Aika - Joensuun kirjallisuustapahtuma 2025

Joensuun kirjallisuustapahtuman 25-vuotisen 
historian juhlistamiseksi julkaistu tasokas esseeteos

Joensuun kirjallisuustapahtuma alkoi milleniumvuonna 2000 ja se on ollut alusta asti kolmipäiväinen. Vuosittain vaihtuva teemasana on valittu niin, että sitä voi käsitellä monipuolisesti ja se herättää keskustelua. Teemasanan alaotsikko on aina Kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa. Yksi päivistä on tiedepäivä, toinen on omistettu  kaunokirjallisuudelle ja kolmas, toisten taiteiden päivä, sisältää esityksiä, ei niinkään puhetta.
 
Erityistä, ja kiitettävää, Joensuun tapahtumassa on se, että alustusten jälkeen on jätetty kunnolla aikaa yleisöpuheenvuoroille ja keskustelulle.
Itselläni kysymykset heräävät yleensä vasta illalla ystävän kanssa keskustellessa tai itsekseni mietiskellessä, tai päivien ja viikkojen päästä. Hyvät alustukset saavat ajatuksia liikkeelle. 

Ensimmäisen vuoden teema oli Tosi ja viimeisin, juuri viikko sitten, oli Aika. 
Eniten yleisöä on kerännyt Valo vuonna 2023. Esseekirjan lopussa on kaavio kävijämääristä.
En ole vielä lukenut koko teosta Kirjavia sanoja, mutta voin todeta, että se on todella viimeistelty sekä teksteiltään että ulkoasultaan.
Vain kansikuva hiertää. Tajuan, mihin sillä pyritään, kirja sytyttää, mutta minulle palava kirja tuo ensimmäisenä mieleen vainotut ajatukset ja kirjaroviot, sen miten tänäkin aikana kirjoja kielletään niin idässä kuin lännessä.
Takakannen sytytetty tulitikku taas toimii kuin kynttilä; itse asiassa näin sen ensin kynttilänä, valoa pimeään.   
 
Kirjan kaksikymmentäviisi esseetä liittyvät pidettyihin esitelmiin, kirjoittajina mm. Leena Krohn, Olli Jalonen, Hanneriina Moisseinen ja Touko Siltala.  
Touko Siltalan esseen otsikko on Ei se ollutkaan mestariteos. Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan? Siltalan esitelmä ja hänen sen pohjalta laatimansa essee liittyy vuoden 2019 teemaan Oho! Silloinhan oli canceloinnit ja #metoo kovasti esillä. Hyvin kirjoitettu essee, jonka lopussa Siltala päätyy siihen, että ei kannata kauheasti rinnastella taiteilijoiden elämää ja heidän kuvaamaansa elämää.
Osa esseistä liittyy ajankohtaan, osa ei. H.K. Riikonen on kirjoittanut esseen aiheesta Intohimo antiikissa ja Leena Lehtolainen kysyy, mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa.

Teemoja vuosien varrelta. Kuva on osa
takakantta. Näiden ja tämänvuotisen Aika-teeman
lisäksi on käsitelty  teemoja Tosi, Minä, Lukija ja
Sata (Suomi 100 vuotta, vuonna 2017)

Jollei historian aika ole sama kuin sadonkorjuun aika, historia on enää vain julma, läikehtivä varjo, jossa ihmisellä ei ole osaa. Se joka antautuu tällaiselle historialle, ei antaudu millekään eikä puolestaan ole mitään. Mutta se joka antautuu oman elämänsä ajalle, talolle, jota hän puolustaa, elävien ihmisten ihmisarvolle, hän antautuu maalle ja saa siitä sadon, josta lähtee uusi siemen ja uutta ravintoa.
(Albert Camus, Kapinoiva ihminen, L’Homme révolté, 1951)

Sitaatti on kirjailija Jani Saxellin alustuksesta, jonka hän oli otsikoinut Mytologiset historiakäsitykset vastaan elämä tässä ja nyt. Saxell käsitteli Jugoslavian hajoamista, sitä miten yhteisymmärryksessä rinnakkain eläneet kolmen kansan neljää uskontoa tunnustavat ihmiset joutuivat veriseen sotaan, miten kuplia luotiin ja asetuttiin poteroihin.
Kysymys kuuluu: miltä meidän aikamme näyttää?
Samaa teemaa käsitteli erittäin ansioituneesti myös sosiologi Hanna Kuusela. 

Serafim Seppälä, pappismunkki, joka on toiminut 18 vuotta systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa kysyi, mitä me ymmärrämme ikuisuudella. Onko se loputonta ajallista kestoa, ajaton tila ajan ulkopuolella vai vain epämääräinen metafora vastakohtana katoavalle ja pinnalliselle? 

Tähtitieteilijä Toni Tuominen avasi upeilla tietokonekuvillaan tähtitaivaan mittakaavaa, valovuosia ja mustia aukkoja. Huikeaa. Se mitä me näemme taivaalla on jo tapahtunutta, ja jos maaplaneettaa katsellaan kymmenientuhansien valovuosien päästä, niin - meitähän ei ole, on vain jäätä. Linnunratamme naapurigalaksi Andromeda, jonka näemme paljain silmin, on 2,5 miljoonan valovuoden päässä.
  
Sosiaaliantropologi Matti Eräsaari kertoi Fidžillä viettämästään ajasta ja siitä, mitä sai selville paikallisten ihmisten aikakäsityksestä. Fidžiläiset eivät erota työtä ja muuta aikaa. Heillä ei ole ajankäyttöön liittyvää ahdistusta, ja luppoaika on niin suuressa arvossa, että he vahtivat toisiaan, estävät ponnistelemasta ja vaativat yhteiseen lepäilyyn myös työpaikoilla. Meillä Suomessa ja muualla teollistuneessa maailmassa on päinvastoin, kaikki aika on itse asiassa työaikaa, josta saa lomaa (kesälomaa, sairauslomaa, vuorotteluvapaata) piristääkseen itseään taas työtä varten.
Tästä alustuksesta minua jäi vaivaamaan kysymys, kuinka kauan tämä "Fidži time" voi säilyä, kun nämä ihmiset seikkailevat somessa? Jääkö se turisteille esiteltäväksi perinnejutuksi kuten kansantanssit ja voodoo-esitykset jossain toisaalla?
Minulle tuollainen tasapäistävä ryhmäpaine tylsään oleiluun olisi paljon pahempaa kuin ajoittainen kiire ja tavoitteellinen puurtaminen? Mutta eihän elämäntapaa noin vain edes pysty muuttamaan, se on sukupolvien kautta siirtyvä asenne ja elämisen tapa. 

 
Tällaista ja paljon, paljon muuta... pieniä välähdyksiä paljon ajateltavaa antaneesta tapahtumasta.

Kysymyksiä:
Tunnetko olevasi ajan hermolla, ajastasi jäljessä vai edellä aikaamme?
Tunnetko tarvetta viettää Fidzin aikaa?

Omat vastaukseni:
Yritän pysyä mukana ajassa. Tiedän, että monet vanhat ihmiset eivät koe tätä aikaa omanaan, vaan toteavat oman aikansa menneen jo. Eihän niin voi elää! Fidžin aika ei houkuttele, vaikka eläkeläiselle se olisi mahdollistakin. On kiva, että päivissä on struktuuria. 

Aikaa miettiessäni olen päätynyt siihen, että me teemme sitä koko ajan itsellemme. Kun on mielekästä tekemistä - kuten kirjoittaminen - niin aika on rikasta ja siitä nauttii. Aika mataa ja aika tulee pitkäksi, jos elämässä ei ole merkityksellisyyttä eikä ihmisiä joita pitää tärkeinä ja joille itse on tärkeä.
Aika parantaa, jos me haluamme niin. 

Koko ajan mieleeni tulee kirjoittaa tähän loppuun toivotus englannin kielellä "Have a good time!" Suomen kielessä ei ole samaa toivotusta. Pidä hauskaa - liian aktiivinen, "have a good time" ei vaadi tekemään mitään. Kivaa päivää/ viikonloppua - ei kun minä haluan toivottaa kaikkea hyvää pitemmäksikin aikaa.
Siis - vietä mukavaa aikaa ja kaikkea hyvää!   

 

Kiitos Joensuun kirjallisuustapahtuman 
järjestäjille! Onnea tuleville vuosille!

Auringossa aina...

Nyt on kesä kauneimmillaan ja mieleni täynnä kirjoitusaiheita. Voi miten auringon valo ja lämpö virkistääkään ihmistä!
Lainasin otsikkoon lastenlaulua Ihme ja kumma, jossa lauletaan, miten maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. 

Tarton matkan kokemukset on yksi niistä monista asioista, joista mielin kirjoittaa. Tulossa on...  vaatii oman tilansa.  

Entä mistä muusta koen tärkeäksi teitä valistaa ja  mielipiteitänne kysellä? 

Päällimmäisenä mielessäni on monen kirjailijan esiin nostama äänikirjojen negatiivinen vaikutus paitsi kirjailijoiden toimeentuloon niin myös kirjojen sisältöön. Mediaanipalkkio luetusta kaunokirjasta on 0,53 e ja painetusta kirjasta 2,68 e. On ajateltu, että tilanne korjautuisi ajan mittaan, kun äänikirjoja kuunnellaan yhä uudelleen, mutta luulenpa, että niiden elinaika on yhtä lyhyt ellei lyhyempi kuin oikeiden kirjojen; aletaan suosia juuri tästä ajasta kertovaa, helppoa, siivoamisen taustaksi tai seuraksi lenkille sopivaa tarinaa.
Moni kirjailija on puhunut painetun kirjan puolesta jo pitkään. Laura Lindstedt otti romaaninsa Ystäväni Natalia pois äänikirjamarkkinoilta, ja jotkut muut ovat harkinneet samaa. Jos tarpeeksi moni seuraisi Lindstedtiä, niin sillä voisi olla vaikutusta. Entä me lukijat: jos useampi lukisi kuuntelemisen sijaan, niin sehän kääntäisi suunnan printtikirjan hyväksi.
Hyvä on mielestäni myös kustantaja Touko Siltalan idea, että äänitteen saisi julkaista paperikirjaa myöhemmin. 

Seuraava asia, josta koen tarvetta kirjoittaa, on Maailma kylässä -tapahtuman yhteydessä esiin nousseet jyrkät kannat. Kirjailija Koko Hubara ja ihmisoikeuskouluttaja Natalia Kallio käänsivät selkänsä koko kaksipäiväiselle tilaisuudelle, jonka yhdessä ohjelmanumerossa, EU-vaalipaneelissa, oli kaikkien puolueiden edustajia. Ei olisi saanut olla kokoomuksen eikä kristittyjen edustajia, koska näiden puolueiden maahanmuuttopolitiikka ei ole boikotoijile mieleen, eikä varsinkaan haluttu Sebastian Tynkkystä, koska hänen läsnäolonsa aiheuttaa "turvattoman tilan" erinäisille vähemmistöryhmille. Järjestäjät saivat sapiskaa myös siitä, että tilaisuudessa ei ollut ketään palestiinalaista esiintymässä. Järjestäjä selitti, ettei ollut saanut ketään.

Jaa-a, Tynkkynen on hassu tyyppi, mutta ei hän nyt uhkaava ole, melkeinpä päinvastoin. Hän hakee aina ja kaikkialla vahvistusta loukatun imagoonsa ja työntyy tilaisuuksiin, joissa toivoo saavansa osakseen epäystävällisyyttä. Eräässäkin mielenilmauksessa hän meni ahtaaseen paikkaan eikä kääntynyt kun muut kääntyivät, vaan yritti, että saisi osuman sateenvarjon piikistä ja vihaisia katseita kuvattavaksi sosiaalisen median sivuillaan. Olin siinä vieressä. Sebastian seisoi kuin toteemi ylhäisessä yksinäisyydessään, häntä väisteltiin ja jotkut hymyilivät hänelle ystävällisesti, tapahtuman vihavastaisen teeman mukaisesti. Seuraavana päivänä hän kertoi tulleensa häirityksi. 
 
Dialogi kuuluu demokratiaan. Kun kieltäydytään kohtaamasta erilaisia ihmisiä ja koitetaan vääntää kaikesta juuri oman mielen mukaista, niin sehän alkaa kuulostaa... niin miltäköhän -  yksinvallalta.

Miksi meidän nuoret kulttuuri-ihmisemme ovat niin kärsimättömiä ja yhteistyökyvyttömiä?

Ei ikkunoiden sulkemisella ja ovien säpittämisellä ole koskaan saatu mitään hyvää aikaan.
Yhdessä täällä ollaan, ei siitä pääse mihinkään!

Olimme upean toukokuun lopun helleviikon saaressa Taavetissa. Lämpötila oli lähellä 30 astetta ja pintavesikin jo 23 astetta. 
Ihme tapahtui: minä viihdyin mökillä!
Vertasin itseäni ruotsalaisen Bertin päiväkirjan (nuorten kirja- ja televisiosarja) erääseen vihaiseen Klimpen-nimiseen kaveriin, joka saa tällin päähänsä kesäleirillä ja muuttuu kiltiksi. Entinen yrmy kantaa lauhkeana essu päällä lautasia pöytään keittiöväen apuna toisten leiriläisten tuijottaessa epäuskoisina.
Minun nopean kyllästymiseni mökkielämään hyvin tietäen mieheni kyseli jo toisena päivänä, haluanko lähteä käymään Lappeenrannassa. No, en tietenkään. Minusta oli mukavaa haravoida aamuisin pihaympäristöä puhtaaksi lehdistä, kerätä käpyjä ja kaisloja ja asettua lounaan jälkeen lukutuoliini rantaan kaikki tarvittava tarjotinpöydällä vieressäni. Laskin pihan kukkivat kasvit, kirjoitin mökkipäiväkirjaa, kuuntelin lintuja ja katselin, miten ne touhusivat pöntöissä. Käki kukkui tuhansia elinvuosia, kuikka huusi nimeään ja isokoskelo ui poikue perässään, kymmenkunta pientä palleroa. No, kävimmehän me Taavetissa sentään, äänestämässä, kirjastossa ja jäätelöllä "al chiosco da Massimo", Massimon kahvilassa.
Kuulin, kun mieheni sanoi puhelimessa jollekulle, että nyt siitä on tullut vihdoin Mökki-Maiju. 

Mökki-Maiju 80-luvun shortseissa, 
ostettu Rodokselta, ja pojan kesätöistään
Museoliitossa vähän myöhemmin
äitilleen tuomassa paidassa

Mitä luin? 
Luin Saara Turusen omaan elämään pohjautuvan romaanin Hyeenan päivät, jossa aiheena on lapsettomuus ja äitiys sekä siihen liittyvät monenlaiset ajatukset ja epävarmuudet. Ei huono. 
Luin myös Amélie Nothombin hämmästyttävän romaanin Jeesuksen elämästä, Thirst (suomeksi jano, ei ole suomennettu, harmi). Upea teos! Näinhän se olisi voinut mennä, ajattelin. Tiheää tekstiä, piti välillä kävellä katselemassa metsätähtiä ja mietiskellä. Kirjoitan tästäkin vielä. 
Kesä jatkuu. Nyt lukeminen tapahtuu parvekkeella, kunnes taas lähden Mökki-Maijuksi.