Mattias Edvardsson, Aivan tavallinen perhe

Mattias Edvardsson näyttää uuden kirjansa otsikossa Aivan tavallinen perhe (alkukielellä En helt vanlig familj) leikittelevän rikosuutisissa usein käytetyllä luonnehdinnalla. Onhan tuo tehokas määrittely; jos noillakin, noilla kunnollisilla perheihmisillä, on vaikea lapsi, jos noidenkin keskiluokkaisten pärjääjien lapsi saa murhasyytteen, niin hyvänen aika, niin voi käydä kenelle tahansa, meillekin, minullekin. 

Kirjan ensimmäinen osa on otsikoitu Isä, toinen Tytär ja kolmas Äiti. 
Tytär Stella on joutunut pidätetyksi syyllisenä murhaan. Kukin perheenjäsen käy asiaa läpi omalla tavallaan. Pappi-isä Adamin ajatukset kulkevat välillä eri rataa kuin asianajaja-äiti Ulrikan. Yhdestä he ovat täysin samaa mieltä: on tehtävä kaikki mahdollinen oman ainokaisen pelastamiseksi. Joskus oikeudenmukaisuus näyttää vaativan toteutuakseen valheita, mikä saa sekä papin että asianajajan kipuilemaan. Onko oikeuslaitoksen oikea aina oikein, tätä on pohtinut mm. Ferdinand von Schirah ansiokkaasti teoksissaan. 

Stellan äidin ajatuksia: 
Oikeustiede on ollut minun uskontoni. Onhan siinäkin omat puutteensa, jossakin mielessä melko suuriakin sellaisia, mutta olen silti uskonut vakaasti oikeustieteeseen nykyaikaisen yhteiskunnan peilinä ja johtotähtenä. 
Olen uskonut oikeustieteen olevan paras mahdollinen tapa säännellä demokraattista yhteiskuntaa. Nyt en enää tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. On arvoja, joita ei voi selittää tai mitata pykälin. Eikä elämän tavoin myöskään laki ota huomioon sitä, mitä tavallinen ihminen kutsuu oikeudenmukaisuudeksi.

Mitä oikein tapahtui? Kuka tietää? Mitä Stellan ystävä Amina tietää? Nuoret naiset ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu, mutta siitä ei ole tässä tilanteessa paljon apua, jos muu maailma ei ymmärrä heitä. 
Kun oikeudenkäynti lähestyy, jännitys kasvaa paitsi päähenkilöillä, niin myös lukijalla. Onko olemassa jokin suunnitelma, ja jos on, niin tyriikö joku sen? Saammeko vastauksen? 
Loppulause tuo yllätyksen, kuten dekkarityyliin sopii.  

Tässä psykologisessa dekkarissa on vahvana teemana kasvatus. Miten nähdä hälytysmerkkejä lapsessaan ja miten erottaa ne normaaleista nuoren ihmisen kasvukivuista, miten selvitä voimakastahtoisen lapsen kanssa. Stellan temperamentin omaava on usein itse itsensä pahin vihollinen. Tässä tulee mieleen Lionel Shriverin romaani Poikani Kevin. 

Adamin ja Ulrikan keskustelu keskustelemisesta on kiinnostavaa. Ulrika oli aikanaan ihastunut Adamiin juuri tämän keskustelutaitojen vuoksi.

Adam tarjosi minulle jännittäviä näkökulmia niin pieniin kuin isoihinkin asioihin. Keskustelumme alkoi usein kolossaalisen erilaisista näkemyksistä, jotka johtivat pikku hiljaa uusiin näkemyksiin ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen.

"Et voi vain myötäillä Adam. Toisaalta ja taas toisaalta, kaikki ovat oikeassa omalla tavallaan. Keskustelut ovat voittamista varten."
"Niinkö sinusta? Minusta keskustelut ovat sitä varten, että kehitymme ihmisinä. Opin uutta joka kerta, kun näkemykseni kyseenalaistetaan." 

                                       - - - - - - - - 

En nyt vielä toivota teille hyvää joulua. Aion kirjoittaa ennen joulutaukoilua. Sen sijaan tässä vaiheessa äskeisen lainauksen innoittamana kiitän kaikkia kommentoijiani Adamin tyyppisestä keskustelusta. Lakituvassa puhutun tavoitteena on voitto, blogikeskustelussa taas - parhaimmillaan - ajatuksilla pallottelu, hedelmällinen väittely ja uusien näkökulmien saaminen. Tietenkin mukava yhtä mieltä oleminen on myös aina kivaa. Eikö vain?
KIITOS!

Haava

Tämä on Lääkärin sosiaalinen vastuu ry -kansalaisjärjestön postikortti, jonka olen ostanut joskus viime vuosituhannella. Järjestö on toiminut vuodesta 1982. 
Kortin on tehnyt ranskalainen taiteilija Michel Granger vuonna 1976 ja sen nimi on Haava. 

Viime aikoina on tullut julkisuuteen paljon tietoa asioista, joita me ihmiset olemme tehneet ja teemme oman asuinpallomme vahingoksi. Jotkut ovat järkyttyneet näistä tiedoista niin paljon, että voidaan puhua jopa uudesta ahdistuksen muodosta ilmastoahdistuksesta. 
Ahdistuneen ihmisen on vaikea ottaa vastaan mitään positiivisia uutisia, varsinkin kun niiden uutisointi on yleensä niin huomaamatonta. 

Katowicen ilmastokouksessa päästiin sopimukseen yhteisistä tavoitteista ja säännöistä toiminnassa ilmaston lämpenemistä vastaan. Uusia kokouksia ja tarkistuksia on tulossa, raportoinnin on oltava läpinäkyvää ja tavoitteita nostetaan viiden vuoden välein. 
Jo aiemmin Pariisissa sovittiin, että teollisuusmaat rahoittavat 2020 alkaen kehitysmaiden ilmastohankkeita 88 miljardilla eurolla vuosittain. 
Näen tässä hyvän suunnan. Joukossa on vastaanhangoittelevia maita, mutta ne eivät voi estää aloitettua yhteistä projektia. Ei kannata heittää kintaita ojaan, vaikka ihan jokaisessa maapallon kolkassa ei vielä ymmärrettäisi talkoiden merkitystä. Siis vielä. 

Päästöt ovat Suomessa laskeneet 34 % vuodesta 2003, jolloin ne olivat huipussaan. Samanlaisia positiivisia ympäristöasioita on tapahtunut muitakin ja muuallakin, mutta tällaiset uutiset jäävät valitettavasti negatiivisten uutisten ja niitä seuraavien kauhistelujen alle. 

Mielestäni ei ole syytä vaipua epätoivoon eikä ryhtyä kärsimättömäksi sellaisissa maailmanlaajuisissa asioissa kuin ilmastonmuutos. 
Ei myöskään kannata jumittua todistelemaan, miten oma naapuri tai jokin kaukomaa on se pahin maapallon haavoittaja. Syyllisten etsiminen on hyödytöntä ja tekee vain itsestä katkeran valittajan.   

Tällaisia mietin pimeänä joulukuun viikonloppuna. Eilen katsoin televisiosta Ettore Scolan elokuvan Mehän rakastimme toisiamme niin paljon ja muutama päivä sitten saman ohjaajan mestarillisen komedian Rumat, likaiset ja ilkeät. 
Tänään olen siivonnut, värjännyt puseron, joka oli malliltaan kiva, mutta väärän värinen, valmistanut lipeäkalalounaan, leiponut, ja lukenut uppoutuen.
  
Selailin Rafael ja Jörn Donnerin kirjeenvaihdosta koostuvaa kirjaa Ennen kuin olet poissa. Kannessa on nimet näin, ei aakkosjärjestyksessä, vaan nuorempi ensin. Osuin selatessani kaksi kertaa Jörn Donnerin mainintaan, ettei häneltä enää tule spermaa eikä hän pysty siittämään lapsia. Alkoi kyllästyttää. Ehkä palaan tähän isän ja pojan ajatustenvaihtoon jonain toisena hetkenä. 
Tuli sellainen olo, että nyt on hyvä juonikirja tarpeen ja valitsin lainakirjapinostani dekkarin Aivan tavallinen perhe, jonka on kirjoittanut ruotsalainen Mattias Edvardsson. Se tempaisi mukaansa. Isä on pappi ja äiti asianajaja, mutta kun oma lapsi on kyseessä isä unohtaa totuuden ja äiti oikeuden. 
Nyt lukemaan...