Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä.
Tuskallisimmat kuvat ovat alimmaisina, ja ne vaikuttavat elämäämme eniten.
Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.
Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin olellisen väistämistä.
Riitta Jalosen omaa kirjoittamistaan pohtivassa eräänlaisessa kirjailijan jäähyväiskirjassa Omat kuvat on kohtia, jotka pysäyttävät minut.
Olen miettinyt viime päivinä paljon omia kuviani, jotka ovat siellä alimmaisena. Tätä pohdintaa on vauhdittanut Jalosen kirjan ohella Venla Pystysen koskettava romaani En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, jossa Pystynen pohtii lapsuuden traumaa ja Joonatan Tolan elämäkertasarjan toinen osa Hullut ihanat linnut. Katsoin myös Tolan äskettäisen haastattelun Filinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa. Kun Tola sanoi, että hänellä on torjunnan aiheuttama aukko muistissaan, niin tiedän mitä hän tarkoittaa.
Trauma saa kadottamaan muistot. Sitä katselee valokuvia ja tietää siinä olevat henkilöt, mutta ei tunne heitä. Tietää myös tapahtumia muistamatta niitä. Tämä muistamattomuus nostaa surun, kun joku kysyy niistä henkilöistä, joista mielessä on tyhjää.
"... ja ne vaikuttavat elämäämme eniten."
Unohtaminen on psyyken tarjoama suoja silloin kun on kohdannut jotain, mikä on sillä kertaa liian tuskallista kohdattavaksi. Torjunnan ylläpitäminen vie kuitenkin voimia. Entä kun elämä tarjoaa lisää ahdistusta, maailman tila on vaikea tai tulee uusia henkilökohtaisia suruja, onko niitä voimia silloin tarpeeksi?
