Hei, tämä riittää jo Édouard Louis!

 

On kirjailijoita, jotka eivät ymmärrä lopettaa, vaan kääntävät kaikki kivet ja kannot ja vähän enemmänkin, toistavat ja kertaavat yhden ja saman aiheen parissa, joka on oma itse ja lähimmät ihmiset. 

Tämä valinta voi toimia hyvin ja tuottaa tasokasta luettavaa, mutta joskus käy myös niin, että ei vain osata lopettaa, vallankin, jos avautuminen on myynyt hyvin. 

Édouard Louis kirjoitti raikkaan ja yllättävän omaelämäkerrallisen esikoisromaaninsa En finir avec Eddy Bellegueule (Ei enää Eddy) 21-vuotiaana  vuonna 2014. Kirja yllätti, koska ei uskottu, että Ranskassa olisi enää siinä kuvatun kaltaista köyhyyttä.
Louis kuvaa rehellisesti kotiympäristönsä paitsi fyysistä myös henkistä köyhyyttä, huonoja elintapoja, tahdonvoiman puutetta, väkivaltaa, homofobiaa ja naisvihamielisyyttä.
Hänet nähtiin lupaavana uutena työläiskirjailijana. 
Sosiologian opiskelijalle oma tausta tarjosi pohdiskeltavaa. 

Esikoisen jälkeen Louisilta on ilmestynyt viisi romaania, joissa kaikissa hän yhdistää henkilökohtaisen autofiktiivisen tarinan ja esseemäisen yhteiskunnallisen tarkastelun.
Toisen kirjan aiheena oli kirjailijan kokema seksuaalinen väkivalta, seuraavaksi ilmestyi isän elämästä kertova kirja, jossa hän on isää kohtaan armollisempi kuin esikoisteoksessa, neljäs kirja on rakkaudenosoitus äidille, joka kokee sosiaalisen nousun kirjoillaan rikastuneen pojan avulla, viidennessä kirjassaan Louis pohtii omaa luokkanousuaan palkituksi kirjailijaksi ja ranskalaisen kulttuurieliitin arvostetuksi jäseneksi. 

Viimeisin Louisilta ilmestynyt romaani on lisäosa äidin tarinaan. Hänellä oli tekeillä kirja viinaan kuolleesta veljestä, mutta hän siirsi sen syrjään, kun äiti sanoi muuttuneensa niin paljon, että uusi kirja olisi paikallaan. Näin syntyi Monique S'evade. Le prix de la liberté (2024), Monique pakenee (2025). Lyhyt hieman viimeistelemättömän oloinen teos, jossa on omituinen kursiivin käyttö.
Valmistautuessaan paon jälkeiseen elämään äiti vaati muutaman päivän ajan totaalista huolenpitoa. Kaiken kokemansa jälkeen hänellä oli mielestään oikeus levätä ja saada perusteellista tukea... 

Äiti oli erottuaan ja Pariisin muutettuaan ensin tuntenut iloa ja ylpeyttä hienoksi rouvaksi muuttumisestaan, mutta kokenut pian myös yksinäisyyttä ja vaikeutta päästä ympäristönsä porvarisrouvien seurapiiriin. Sitten hän oli ryhtynyt parisuhteeseen, joka oli yhtä huono kuin ensimmäinenkin. 
Seuraa uusi irtiotto. Édouard auttaa Ateenan kirjoitusresidenssistä käsin äitiään paossa. Kaikki järjestyy rahan avulla. Äiti saa taas elämänsä takaisin.

Voisin muotoilla asian myös näin: juuri siksi että olin kärsinyt lapsuudessani ja kirjoittanut kirjoja, joiden takia olin riitaantunut perheeni kanssa, saatoin nyt, hassua sinänsä, auttaa äitiäni pakenemaan ja rakentamaan uuden elämän.
   Voisin väittää:
   Ei lapsuuden kärsimystä = ei julkaistuja kirjoja = ei rahaa = ei vapautta.

Kirjassa on kohtaus, jossa Édouard on haastateltavana esikoisteoksestaan pariisilaisessa kirjakaupassa eikä huomaa, että äiti on yleisön joukossa. Äiti ei vielä silloin asunut Pariisissa, mutta oli tullut varta vasten paikalle. Poika pelästyy ja häpeää. Tilaisuuden jälkeen raivostunut äiti kysyy, miksi poika kirjoittaa sellaisesta väkivallasta, jota ei ollut ja miksi hän sanoo, että kärsittiin köyhyydestä, koska eihän teiltä kersoilta puuttunut mitään. 
"En ole ikinä laiminlyönyt lapsiani."
"Se on eri asia."
"Olen aina suojellut lapsiani."
"Ei pidä paikkaansa."

Aiemmassa kirjassa, Väkivallan historiassa, Édouard on toipumassa sisarensa luona raiskauksesta ja kuuntelee salaa sisartaan keskustelemassa  miehensä kanssa. Sisar sanoo, että Eddyä harmittaa, kun kotiväki ei ole hylännyt häntä homouden vuoksi ja hän on jäänyt vaille dramaattista materiaalia parjauskirjoihinsa.  

Ei ole helppoa, kun oman  perheen surkeus paljastetaan kaikille. Voisiko Monique enää asuakaan entisillä kotikulmilla ylpeilemässä naapuruston naisille menestyneestä pojastaan? 

Olisivatko Louisin kirjat myyneet yhtä hyvin, jos ne olisivat olleet täyttä fiktiota, jossa tarkastelun alla olisi keksitty perhe? Tuskin.
Oikeiden henkilöiden käyttäminen kirjassa myy, vallankin jos he tulevat esiin ja alkavat rimpuilla maineensa puolesta mediassa. Ihmiset saavat seurata draamaa kirjasta kirjaan ja lehtijutusta toiseen kuin tositv-ohjelmaa. 

Minä olen pitänyt Louisin kirjoista, mutta nyt tuntuu, että riittää. En haluaisi hänen kirjoittavan velisuhteestaan ja tämän alkoholismista.

Édouard Louis on pitänyt esikuvanaan Annie Ernauxia. He kirjoittavat samalla tavalla: yhteiskunnallisista aiheista, yksityisellä yleisempää valaisten, omaa elämäänsä käyttäen, lyhyesti.
Minulla tapahtui Ernauxia lukiessa ihan sama kuin nyt Louisin kanssa. Hänen tuotannostaan on suomennettu vain muutama, mutta kun luin viimeisintä vuonna  2022 ilmestynyttä Nuori mies (Le jeune homme), niin olin jo aivan kyllästynyt. Aina tätä samaa, riittää jo. Julkaistaisiinko jokin näin itsestäänselvä ja mitäänsanomaton teksti vähemmän julkisuutta saaneelta kirjailijalta? Ei todellakaan.  

Minä en pystyisi enää kirjoittamaan muistelmia, joissa olisin armoton omia läheisiäni kohtaan. Nuorempana se olisi kyllä onnistunut.
Löysin tälle ilmiölle selityksenkin. Helsingin Sanomien tiedesivuilla oli toissapäivänä artikkeli Länsi-Australian yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa selvitettiin ikääntyneiden aivojen toimintaa. Tutkimuksessa saatiin selville, että monet ominaisuudet saavuttivat huippunsa myöhäisellä iällä, varsinkin tunneäly.
Kävi ilmi, että sen huippu saavutetaan keskimäärin 75 vuoden iässä (heh)!
Olisi siis pitänyt kirjoittaa aiemmin.
    

Linkkejä aiempiin kirjoituksiini Édouard Louisin kirjoista: 
Ei enää Eddy (pitkässä jutussa muun ohessa)
Väkivallan historiasta ja isä-kirjasta
Ensimmäisestä äiti-kirjasta

Pihla Hintikka, Äidin oma

 

Ensimmäinen huomioni romaanista Äidin oma: kirjan nimi ja kansikuva johtavat genremielessä harhaan, paljon kevyempään kuin mitä kirjan sisältö on.
En olisi ottanut tätä kirjaa mukaani uutuushyllystä, ellei kirjailijan nimi olisi herättänyt mielikuvia hänen kirjoittamistaan lehtiartikkeleista ja takakansiteksti lupausta vakavista aiheista.

Pihla Hintikka on ensimmäiseltä ammatiltaan toimittaja. Hän on asunut Ranskassa parikymmentä vuotta.  Vuonna 2020 Hintikalta julkaistiin romaani Hetken Pariisi on meidän. Hän on myös kirjoittanut kaksi näytelmää ja ranskaksi kaksi tietokirjaa raskaudesta ja vanhemmuudesta.

Äidin oma käsittelee naisen asemaa, äitiyden tuomia paineita, luokkaeroja ja lastenhoitajina toimivien köyhistä maista tulevien naisten joutumista ihmiskaupan uhreiksi. Kirjan miljöö on Pariisi.  
Osa aiheista on ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Naisten nopeaa palautumista seksikkäiksi kumppaneiksi aviomiehilleen korostetaan toisin kuin Suomessa ja kunnallisen lastenhoidon puuttuessa perheissä turvaudutaan ulkomaisiin lastenhoitajiin. 
 
Isot aiheet aukeavat synnytyksen jälkeistä masennusta tutkivan psykiatri Evan, hänen Moldovasta epämääräisen välitysfirman kautta palkkaamansa Nadian, Nadian vauvana adoptoidun hoitajaystävän Adan ja salaperäisen Alicen elämän käänteiden kautta.
Jokaisella naisella on lapsiin tai lapsuuteen liittyviä salaisuuksia, joiden ratkaisemisessa on trillerimäisiä piirteitä.  

Evalta kysytään eräässä potilastapauksessa, onko raskaus mahdollisesti alentanut hänen arvostelukykyään. Usein raskaana olevia erotetaan, ellei laki kiellä tai siirretään äitiysloman aikana toisiin tehtäviin.  
Aivan kuin nainen ei enää pienen lapsen äitinä pystyisi työskentelemään tehokkaasti, koska hänellä oli muita prioriteetteja. Ja silti äidit haluttiin töihin mahdollisimman nopeasti synnytyksen jälkeen, vaikka kukaan ei taannut vauvoille kunnon julkista hoitoa eikä miehet jääneet kotiin hoivaamaan kuin äärimmäisen harvoin. Ja kaiken kukkuraksi miehiä nainen tuntui kiinnostavan vain silloin kun hän oli jotain muuta kuin äiti; kun hän oli tullut taas "omaksi itsekseen". Tai sitten kävi niin, että mies kääntyi sellaisen naisen puoleen, joka ei ollut vielä äiti. Sitä tapahtui koko ajan. 

On surullista, että naiset Suomessakin kokevat lasten saamisen niin rankkana asiana. Meillähän on nykyään hyvä kunnallinen päivähoito ja miehet yhä enemmän mukana vauvojen hoidossa.
Mikä tekee nuorten naisten elämästä niin vaikeaa? Olen miettinut tätä kysymystä paljon.
Viekö lapsi nykyihmisen elämästä enemmän kuin menneiden vuosikymmenten ihmisillä heidän vähemmän virikkeellisestä arjestaan?

Katsoin pitkästä aikaa jakson amerikkalaisesta sarjasta "90 päivää morsiamena: Häiden jälkeen". Kauhistuin kun viehättävä jo toistamiseen äidiksi tullut nainen menee läheistensä vastustuksesta huolimatta isoon, kahdeksan tuntia kestävään mommy-kauneusleikkaukseen, jossa imetään rasvaa sieltä ja kiristetään täältä. 
Hän jäi jakson lopussa makaamaan harmaana, yltä päältä siteissä (myös kasvot, mitä niissäkin piti korjata?) huolestuneen miehen miettiessä, että nyt  hänen on otettava ohjat kotona, koska vaimo tuskin pääsee edes sängystä ylös pitkään aikaan. 

Hyvin vähän kirjoitetaan siitä ilosta mitä lapsi tuo mukanaan perheeseen. Itse synnytin lapseni 70- ja 80-luvuilla. Muistan, että sain paljon itseluottamusta ja varmuutta myös työhöni sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Lasten kautta elämään tuli paljon tavoitteellisuutta ja iloa. Minulle ei ollut mitään merkitystä yhteiskunnan odotuksilla tai maailman väestötilanteella. Raskaaksi tuleminen oli biologinen tarve. 

Tämä kirjoitukseni sopii hyvin naistenviikkohaasteeseen, jonka Tuijata. Kulttuuripohdintoja on järjestänyt kymmenennen kerran.

Pihla Viitalan kirjan Kiitokset-osiossa on viimeisenä ajatus, jonka me kaikki kirjoja rakastavat jaamme:
"Kiitos kirjallisuuden ihme, en kyllästy siihen koskaan."

Mökin kukkapenkkiin siirtämäni ja siellä hyvin menestyvä
äitienpäiväruusu. Olen aina ennen halunnut leikkokukkia
ja kutsunut näitä pienikukkaisia purkkiruusuja
vanhanaikaisuudessaan mummoruusuiksi.
Nyt oikein pyysin tällaisen.

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

 

Tutustuin Michel del Castilloon koululaisena, kun keskikoulun kirjallisuuden opetuksessa hänen pienoisromaaninsa Kitara oli määrätty yhdeksi kirjallisuuden tunneilla käsiteltävistä kirjoista. Ostin sen paikallisesta kirjakaupasta muiden oppikirjojen ohessa. Silloinhan kirjat ja kaikki koulutarvikkeet hankittiin itse ja monella perheellä oli tili kirjakauppaan. Romaanin Tanguy, aikamme lapsi
(suom.1959, alkuteos Tanguy,1957) alkulehdelle olen kirjoittanut nimeni ja vuosiluvun -68, joka kertoo, että olin kirjan ostaessani lukion toisella tai kolmannella luokalla. En muista, että kirjaa olisi käsitelty koulussa. Olen kai halunnut ostaa sen, koska olin ollut niin ihastunut Kitaraan muutama vuosi aiemmin. 

Michel del Castillo syntyi Madridissa vuonna 1933 ja eli varhaislapsuuttaan sisällissodan järkyttämässä Espanjassa. Hänen isänsä oli ranskalainen ja äiti varakasta granadalaista sukua. Äidin toiminta vastarintaliikkeessä pakotti hänet pakenemaan viisivuotiaan poikansa kanssa Francon joukkoja Ranskaan, jossa he molemmat kokivat erittäin vaikeita elämänvaiheita. Olojen rauhoituttua poika, nyt jo nuori mies palasi Espanjaan, mutta pettyi ja valitsi kotimaakseen Ranskan.
Michel del Castillo on kirjoittanut kaikki kolmekymmentä teostaan ranskaksi, viimeisimmän vuonna 2010. Viisi teosta on suomennettu. 

Heti ensimmäisellä sivulla lukiolainen M on merkkaillut sivuun huomautuksia huonosta suomentamisesta, "hänettelystä", joka kattaa koko kirjan. 
Iltaisin hän kuunteli äitinsä ääntä radiosta. Tämä sanoi, että "onni, joka riistää toiselta hänen onnensa, on väärää onnea",  ja Tanguy uskoi sen, sillä äiti ei milloinkaan valehdellut. Hän itki usein häntä kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä äiti puhui, mutta hän tiesi, että tämä oli oikeassa, olihan hän hänen äitinsä.
Ranskan kielessä on eri hän-sanat miehille ja naisille, Suomessa yhden hän-sanan kielenä käytämme muita keinoja tekijän ilmaisemiseksi. Esim. näin:Tanguy itki usein äitiään kuunnellessaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta tiesi äidin olevan oikeassa, koska tämä oli hänen äitinsä/koska äidithän ovat aina oikeassa. 
Ylimääräisiä hänen-sanoja genetiivien suomennoksissa on vaikka kuinka paljon: Ajoittain hän tunsi ahdistuksen puristavan hänen kurkkuaan ja tarttuvan hänen rintaansa. Ei voi olla totta, näin alkeellinen virhe! Näitä ylimääräisiä omistuspronimineja piti aina ruksia pois oppilaiden käännöksistä englannista suomeen. Kielikorva hoi! (Alleviivaukset sitaateissa ovat minun.)

No, paikoittain räikeän huonosta suomennoksesta huolimatta kirjan ansiot ovat niin suuret, että ne pystyy ohittamaan, kun pitemmälle lukee. Edes hieman melodramaattiset rakkaudentunnustukset eivät tunnu huonoilta aikaansa sijoitettuina. Yksinäinen lapsi on altis hakemaan turvaa ja kokemaan isoja tunteita kaikkiin, varsinkin isompiin poikiin, jotka osoittavat hänelle huolenpitoa.

Se kaikki kauheus mitä pieni poika Tanguy kokee äidistään eksyneenä ranskalaisella keskitysleirillä ja teini-ikäinen barcelonalaisessa kasvatuskeskuksessa, johon joutuu, koska suvun koti ja muu omaisuus on takavarikoitu, ei onnistu nujertamaan häntä. Pettymys ja raivo purkautuvat vasta, kun hän lopulta löytää Madridista isänsä ja huomaa, miten mitätön ja moraaliton ihminen tämä on, edelleen kiinni luokkajaoissa ja mittaamassa ihmisiä heidän vaatetuksensa ja perityn omaisuutensa mukaan, vaikka itse on päässyt uudelleen pinnalle vaikutusvaltaisen rakastajattaren avulla. 

Äidin tapaaminen on surullinen. Tanguysta on kasvanut kaiken kokemansa kypsyttämänä vahva ja suvaitsevainen ihminen, äiti on pysynyt entisellään.
 
He eivät ymmärtäneet toisiaan. Äiti vihasi yhä. Hän uskoi yhä asiansa oikeuteen. Hän näki vieläkin kaksi leiriä: roistojen leiri ja hänen leirinsä. Roistoja olivat kaikki, jotka eivät olleet hänen väkeään. Tanguy ei uskonut kahteen leiriin jakautuneeseen maailmaan. Hän ei halunnut vihaa. Ehkäpä hän oli haaveksija, ehkä selvänäkijä. Hän rakasti vain elämää itsepäisesti ja ihmisiä julman epätoivoisesti.  Ja koska hän oli oppinut ymmärtämään veljien veren arvo, hän ei tuntenut voivansa vuodattaa sitä ainoatakaan pisaraa, ei edes parhaimman mahdollisen maailman luomiseksi. Hänen maailmansa oli täällä ja nyt. Siihen kuului Sebastianoja, Firminejä, isä Pardoja, ehkäpä toinen Güntherkin. Niin kauan kuin oli olemassa sellaisia ihmisiä, hän tunsi olevansa kotonaan maan päällä. Noita "toisia" hän koetti välttää ja jätti heidät yksin, omaan joukkoonsa. 
Äidin usko "pyhään vihaan", on Tanguyn mielestä elämän väärintulkintaa. Hän päätyy eroamaan myös äidistään, mutta tämä eroaminen tapahtuu rauhallisesti.
He erosivat toisistaan tuskattomasti, kuten eroavat toisistaan eri suuntiin johtavat ratakiskot. 

Tanguyn elämän vaiheissa del Castillo on käynyt läpi omia kärsimyksiään, Kitarassa myös, mutta peitetymmin. Kokemukset on kuvattu eleettömästi, vahva sisältö puhuu puolestaan. 
Lohduttomasta aiheesta huolimatta kirjan teemaksi muodostuu lopulta elämänusko ja toivo.
Lopussa Tanguy jätetään yksin etsimään uusia Sebastianoja ja Firmineitä maahan, jota hän horjumatta rakastaa, vaikka se ei ole antanut hänelle mitään. Miksi me särkisimme hänen illuusionsa? kysyy kertoja. 

Kirjan alkukielinen nimi on Tanguy, suomennokseen on lisätty "aikamme lapsi".
Tanguy on perustellusti myös meidän aikamme lapsi. Joka päivä näemme mediassa lasten kärsimystä, joka johtuu huonosti hoidetusta politiikasta ja vihan kierteestä. Omassa maassammekin on todella kovia kokeneita, traumatisoituneita sodan keskeltä paenneita lapsia. Sen vuoksi Tanguy, aikamme lapsi on todella ajankohtainen kirja.


PS Merkkaan Tanguyn Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 50-lukua.   

Nizzan matkalta mieleen jäänyttä

Palasimme mieheni kanssa eilen muutaman päivän Nizzan matkalta. Kaupungin ranskankielinen nimi on Nice, mutta Suomessa käytetään italialaista muotoa Nizza.
Tämä oli meille molemmille ensimmäinen kurkistus ranskalaiseen elämään. Ennakkokäsityksiä meille oli tietenkin syntynyt viestinnän, kirjojen ja elokuvien kautta. Oli hauska katsoa, mitkä kliseiset käsitykset pitivät paikkansa ja mitkä eivät.

Ranskalaiset kulkevat patonki kainalossa? Kyllä, todellakin. Hassua! Patonki on minusta ehkä huonointa mahdollista leipää, kova suun limakalvoja repivä kuori ja sisällä valkoista vehnäleipää. Ihmisiä näki kadulla ja kulkuvälineissä paljas patonki kädessään. Klisee numero yksi siis piti paikkansa.

Ranskassa pukeudutaan hyvin? Tästähän Helena Petäistö varoittelee oppaissaan ja kehottaa pukeutumaan meikäläisttäin vähän yli. Miehet kyllä pukeutuvat perinteisemmin kuin Suomessa on tapana, mutta eivät naiset. Tämä perustuu siis vain ympäriinsä kävellessä, asioidessa ja kulkuneuvoissa tekemiini havaintoihin. Miehet käyttävät hyvinistuvaa pukua ja solmiota työasuna siinä missä pohjoismaisilla miehillä on farkut ja pikkutakki. Naisilla näkyi päällä samanlaista kuin meillä, mitä nyt lämmin ilmasto antaa mahdollisuuden pukeutua kevyemmin

Toinen asia, mistä Ranskaan matkaavaa varoitellaan on se, että pitäisi osata maan kieltä ja ettei kukaan siellä osaa tai halua puhua englantia. Katin kontit, ei pätenyt ainakaan Nizzaan. Saimme kaikkialla hyvää palvelua englanniksi poliisilaitos mukaan lukien.

Minulta ryöstettiin lompakko heti saavuttua lentokentän bussipysäkillä. Näppärä taskuvaras osasi asiansa. Laukku oli olalla kainalon alla ja avoinna vain sen hetken kun tungin sinne aurinkolasit. Menetin käteistä rahaa, kaksi luottokorttiia, eläkeläiskortin ja eurooppalaisen sairauskortin.

Jos varas olet kuulolla, niin kerron, että halveksin sinua. 
On siinäkin ammatti, metsästät lentomatkasta nuupahtaneita ihmisiä, valitset sieltä jonkun harmaahapsen ja saatat hänet pinteeseen. Minulla ei ollut hätää, meitähän oli matkassa kaksi, ja minulle jäi sentään puhelin, jolla voi asioida.
Jollain muulla voi olla hankalampi tilanne. 
Nyt tiedän, miten toimin tästä eteenpäin. Enää et rahojani saa!

Kuoletin heti kortit ja mieheni "lainasi" minulle rahaa, niin että saatoin ostaa hänelle syntymäpäivälahjan ja muuta. Nauratti kun huomasin, minkälaisen onnittelukortin olin ottanut matkaan. Siinä lukee "IHMEITÄ on siellä missä mekin olemme". 

Katselin huolestuneena paluulennolla, miten vieressä istunut kiinalaismies otti olkalaukustaan paperinyytin, avasi sen ja laski rahojaan, iso nippu 50 euron seteleitä. Sen jälkeen hän kääri taas rahat paperiin, se oli joku matkaesite, ja tunki käärön olkalaukkuunsa, jossa oli vain läppä ei mitään muuta kiiinnitystä. Sinne läpän alle pääsee paljon helpommin kuin minun vetoketjulliseen veskaani, ja kun tuollainen käärö on muun esitepaljouden seassa sen voi itsekin heittää vahingossa turhana roskiin. 
Toisaalta, rahat onkin hyvä säilyttää muussa kuin perinteisessä lompakossa. Niin minäkin olen tehnyt perille hotelliin päästyäni, lompakko tallelokeroon ja joku pieni pussukka mukaan kaupungille. Seuraavalla matkallani en ota lompakkoa edes mukaan. 

Kun hotellissa huomattiin, että tulopäivämme oli miehen syntymäpäivä, meille annettiin varaustamme parempi huone. Tämä ystävällinen ele tuntui balsamilta haavoihin. Muutoinkin kaikki joiden kanssa asioimme, tarjoilijat, kauppojen kassat ja ihmiset kulkuvälineissä olivat hyvin ystävällisiä ja mutkattomia. Raitiovaunussa nuori mies tarjosi minulle istumapaikan, mitä tapahtuu tosi harvoin Suomessa.
Olenko lukenut jostain myös, että ranskalaiset ovat kopeita? Koskiko se vain Pariisia?

Hurmaannuin Nizzan kaupungin kauniista rakennuksista, vesiteoksista ja patsaista.
Kävimme kolmessa kirkossa ja useissa taidemuseoissa, joista kiinnnostavimmat Chagallin ja Matissen museot. 

Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko on kaunis kuin koru. Se on rakennettu vuonna 1912 venäläiselle ylhäisölle, joka vietti Nizzassa lomiaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Chagall-museossa katselimmme elokuvan, jossa on sekä harvinaista vanhaa filmimateriaalia Vitebskin juutalaiskylästä Venäjältä että tuoreempaa, jossa Chagall maalaa ja kertoo elämästään ja työstään. Chagall asui lapsena Vitebskissä. Hän on saanut sieltä paljon virikkeitä taiteeseensa. Toinen virikkeen antaja on Vanha Testamentti.
Chagall kertoo käyttäneensä tyylinään kubismia ja impressionismia, joihin lisäsi liikkeen. Useissa hänen töissään on  mystiikkaa ja folklorea. Välillä tyyli on ollut myös realistinen, mutta ei ikinä naturalistinen. Sitä suuntausta hän vihaa. Joidenkin hänen töistään käyttämää termiä naivismi hän ei tunne omakseen. 
Chagall on ollut hyvin työteliäs. Vielä päälle 70-vuotiaana hän maalasi ison muraalin Chicagoon ja taiteili tikapuilla freskoja kirkon kattoon Pariisissa. 
Alla olevissa kuvista ensimmäisessä on yksityiskohta seinänkokoisesta lasimaalauksesta (Chagallin kaikki työt ovat isoja) ja toisessa hänen maalaamansa cembalon sisäkansi.

Matisse-museossa ei ollut elokuvaa, mutta työt olivat loistavia. Nuorena Matisse oli maalannut perinteisiä asetelmia. Hänen työnsä koen hyväntuulisina ja iloisina. Alla La Vague -maalauksesta tehty kirjanmerkki. Maija Isolan Marimekolle suunnittelemassa Lokki-kuosissa on aika paljon samaa. 

Haluan aina uusissa paikoissa käydä kirjastossa. 
Nizzan kirjasto poikkesi meidän kirjastoistamme siinä, että se oli selkeästi kirjasto ja että siellä oli hipihiljaista.  Kirjastoon mentiin portinvartijan kautta, kuten moniin muihinkin paikkoihin, esim. yliopiston kampukselle. Kävimme sielläkin pyörähtämässä. 
Taidekirjojen osasto oli kirjastossa erityisen suuri. 
Iso osa oli varattu työpisteille, joissa oli taso ja lukulamppu. Siellä täällä oli yksittäisiä tietokonepisteitä. 
Mies jäi katselemaan valokuvateoksia ja minä tutkin, millä kielillä löytyy romaaneja: yhdellätoista eri kielellä kiinasta arabiaan, jopa ruotsiksi, mutta ei suomeksi. 
Tässä kirjastossa ei ollut itsepalvelua eikä omatoimiaikoja, ei näkynyt myöskään lainattavia tavaroita, muita kuin kirjat. Pikkuisen pelkään, että meidän kirjastomme Suomessa rapautuvat, kun niistä tulee monitoimipaikkoja.  

Kuvasimme erilaisia kauniita mainospylväitä. Siis mainoksetkin voi asettaa esille tosi esteettisesti. Kaksi amerikkalaisrouvaa pysähtyi juttusille ja halusi ehdottomasti ottaa meistä yhteiskuvan erään pylvään edessä.  Pistän sen pisteeksi tuonne loppuun.  
Varas, jos luet tämän, niin huomaat, että hymy ei ole hyytynyt!

P.S. Hintatasosta, vinkkejä:
Ruoka on Nizzassa samanhintaista kuin Suomessa. Ravintoloja ja kahviloita on todella paljon, eri hintaisia.
Matkustaminen on halpaa, 15 euron lipulla voi matkustaa busseissa ja linja-autoissa viikon ajan mielin määrin.
Museoihin on 20 euron lippu, joka käy yhdeksään eri museoon, Chagall ei ole näiden joukossa. Sinne piti ostaa 10 euron lippu.
Vaatteissa on sama kuin ruuassa, joka kukkarolle. Mieheni on mieltynyt C&A -ketjuun, josta osti nytkin housuja ja paitoja 19 euroa kappale. Minä löysin Zarasta alle neljälläkympillä kauniin twinsetin, tummansininen ja valkoiset helminapit. Tämmöinen voisi olla Macronin Brigitte-rouvalla, jostain hienommasta boutiquesta.