Kaksi niin hyvää kirjailijaa, etten sanotuksi saa

 

Mietin, millä sanoilla kuvaisin Claire Keeganin ja Golnaz Hashemzadeh Bonden täydellisyyttä romaanikirjailijoina.
Molemmat ovat kirjoittaneet toistaiseksi vähän ja molemmat kirjoittavat lyhyesti, mutta niin, että teksti tuntuu paljon määräänsä isommalta. 
Keegan on sanonut, että hänestä on tärkeää ilmaista tarkasti ja juuri ja juuri sen  verran kuin on tarpeen ja että hän todellakin luottaa lukijan kykyyn älytä vähästä.

Otan nämä kaksi kirjaa tarkasteluun yhdessä siksi, että kummassakin kuvataan lapsen tarvetta olla rakastettu ja ilman hoivaa jääneen selviytymistä.

Claire Keegan on irlantilainen päälle viisikymppinen kirjailija. Hän on julkaissut harvakseen muutaman novellikokoelman ja pienoisromaanin, jotka ovat kaikki saaneet palkintoja.
Esikoisteos, novellikokoelma Antarctica ilmestyi 1999. Keeganilta on suomennettu kaksi romaania, Nämä pienet asiat, 2023 (Small Things Like These, 2021) ja Kasvatti, 2024 (Foster, 2010 novellina ja 2022 romaanina). 
Kasvatti-teoksen pohjalta on tehty myös elokuva Hiljainen tyttö (An Cailín Ciúin / The Quiet Girl), joka oli vuoden 2022 Irlannin Oscar-ehdokas kansainvälisten elokuvien sarjassa. 

Kasvatti kertoo tytöstä, joka pääsee köyhästä ja ankeasta kodistaan paremmin toimeentulevaan perheeseen kesän ajaksi ja alkaa tajuta vähitellen hyvin pidettynä, mitä on jäänyt vaille ja miten muut näkevät hänen perheensä, jossa on liikaa lapsia, synnytyksistä uupunut äiti ja juopotteleva uhkapeluri-isä. 

Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä tämän elämän ja kotielämän eroista.

"Jaaha , tuhlaajatyttö on palannut", isä sanoo. "Tulit sitten takaisin kotiin?"
Minä myönnän.
"Oliko hänestä harmia?"
"Harmia?" Kinsella sanoo. "Täyttä kultaa koko tyttö."

Kerronta ja dialogi ovat vähäeleisiä, kuten kuvattavat ihmisetkin. Tyttö, joka kotona on ollut yksi vaativa suu toisten ruokittavien joukossa tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä uudessa paikassa. Hän oppii lukemaankin sujuvasti, kun hänelle hankitaan kirjoja.
Miten hän pystyy taas elämään vanhoissa oloissaan? Riittääkö toivo ja pilkahdus mahdollisuudesta toisenlaiseen elämään? 

Kirjan loppu jättää lukijan mietteliääksi.
"Isä", minä huudan  varoittaakseni. "Isä." Kumpaa isää tyttö varoittaa, sitäkö joka lähestyy ryhmysauva kädessä vai sitä, joka piti häntä kädestä ja opetti juoksemaan?
Niukassa kerronnassa jokainen sana tuntuu sisältävän paljon merkityksiä. Pois juokseminen? Kohti juokseminen?   

Foster julkaistiin ensin novellina ja myöhemmin romaanina, joka on noin 80-sivuinen. Tekstissä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän vain se, mitä tämän tarinan kertomiseen tarvitaan. Tekstin rauhallisuus ja tyyneys antavat lukijalle harvinaisen kauniin lukukokemuksen. 
Kristiina Rikmanin suomentajan työ on tarkkaa ja erinomaista.   

Golnaz Hasehemzadeh Bonde on tullut pienenä lapsena Iranista perheensä kanssa pakolaisena Ruotsiin. 
Hän on kirjoittanut kolme romaania: Hon är inte jag (2012), Det var vi (2018) ja Naturliga beteenden (2022). Taitavat suomennokset Olimme kerran ja Luontainen käytös on tehnyt Jaana Nikula.

Luontainen käytös kertoo kahdessa ajassa päähenkilönsä Lilyn elämästä. Kirja alkaa rajulla synnytystapahtuman kuvauksella. Lily tuntee olevansa synnyttäessään ulkopuolinen, kuten hän on tuntenut koko aikuiselämänsä ajan, mutta kun hän saa vauvan viereensä tilanne vie hänet oman lapsuutensa hyljätyksi tulemisen hetkiin, eikä hän halua päästää irti lapsestaan hetkeksikään. 

   "Äiti on tässä." Lily tuskin kuuli omia sanojaan, mutta poika kuunteli. "Sinun äitisi on tässä." Hänen äänensä murtui ja he katselivat toisiaan vaiti, kunnes poika nukahti uudelleen. 
    Lily kiskoi itsensä istumaan, ei välittänyt vatsaa viiltävästä kivusta vaan suoristi selkänsä ja istui paikallaan aamuun asti. Jack heräsi tuon tuostakin. Hänen silmäripsensä kohosivat, se oli vain pieni liike pimeässä, vain lehahdus, ja katuvalojen himmeä kajo heijastui hänen silmistään. Hän etsi Lilyn katsetta ja Lily nyökkäsi vastaukseksi.
    "Äiti on tässä."

Lilyn äidin käytös on ollut arvaamatonta, pääasiassa lastaan välttelevää, joskus syyllistävää ja kiitollisuutta vaativaa ja joskus harvoin ylipursuavan omistavaa ja rakastavaa.  Omatoimiseksi pakotettu Lily on pelännyt ja kaivannut äitiään, kunnes on lakannut odottamasta. Hän on pystynyt valitsemaan oman elämänsä vain lähtemällä lopullisesti ja päättämällä, että äiti on kuollut. 

Lily pärjää opinnoissaan, kouluttautuu pitkälle ja viihtyy työssään. Hän tietää, miten koulussa ja työpaikalla toimitaan, mutta maailma niiden ulkopuolella on hänelle tuntematon. Äidillä näyttää olleen samanlaista. Hän rakasti olla töissä, mutta varjeli itseään elämältä työpaikan ulkopuolella ja vetäytyi jopa lapsensa luota. 
Kun Lily sitten kohtaa Marcuksen, jolle kaikki on selvää, hän tuntee, että voisi Marcusta seuraamalla  oppia elämään kuten muutkin. "Ehkä Lily voisi karata omalta polultaan ja siirtyä Marcuksen radalle." Marcuksen rataan kuuluu itsestäänselvästi omistuasunto ja lapsi. Lilylle mikään ei ole varmaa eikä helppoa. 

Tämän kirjan tunnelma on intensiivinen ja painostava. Lukija on sydän syrjällään Lilyn vuoksi. Mielessä pyörii termejä raskausmasennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö (Lilyn äidin poukkoileva käytös) ja monisukupolvinen trauma.
 
Pieni Lily etsii äidin kylmyyden ajamana Gunillan, jolta saa läheisyyttä ja hoivaa. Hän on kuin kulkukissa, joka työntyy nälissään ovenraosta tuntemattomaan paikkaan lämmittelemään. 
Aikuinen Lily on menettänyt luottamuksensa ihmisiin. Hän torjuu äitikaverit ja synnytyksen jälkeen apua tarjoavat. Hän haluaa vain käpertyä päivisin kotisohvalle pesään vauvansa kanssa ja öisin hän kiertyy tämän ympärille kuin juustosuikero. Hänellä on väsymystä ja kipuja selässä imetysasennosta ja kantoliinasta, jossa pitää Jackia, koska pelkää asettaa häntä vaunuihin, liian etäälle itsestään.
Eräänä päivänä sisään tunkeutuu kutsumaton vieras, joka pakottaa hänet suihkuun ja vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. Ihana pitkä suihku ja luottamuksen itu saavat Lilyn tunnemyrskyn valtaan. 
Vieläkö Lily pystyy ottamaan vastaan toisen naisen äidillisyyden ja hoivan?

Myös tämä romaani on lyhyt, vain 157-sivuinen. Golnaz Hashemzadeh Bonden teksti on tiivistynyt ja tihentynyt hänen edellisestä, myös hyvin tasokkaasta ja tiheätunnelmaisesta romaanistaan.

Kuten Keeganin tarinassa niin tässäkin on juuri sen verran pituutta kuin tarvitaan.    
Molempien teemana on osattomaksi jääneen mahdollisuus pelastua lämpimien ihmisten avulla. 

Vielä mietin Hashemzadeh Bonden kirjan nimeä. Luontainen käytös? En oikein pidä siitä enkä pääse kiinni nimen merkitykseen. Ruotsiksi se on monikossa, luonnollisia käyttäytymisiä. Vaistonvaraista kiintymistä ja itseään suojelevaa vetäytymistä? Niinkö? Miksi ei jotain runollisempaa... tai jotain yksinkertaista! 

Suomentamisesta

Tuntematonta olentoa kannattaa lähestyä kauniisti ja avoimin mielin. Ensimmäinen lukukerta, ensi kohtaaminen kirjaolennon kanssa on valtavan tärkeä, sillä jos silloin syntyy molemminpuolinen kiinnostus, uteliaisuus ja innostus, suomennos on jo pitkällä: innostunutta suomentajaa ei hevillä lannisteta.
Näin kirjoittaa Jaana Kapari, Harry Potterien suomentaja.
Kun kirjassa kohtaa uusia olentoja, Muggleseja (jästit) ja muita ja tutustuu niihin, ne alkavat vähitellen antautua suomennettaviksi ja saavat suomeksi myös uudet nimet, joskus välittömästi ja joskus vasta puolen vuoden pyörittelyn jälkeen.
Kun englanninkielisessä tekstissä noitakoulun nimi on Hogwarts - warthog on pahkasika -  ja suomeksi sikapahka ei ollenkaan kuulostaisi kolkolta ja vaaralliselta, niin suomentaja helpottuu kun hänen mielensä saa askarrelluksi paikalle nimen Tylypahka, jossa on juuri oikeaa jylhyyttä. 

Käännös on aina uusi luomus. Tärkeintä on saada siihen alkuteoksen henki, ei kirjainta. Kaikilla Kristiina Rikmanin toimittaman vuonna 2005 julkaistun esseeteoksen Suom.huom. kirjoittajilla on sama sanoma: tarkka vastaavuus on unohdettava ja irrottauduttava alkutekstistä, jotta kirjailijan ajatus välittyisi ja syntyisi kunnon suomea. 
Ihan omiaan ei tietenkään sovi sepitellä, mistä kirjassa myös on esimerkkejä.
Daniel Defoen Robinson Crusoeta on suomennettu sekä lyhentäen että runsauttaen, mitä kirjan vuonna 2000 suomentanut Juhani Lindholm selvittelee ja kertoo, millainen hänen oma kääntämisprosessinsa oli. 

Käännös ei ole kloonausyritys vaan ikään kuin epäidenttinen kaksonen.
Näin ytimekkäästi käännöstyön tiivistää Kersti Juva teoksen aloittavassa esseessään Kotimaani ompi Suomi, jossa hän tarkastelee omaa työtään syklisenä prosessina.
Ajatuksen täsmentyminen ja täsmällisen ilmaisun löytyminen ovat sisäkkäisiä samanaikaisia tapahtumia. Kääntämisen erityislaatu on kai siinä että jollakin tavalla vaiheet tulevat kääntäjän eteen nurinkurisessa järjestyksessä: yleensä ihmisellä on ensin sanottavaa,  jonka hän sitten pukee sanoiksi, mutta kääntäjälle tulee ensin sanoja ja sitten selviää sanottavaa, joka on tulkittava sanoiksi omalla kielellä. 

Huono käännös on sellainen, josta alkuteos paistaa liikaa läpi. Kääntäjän pitää olla ikään kuin näkymätön, vaikka hän on taiteilija siinä missä kirjailijakin. Kääntäjän työtä tulkitsijana voisi verrata muusikon tai näyttelijän työhön.
 
Kääntäjän pitää tarkkailla, toimiiko esim. joku toisen kulttuurin eläinvertaus sellaisenaan omassa kulttuurissa vai käytetäänkö saman asian vertailussa eri eläintä.
Joskus alkusointu tai muu kaunokirjallinen piirre on tekstissä tärkeä.
Jos englanninkielisessä tekstissä on kuvattu kukkia ja mainitaan "darling daffodils", niin "viehkeät vuokot" saattaa olla parempi käännös kuin sanatarkka "rakkaat narsissit" (oma keksimäni vertaus, ei kirjan kääntäjien).

Erityisen tärkeitä oikeat sanvalinnat ja rytmi on runoutta käännettäessä.

J.D. Salingerin romaanin  The Catcher in the Rye suomentanut Arto Schroderus kirjoittaa kääntäjästä illusionistina, joka luo vaikutelman. 
Suomentaminen on osaksi silmänkääntötemppujen tekemistä, sillä me emme pääse minne alkuteos menee, vaikka kuinka sinne haluamme. 

Siepparin ruispellossa on ennen Schroderusta suomentanut Pentti Saarikoski. Hän lokalisoi ja siirsi kirjan täysin omaan aikaansa. Neljäkymmentäluvun amerikkalaisteinin murrosiän haparoinnista tuli 60-luvun hesalaisnuoren sekoilua. Schroderus on uskollisempi alkuperäiselle ja paljon tarkempi.
Saarikoskellahan on myös  selviä käännösvirheitä, koska hän ei osannut englantia kovin hyvin. Silti Saarikosken Siepparia on rakastettu, ja Schroderusta hirvittikin ryhtyä työhön, jossa moni ajatteli hänen kääntävän uusiksi Siepparin eikä suomentavan The Catcher-romaanin. 

Saarikosken virheistä tietoisena luin kerran The Catcherin ja Saarikosken Siepparin rinnakkain vertaillen, ja kyllä siellä oli ihan koululaistasoisia virheitä. Saarikoski tiesi sanalle yhden merkityksen monista, sen yleisimmän, ja käytti sitä, vaikka käännöksestä tuli virheellinen ja hassu. 
 
Uudelleen kääntämisestä tulee mieleen tietyt laimentamiset uuspuritanismin nimissä. Sellaistakin tehdään, mutta tavallisesti uusi käännös on vain parempi kuin vanha. Ajat ja vaatimukset ovat muuttuneet, englanninkielisiä teoksia luetaan paljon myös alkukielellä, kustantamoissa ollaan tarkkoja ja netin ansiosta asioiden tutkiminen on helpompaa kuin ennen. 
Juhani Lindholm teki Robinson Crusoen kääntämisessä kompromissin, säilytti sen historiallisuutta vanhahtavilla sävyillä, mutta muutti lukemisen helpottamiseksi vanhat mitat nykyaikaisiksi. Hän kirjoittaa, ettei tullut mieleenkään sanoa Crusoen villejä alkuperäiskansoiksi.

Jossain tämän kirjan esseistä nostetaan esiin sanan "pathetic" kääntäminen. Sehän on säälittävä, naurettava, kun taas suomen pateettinen on (on ollut) ihan muuta juhlava, mahtipontinen. Englannin kielen merkitys on kuitenkin alkanut hiipiä myös suomeen ja sanaa käytetään nykyään myös surkuteltaessa. No, eihän siinä mitään, kun vain se vanhakin merkitys säilyy. 
Itse pidän siitä, että käännöksessä pyritään säilyttämään ajan kieli, koska se juuri pitää yllä tunnelmaa. Lukijalla pitää olla sen verran viitseliäisyyttä, että hän ottaa selvää sanoista, joita ei ymmärrä. 

Puolasta ja englannista suomentava Tapani Kärkkäinen, joka on kääntänyt mm Olga Tokarczukia ja Wislawa Szymborskaa, varoittaa suomentamasta teoksia toisen kielen, usein englannin, käännöksestä. Tutkiessaan puolalaisten kirjojen englanninkielisiä käännöksiä hän on huomannut, että anglosaksiseen käännöstraditioon kuuluu yksinkertaistaa toisten kulttuurien kummallisuuksia, niin ettei keskivertolukija joutuisi hämmennyksiin. Näin englanninkieliseen käännöskirjaan syntyy kaventuneita merkityksiä ja vääriä sävyjä. Jos suomennos tehdään tällaisen käännöksen pohjalta, niin lopputulos saattaa olla todella paljon huonompi kuin alkuperäisestä suomennettaessa. 
Tässä kohtaa huokaan syvään koulujen kieltenopetuksen nykytilanteelle! Meillähän ei opeteta enää paljon muuta kuin englantia. 
 
Monista kielistä sarjakuvatekstejä kääntänyt Saara Hyyppä kertoo esseessään tämän genren kääntämisen solmukohdista ja erityisesti karnevalistisista Aku Ankka -käännöksistä, joita suomennetaan verbaalisesti askarrellen ja vaikka Kalevalaa lainaten. Hyyppä kutsuu näitä ankkakielisiä suomennoksia muunnelmiksi.  

Kääntäjän on osattava hyvin sekä kieli josta kääntää että oma äidinkielensä jolle kääntää. Sen lisäksi hän tarvitsee tietoa siitä aihepiiristä, kulttuurista ja aikakaudesta jota suomennettava teos käsittelee.
Jos joku kuvittelee kääntäjän selviävän sanakirjan avulla, niin hänen pitäisi lukea Marja-Leena Jaakkolan kuvaus kaksikerroksisen työpöytänsä ja kattoon yltävän seinähyllyn sisällöstä hänen kääntäessään venäläisen kirjallisuuden ensimmäistä tunnettua teosta Nestorin kronikkaa vuodelta 1095. Lähdemateriaalin lista on lähes sivun mittainen.

Edellä mainittujen kääntäjien lisäksi Kristiina Rikman on sisällyttänyt tähän  tasokkaaseen esseeteokseen kirjoituksia seuraavilta: Kai Nieminen (kirjailija ja kääntäjä, arvostettu erityisesti japanilaisen kirjallisuuden suomentajana), Oili Suominen (Günter Grass), Liisa Ryömä (Märta Tikkanen, Monika Fagerholm), Anna-Maija Viitanen (Gaétan Soucy, Albert Cohen), Tuula Kojo (Orhan Pamuk) ja Leevi Lehto (runoilija ja suomentaja, suomentanut James Joycen romaanin Ulysses, joka oli vielä kesken Suom.huom. julkaisemisen aikaan ja josta on aiempi Saarikosken suomennos Odysseus).
Kristiina Rikman on itsekin kääntäjä. Hän on kääntänyt paljon amerikkalaista kirjallisuutta, mm John Irvingin, Philip Rothin, Saul Bellowin ja Alice Munron teoksia.
Lopussa on esseitä kirjoittaneiden lyhyt esittely.

Olen tähänkin asti kunnioittanut kääntäjien työtä, mutta tuntuu siltä, että nyt alan katsoa käännöskirjoista ensimmäiseksi suomentajan nimen. 

Günter Grassia suomentanut Oili Suominen kehuu Grassin yhteistyöhalukkuutta kääntäjiensä kanssa. Grass onkin kutsunut kääntäjiä parhaiksi lukijoikseen:"Die Übersetzer sind meine besten Leser."