on käynyt tosielämässä kuten Carterille fiktiossa. Päivittäin, pienin muunnoksin, turhaan. 

Katsoin tämän elokuvan Netflixistä, josta olen onnistunut katsomaan myös muutaman muun hyvän ehdokkuuksia ja palkintoja napanneen elokuvan:
- The Trial of the Chicago 7 (Eddie Redmayne ja Sacha Baron Cohen loistavat rooleissaan, oikeudenkäyntidraama)
- Hillbilly Elegy (Glenn Close taas kerran todella hyvä, perhekuvaus USA:n takamailta)
- Ma Rainey's Black Bottom (rakenteellinen rasismi 20-luvun Chicagon musiikkipiireissä)
- Mank (10 ehdokkuutta! Käsikirjoittaja Herman J. Mankiewicz kirjoittamassa Citizen Kanea)
- Pieces of a Woman (vaikea kotisynnytys, kehityskertomus)

Luulen, että hekin, jotka ovat karttaneet Oscar-elokuvia niiden laskelmoinnin ja loiston vuoksi voisivat olla tyytyväisiä tämän vuoden satoon. Suurten filmimogulien elokuvat olivat poissa ja esillä oli indie-tuotantoa. Suurten ei kannata lanseerata elokuviaan niin kauan kun pandemia estää ison levityksen.
Jos Steven Spielbergin uusi joulukuulle ensi-iltaan suunniteltu West Side Story -musikaali olisi ollut mukana, niin sehän olisi kaapannut monta pystiä. Aiempi vuoden 1961 West Side Story sai 10 Oscaria. Sitä enemmän, 11 palkintoa, ovat saaneet Ben Hur vuonna 1959, Titanic vuonna 1997 ja Taru sormusten herrasta, Kuninkaan paluu vuonna 2003. 
Moninaisuus, jota on kaivattu ja jopa kiintiöity, toteutui itsestään luontevasti.    

Nyt odotan, että näen oikeassa elokuvateatterissa Nomadlandin ja Minarin. Molemmat kertovat USA:n köyhistä, Nomadland köyhistä vanhoista ihmisistä ja Minari korealaisesta siirtolaisperheestä Arkansasin maaseudulla amerikkalaista unelmaa tavoittelemassa.

Otimme jokin aika sitten Netflixin ohella myös Mubi-palvelun, koska siellä pitäisi olla klassikoita ja useita festareilla palkittuja indie-elokuvia, joita ei ole Netflixissä ja joita harvemmin tulee elokuvateattereihin. 

Entä te blogini lukijat? Oletteko onnistuneet näkemään uusia Oscar-leffoja?
Entä miten suhtaudutte suoratoistopalveluihin? Onko aikaa katsoa? Pidättekö kalliina? Netflixin alin maksu (minulla on se) on 8,99/kk, ei paha. Mobi taitaa olla suurin piirtein samanhintainen. Joskus olemme  käyttäneet Viaplaysta ilmaisen kokeilukuukauden ja miehellä on silloin tällöin jokin maksullinen urheilukanava.  

Minusta Oscar-gaalan hieno osuus on In Memoriam, jossa luetellaan kuluneena vuonna menehtyneitä elokuva-alan ihmisiä. Viime vuonna kuolleita olivat mm elokuvamusiikin säveltäjä Ennio Morricone ja näyttelijät Max von Sydow ja Olivia de Havilland. Viimeisenä kuvakavalkadissa oli Ma Rainey's Black Bottom -pääosan koskettavasti esittänyt nuori Chadwick Boseman, joka oli ehdolla parhaan miespääosan palkinnosta. Hän on todella hyvä kärsimättömän trumpetistin Levee Greenin osassa ja postuumi palkinto olisi kuulunut asiaan. Näin on tehty ennenkin vastaavissa tilanteissa. Palkinto meni Anthony Hopkinsille roolistaan dementoituvana isoisänä elokuvassa The Father. Myös hän on todennäköisesti  hyvä, mutta hän on saanut jo kaiken mahdollisen, myös miespääosan Oscarin. 

No, (sosiaalinen) mediahan se mormottaa. Nyt on arvosteltu Hopkinsia siitä, että hän ei lähtenyt Walesista palkintogaalaan, vaikka tiesi olevansa ehdokkaana eikä katsonut juhlaa yöllä kotonaan, vaan nukkui. Aikaerohan tekee sen, että Euroopassa on juhlan aikaan yö. Hopkins on 83-vuotias ja oli ilmeisen varma  siitä, että Boseman voittaa. Miesparka oli herätetty vuoteestaan neljältä yöllä. Päivän valjettua hän teki videon, jossa kävelee nummilla pyydellen anteeksi, ettei ole valmistanut puhetta, koska ei odottanut palkintoa.

Annan vielä lopuksi kukkia kaikille elokuva-alan ihmisille.
Kymenlaaksossa olemme edelleen pandemian kiihtymisvaiheessa ja elokuvateatterit odottavat kokoontumisrajoitusten heltymistä ennen kuin avaavat ovensa.
Odotan sitä ja luulenpa, että kun pääsen kotisohvalta oikeasti elokuviin, niin vuodatan muutaman kyyneleen liikutuksesta jo ennen elokuvan alkua. 


Hanna Haurun muistolle

Irrotan kirjotuskoneesta suojan ja kierrän paperin valmiiksi. Minun on ollut hirveän ikävä tätä rullan rutinan ääntä ja puhtaan paperin alul...