perjantai 21. helmikuuta 2020

Heidi Mäkinen, Ei saa elvyttää




Heidi Mäkinen kuuluu blogiystäviini. Olen  kirjoittanut hänen esikoisestaan Ei saa mennä ulos saunaiholla (klik) ja lukenut pitkään hänen samannimistä blogiaan. 
Heidi on jo blogissaan kirjoittanut varmuuden vuoksi teilaavan arvostelun tuoreesta romaanistaan Ei saa elvyttää, sen huonompaa on vaikea keksiä. 
Päästän Heidin jännityksestä: Heidi, uusi romaanisi on HYVÄ!

Heidin ensimmäisessä kirjassa Kerttu-kissa tarkastelee vinosti hymyillen emäntänsä edesottamuksia. Lukijat toivoivat jatkoa, oikeaa Kerttu-sarjaa, mutta Heidipä taitaakin tehdä Ei saa -sarjaa.

Ei saa elvyttää -teos on harvinaisen onnistunut yhdistelmä tiukkaa asiaa ja huumoria. Ihmisen sopeutuminen omaan vanhenemiseensa vanhusvihamielisessä yhteiskunnassa ei ole aina helppoa, ei varsinkaan sellaiselle oman arvonsa tuntevalle, ryhdikkäälle naiselle kuin romaanin Auri, joka pukeutuu kahdeksankymppisenäkin joka aamu huolella ja meikkaa itselleen päiväkasvot. 

Rollaattorin nähdessään pankkineidit, tarjoilijat ja myyjät alkoivat puhua hänelle kuin lapselle, vaikka hän oli hammaslääketieteen professori tai oikeammin emerita professori, kirjoittanut kaksisataa vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia  hammaslääketieteestä ja luennoinut Sidneyssä neljälletuhannelle kuulijalle.

Aurille tieteellinen työ on ollut elämänsisältö. Hän pyytää edelleen ihmisiä avaamaan suunsa tutkiakseen nykyhammashuollon laatua ja haluaisi ajaa taksilla yliopistolle neuvomaan, miten asioita kuuluu hoitaa. 
Auri joutuu tyytymään elämänpiirinsä kutistumiseen ja apuvälineisiin,  joita huolehtiva tytär Tekla hänelle hommailee. Elämänlaatu heikkenee asteittain ja nöyryytys seuraa toistaan. Vaippoja Auri välttää niin kauan kuin mahdollista, vaikka vahinkojakin sattuu. 

Kun Auri tapaa nuoren hänelle hoitajaksi päätyvän Natalian, hän kummastelee tämän siniharmaiksi värjättyjä hiuksia
Miksi nuori ihminen haluaa harmaat hiukset? Harmaa kuuluu värjätä piiloon. Auri värjäytti edelleen hiuksiaan säännöllisesti. Harmaa kertoi raihnaisuudesta ja sukupuolielämän loppumisesta. 

Jo näistä edellä olevista sitaateista näkyy Mäkisen tyyli. Hän tarkastelee luomiaan hahmoja ilkikurisen lempeästi. Kirjailija yllättää lukijan usein vakavan pohdinnan lopussa jollain kivalla käänteellä tai sarkastisen lakonisella yhteenvedolla, niin että tämä saa naurukohtauksen. 

Auri pinnisti, yritti ja yritti, nyt voisi sanoa jotain mukavaa, ystävällistä, jopa rakkaudellista. Hän voisi sanoa rakastavansa tytärtään. Auri aukaisi suunsa ja sieltä tuli kolme sanaa.
"Näyttää satavan lunta."

Aurin vanhenemista seuraamassa ja oman elämänsä suuntaa navigoimassa on kolme muuta naista, tytär Tekla, tyttärentytär Inka ja Aurin elämään hyötymistarkoituksessa soluttautuva Natalia. 

Tekla kipuilee keski-iän kriisissään. Hän on omissa sekä äitinsä silmissä kömpelö, saamaton ja kulahtanut. Tekla on "vain" terveyskeskuslääkäri, ei työhönsä intohimoisesti suhtautuva tyylikäs tiedenainen kuten äitinsä ja hän päätyykin tyttärensä Inkan tukemana ja äitinsä halveksunnan tietäen vuorotteluvapaalle. 


Auri katsoi tytärtään, tämän painunutta ryhtiä, alaspäin kaartuvia suupieliä ja kaulassa killottavia puuhelmiä, ja häntä tympäisi vaikka hän olisi halunnut jotain muuta. 

Keski-ikäinen nainen oli kuin asfaltoitu piha, yhtä helppohoitoinen ja ankea. (Teklan näkemys itsestään)

Teklan ja Aurin välejä hiertää molemminpuolinen syyllisyys. Tekla joutuu hoitamaan äitinsä asioita, vahtimaan tämän alkoholinkäyttöä ja muistuttelemaan syömisestä, minkä 59-kiloinen Auri  helposti unohtaa. Tekla, joka ei ollut koskaan kutsunut Auria äidiksi, on nyt velvollisuudesta Aurin äiti. Hänen uupumisensa syy työn ohella onkin juuri Auri, jonka luo hän raahautuu vastentahtoisesti sääliruusut ja pullapussi mukanaan.

Välivuotta viettävään lapsenlapseen, muodikkaasti vihreään Inkaan, Aurilla on hyvä suhde. Inka näkee hänet tasavertaisena ihmisenä. 


Natalia on huonoissa oloissa selviämään oppinut tyttö. Hän valehtelee ja varastelee, eikä näe siinä mitään pahaa. Hän luulee käyttävänsä hyväkseen Auria, mutta vanharouva on ovelampi. Hänellä on Natalialle tärkeä tehtävä, tärkeämpi kuin viinapullojen ostaminen ja niiden piilottaminen tyttären silmiltä. 

Näiden kahden kaikilla tavoin erilaisen naisen suhde on herkullinen. Natalia on tarpeeksi ulkopuolinen, joten Auri voi puhua hänelle synkimmistäkin salaisuuksistaan kuin rippipapille. Auri tuntee nuoreen naiseen jopa ystävyyden kaltaista tunnetta.

Heistä tuli tavallaan läheiset, sillä on vaikea pysyä jäykän virallisissa väleissä ihmisen kanssa, joka pesee takapuolen ja pukee alushousut.

Natalia puolestaan ihailee Auria ja tämän uraa. Aurin jutut ovat hänelle uusia ja hän kuuntelee Auria mielellään. 

"Ajattelen edelleen välillä seksiä."
"Ai jaa."
Natalia ei keksinyt tuohon paljastukseen muuta sanottavaa. Eivät vanhat naiset seksiä miettineet, vanhat miehet kyllä. Ne puristelivat nuoria tyttöjä perseestä. Iäkkäiden naisten ajatukset suuntautuivat marjastamiseen, sukkien neulomiseen, kolesteroliarvoihin ja lapsenlapsiin. 

Heidi Mäkisen hahmot ovat korostetusti stereotyyppisiä, tarkoituksella. Ja kun stereotypia saa särön, siitä tulee entistä kiinnostavampi. Aurin hienon rouvan imagossa on paljon säröilyä, esim. tapa kiroilla raskaasti. 
Ehkä tyylissä on ripaus chicklitiä, mutta en antaisi Mäkisen tyylille mitään tiukkaa määritelmää, tyyli on hänen omansa. 

Hyvin kiinnostavia ovat myös "sivuhenkilökuorot", innokkaat puhelinmyyjät, jotka Auri hiljentää topakasti ja miehet, Natalian poikaystävä Samu mukaan lukien, jotka ovat aina kädet pitkällä kourimassa nuorta minihameista Nataliaa.  

Ei saa elvyttää -romaani on hyvin visuaalinen. Siitä saisi helposti teatteriesityksen tai elokuvan. Minulla olisi jo ehdotuksia päähenkilöiksi, mutta jätän nämä salaisuudeksi ja annan teidän toisten lukijoiden miettiä omianne, kun olette lukeneet kirjan. 

Erityisinä piirteinä romaanissa mainittakoon alun mietelauseet, jotka eivät ole Camusilta tai Shakespearelta, vaan kirjan henkilöiltä ja lopun nekrologi, jonka vainajan tytär LL Tekla Salli on laatinut äitinsä hammaslääketieteen uranuurtaja professori Auri Aarton menehdyttyä. Asiallinen teksti päättyy toteamukseen, että Aarto oli viettänyt hiljaista elämää. Tämä purskauttaa lukijassa vielä yhdet naurut. Vai hiljaista! 

Ei ihminen viisastu vanhetessaan. Tyhmyyksien tekemiseen 
tarjoutuu vain vähemmän mahdollisuuksia. 
                          - Auri- 


Lisäys 19.3. 

Löysin hyvän, minun pohdintojani syvemmän arvion tästä romaanista blogista Anun ihmeelliset matkat
Minä kirjoitin 'ripaus chicklitiä' ja Anu käyttää termiä 'älykäs chicklit'. 
Yhteiskuntaluokkien erot on kiistattomasti yksi romaanin teemoja. Natalia ja Samu edustavat huonolta pohjalta ponnistavia nuoria ja Auri katoavaa, vaurasta yhteiskuntaluokkaa. 
Minusta on hienoa, että Mäkinen on löytänyt "muodollisesti pätevän" (Anun kiva määrittely) Samunkin sitoutumiskammoon  syynsä, mikä antaa hahmolle moniulotteisuutta.  Kukaan kirjassa ei käyttäydy typerästi ihan vain typeryyttään, vaan jokainen elää niin hyvin kuin oman elämänkokemuksensa ja luonteensa puitteissa voi. Olen alkanut erityisesti pitää sopeutuvasta ja järkevästä Nataliasta.  


maanantai 17. helmikuuta 2020

Matkustamisesta


La Gomeran saarelta

Olen pähkäillyt, mitä kirjoittaa matkastani, jolta paluusta on jo viikkoja. Nykyään  matkustaminen alkaa olla tabu. Uskaltaako siitä enää mitään kirjoittaa? Loukkaantuuko joku, jos kirjoitan matkustamisen merkityksestä? 
Ajan hengen aistien Madventures-kaverukset Riku ja Tunnakin ovat ymmärtäneet asettua aloilleen ja Riku on tehnyt Hesarille juttuja matkoistaan lähialueilla.

Lapsuudessani ainoa tuntemani ihminen, joka oli käynyt ulkomailla, oli erään ison talon nuori isäntä. Hän lähti kylänväen kummastukseksi Amerikkaan. "Sinne turhanpäiten lompsimaan, tuhlailemaan ja hummailemaan." Kunnon ihmiset pysyivät juurevasti paikallaan, elivät säästeliäästi ja käyttivät aikansa vain ja ainoastaan työntekoon. Yleistä asenneilmapiiriä uhmaten minä aloin haaveilla ulkomaista jo lapsena ja lähdin heti kun voin. Haalin ylioppilaslahjaksi saamani rahat kasaan ja sain niillä juuri ja juuri matkaliput nuorten kansainväliselle työleirille Englantiin. Jouduin leiriltä omilleni kolme päivää ennen paluulentoa ja nuo päivät vietin Lontoossa nälässä mutta onnellisena.
Nyt kun olisi aikaa ja  parempi rahatilanne matkustamista paheksutaan taas. Isosti. Matkailija vie maapallon tuhoon*, matkustaminen on turhaa, sinne "turhanpäiten lompsimaan" ja auringossa makoilemaan. Termiä 'lompsiminen' tosin käytetään vihapuheissa ensisijaisesti pakolaisten liikkumisesta. 
(*Luotan ilmastonmuutoksen torjunnassa teknologiaan ja kansainvälisiin päätöksiin. En jaksa syyllistää enkä syyllistyä, koska asia on tuollaisten nahistelujen yläpuolella, niitä isompi.)

Mitä tapahtuu, jos yhtäkkiä lopetetaan matkustaminen? Epäilen sillä olevan vaikutuksia mielenterveyteen. Entä mitä tapahtuu matkailuelinkeinolle, joka on joidenkin maiden lähes ainoa tulonlähde?
Kanariansaarilla eletään matkailusta. Maaperä on karua, vulkaanista ja vuorista. Vain harvoissa laaksoissa on mahdollista viljellä maata.
Jos matkailu loppuu, mitä tapahtuu hotelliväelle, kauppiaille, ravintoloiden henkilökunnalle, rantayrittäjille, turistioppaille, taksikuskeille, muusikoille, vihellyskielieksperteille, katutaiteilijoille...?


Pengerviljelmiä


Kahvikin menestyy laaksossa


Onnistunut matka on kuin tarina, jolla on alku (suunnittelu ja kotoa lähtö), tapahtumia ( jännitystä, oudoksuntaa, vastoinkäymisiä, yllätyksiä, koomisia sattumuksia) ja loppu (kotiin paluu, hämmentynyt olo ja filosofisia päätelmiä).

Tiedän, että kaikki eivät koe mitään halua lähteä minnekään, vaan kokevat jo ajatuksen lähdöstä vaikeana. He eivät kaipaa vaihtelua, vaan viihtyvät tutussa ympäristössä. Se on hienoa. 
Itselläni mikään ei virkistä kuten matka. Olen erittäin utelias ja valpas uusissa paikoissa. Koen, että tarvitsen ajoittain paikan vaihtamista voidakseni ajatella. Jos olen aina kotona, alan pyöritellä pikku asioita ja nuutua.

Matkat ovat erittäin tärkeitä eläkeikäisille, joilla elämä helposti supistuu kotiympyröissä ja ikääntymisen vaivat saattavat alkaa hallita elämää. 
Mietin omaa isoäitiäni, joka eli koko ikänsä samassa talossa ja joutui äitini kuoltua uudelleen emännäksi päälle kuusikymppisenä. En yhtään ihmettele hänen kärttyisyyttään. Hän ei päässyt koskaan irti ja omilleen, paitsi siirtyessään lopuksi vanhainkotiin. Räväkkä mammani olisi varmaan nauttinut matkoista.






Mercado de Nuestra Señora de Africa -hallin, Rouva Afrikamme kauppahallin, kalaosastolla oli monenlaista Atlantin valtameren antia. Joku nautti ahneesti kojun vieressä jakkaralla istuen kulhosta eläviä ostereita sitruunaveteen dipaten.
Hallin tuotteet olivat pakkaamattomia ja tuoreita, mausteita isoissa laareissa ja kukkia saaveissa.



Uskontojen harjoittamisessa riittää aina ihmettelemistä. Harmittelen, etten kysynyt papilta miksi tämä Jeesus-patsas oli saanut pitsihameen päälleen. Pappi odotti ihan siinä vieressä rippikopissa syntien tunnustajia. Kyllä hän olisi varmaan suostunut puhumaan muustakin. 






Yksi Adejen kaupungin pyhimyksistä on pyhä Sebastian. Pari päivää kestäneen fiestan aikana häntä esittävää patsasta kuljetettiin kirkon ympäri ja vietiin meren rantaan jossa pappi siunasi isompia eläimiä, hevosia, aaseja, lampaita ja vuohia. Pienet lemmikit hän siunasi kirkon pihassa,





Arvostan matkoilla erityisesti museoita ja taidetta. Teneriffan pääkaupungissa Santa Cruzissa kävin kahdessa tasokkaassa museossa,  sotamuseossa (Museo Historico Militar de Canarias) ja luonnon ja ihmisen museossa (MUNA, Museo de Naturaleza y Arqueologia), jossa viivyin pitkään Kanariansaarten alkuperäisten asukkaiden, guanchien, muumioiden äärellä. Guanchit olivat pitkiä, vaaleita Pohjois-Afrikan berberien tyyppisiä ihmisiä. Kun espanjalaiset valloittivat saaret 1400-luvulla he hävittivät alkuperäisväestön kokonaan. Osa kuoli taisteluissa valtaajia vastaan ja osa heidän mukanaan tulleisiin tauteihin. Guanchien historia on onneksi taltioitu monipuolisesti. 


Bloggari M etsii puhelimestaan lisää tietoa guancheista

Santa Cruzin taidekeskus TEAssa sijaitseva kirjasto on valtava ja eroaa meidän kirjastoistamme siinä, että siellä on paljon työpisteitä, siis tietokonepöytiä, ei ompelukoneita ja muuta sellaista mitä on kirjastoksi nimetyssä monitoimitalo Oodissa Helsingissä. Nykytaiteen museo ja kirjasto on hyvä yhdistelmä. 

Matkalla siis paitsi virkistyy myös avartuu.
Antiikin kreikkalaiset ovat pitäneet matkaa vertauskuvana oppimiselle. Ajattelun ja kielen tutkijat ovat edelleen sitä mieltä, että luodakseen uutta on poistuttava tutulta maaperältä. Tämän vuoksi tutkijoiden ja taiteilijoiden on hyvä matkustaa ja tavata ulkomaisia kollegoitaan.
Itse en ole tutkija ekä taiteilija, mutta koen, että asia on juuri näin.

Luin matkalla useamman kirjan. Mieleen on jäänyt Isabelle Allenden romaanista  In the Midst of Winter sen Albert Camus:lta lainattu motto: In the midst of winter, I finally found there was within me an invincible summer. (Keskellä talvea löysin vihdoin itsestäni lannistumattoman kesän).

La Gomeralta




Garachikon kaupunki, joka jäi 1700-luvulla kokonaan laavan alle


Patikkapolku vuorelle Los Christianosissa


perjantai 14. helmikuuta 2020

Kuka rakastaisi mörökölliä?

Minun piti tänään kirjoittaa matkustamisesta ja sen tärkeydestä. Kuviakin on jo tehtynä jutun koristeeksi, niitä taannoisen matkani kuvia. Mutta eipä syntynyt juttua vielä, kun oli niin paljon muuta tekemistä ja ajattelemista. 
Kävimme katsomassa lukion kakkosluokkalaisten vanhojen tanssia kauppakeskuksessa Kouvolassa. Eilen olimme jo Tuusulassa vastaavassa tilaisuudessa, tosin vielä tärkeämmässä, koska siellä tanssi omia lapsenlapsia. Oi nuoruus ja kauneus, ja kyllä sitä onkin itse vanha, kun nyt ollaan tässä. Elävästi muistan vielä oman lukioaikani loppuvaiheet, vanhojen päivästä kirjoituksiin. 


No, löysin onnistuneen sarjakuvan ystävänpäivän tiimoilta. Katsokaa, miten pienillä viivoilla ja muutoksilla on kuvattu isoja tunnetiloja. Mahtavaa piirrostyötä. 
Entä asia, järkyttyminen huomioiduksi tulemisesta, miten viehättävää. Ja onko siinä huomioijilla pientä kiusantekoakin, mutta ei kovin pahaa.
Joka tapauksessa, jokainen on laulun arvoinen, ja eiköhän aikuisiin päde sama mikä lapsiin: ystävyyttämme ja rakkauttamme tarvitsevat eniten ne, joka sitä vähiten ansaitsisivat. Kilttiä on helppo rakastaa, mutta kuka rakastaisi mörökölliä?

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen - Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta




Aivan ensiksi onnittelut kirjoittajille, Antti Röngälle ja Petri Tammiselle onnistuneesta kirjan nimestä. Silloin tällöin onnellinen kuulostaa nimenä pohdiskelevalta, sitä on kirjakin. Pidän yleensäkin siitä, että kirjan nimi on upotettu tekstiin (tai poimittu tekstistä, kumpi siinä nyt onkin ollut ensin) ja huokaisin tyytyväisenä tätä kirjaa lukiessani, kun nimi tuli vastaan kirjan loppupuolella.
Toiseksi onnittelut todella kiinnostavasta yhdessä kirjoitetusta kirjasta!

Kirja on koottu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Isä on kirjoittanut useamman kirjan ja on ansioitunut kirjoittamisen opettajana. Poika on juuri aloittanut kirjallisuuden opiskelunsa yliopistolla. Isä kirjoittaa pojalleen yhtenä päivänä ja kysyy, mitä tälle kuuluu. Tästä alkaa kirjeenvaihto, jossa käydään läpi suhteen kipupisteitä, kirjoittamisen vaikeuksia ja kummankin pelkoja lämmöllä ja luottaen.
Kirjeenvaihto on myös kahden kirjailijan keskustelua kirjallisuudesta, väittelyä ja mielipiteillä pallottelua. Mietitään tyylejä, erilaisia ohjeita kirjoittajille ja miten paljon kirjailijan pitäisi esiintyä julkisuudessa. 
Poika on alkanut kirjoittaa esikoisromaaniaan ja kysyy neuvoja isältään. Hän antaa myös tekstiään isän arvioitavaksi. Molemmat ovat välillä sitä mieltä, että näin ei pitäisi tehdä, koska suhde on läheinen, mutta ajatustenvaihto kirjan synnyttämisen ympärillä antaa niin monella tavalla paljon heille molemmille, että ei ole syytä lopettaa.

Kirjeenvaihdon aikana tapahtuu paljon. Poika tuskailee nuoruuden ahdistuksia, kyseenalaistaa opiskelujensa mielekkyyden ja kokee epävarmuutta kirjoittajana. Hän pelkää kirjansa vastaanottoa ja sitä, että kirja ei olisi tarpeeksi hyvä. 
Kirjan aihe on omakohtainen, se kertoo pojan perheeltään salaamasta rajusta kiusaamisesta koulussa ja sen vaikutuksista pitkälle ohi kouluajan. Näiden aikojen muisteleminen kirjoitusprosessin aikana ei ole nuorelle miehelle helppoa. Hän käykin tuskaisuudessaan niin pohjalla, että löytää itsensä sairaalasta mielialalääkkeiden yliannostuksen jälkeen.

Neuvoista huolimatta olen taas jokseenkin katatonisessa tilassa. Kässärini ei ole mitään. Tajusin sen eilen, kun luin sen läpi. Kuvittelin kaikki opiskelukaverini lukemaan juttua ja näin sieluni silmin heidän nyrpistyksensä. Tekstini on suoraa, perinteistä, lapsellista, tylsää. Se on realismia, ja realismi on näissä hipsterikekkereissä jotakin sairasta, saatanallista. Täällä kelpaa vain ironia ja parodia, kaikki mikä on meta-jotain tai post-jotain. Täällä halutaan kirjoja, joissa elämän tarkoitus löytyy munakoison väristä. Sellaisia kirjoja haluavat kriitikot ja Image ja koko kirjallisuuden kenttä.

Antti ei näe kokeellisuudessa vikaa, vaan siinä, että siihen uskotaan sokeasti ja siinä sokeudessa saatetaan väheksyä kaikkea proosaa missä on päähenkilö ja juoni. Valitsin tähän kirjoitukseeni tämän sitaatin, koska olen ollut viime aikoina usein samaa mieltä. Miksi hyljeksiä tarinaa? Ihmiset ovat kautta aikain halunneet kuulla toistensa elämäntarinoita. Ei se ole miksikään muuttunut. Kirjapostauksenkin tekee usein kiinnostavaksi juuri se, että siinä tarkastelee lukemaansa henkilökohtaisesti ja omaan elämäänsä peilaten. 

Samaistun monessa tämän kirjan kirjoittajiin. Olen ollut epävarma opiskelija ja huolehtiva nuorten aikuisten vanhempi, nyt hekin jo keski-ikäisiä. Olen jopa  toiminut yhtenä esilukijoista oman lapseni kirjalle. Ymmärrän hyvin Antin kritiikin isäänsä kohtaan ja Petrin huolet. 
Kirjeet lähentävät kirjoittajia, mikä on tavallista. Me uskallamme sanoa kirjeessä enemmän kuin kasvokkain. Tottakai isään koskevat Antin muistot hetkistä, jolloin hän on ollut huonoimmillaan kasvattajana, mutta ne käydään läpi luottamuksella ilman epäilyn häivääkään rakkaudesta. 

Olen lukenut Antti Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa ja pidin sitä harvinaisen täydellisenä, erittäin tärkeänä romaanina. Tämän kirjan syntytuskista oli kiinnostavaa lukea. Yhdessä kirjoitettu kirja taustoittaa hyvin myös isän, Petri Tammisen, kirjoja ja niiden hiottua minimalismia. Olen lukenut myös useamman hänen kirjansa.   

Isälläkin on kirjoittajan kriisinsä, joka saa alkunsa oman isän kuolemasta. Tästä aiheesta on syntynyt kirja Musta vyö, jonka tyyli on ehkä henkilökohtaisempi kuin Tammisella yleensä. 
Olisiko poika vaikuttanut isäänsä. Molemmat arvostavat norjalaisen Knausgårdin panosta kirjallisuudelle. 

Ote erään isän kirjeen lopusta.
PS Minä olen vaivojani ja voimiani säästämättä opettanut sinua kirjoittamaan. Nyt kun Hesari on sanonut että romaanisi on uljas, niin voisitko sinä vastapalvelukseksi kertoa minulle, kuinka kirjoitetaan uljas romaani?

Kirjeenvaihto on kaiken vakavuuden keskellä välillä hyvin hauskaakin.
Antti listaa niitä vähiä asioita, joita EI pelkää:
- Koalat
- Mustikat
- Mehu
- Tyynyt
- Strömsö
- Asterix
- Vaniljakastike
- Tanskalaisuus
- Esko Valtaoja

Johon isä: 
Sinä olet onnistunut noudattamaan joogaosaston ohjetta hyvin, sinä et ole torjunut pelkojasi. Mutta sitä minun on nyt pakko ihmetellä, että kuinka sinä et keksi mustikoista pelättävää. Mustikassa asuva loinen on Ruotsista jo löytynyt. Siis tämä tämmöinen pieneliö, joka syö sinulta sisäelimet, kun se pääsee mustikan mukana vatsaasi. 

Isä löytää pelättävää lähes kaikista Antin listaamista asioista, mikä sopii hyvin, onhan kirjan alaotsikkona Pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta.

Kirjeissä on runsaasti eri henkilöiltä lainattuja kirjoitusohjeita. Eräs sellainen on Neil Gaimanilta: "Kun ihmiset sanovat, että jokin jutussasi ei toimi, he ovat melkein aina oikeassa, ja kun he kertovat sinulle, miten sinun pitäisi korjata se, he ovat melkein aina väärässä." Kirjailijan kannattaa siis kuunnella lukijoita siinä, missä he näkevät hänen loitonneen oikealta polulta, mutta etsiä se oikea polku itse. Jokaisella on oma tyylinsä. 

Myös Petri Tammisella ja hänen pojallaan Antti Röngällä on aivan omat tyylit, minkä he myös toteavat. Poika oppii, että hän ei ehkä tarvitsekaan kaikkeen isän hyväksyntää. Näin voisi sanoa, että kirja on myös kasvukertomus. 
Sitten kun Antti on julkaissut monta tasokasta romaania, hän voi palata uransa alkuaikoihin, jolloin pohti asioita lähikollegan, oman isänsä, kanssa.  

Antin viimeisen kirjeen loppu:
PS Romaanin uljaus, en tiedä, tunnistan kirjassani jo nyt puutteita, nuoren ihmisen hosumista, jotain missä voisin kehittyä. Mutta ainakin kirjan jokainen lause on rehellinen, eikä mikään siinä pyytele anteeksi olemassaoloaan. Ehkä se sitten on uljautta.

On se, ja myös se on uljautta, että tyytyy olemaan 'silloin tällöin onnellinen'. 

---------------

Illalla lisättyä

Ai niin, tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama Lukurauhan päivä, jo illassaan. Toivottavasti kaikilla on ollut haluamansa määrä lukurauhaa. 
Tuli vielä mieleen eräs tämän kirjan pohdiskeluja, lukijan lukemiseen keskittyminen. Kirjoittajista kyynisemmäksi itsensä arvioiva, Tamminen, epäilee, että intohimoiset kirjallisuusihmiset eivät aina edes huomaa uuden kirjan ilmestymistä, koska he katsovat Netflixiä ja ajattelevat jatkuvasti omia kirjoittamisiaan.
Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan. 
Nuorempi, Rönkä, ymmärtää paremmin ajan henkeä, näkyvyyttä somessa ja keskusteluja siellä, kuten tietysti kuuluukin.
Jäin miettimään tätä. 


torstai 6. helmikuuta 2020

Sámi álbmotbeaivi



Tämä kuva on kouvolalaisen Aurinkotarhat-puutarhan salaattipussista. Tuotteen nimi on kahdella kotimaisella kielellämme, mutta mitä siellä lukee kolmantena? Jieknasaláhta? 
Saamenkielinen nimi lisättiin tarraan viime vuoden puolella muistuttamaan siitä, että meillä asuu pohjoisessa alkuperäiskansa, jolla on oma kieli tai oikeastaan kolme kieltä Suomen puolella, pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame. Naapurimaiden puolella on kuusi saamelaiskieltä lisää, joillakin kielillä vain muutama puhuja.

Saamelaiset kuuluvat harvoihin vielä elossa oleviin eurooppalaisiin alkuperäiskansoihin ja ovat EU-alueella ainoa selkeästi alkuperäiskansoihin kuuluva kansa. Tämä on aika huikea ajatus.  
Tänään 6.2. vietämme heidän kansallispäiväänsä. Pitäisikö sitä viettää näkyvämmin? Päivä on suositeltu liputuspäivä. Pitäisikö olla virallinen?

Otsikko on 'saamelaisten kansallispäivä' pohjoissaamen kielellä, jota 75 prosenttia Suomen saamelaisista puhuu. 

Lihkku beivviin! Onnea päivän johdosta!


lauantai 1. helmikuuta 2020

Jakamattoman ihmisarvon puolesta Helsingissä 1.2.2020




Jokainen meistä on varmaan todennut ilmapiirin muuttumisen yhteiskunnassamme. Puhe on entistä raaempaa ja loukkaavampaa. Ilmiöt kuten ala-arvoinen nimittely ja loukkaaminen, varsinkin somessa, uhkakuvien kehittely ja levittäminen, asioiden vääristely, syntipukkien osoittelu, uhriksi tekeytyminen valheiden avulla (tapahtunut jo tämänpäiväisen tapahtumankin raportoinnissa toisaalla) ja voiman tunnossa pullistelu ovat pahaa enteilevää oirehdintaa. Kun tätä tapahtuu, me toivomme, että se loppuisi, mutta se ei vain lopu itsestään.

Joulun aikaan tapahtui sellaista, mikä sai muutaman ihmisen aloittamaan liikkeen hyvien arvojen lisäämiseksi. Jotkut röyhkeät ryhtyivät jahtaamaan vankileiriltä Syyriasta Suomeen tuotua kahta orpolasta ja heidän hakijoitaan levittäen heidän kuviaan ja nimiään joukkovihan kohteiksi somessa. Näinkö pitkälle on menty? Tästä tyrmistyksestä syntyi Silakkaliike sisarliikkeenä Italian Sardiineille. Parvikalan valitseminen kansanliikkeen tunnukseksi kertoo yhteisöllisyydestä. 




Silakkaliike on kerännyt facebookissa jo yli 28000 jäsentä ja samaa mieltä olevia on tietenkin paljon muitakin. 

Liikkeen periaatteita ovat jakamaton ihmisarvo, luonnon kunnioittaminen, tieteen arvostus, yhdenvertaisuus ja syrjimättämyys.  
Erään tämänpäiväisessä Silakkaliikkeen tapahtumassa näkemäni kyltin teksti Sivistys-Suomi ilmaisee nämä periaatteet hyvin.



Fishmobiksi nimetty tapahtuma oli Kansalaistorilla. 
Kiasman kulmalle oli kokoontunut muutamia Odinin sotureita häiritsemään voimakkailla äänentoistovälineillään tapahtumaa. Heidän vastineensa Ei rasismille -iskulauseille oli huuto Silakat uuniin. 



Minä niin toivon, että tämä vihahuutelu loppuisi ja ihmiset osaisivat elää yhdessä toisiaan kunnioittaen. En ymmärrä, miten joillekin vihan ilmapiiri on niin tärkeä, että he asettuvat  vastajoukoksi niille, jotka pyytävät ilmapiirin parannusta ja korostavat normaalin, rauhallisen, sivistyneen kanssakäymisen  tärkeyttä.

Me ihmiset olemme toistemme ympäristö. Tämä on filosofi Esa Saarisen lause, jonka löysin vuoden hotellissa asuneen, hotellin kanssa yhteistyötä sosiaalisen median kanavillaan tekevän nuoren miehen haastattelusta. Hänelle oli kirkastunut vuoden aikana, mikä elämässä on tärkeintä. Se on vastuu siitä, miten toisiamme kohtaamme. 
Me voisimme olla ympäristönä toisillemme vihanta puisto eikä taistelukenttä, eikö vain? 


Karl Ove Knausgård, Aamutähti

      Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huok...