perjantai 29. heinäkuuta 2016

Annamari Marttinen, Vapaa / Millaista on olla turvapaikanhakijana

  

   Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä, kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olisi sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
    Mutta kun on vain yksi vaihtoehto, se on paras vaihtoehto.  

Annamari Marttinen toimii kirjailijan työnsä ohella turvapaikanhakijoiden suomen kielen opettajana Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa. Vapaa (2015) on hänen seitsemäs romaaninsa. Hän käsittelee tässä romaanissa kuten edellisissäkin kriisitilannetta ja ihmissuhteita. Otsikon termi vapaus tulee käsitellyksi monitasoisesti.

Minä-kertoja on kidutettu, irakilainen turvapaikanhakija Mahdi, kolmikymppinen mies, joka jäytävien kipujen ja hirvittävien painajaistensa vuoksi tuntee itsensä usein vanhukseksi.

  Tulin hakemaan turvaa tästä maasta. Olen silent seeker. Turvapaikanhakija, hirvittävän vaikea, pitkä sana, mutta osaan lausua sen. Katariina lausui sen meille niin monta kertaa. Hän kirjoitti sen taululle ja katsoi meitä. Te, hän sanoi, ja osoitti meitä. Te olette turvapaikanhakijoita. Hakija, yksi ihminen, hakijoita, te kaikki.

Marttinen oli luennoimassa Kouvolan dekkaripäivillä kesäkuussa. En ollut silloin vielä lukenut kirjaa ja kiinnitin huomioni siihen, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa viihtyvät hyvin juuri syrjässä, Konnunsuolla. Tein jopa tarkentavan kysymyksen, ihanko totta, siis siellä metsässä, josta järjestetään pari kertaa viikossa kuljetus Lappeenrantaan. Kyllä, niin he ovat sanoneet. Käynti kerran viikossa Lidliin ja ehkä kahvilaan riittää.

Kirjan luettuani ymmärrän. Turvapaikanhakijan elämä on elämää välitilassa, usein kidutusten traumatisoimana. Rauha, turva ja säännöllisyys ovat tällaisessa tilanteessa elävälle tärkeintä. 

Turvapaikanhakija odottaa tietämättä odotuksensa kestoa. 
Ensin hän odottaa kutsua poliisikuulusteluun, sitten lääkärintarkastukseen ja maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopuksi hän alkaa odottaa päätöstä. 
Deport (karkotus) on pelätty sana, siitä kuiskaillaan kuin odottamattomasta kuolemasta. Transfer (siirto) puolestaan merkitsee elämää, positiivista päätöstä ja siirtoa muualle. 

Suomen kielen opetus pitää välitilassa elävät ihmiset pystyssä ja antaa toivoa. Se antaa tauon murehtimisesta ja tuo yhteisöllisyyttä eri kansallisuuksista koostuvaan ryhmään, joista joillakin ei ole yhteistä kieltä kenenkään kanssa. 

Katariina-opettajan tunneilla on paljon naurua ja vitsailua. Jotkut aiheet, kuten perhe, saavat kuitenkin kuplan särkymään. Iloinen tunnelma särkyy koko perheensä menettäneen vanhan Leilan nyyhkytyksiin, jolloin opettaja moittii itseään harkitsemattomasta tehtävän annosta. Yhdessä sureminen lähentää, mutta tarkoitus on oppia tehokkaasti kieltä eikä mennä liiaksi mukaan kenekään henkilökohtaisen tragediaan. 

Suru ja pelko pysyvät loitolla kun pidämme ne loitolla. 
Kun on valoisaa.
Olemme oppineet hymyilemään vaikka olemme rikki. Jos emme hymyile, rikkinäisyys kasvaa kuin hirvittävä aggresiivinen kasvain, jolle kukaan ei voi mitään ja jota ei voi poistaa. Se kasvaa niin että lopulta sen alle jää kaikki, niin että jäljellä on vain tuho. 
Tuhoudumme.
...
Tiedän että täällä on myös ihmisiä joilla ei ole mitään hätää. Ei ole ollut ennen tänne tuloakaan.
...
Ja on ihmisiä jotka ovat olleet hädässä ja ovat sitä yhä. Hätä ei jätä rauhaan, vaikka on turvassa. En tiedä milloin voin elää ilman hätää. Voinko milloinkaan. 

Mahdin huonekaveri Zahir lopettaa suomen tunnit ja juoksee jonkin aikaa maantietä pitkin päivittäin tuntikaupalla. Sitten hän jää petiinsä ja lopettaa myös aterioilla käynnin. On monia muitakin, jotka eivät kestä vankilamaista elämää. 

Mahdi ottaa päämääräkseen suomen kielen nopean hallinnan. Hän opiskelee viiden päivittäisen oppitunnin (tämä tuli ilmi kirjailijan luennosta, ei kirjasta - tehokasta!) lisäksi sanoja myös vapaa-ajallaan. 
Kivut ja painajaiset piinaavat, samoin oman tilan tarve. 
Hän alkaa käydä rukoushuoneessa anivarhain ennen muita.  
Toinen paikka mistä hän löytää rauhaa on metsä, johon Mahdi on ihastunut jo vastaanottokeskuksen pihaan saapuessaan. 

Kuljettaja jättää auton liukuoven auki ja ulkoa kuuluu puiden huminaa. Ne ovat vihreitä, koko ympäristö pelkää vihreää.
Kuvat ja musiikki täyttävät mieleni. Peukaloisen retket. Tämä on sama paikka, sama maisema. Ikävä iskee kuin puukko. Kun katsoin Alin kanssa Peukaloisen retkiä televisiosta, äiti tuli taaksemme ja asetti hellästi kätensä meidän kumpaisenkin päälaelle. 

Mahdin vapaus? Pääseekö hän koskaan täysin vapaaksi?

Mahdi löytää huoneestaan, entisestä vankisellistä, siellä lusineen vangin kirjoituksen Patu was here 13.4.1982 ja saa käsiinsä myös seinän rakoon unohtuneen päiväkirjan. Patu alkaa puhua Mahdille vuosien takaa.

En erota itseäni sinusta, Patu sanoo. Olet vanki niin kuin minäkin. 

Ja mikä on yksinäisen Katariinan vapaus? Katariinan, joka viettää kaiket päivät turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta jolla ei ole lupa tarjota heille kyytiä vapaa-ajallaan eikä solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan puhumattakaan rakkaussuhteesta. Mitkä ovat Katariinan vankilan kalterit?

    Mahdi oli erityinen. Hän näki sen heti ensimmäisenä päivänä. Oli muitakin hänen laisiaan, jokaisessa ryhmässä yksi tai kaksi. Täynnä sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, iloa ja huumoria. Kaikesta kokemastaan huolimattta. 
    Ja hän huomasi alkavansa odottaa miestä. Jos tämä ei ollut tullut aamulla vielä kymmenen yli yhdeksän, Katariina huomasi vilkuilevansa ovelle tämän tästä. 

Pidän Marttisen tavasta luoda tunnelmaa vähin sanoin. Hellyys, surumielisyys ja tarkkanäköinen hetkien kuvaaminen tuovat mieleeni Heidi Köngäksen tyylitaituruuden.  
Yö-otsikoidut luvut painajaisista, muistoista ja niiden sekoittumisesta todellisuuteen avaavat lukijalle Mahdin taustaa. 

Myös sivuhenkilöt tuntuvat hyvin todellisilta.

Joitakin asioita on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Yksi niistä on Olivier yksin Rovaniemellä, kävelemässä sen kadulla: huppunsa, piponsa suojissa, sisällään ranskan kieli ja Norsunluurannikon aaltojen kuiskinta, pauhu. 

Lopun kiitoksissa Marttinen kiittelee maahanmuuttotyössä olevien henkilöiden ohessa kaikkia turvapaikanhakijoita, joita on saanut opettaa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, erityisesti yhdeksäätoista haastattelemaansa. Mahdi ei ole yksi ihminen, vaan kooste monesta. Hän on Midia, Meron, Fahime, Fateme, Janset, Kudeyr... 

Lotta Nuotio kirjoitti teoksen pakolaisen matkasta, Yksi monista - Modin pako Syyriasta. Marttinen jatkaa siitä ja keskittyy Vapaa-romaanissaan elämään pakomatkan jälkeen, välitilassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori toimittaja. Toimittajan ammatti on poikkeusoloissa aina vaarallinen. Molemmilla kirjoilla on ansionsa. Nuotion kirja on journalistinen ja Marttisen kaunokirjallisempi, ajoittain lyyrinen. 

-----------------------
30.7. 
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia. 
Jotkut eivät pitäneet Patun tarinasta, joistakin se syvensi aihetta, minustakin. Joku näki Mahdin ja Katariinan ihastumisen toisiinsa imelänä ja ennalta odotettavana, Minusta se on hyvin luonnollista, yksinäisten unelmointia tilanteessa, jossa kohtaaminen on väliaikaista. 
Joku pahoitteli sitä, että pakolaiset viedään kauas korpiin. Sitä minäkin olen ihmetellyt, mutta Marttinen kertoi luennossaan kesäkuussa, että trauman kokeneet pitävät sitä hyvänä. Mahdi viihtyy metsäpoluilla ja puhuu tuskaansa vanhalle puulle. Alkuvaiheessa tällainen paikka saattaakin olla paras. 

Muutama linkki toisten kirjoituksiin: KirjasähkökäyräMari A:n kirjablogi, Tuijata, YöpöydälläLukutoukan kulttuuriblogi, Pieni kirjasto, Kirjakaruselli

torstai 21. heinäkuuta 2016

Suhtautumisesta kärsimykseen



Mietin edelleen, miten suhtautua ikäviin uutisiin maailmalta ja miten kertoa 
niistä sekä myös yksityiselämän ikävistä asioista lapsille.  

Pekka Saurin teoksesta Ratkaisemattomien kysymysten kirja löytyy miete suhtautumisesta kärsimykseen. 
Olisi siis löydettävä se optimaalinen asetus, joka päästää tietoisuuteen riittävän määrän ihmisten ja elollisten kärsimystä, että voi sanoa toimivansa realistisen ymmärryksen pohjalta - muttei kuitenkaan niin paljon, että musertuu ja menettää toivonsa, toimintakykynsä. 
   Sitä pistettä kannattaa lähestyä varovaisesti.
   Voi tietysti olla, että on parempi jättää kokeilematta. Ja monet jättävätkin. 

Pitää siis tietää oma musertumiskynnyksensä. Luulen, että itse tapahtumat eivät muserra meitä niinkään vaan suhtautumisemme niihin. Joku lamaantuu vähästäkin uhasta, joku saa kimmokkeen toimia.

Veimme pienet pojat tänään kotiin Turkuun.  
Olimme palatessa haikealla mielellä. Lasten haavoittuvuus teki minut surulliseksi. 
Mieheni oli ottanut mukaan paluumatkalle Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin musiikkia. Pidän Kilpeläisen hienosta lyriikasta ja surumielisestä laulutyylistä. Nyt kappale Bonsaipuu kosketti minua erityisesti. Kuuntele tästä.

On pieni puutarha jossain galaksin reunalla
syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta
....

Tässä laulussa on paljon sellaista, mikä sopii edellisen kirjoitukseni jälkipohdiskeluihin. Samoin monessa muussa Kilpeläisen laulussa. Ajatuksen voima on yksi niistä.
Tanssi mun kanssani on iki-ihana rakkauslaulu, Yksinäisen miehen puku on voimakkaasti uhoava laulu elämästä eron jälkeen, Ystävänpäivä kertoo yksinäisyyden taakasta ja Hamahelmisydän isän hellyydestä pientä tyttöään kohtaan. ... missä ikinä kuljet aina salaa sua suojelen ...

Aikuisen pitää salata lapselta huolensa ja olla aikuisen lailla vakaa lapsen hätäillessä, ollaan sitten ruokakaupan jonossa tai panttivankeina kaappaustilanteessa. Lapseen keskittyminen auttaa myös aikuista itseään.

Kun sodan aikana on juostu pommisuojiin joku vanhempi on ulvonut omaa pelkoaan lapsensa unohtaen ja joku toinen taas vakuuttanut lapselleen, että ei ole hätää. Kumman lapsi selviää vähemmin vaurioin? Kumpi selviää vähemmin vaurioin? Se joka huolehtii itsestään vai se joka huolehtii toisesta?

Surumielisissä mietteissä siis tänään. Huomenna taas iloisemmissa.
Loppuun vielä yksi sitaatti itseltään Nietzscheltä:
Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä. 

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Terroriuutiset ja lapset



Olemme katsoneet televisiouutisia vasta poikien nukkumaan mentyä. Olemme myös välttäneet puhumasta Nizzasta ja Turkin verisestä tilanteesta. Yhdeksän ja kuusivuotias tietävät silti meneillään olevista levottomuuksista. Ehkä jokin radiosta kuultu lause tai levällään ollut sanomalehti on tuonut ikävät uutiset heidän tietoonsa. He kertovat, minne ei pidä mennä lomalle, ja he tietävät sanat terroristi ja sisällissota. He tietävät hämmästyksekseni jo juutalaisvainoistakin. Molemmilla on kavereina maahanmuuttajia. He tietävät, että monissa maissa ihmisillä on paha olla.

Miten puhua lapsille todellisuudesta?

Pekka Sauri on pohtinut samaa kirjassaan Ratkaisemattomien kysymysten kirja  (2015).

Lapsille pitäisi pystyä kertomaan mitä tietää maailman tilasta ja tulevaisuudesta - ja antamaan iloa ja toivoa. Ja samalla korostaa tinkimättömän rehellisyyden ensiarvoisutta.
    Olen harjoitellut tätä yhdistelmää jo pitemmän aikaa. 
Yhtenä päivänä se muistaakseni melkein onnistui.
    Siitä on jo aika kauan.
    On jatkettava harjoituksia. 



sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Pientä kesätaukoilua blogissa, tarinaa isovanhemmuudesta ja murrosiästä


Nyt on kuulkaas alkamassa muutaman viikon rupeama kyläilyjä, juhlia jopa, ja kesän viettoa lastenlasten kanssa. Luulen, että oma kirjoittelu jää vähälle, mutta käyn tietenkin toisten blogeissa ja täällä omassa keskustelemassa, jos joku kommentoi. Kirjoitussuunnitelmat kypsyvät.

Mediassa kohistaan aika ajoin erilaisista isovanhempityypeistä ja syyllistetään meitä poloisia teemme niin tai näin. Sitä on joko liikaa nuorten perheiden elämässä, tunkemassa, tai itsekeskeinen nautiskelija, jolla ei ole aikaa lapsukaisille. Luulen, että useimmissa perheissä tässä asiassa ei ole kitkaa, vaan sopiva toimintamalli löytyy luonnostaan.

Mielestäni mummit ja vaarit ovat tärkeitä henkilöitä, mutta eivät lähellekään niin tärkeitä kuin lapsen omat vanhemmat. Tottakai isovanhemmat ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja nauttivat heidän seurastaan - ei se mitään epäitsekkyyttä ole, kuten ei omien lastenkaan kasvattaminen. Ihminen hankkii lapsia itsekkäästi omaksi ilokseen.

Se miten toimii isovanhempana riippuu monesta tekijästä: onko vielä työelämässä (jos on, niin ne viimeiset vuodet ovat väsyttäviä), asuuko lähellä, onko terve ja mitä haluaa loppuelämältään. 

Pari kysymystä isovanhemmille ja muille lasten kanssa aikaa viettäville:
Järjestättekö tekemistä lasten vierailuille vai luotatteko siihen, että lapset keksivät itse puuhastelua?
Hemmotteletteko vai oletteko tiukkoja kasvattajia?

Tässä taas mainio kuva ja ajatus Levengoodin ja Lindellin kirjasta Vanhat tädit eivät muni, josta käytin otteita myös pari postausta taaksepäin. Kuva on Christina Alvnerin


                  Isoäiti on kiltti, koska hän tekee meille paperinukkeja, mutta hän ei jaksa
                  leikata niitä irti paperista. Melkein hauskinta hänen luonaan on se, ettei siellä
                  saa tehdä mitään. Se on hurjan jännää. - Liv 6v  


Me olemme mieheni kanssa juuri päinvastaisia kuin tuo kuvan mummi, järjestämme lapsille kovasti ohjelmaa. Asumme kerrostalossa, joten lapsia ei ole pieninä voinut päästää yksin ulos, vaikka hississä kulkeminen yksin olisikin jännittävintä maailmassa. Me suunnittelemme lasten meillä ollessa heille joka päivälle jotakin: on leikkipuistoa, huvipuistoa, liikennepuistoa, kotieläinpihoja, maauimalaa, mökkireissua, kirjastokäyntiä, taidenäyttelyä, elokuvissa käyntiä ja ties mitä. Ei niin paljon tarvitsisi järjestää. Kun kullanmurut olivat pieniä jo käynti kellarikylmiössä oli seikkailu.

Ajattelin, että tulevalla vierailulla leivomme pikkupoikien kanssa pullaa jonain päivänä, saavat tehdä omanlaisiaan. Perinnepuuhailua. Mustikassakin voisi käydä ja sitten leipoa piirakan. 
Pelit, sekä tietokonepelit että lautapelit, ovat heidän juttunsa, vaikeat pelit, ei mitään Afrikan tähteä. Niihin minulla on vastahakoisuutta, mutta mukaan houkuteltuna innostun kyllä.  

Entä kun lapset kasvavat, teini-ikään ja isovanhempiaan isommiksi? Mitä puuhailette silloin heidän kanssaan? Minä olen saamassa, saanut, omistani hyviä keskustelukavereita. Jo seiskaluokkalaisilla on paljon tietoa ja kiinnostavia ajatuksia mm. yhteiskunnallisista asioista.


                           Murrosikään tuleminen tarkoittaa, että muuttuu mahdottomaksi.
                           Niin kuin minun veljeni, joka on hormonien vallassa.  - Annie 9v.


Tällaisia pullantuoksuisia mietteitä täällä tänään. 

Edellistä kirjoitustani seuranneessa keskustelussa oli koskettava kertomus lapsen kaltoinkohtelusta julmuudella ja miten se vaikuttaa koko elämän käsikirjoitukseen. 
Mikään ei ole sen tärkeämpää kuin että lapsia rakastetaan, ei mikään, ovat he sitten omia tai ei, lähellä tai kaukana. 

Ajattelin jo lopettaa Levengood-kuvien käyttämisen, mutta on ihan pakko laittaa lopuksi Vanhat tädit eivät muni -kirjan takakannen kuva. Katsokaa nyt heitä!



Mukavia kesäpäiviä kaikille!

torstai 7. heinäkuuta 2016

Van der Hart, Nijenhuis ja Steele, Vainottu mieli

Yksi suuri kiinnostuksen aiheeni kirjallisuudessa on mielenterveyttä käsittelevät kirjat. Olen viime viikkoina lukenut tästä aiheesta useita kirjoja, niin tietoa kuin elämäkertaa ja fiktiotakin. Aloitan painavimmasta. 



Vainottu mieli (2006) on vuosikymmeniä traumatisoituneita potilaita hoitaneen kolmen terapeutin selvitys siitä, mitä traumatisoituminen merkitsee ja menetelmästä, jonka he ovat kehittäneet traumapotilaiden auttamiseksi.

Alkusanat suomalaiseen laitokseen on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen. Hän pitää Onno van der Hartin, Ellert Nijenhuisin ja Kathy Steelen tutkimuksen ja työskentelytavan merkittävänä ansiona sitä, että potilaan oireet nähdään luonnollisina reaktioina traumaan. 

Traumatilanteessa ihmisen psyyke etsii selviämiskeinon pois kestämättömästä tilanteesta dissosioitumalla eli jakautumalla. Mielen rakenne muuttuu.
Osa lapsen minuutta saattaa hyväksikäyttötilanteessa astua sivuun katselemaan tapahtumaa ulkoapäin tai siirtyä hyväksikäyttäjän nahkoihin aiheuttamaan itselleen pahaa. Kidutustilanteissa vankien psyyket toimivat usein samalla tavalla. Jotkut ovat selviytyneet natsien keskitysleirielämästä elämällä robottimaisesti hetkessä, sulkien ison osan tapahtuneita asioita pois kokemusmaailmastaan.
Varhainen, syvä traumatisoituminen lisää alttiutta traumatisoitumiseen aikuisena erilaisissa ääritilanteissa, esim. onnettomuuksissa, sodassa ja henkilökohtaisissa menetyksissä. Saattaa käydä myös niin, että traumatisoitunut ihminen, joka elää tasapainossa hyvissä olosuhteissa, joutuu vaikeuksien sattuessa kohtaamaan siihen tilanteeseen liittyvän trauman lisäksi myös menneisyyden traumoja.

Traumatisoitumisen alkuperästä saadaan tietoa yksilön haavoittuvuudesta ja tekijöistä, jotka heikentävät hänen integroivaa psyykkistä suorituskykyään. Kaltoinkohtelu ja laiminlyönti lapsuudessa ovat keskeisiä tekijöitä aikuisten traumaperäisissä häiriöissä, jotka kehittyvät heidän altistuessaan äärimmäisen stressaaville tapahtumille aikuisina. Varhainen traumatisoituminen on olennainen riskitekijä vakavien ja hellittämättömien oireiden kannalta.

Kaltoin kohdellulle saattaa kehittyä näennäisen normaalin persoonallisuuden alle yksi tai useampia emotionaalisen persoonallisuuden osia, joista kansankielisesti puhutaan sivupersoonina. Myös näennäisen normaali persoonallisuuden taso voi dissosioitua useammaksi suorittamaan eri tehtäviä. 

Elämä dissosioituneena on raskasta. 
Mielestä pois pakotettu menneisyys masentaa, aiheuttaa muistihäiriöitä, alisuoriutumista, ali- ja ylivireyttä, unihäiriöitä, fobioita, suicidaalisuutta, liiallista itsetarkkailua ja varuillaan oloa. 
Erilaiset elämäntilanteet tuovat esiin outoja käyttäytymistapoja, kun emotionaaliset minuudet tunkevat läpi puolustamaan olemassaoloaan. Ihminen saattaa vahingoittaa itseään (viiltely, syömähäiriöt, alkoholin liikakäyttö, holtiton seksuaalinen käyttäytyminen jne) käyttäytyä poukkoilevasti ja toistaa traumaa ymmärtämättä, mistä on kyse. 
Hän voi myös kehittää lisää minuuksia selvitäkseen uusissa olosuhteissa. 
Joskus varhaiset traumat ja niiden aiheuttama dissosioituminen johtavat psykoosiin. Eräs erikoinen trauman aiheuttama häiriö on ns. dissosiatiivinen pakkovaellus, jolloin henkilö lähtee pois kotipaikkakunnaltaan eikä muista kuka on. 
Traumatisoituneella on usein kiintymysongelmia, koska hänen tarvitsevuutensa on niin suuri. Hän saattaa pelätä kohtaamista ja vuoroin sekä takertua että torjua, ettei tulisi hylätyksi. 

En pystynyt selittämään kenellekään, miksi olin niin estynyt, etäinen ja tietämätön tunteistani ... Yhteys tunteisiini olisi merkinnyt Pandoran lippaan avaamista. - Marilyn Van Derbur (2004)

Huomaamattani taistelin pitääkseni kaksi maailmaani erillään tietämättä koskaan syytä siihen varmistin aina kun mahdollista, ettei mikään päässyt rikkomaan päivälapsen ja yölapsen väliin rakentamaani muuria. - Marilyn Van Derbyr (2004)

Integrointi yhdeksi persoonaksi tarkoittaa sitä, että normaali minuus saatetaan ymmärtämään, mitä on tapahtunut ja traumatisoituneet minuuden osat ymmärtämään, että heidät synnyttäneet tapahtumat ovat ohi. Tähän tarvitaan välittäjäksi terapeuttia ja kiintymyssuhdetta häneen. 
Kirjassa on kuvattu erilaisia potilastapauksia ja terapiakeskusteluja. Integrointi ei ole aina helppoa, mutta se on välttämätöntä, jos dissosioitunut minuus tekee ihmisen elämästä helvettiä.  

Vainottu mieli on tärkeä kirja psykoterapeuteille ja tutkijoille. Se on tieteellistä tekstiä. Lähdesivujakin on 44 tiheästi painettuna. Olen muuttanut tässä kirjoituksessani kirjan kieltä itselleni ymmärrettäväksi.  
Kirja on mielestäni tärkeä oivalluksen lähde myös traumahistorian omaaville, kasvattajille ja kaikille, jotka haluavat ymmärtää itseään ja muita.

Olen varma, että myös normaali ja tasapainoinen ihminen (tekisi mieli lisätä sana "näennäinen", näennäisen normaali ...) voi ymmärtää vaikeitakin psyykkisiä häiriöitä. Meissä on kaikissa kaikkea jossain mitassa. 

Meillä on erilaisia rooleja. Tätä kautta voi ymmärtää pitemmälle menevän tehtäväjaon, minuuden osien eriytymisen niin pitkälle, että ne eivät hyväksy toisiaan ja aiheuttavat kaaosta ja poukkoilevaa käyttäytymistä, mikä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi epävakaaksi persoonallisuudeksi. 

Me haluamme olla ajattelematta tiettyjä asioita ja siirrämme niitä pois mielestä. Joskus tapahtuu niin pahaa, että poissiirto tapahtuu ilman omaa aktiivisuutta ja aiheuttaa pitkälle aikavälille ulottuvan amnesian! 

Mietin juuri äsken kävelylläni, miten en muista isostaveljestäni mitään, en yhtään mitään. Olin 15-vuotias, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa puolitoista vuotta äitini äkkikuoleman jälkeen. Tiedän saaneeni veljeltäni joululahjaksi Angelika-kirjoja, mutta en muista häntä joulupöydässä enkä missään muussakaan tilanteessa. Näen koulukuvissa komean pojan ja tiedän meidän kulkeneen yhteisiä koulumatkoja. Kaikki hänestä pyyhkiytyi pois onnettomuuden jälkeen. Muistan hämmentyneeni muistini katoamisesta jo pian veljen hautajaisten jälkeen, kun katselin vintillä hänen koulun puutöissä tekemäänsä kauniin taivaansinistä arkkua kaiverrettuine nimikirjaimineen enkä muistanut kirjaimia kaivertanutta poikaa. 
Kai minullakin nuo muistot olivat ja ovat liian voimakkaita kohdattaviksi.  
Olkoot sitten siellä jossain traumamuistini lokerossa. Koitan pärjätä niillä kertomuksilla, mitä olen muistini rippeistä ja toisten kertomuksista koonnut. Niitä kutsutaan tässä kirjassa narratiivisen muistin kertomuksiksi ilman tunnekokemusta. Toivon vain, etten joutuisi kohtaamaan uusia isoja menetyksiä. Olen oireillut menetysteni vuoksi kipeästikin ja pohtinut niitä pitkään. Jospa se riittää ja menneisyys pysyy historiana. 

Jossain kohti tässä kirjassa sanotaan myös, että ihmisen on elettävä elämäänsä tässä ja nyt eikä aina ole hyödyllistä aloittaa menneisyyttä kokonaan uudestaan elääkseen nykyhetkessä. Nämä terapeutit eivät siis ole pitkän psykoterapian kannattajia. Onko kukaan enää?

Kirjan kansi on Satu Knaapen suunnittelema. Hän on käyttänyt siihen vanhaa kuvaa ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneesta miehestä. Kuva on ranskalaisen neurologin André Lérin (1875 - 1930) kirjasta Commotions et émotions de guerre (1918). Kuvan valinta on osuva. 

Kirja loppuu tekijöiden toteamukseen, että itsestään ja toisistaan välittäminen on kaikki mitä meillä on ja määrittelee inhimillisyytemme.

Olen kirjoittanut aiemmin Virpi Hämeen-Anttilan elämäkerrallisesta romaanista Tapetinvärinen, jossa lapsuuden traumat vaivaavat aikuista kirjailijaa häiritsevinä hahmoina. Tämä kirja kertoo siis fiktion muodossa traumoista ja mielen dissosiaatiosta. Erityisesti on jäänyt mieleeni mykkä, murrosiän lohtusyömiseen käpertynyt hahmo Kivi, josta kirjailija totesi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru ... Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."


Lisäys 9.7.
Myös Juha Hurme, Neil Hardwick ja William Styron ovat kirjoittaneet hyvin mielensä järkkymisestä. Kirjoitin heidän kirjoistaan lyhyesti yhdessä ensimmäisistä blogikirjoituksistani. Jos haluat lukea, klikkaa tästä

Vain kolme kuvaa - maaliskuu

Bloggari Kristiina K on aloittanut vuoden alussa kuvahaasteen Vain kolme kuvaa . Tehtävänä on julkaista joka kuukausi kolme kuvaa, joiden ai...