Fernando Aramburu, Poika

 

Espanjalaiskirjailija Fernando Aramburun romaani Poika, 2026, (alkuteos El niño, 2024) perustuu tragediaan, joka kohtasi Ortuellan kylää vuonna 1980. Paikallisessa koulussa tapahtui räjähdys, jossa kuoli viisikymmentä lasta. Aluksi syypääksi epäiltiin Baskimaan itsenäisyyttä ajavaa ETA-terroristijärjestöä, mutta syy olikin putkimiehen inhimillinen virhe. 

Kannen sisäpuolen mainoksissa on Esquire-lehdeltä lause, joka kertoo oleellisen:"Raaka, tunnepitoinen ja syvästi kunnioittava."

Yksi viidestäkymmenstä räjähdyksen uhrista on kuusivuotias Nuco, jota jäävät kaipaamaan äiti Mariaje, isä José Miguel ja isoisä Nicasio. Kukin heistä elää suruaan eri tavalla. 

Nicasio, jolle lapsenlapsi oli kaikki kaikessa, ei ota hänen kuolemaansa vastaan, vaan kuvittelee pojan elävän. Hän juttelee tälle kadulla kulkiessaan ja käy säännöllisesti kolumbaariossa pojan uurnalokeron, nissin (minulle uusi sana), äärellä uskoutumassa. Kaikkein mieluiten hän siirtyisi telttaan asumaan hautausmaan muurin viereen, mutta ei Mariajen vuoksi voi. Kyläläiset pitävät mielikuvituskaveriaan hellivää vanhaa miestä tärähtäneenä, ja tytär on huolissaan, mutta myös ymmärtää isänsä selviytymiskeinoa.

Kuten tavallista, hautalokeroiden edessä ei seisonut ketään. Kolumbaario näytti hylätyltä. Hemmetti mihin kuntoon tuo seinä on päässyt, se romahtaa vielä joku päivä, eikä kukaan välitä, Nicasio jupisi sateenvarjonsa alla. Ja samalla kun hän selitti Nucolle, miksei ollut käynyt niin pitkään aikaan, hän yritti hangata ensin nenäliinalla ja sen jälkeen popliinitakin hihalla hautakiven suojalasia kuivaksi. Vanhempasi ähertävät tosissaan hankkiakseen sinulle korvikkeen, Nuco kakkosen, mutta älä huoli, ei ne ole onnistuneet eivätkä tule onnistumaan vastaisuudessakaan. 

Mariaje katsoo eteenpäin. Hän saa tukea mieheltään, jota kannattelee haave uudesta lapsesta. Myös huoli isästä tuo merkitystä elämään. Mariaje kokee välillä myös tarkoituksettomuutta. Hän turruttaa apeuttaan syömällä. Uskontoonkin hän yrittää turvautua, lähinnä käymällä kauppaa jumalan kanssa. Kun hän kokeilee lähteä Bilbaoon "ihmisten ilmoille", hän saa kokea, ettei kuulu siihen elämään enää, ja kotiinpalatessa koko yritys irtiotosta alkaa tuntua niin huvittavalta, että hän purskahtaa pitkästä aikaa makeaan nauruun. 
 
Entä José Miguel? Kuka lohduttaisi José Miguelia, joka kohtaa uusia iskuja eikä jäyhien baskimiesten tapaan pysty uskoutumaan kenellekään.
Jätän José Miguelin kuvauksen vähemmäksi juonellisista syistä. 

Pidän kaikkien kolmen suruajan selviytymiskeinojen kuvauksia erittäin uskottavina. Tiedän omasta kokemuksesta ja sivusta seuranneena, että näin me ihmiset toimimme.

Syvä kunnioitus tragedian kohdanneita kohtaan näkyy kirjassa monella tavalla.
Kertojina toimivat hän-muodossa henkilöitä ja tapahtumia asiallisesti ja lempeästi tarkasteleva kaikkitietävä kertoja, kirjailijalle uskoutuva ja tätä henkilökuvissa, varsinkin miehensä kuvaamisessa, ymmärtämykseen neuvova Mariaje, nyt jo vanhana naisena, ja kolmantena vielä itse tekeillä oleva kirja. 

Toivon hartaasti, että kirjailija pidättäytyisi tekemästä minusta rujoa inhimillisten kärsimysten tulkkia, jonka pääasiallisena tavoitteena on ruokkia mahdollisten tulevien lukijoiden sairaalloista uteliaisuutta.
Niin paljon nuo vuoden 1980 lokakuun 23. päivän tapahtumat järkyttivät onnettomuuden uhrien perheitä, että se tästä enää puuttuisi, jos kirjoittajani sen lisäksi vielä liioittelisi, vääristelisi tai yrittäisi keventää niitä sensaationhakuisuudella tai muilla vilpillisille kronikoitsijoille tyypillisillä tehokeinoilla. 
    Tiedän kirjailijan tutkineen tarkkaan erästä läheltä otettua valokuvaa, joka julkaistiin useissa sanomalehdissä noihin aikoihin. Tämä selvisi minulle muistiinpanoista, joita kirjailijalla on tapana tehdä vihkoonsa. 

Turha huoli! Se kuva, minkä Fernado Aramburu välittää onnettomuudesta on koskettava ja kunnioittaa omaisia toisin kuin El Paisin, Deian ja La Vanguardian julkaisema shokeerava uutiskuva ja La Vanguardian otsikko "Tragedia ristiinnaulitsi baskit". 

Kirjailija selittää esipuheessaan, miksi pani romaanin kommentoimaan itseään ja minkä vaaran tämä kerronnallinen ratkaisu sisältää. Jotkut lukijat haluavat ehkä vain lukea juonellisen tarinan ja pitävät tällaisia pohdiskelevia suvantokohtia häiriönä. 
Minusta ne ovat paikallaan juuri suvantokohtina, ja korostamassa moraalista asennetta aihetta kohtaan. 
Näissä jaksoissa on myös yksityiskohtia ja sellaista tietoa henkilöistä, jota ilman en olisi halunnut jäädä. 
Kirjailija huomauttaa lopuksi, että jos lukija on eri mieltä hänen kanssaan näiden kymmenen kohdan tarpeellisuudesta, niin niiden yli on helppo hypätä, koska ne on painettu kursiivilla.   

Lopuksi kirja onnittelee kirjoittajaansa siitä, että tämä kirjoitti lyhyen romaanin ja iloitsee siitä, että kirjassa ei ole turhaa opettavaisuutta tai liian korostettua sanomaa. 
No, päälle 200 sivua on mielestäni ihan kunnon kirja. 
  
Useilla sisaruksillani, eli saman kirjailijan muilla lapsilla, on mittaa reilut kuusisataa sivua. Minulle riiittävät hyvin nämä sivut, jotka minulla on. 

Muuta en pyydä: haluan ainoastaan olla merkityksellinen jollekulle, jättää jonkinlaisen jäljen, edes pienen raapaisun tämän tai tuon henkilön tietoisuuteen. 

Minulle kirjan sanoma on toisista välittäminen ja se, että elämä on sattumanvaraista, emmekä me tiedä, miten reagoimme ennen kuin olemme joutuneet kohtaamaan kaikkein pahimman.

Nykyajan elämänohje, varsinkin naistenlehtien artikkeleissa, on vapauttaa itsensä toisten palvelemisesta, toteuttaa itseään ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. Kuitenkin paras tyydytys ihmiselle tulee toisten huomioon ottamisesta ja hoivaamisesta. Eikö epäitsekkyyys enää olekaan hyve?
Kun Mariaje muistelee häitään, joissa noudatettiin äidin ja anopin toiveita, hän tuumii, että sitähän aikuiseksi kasvaminen on, että suostuu kompromisseihin ja tekee asioita muiden mieliksi.
Käymme töissä, jotta joku muu rikastuisi, orjuutamme itsemme kotitöillä, maksamme laskut, joudumme sietämään rasittavia ihmisiä hymy huulilla... Varmasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. 

Kirja on minulle merkityksellinen, enkä muunlaisista enää välitä kirjoittaakaan. 

Yksi hauska asia, mikä heti kirjan alussa pysäytti oli se, miten omanikäisiä ja nuorempiakin kuvataan kirjoissa ja mediassa. Kirjailija kertoo Nicasion kävelystä hautausmaalle seuraavasti:
Toisinaan hän ottaa mukaansa sateenvarjon, vaikkei taivaalla näkyisi ainuttakaan pilveä, sillä hän käyttää sitä keppinään ja kipuaa askel kerrallaan mäkeä ylös mutisten hiljaa itsekseen, verkkaisesti astellen ja hengittäen työläänpuoleisesti, niin kuin nyt seitsemääkymmentä lähentelevä mies hengittää. 

Seitsemääkymmentä lähentelevä! Heh, minä alan lähennellä kahdeksaakymmentä ja muistelen että kymmenen vuotta sitten olisin ollut aivan tyttönen vielä. Ehkä aika kultaa muistot, ja ehkä en näe itseäni kuten muut näkevät. Äskeisellä Helsingin reissullakin kaaduin polvilleni kadulle uupumuksesta, kun oli kävelty pitkä päivä lapsenlapsen kanssa ja oltiin palaamassa illalla elokuvista.
Mutta joo, se lupaamani kirjoitus Oi nuoruus! on minulla vieläkin kirjoittamatta. Sitähän katsokaas ehtii hieman vähemmän näin vanhemmiten. 
 
Hain kirjastosta Aramburun romaanit Äidinmaan ja Tervapääskyt, yli 600-sivuisia jättejä. Muita hänen kirjojaan ei ole suomennettu. 
Kaikissa kirjoissa näyttää olevan suomentajana Sari Selander.
Pidän Pojan suomennoksesta kovasti. Se lämpö ja kauneus, mikä suomennoksessa välittyy, ihastuttaa minua.   

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. - Naistenpäivänä 8.3.2024

Joyce Carol Oates kirjoittaa sekä "normaalikokoisia" kirjoja että mammutteja. Uusin hänen yli sata teosta käsittävästä tuotannostaan Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet (2022) kuuluu jälkimmäisiin, suomennoksessa sivuja on 890, englanninkielisessä alkuteoksessa Night. Sleep. Death. The Stars. (2020) noin sata vähemmän - ne pitkät suomen sanat.
Kirjat ovat hieman erimuotoisia ja niissä on erilainen typografia, mutta ryhdyin silti pohtimaan vertaillen eri kielten pituutta. Yleensäkin toiseen kieleen käännettäessä teksti pitenee, koska kääntäjä ei aina löydä niin napakoita sanontoja kuin alkukielessä, vaan joutuu käyttämään selittäviä ilmaisuja, ja suomen kielihän on pitkäsanaista.

Oatesin tuotanto on hämmästyttävän laaja: 66 romaania, 44 novelliteosta, 9 näytelmää, 8 runokokoelmaa, 10 esseekokoelmaa ja ei-fiktiivistä teosta, 6 nuortenkirjaa ja 4 lastenkirjaa. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja, julkaissut lehteä yhdessä miehensä kanssa ja ollut mukana useissa antologioissa. Kirjoittamisen ohella hän on myös opettanut yliopistoissa englantia ja luovaa kirjoittamista.

Onko tuotanto liian laaja? Voiko kirjailijaa pitää "vakavasti otettavana", jos hän "suoltaa" kirjoja tällä tahdilla? Tällaista kritiikkiä Oates on kohdannut, ja jotkut ovat sitä mieltä, että Nobel on mennyt sivu suun liian suuren kirjamäärän vuoksi.
No, hän on aloittanut varhain, esikoisteos novellikokoelma By The North Gate ilmestyi vuonna 1963 ja viimeisin, American Melancholy, myös novelliteos, julkaistiin vuonna 2021.
Oates on 85-vuotias, onhan hänellä ollut vuosia kirjoittaa!

Oatesin teksti tuntuu siltä, että sen kirjoittaminen on sujunut helposti.
Miinuksena totean, että hän voisi karsia runsaassa tekstissään usein esiintyviä toistoja ja sulkeita, jotka tuntuvat kuuluvan pikemmin tekstin hahmottelemiseen kuin valmiiseen tekstiin. Oates ei ehkä pidä hiomisesta, vaan kirjoittaa mieluummin uutta. Hän kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja ilmavaa tekstiä ja tarttuu usein ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten rasismi, väkivalta ja yhteiskuntaluokkien erot.  

Minun tekee kovasti mieli lukea nyt tuo esikoinen - ja viimeisin ihan sen houkuttelevan nimenkin vuoksi. On hauska katsoa, miten tyyli on muuttunut 60-luvulta nykypäivään. 
Olen lukenut Oatesilta paljon, sekä suomeksi että englanniksi. Häneltä on suomennettu vain 13 kirjaa (tieto Wikipediasta).

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. Miten outo nimi kirjalla. Kirjan loppupuolella eräs kirjan henkilöistä lausuu säkeistön Walt Whitmanin runosta Kirkas keskiyö, jossa on juuri tämä luettelo, mutta ei noin pysäyteltynä. 

Amerikkalaisissa romaaneissa ja elokuvissa on usein aiheena perhe ja sen dynamiikka. Oatesin romaanissa perheen isä, arvostettu pormestari, kuolee äkillisesti ja kukin viidestä aikuisesta lapsesta sekä perheelleen omistautunut kotirouva-äiti reagoivat tilanteeseen omalla tavallaan.
Kuuden päähenkilön kautta nousevat esiin erilaiset traumat, rotu- ja luokkakysymykset ja ennakkoluulot. Kaksi lapsista hapuilee seksuaalisuudessaan ja oikeastaan kaikki ovat tyytymättömiä elämäänsä.
Arvostan sitä, miten Oates pitää langat käsissään ja saa kuvatuksi kaikki henkilöt niin eläviksi, myös sivuhenkilöt, joista ainoaksi hieman kliseisesti kuvatuksi jää  äidin uusi miesystävä, kuubalaistaustainen Hugo. Jessalyn ajautuu suhteeseen kuin ilman omaa tahtoa, ehkä hän ei jaksa ottaa Hugoa todesta.

Pidän Oatesin perhe-elämän tarkastelusta.
Lapset ovat pitäneet vanhempiensa avioliittoa idyllinä, johon ovat itsekin pyrkineet, mutta ovatko Jessalyn ja Whitey kumpikaan olleet täysin tyytyväisiä rooleissaan. Aviomiehen kuolema saa Jessalynin uuden tilanteen eteen. Hän on elänyt kuin kukkana Whiteyn isolla turvallisella kämmenellä kaikissa päätöksissä mieheensä luottaen ja oman osansa viehkeästi suorittaen. Hänen on nyt rakennettava itsensä uudelleen ja tässä hänen on oltava armoton ennen kaikkea itselleen. Oliko oikein ja oliko lapsillekaan hyväksi, että he olivat niin täydellisiä? 

      Jessalyn oli alkanut miettiä, oliko Whitey mahdollisesti heittänyt elämänsä hukkaan. Jessalynin takia. Vaihtanut oman elämänsä ihanteelliseen kuvaan miehestä, jota hän arveli rakkaan vaimonsa voivan ihailla. Ehkä se mies ei ollutkaan Whitey.

    Vanhemmat lapset olivat kuin toisiaan vasten kolisevia veitsiä laatikossa. He eivät tuntuneet pitävän toisistaan, mutta eivät silti voineet vastustaa toisiaan vaan taistelivat aina vanhempiensa huomiosta - äidin tai (yleensä poissa olevan) isän.
     Jessalyn ei pitänyt lapsistaan, vaikka rakastikin heitä. Hän rakasti heitä, vaikkei (erityisemmin) pitänytkään heistä. Lapset olivat näyttelijöitä käsikirjoituksessa, jossa oli selkeät, muuttumattomat roolit.  

     Sisarukset muodostivat toistensa kanssa sekä pysyviä että jatkuvasti muuttuvia liittoutumia. Heidän välillään oli riitoja, pettymyksiä, taisteluita, väliaikaisia ja käytännöllisiä siteitä, yhteisiä vihollisia.  
 
Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on myös surukirja ja kirja vanhenemisen vaikeuksista. 
Tämä kirjan aihe sai minut hätääntymään omasta tulevaisuudestani.
Jo kesken lukemisen aloin murehtia, että vieläkin on selvittämättä, miten minä selviäisin, jos jäisin yksin. En tiedä mitään niistä asioista, joita mieheni hoitaa: asumisen menot, vakuutukset, liittymät, auto... kaikki tärkeät puhelinnumerot ja salasanat. Miten ihminen surun keskellä selviää sekä surusta että käytännön asioista?
Miten muutoin käy vanhana, vaikka molemmat eläisimmekin pitkään - ja hyvänen aika minähän olen jo vanha - kun päättäjät pitävät meitä suurten ikäluokkien ihmisiä taakkana? 

Nykyään on naisten keskuudessa syntynyt sellainenkin outo liike, jossa etsitään ns. provider-mies ja heittäydytään ylläpidettäviksi 50-luvun amerikkalaisen kotirouvan tyyliin, vaikka ei olisi edes lapsia. Älkää!
Onko kenenkään olemus niin valloittava ja seura niin suurenmoista, että se riittää elätettynä olemiseen? Maksullista seuraa?
Ja millainen on se mies, joka haluaa loisvaimon? 
Miten turvaton tilanne ylläpidetylle!
(En haluaisi olla jyrkkä, mutta en vain löydä yhtään esimerkkiä siitä, että tällainen suhde voisi olla hyvä kummallekaan puolisoista. Tämä on yksi niitä ilmiöitä, joissa takaisinpäinmeno on alettu nähdä uutena oivalluksena ja huono systeemi, josta on taisteltu pois nähdäänkin positiivisessa valossa.)   

Tässä kohtaa tämän sivupolulle eksymiseni myötä on varmaankin hyvä toivottaa hyvää naistenpäivää kaikille meille ihanille naisille! 
Eletään täydesti ja nautitaan elämästämme itsenäisinä, romantiikkaa unohtamatta, säröisinä ja avoimina, rakastaen ja hellien läheisiämme.  

Tämän Oatesin romaanin on suomentanut taidolla Kira Poutanen, samoin romaanin Elämäni rottana, aiempia teoksia mm Kaijamari Sivill.  


Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi
sanattomuuteen,
pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,
sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä
miettimään aiheita, joita eniten rakastat, 
yötä, unta, kuolemaa ja tähtiä.
    (Walt Whitman, suomennos Arvo Turtiainen)

Lisään vielä tämän jälkioivalluksen: 
Menin suomalaisen Wikipedian sijaan englanninkieliseen ja huomasin, että siellähän on lisää kirjoja, mm muistelmia ja mainitsemani vuonna 2021 julkaistun novellikirjan jälkeen kirjoitetut neljä kirjaa, tänäkin vuonna jo romaani Butcher. Mikä tahti! Tämän "pikakirjoittajan" perässä on vaikea pysyä.

  

Katriina Huttunen, Surun istukka

Katriina Huttunen on ansioitunut pohjoismaisten kielten suomentaja, joka on suomentanut mm. Kjell Westön teoksia, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ja paljon uutta tanskalaista kirjallisuutta, viimeksi Naja Marie Aidtin kirjan Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin, anna se takaisin. 

Nyt Huttunen on kirjoittanut merkittävän romaanin.

Huttusen esikoiskirja Surun istukka (2019) on omaelämäkerrallista proosaa ja samalla pamfletti parempien mielenterveyspalvelujen puolesta. Teksti on välillä raportinomaista faktaa ja välillä kuin proosarunoa.

Hauras mieli, haavanlehti.

Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana. Hänen kuolinpäiväkseen määriteltiin 17.7.2016. Häneltä ei jäänyt viestiä. Jäi vai symboleja, ja niitä olen yrittänyt tulkita, vaikka arvaan totuuden ilman symbolejakin. Se on ruma.

Sureva äiti käy lapsensa haudalla päivittäin. Hän järjestelee lukuisia asioita, joita kuolemantapauksen jälkeen läheisille jää hoidettavaksi, asunnon tyhjentämistä, tilien lopettamista, laskuja ja peruutuksia. Hän ottaa selvää lapsensa masennuksen hoidosta ja toteaa, että 'käypä hoito' tappoi hänen lapsensa. 
Myyty lääkemäärä oli riittävä tappamaan lapseni. Ensimmäisellä yrityksellä. Hän halusi kuolla, ja apteekki teki sen hänelle helpoksi.

Sureva äiti räyhää ja murtuu asioidessaan. Hän karttaa ystäviään, joista jotkut katsovat, että hän suree väärin ja liian pitkään. Hän elää surulleen ja surussaan ja katsoo, että näin hänen kuuluukin elää, hänen, joka on syyllinen lapsensa kuolemaan. Apteekki teki sen helpoksi, mutta syy siihen, että lapsi ei halua elää on äiti, joka ei pysty ruokkimaan lastaan. Istukka pettää. Syyllisyys toistuu kuin runon kertosäe pitkin kirjaa. 

... Häpeäni tahra on ja pysyy. Vihani ja raivoni kohdistuvat muualle kuin häneen. En syytä häntä koskaan. En mistään. Hänellä oli oikeus tappaa itsensä, ja itsemurhan syyt ovat täällä. Minussa.

Kuoleman seuraukset panevat uusiksi ihmisyyden parametrit. Minulta on mennyt liian kauan, melkein kuusikymmentä vuotta, huomata miten ohuita ja pinnallisia ihmissuhteeni ovat olleet.
     En voi enää olla kenenkään armoilla. Minun on pakko hyväksyä, että muiden ihmisten huolet ovat minun huoliani yhtä vähän kuin minun suruni on heidän suruaan. 
     En nyt siedä kenenkään muun sietämätöntä itsekkyyttä kuin omaani. 

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home. Mustarastaat saattelevat kulkuani  kalmiston poikki. 

Huttusen tekstiä lukiessani minulle tulee mieleen adjektiivi jylhä. Sureva äiti on armoton itselleen, ankara ja selkeä. Hänen surunsa sisältää monia tunteita, kaipausta, vihaa ja rakkautta, kostoakin. Hän on kuin antiikin tragedioiden jylhä hahmo.  
Lastaan muistellessaan hän on äärimmäisen hellä. Tulee mieleeni myös rukous. Imre Kérteszillä on Kaddish syntymättömälle lapselle. Huttusen kirja on maallinen kaddish kuolleelle lapselle, surun istukka äidin ja lapsen välillä. Äiti, joka on ollut toisten tekstien tulkki, tuntee pakottavaa tarvetta kirjoittaa omaa tekstiään eikä halua lopettaa, koska silloin lapsi jäisi yksin.   

Vaikka tämä kirja käsittelee kuolemaa ja surua, se ei tuota minulle ahdistusta. Yksi syy on kirjan kauniit, runolliset kielikuvat.
Olen mikrobeja kuhiseva tuulenkaato. Marrastan ympäri vuoden. 
Toinen on se, että vanhemmiten olen alkanut ymmärtää syvästi, miten kuolema on osa elämää. Minusta on hyvä, että siitä kirjoitetaan ja puhutaan. Suomessa itsemurhan tekee kaksi kolme ihmistä joka päivä. Heidän jälkeensä jää suremaan ihmisiä, joiden elämä ei palaudu ennalleen pitkään aikaan, vaan Huttusta lainaten 'ontuu eteenpäin, pysähtelee ja sakkaa'. 

Kiitän vielä kirjan ulkoasua.
Kannen suunnittelu ja muu ulkoasu ovat Jussi Karjalaisen. Hän on kuvannut kanteen kaksi taideteosta, Laura Pehkosen työn Golden Drool, 2018 ja Jögge Sundqvistin työn Minietagär Fyrben 2017. 

Matin muistolle

Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
( Matti Nykäsen aforismi )

Olen etsinyt blogistani postausta Matti Nykäsen aforismeista kootuista kirjoista, mutta ei löydy kuin pieni maininta erään kirjoituksen lopussa. Kai olen sitten vain keskustellut niistä jossain. Muistan ainakin lainanneeni eräässä keskustelussa juopottelusta Matin lausetta siitä, miten hänen juomisensa kyllä huomataan, mutta ei hänen janoaan.  

Olen lukenut ne pikku kirjaset kaikki ja löytänyt paljon vakavia mietteitä. 
Yksi kirja minulla on hyllyssäni, Juha Veli Jokisen toimittama Elämä on laiffii vuodelta 2006.

Poimin muutamia kohtia tästä kirjasta. 

Kieltämättä en olisi jaksanut elää, jos olisin tiennyt, mitä elämänkaaressani tapahtuu.

Ehkäpä kärsimys täällä on helpotus taivaassa. 

Kaiken kävin läpi, mulla oli aikaa keskittyä rukoukseen. Vanhemmiten olen alkanut pyytää armoa mua loukanneille - ja itselleni ymmärrystä heitä kohtaan.  

Muille olen antanut anteeksi, mutta en itselleni. Olen ollut niin monessa mukana, ettei sitä tajua itsekään. 

Kaksi ensimmäistä on mäkimontussa ajateltua ja kaksi jälkimmäistä vankilassa. Aiemmista kirjoista muistan mm. sellaisen asian, että alkoholia juomalla mäkikotka peitti nälän tunteen. Mäkihyppääjienhän pitää olla kevyitä, että pystyvät liitämään. Lennä Nykäsen Matti, lennä...

En ole koskaan seurannut paljon urheilua. Olen ollut kiinnostunut Matti Nykäsestä erikoisena persoonana. En tiedä ketään julkisuuden henkilöä joka olisi joutunut niin paljon nöyrtymään ja joka olisi pyytänyt niin paljon anteeksi yksittäisiltä ihmisiltä, toimittajilta ja usein jopa koko Suomen kansalta. 

Katsoin eilen uusintana näytetyn Harkimoiden, Hjalliksen ja Joelin, ohjelman, jossa he haastattelivat Mattia ja hänen vanhaa äitiään. 
Matti kiitteli ohjelman lopussa sydämellisesti haastattelijoita siitä, että häntä ei tässä haastattelussa kiusattu. Keskustelu oli arvostavaa, kuten pitääkin - kuten olisi aina pitänyt. 
Se, että nyt Matin äkillisen poismenon jälkeenkin on kirjallisessa blogimaailmassa levitetty häntä halventavaa kirjoitusta, on aivan käsittämätöntä ja hirviömäistä. Tunneäly, tilannetaju, vainajan ja läheisten surun kunnioitus - miten tällaiset itsestäänselvät asiat voivat olla ihmisiltä kateissa! 

On hienoa, että maailman parhaan mäkihyppääjän muistoa kunnioitetaan eri tavoin mediassa ja muualla. Matin synnyinkaupungissa Jyväskylässä on ollut suruliputus ja hänen nimikkomäkeensä on viety kynttilöitä.

Itse suoritus on enemmän kuin mitali. Se on vain jonkinlainen korvaus. 

Ei se lapsuusajan kaveri uskaltanut koskaan ponnistaa täysillä. Eikä lähteä isoon mäkeen. Ehkä se teki kuitenkin kaikkein viisaimmin. 

Keikoilla porukkaa on kuin pipoo - mutta usein minulla on tunne että ei ole ketään ympärillä. 

Matin äidin, siskojen ja muiden läheisten suru on suuri. Otan osaa. 

En tiedä, millaista olisi menettää oma lapsi, voiko sen pahempaa olla, mutta tiedän, mitä on menettää kesken lapsuuden äiti ja heti hänen jälkeensä veli. Pohjattoman haikeaa. 

Luin juuri Antti Eskolan kirjan Vanhanakin voi ajatella. Vanha tutkija jättää siinä jäähyväiset lukijoilleen. Hän kirjoittaa loppuun saakka, koska kirjoittaminen on hänelle kuin Matille hyppääminen, 'itse suoritus'. 

Olen Eskolan kirjan jälkeen aloittanut Katriina Huttusen teosta Surun istukka, jossa Huttunen kertoo masentuneen tyttärensä itsemurhasta, omasta surustaan ja mielenterveyden hoidon huonosta tilasta Suomessa. 

Nämä ovat  molemmat tärkeitä kirjoja. Kuolema on osa elämää. Se on takaseinä, jonka olemassaolo saa arvostamaan elämää.