Kirjaostoksilla Malagassa ja Fuengirolassa sekä leffailtoja (täällä kuten kotonakin)

Yksi asia josta haluan reissuissa erityisesti huolehtia on se, ettei vain lukeminen pääse loppumaan. Matkoilla on myös hauska käydä katselemassa paikallisissa kirjakaupoissa ja kirjastoissa. 

Malagassa kävin kirjakaupassa nimeltä Casa del Libro (ihana nimi, kirjan koti) ja ostin pitkän pohtimisen jälkeen eteläafrikkalaisen Damon Galgutin romaanin The Promise. Luen sitä parhaillaan, väkevää proosaa. 

Mietin pitkään, ostaisinko Galgutin sijaan Jonathan Franzenin esseekirjan The End of the Earth, mutta googlailuni näytti, että se löytyy omasta kirjastostani suomeksi ja pistin varaukseen. Tätä kirjaa selaillessa osuin listaan, jossa on ohjeita romaanikirjoittajalle. Ohje nro 4 kuuluu:" Write in third person unless a really distinctive first-person voice offers itself irresistibly." Franzenin mielestä on siis parempi kirjoittaa hän-muodossa, ellei todella erottuva minä-persoona ala vastustamattomasti tarjoutua kertojaksi. Kirja on julkaistu viisi vuotta sitten. Joko silloin Franzenia pänni tunnustuskirjallisuuden nousu ja ihmisten kasvava kiinnostus autofiktioon aidon fiktion kustannuksella? 

Löysin Sam McBratneyn ja Anita Jeramin
Guess How Much I Love You -kuvakirjasarjasta
 osan How Much I love you... in the summer.
.

Fuengirolassa kävin tutustumassa ulkomaisten käytettyjen kirjojen kauppaan Julian's Books, jossa on eniten englanninkielisiä, mutta myös monilla muilla kielillä kirjoitettuja kirjoja, suomeksikin ainakin metrin verran. Kaupan on perustanut amerikkalainen maahanmuuttaja Julian jo vuonna 1966. Kirjat maksavat muutaman euron ja kauppaan voi myös viedä omia kirjojaan joista saa hyvitystä uuden kirjan ostaessaan. 

Ostin Julianin divarista hauskan kirjan, jonka on kirjoittanut USA:ssa syntynyt ja monessa maassa asunut Nord Riley, Nord Riley's Spain. Kirja tuo mieleen Juha Vuorisen hyväntekeväisyykirjat, joissa hän kertoo asumisestaan eri maissa, iloista ja harmeista, Maltan mieleni (Malta), Holan takaa (Espanja) ym ja Berliinistä maahanmuuttajan silmin kirjoittanut venäläistaustainen Vladimir Kaminer. Käytin hänen kirjaansa Berliiniiin tutustuessamme, mutta se oli ennen blogiaikaa, joten ei näy varmaan täällä missään.
Kaikki kolme kirjoittajaa ovat näissä kirjoissaan velikultia, leppoisasti ympärilleen katselevia, mutta myös ongelmista ja vaikeuksista kertovia kertojia.

Rileyn kirja on kirjoitettu vuonna 1989. Moni asia on muuttunut ja moni pysynyt samana. Enää ei Aurinkorannikolla pyöräile vanha mies kauhomassa vuohenmaitoa tonkastaan ostajan astiaan. Riley kummastelee, miten suomalaiset alkoivat juosta rantapromenadilla ja miten sen jälkeen juoksemisesta tulikin 'must' kaikkialla.
Nauratti, kun tunnistin niin monesta kohdasta oman mieheni. Haikailu juoksemisen perään, halu korjailla paikkoja vuokra-asunnoissa... "Kato miten kevyt askel, voi kun vois vielä itsekin juosta... ääh, jäi se monitoimityökalu kotiin, poiketaan ferreteriassa (rautakauppa) katsomassa olisko siellä samanlaista." Riley ihmettelee lääkärien ja mainosmiesten (kalliit tossut ja muut vermeet!) juoksemisen ylistystä ja kysyy, hyppivätkö harmaantuvat gorillat muka puiden latvoissa.  
 
Kirjan alla kuvassa on muistiinpanoja varten ostamani vihko, jonka kansitekstissä kehotetaan värittämään rajaviivojen yli. Hieno ohje! Siitä vaan. 

Näkymä yksityiskodin patiolle

Tässä asunnossa on se hyvä puoli edellisiin loma-asuntoihin verrattuna, että voimme katsoa tv:tä kuten kotonakin, suoria lähetyksiä, tallennuksia ja Netflixiä. Ainahan me asumme halvasti (pitempi aika ja vaatimaton asunto), tässäkin kämpässä on myös heikot puolensa, mutta ne tärkeimmät ovat kunnossa: hyvä sijainti, hyvä peti sekä tehokas suihku, ja bonuksena äly-tv. 

Olemme katsoneet täällä pari hyvää elokuvaa Netflixistä.
Puolalainen Unohdettu rakkaus kertoo muistinmenetyksestä ja oman menneisyyden etsimisestä. Kaunis elokuva isästä ja tyttärestä. 
Ruotsalainen Fares Faresin elokuva A Day and a Half, Puolitoista päivää, on tositapahtumiin perustuva kaappausdraama, jossa toisena päähenkilönä on Alma Pöysti. Vaikea rooli hänellä, kun pitää itkeä melkein koko ajan. Koskettavia elokuvia molemmat.

Kotona käy usein niin, että me katsomme eri ohjelmia, Unto pöytäkoneeltaan omassa huoneessaan urheilua ja minä olkkarin televisiosta Tanssii tähtien kanssa. Täällä pienessä kämpässä on tullut katsotuksi laatuelokuvia yhdessä, mikä on ihanaa. 
Uutisia en ole viitsinyt paljon katsoa. Kotona sitten taas. Apua, enää yksi viikko paratiisissa...

Torremolinoksessa 30.09.2023

Tämä on 901. blogikirjoitukseni kymmenen ja puolen vuoden aikana, 13 169 kommenttia ja keskustelujen kautta syntyneitä blogiystävyyksiä, monta miettimishetkeä, joita pelkkä lukeminen ei olisi antanut.
Eläköön ja voimistukoon kirjablogit, ja muutkin blogit! Blogeissa yleensä kait kirjoitetaan enemmän kuin muilla somealustoilla (Tiktok, Insta, X ja mitä niitä nopeita ja lyhyitä onkaan).  

Kolibrikukka, Strelitzia, asuntomme piha-alueella

Matkalla olosta

Santa Cruz, tammikuu 2020

Matka on ele joka piirretään tyhjään ilmaan ja joka katoaa sitä mukaa kuin etenee. Kuljet yhdestä paikasta toiseen ja sitten sieltä taas muualle etkä jätä taaksesi jälkeäkään siitä että olet joskus käynyt siellä. Tiet, joita kuljit eilen, ovat nyt täynnä eri ihmisiä, eikä yksikään tiedä kuka sinä olet. Huoneessa, jossa nukuit edellisen yön, nukkuu nyt joku toinen. Tomu peittää jalanjälkesi, sormenjälkesi pyyhitään ovista, todisteet jotka olet saattanut pudottaa lattialle ja pöydälle lakaistaan pois ja heitetään menemään eivätkä ne koskaan palaa. Itse ilma sulkeutuu takanasi kuin vesi, ja pian läsnäolosi, joka tuntui niin tärkeältä ja pysyvältä, on kadonnut jäljettömiin. Asiat tapahtuvat vain kerran eivätkä koskaan toistu, eivät koskaan palaa. Paitsi muistissa. 

Teksti on Damon Galgutin romaanista Vieraassa huoneessa.  
Minusta juuri tässä ainutkertaisuudessa tiivistyy matkan hienous, eikä ole mikään ihme, että nykyään matka-vertauskuvaa käytetään lähes mistä tahansa koetusta. Tanssii tähtien kanssa -kilpailijat kiittävät toisiaan yhdessä koetusta matkasta ja toistensa lauluja Vain elämää -ohjelmassa esittäneet kertovat, miten tämä matka muutti heitä ihmisinä. Matka-metaforan käyttö on melkein koomista, jos kyseessä on joku höpsö tosi-tv-formaatti, jossa seikkaillaan viidakossa ja kilpaillaan siitä, kuka uskaltaa syödä madon. 

Elämänmittainen matka tuntuu päälle seitsenkymppisellä pitkältä. Miten kauan onkaan siitä, kun olimme nuori perhe ja samoilimme Kuhmon metsissä.
Olemme kuvassa näemmä poimimassa puolukoita. Mieheni laittoi usein kameran kannon päälle, asensi itselaukaisijan ottamaan kuvan ja juoksi sitten kiireessä itsekin kuvaan. Tällä kertaa "kalliin lastin" kera. Otimme molemmat paljon valokuvia, ja meidän perheemme yhteiseltä matkalta onkin paljon paperikuvia ja videotallenteita, vähemmän matkoilta, kun niihin oli harvoin varaa. Pojat ovat nyt keski-ikäisiä miehiä, kuopuskin, joka tuli elämäämme neljän vuoden päästä tästä. Kai se kertoo siitä, että minä ja mieheni alamme olla vanhoja.

Kuhmo, syksy 1979

Alkukuva on Teneriffalta matkalta juuri ennen koronaa. Sinne olemme suuntaamassa mieheni kanssa uudelleen muutaman päivän päästä, mutta ei etelän lomakeskukseen kuten viimeksi, vaan oikeaan kaupunkiin Puerto de la Cruziin. Sieltä käsin sitten muualle. Pääkaupunki Santa Cruz on lähellä. Sen kulttuuritarjontaan tekee mieli tutustua lisää.
Ehkä käymme jollain naapurisaarellakin laivaretkellä.

Vieläkin pelkään, että sairastumme ennen lähtöä. Tuttavilla on ympärillä koronatartuntoja, on yksi kuolemakin. Emme ole pitäneet mitään erityistä karanteenia, suojautuneet vain kuten ennenkin. Olemme liikkuneet ja osallistuneet, tavanneet ihmisiä, hoitaneet välillä päiväkotilasta, käyneet elokuvissa ja vesijumpassa. Luulen, että saamme sen koronan vielä, mutta anon kohtalolta lisäaikaa toukokuulle.
Matkaan lähtöön liittyy enemmän huolta kuin ennen. Mies on juuri tarkistamassa koneelta, että vakuutukseemme kuuluu myös ambulanssilento kotiin, jos huonosti käy. Kanarian saarilla on tällä haavaa ainakin koronan suhteen turvallisempaa kuin Kymenlaaksossa, vähän tartuntoja, ja  rajoituksia on purettu. 

Tällä hetkellä tekee todella hyvää saada ajatukset irti maailmantilanteesta. Kaikki muu on sitten ekstraa. Aurinko, armas! Onneksi en matkalla voikaan jatkuvasti syynätä nettiä puhelimesta, koska liikumme paljon, eikä joka paikassa ole langatonta yhteyttä

Viivymme matkalla kolme viikkoa. Raportoin kuulumisia, kun siltä tuntuu.
Uskon, että tuntuu. 

Santa Cruz, tammikuu 2020