HS:n kanssa aamukahvipöydässä, ärsyyntymistä ja pähkäilyä

Lueskelen Hesaria kahvimuki käden ulottuvilla tuoksuen. Olen herännyt makoisilta uniltani valmiina ottamaan vastaan tietoa meiltä ja muualta.

Naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet, Turkin presidentti Recep Tayip Erdogan sanoi maanantaina naisten oikeuksia käsittelevässä konferenssissa Istanbulissa.

    Erdoganin mukaan naisia ja miehiä ei voi asettaa samalle viivalle, koska se on vastoin luontoa, kertoi uutistoimisto Anatolia. Erdogan arvosteli feminismiä siitä, että se vaatii tasavertaisia oikeuksia naisille.

Mielipiteet ovat mielipiteitä, mahtuuhan tähän maailmaan puhetta. Kyllä, kyllä, mutta mielipiteet ovat vaarallisia silloin kun ne tulevat vallassa olevan tai valtaan pyrkivän suusta. Aiemmin Erdogan oli uutisen mukaan vaatinut naisia hankkimaan kolme lasta.

Takaisin HS:n sivuille. Mielipidesivulla on paljon kirjoituksia siitä, miten perheitä pitäisi tukea arjessa, palauttaa hyvä kodinhoitajasysteemi, mennä kotiin siivoamaan eikä vain kartoittaa ja palaveerata ja psykologisoida ihmisten käytännön ongelmia kuten väsymistä koliikkivauvan kanssa. Olen itse käyttänyt aikoinaan kodinhoitajien palveluja lasten sairastuessa. Se oli yhtä normaalia kuin päivähoitopalvelut. En edes tiennyt, että tämä hyödyllinen apu on poistettu ennen kuin tutustuin poikien perheiden kautta nykyaikaan.

Vaikuttavina kotimaisina lapsiperheen ahdistusta kuvaavina romaaneina tulevat mieleen Markku Pääskysen Vihan päivä (2006) ja Tiina Raevaaran Laukaisu (2014).

Tässä kuussa on kaksi ydinperheessä asuvaa naista Suomessa tappanut lapsensa. Pari vuotta sitten oli todella paha perhesurmavuosi. Silloinkin perheet olivat kaikissa tapauksissa perinteistä äiti ja isä -mallia. Jos sateenkaariperheessä tapahtuisi lapseen kohdistunut rikos, niin rikosalttius  yleistettäisiin kyllä oitis koskemaan kaikkia ei-perinteisiä perhemalleja.

Silmäni osuvat kirjoitukseen nimellä "Sukupuolineutraali ajattelu on utopistista".

Kaikkein varmimmin ihmiset rakastavat itseään. Itserakkaus luonnostaan siirtyy myös omiin biologisiin lapsiin, koska ihmiset usein samaistavat omat ja lastensa edut. Siksi lasten kannalta on turvallisinta, jos lainsäädäntö tukee läheistä yhteyttä lasten ja biologisten vanhempien välillä, jotka useimmiten pitävät lapsistaan kohtuullisen hyvää huolta pelkästä itserakkaudesta.

Turvallisinta? Itserakkaus siirtyy biologisiin lapsiin! Luonnostaan? Eikös se biologisuus toimi laajennetussa itsemurhassa juuri päin vastoin, "oma liha ja veri" sekoittaa rajan toisen ja itsen välillä, ja niin lapsetkin halutaan ottaa mukaan pois tästä pahasta maailmasta.

Kirjoittaja on Tapio Puolimatka, kasvatuksen teorian ja tradition professori Jyväskylän yliopistossa. Onko tämä mielipide vaarallinen? Onhan se, koska kirjoittajalla on työnsä ja asemansa kautta valta vaikuttaa laajasti ihmisten mieleen.

   

Onneksi samalla sivulla on monta tasa-arvoista avioliittolakia kannattavaa kirjoitusta.

"Lapsen oikeuksien sopimus ei määritä vanhempia", Mirella Huttunen, kotimaan vaikuttamistyön päällikkö, Suomen Unicef ry.

"Avioliitto on muillekin kuin suvun jatkajille", Pekka Koukkari, yleislääketieteen ja työterveyshuollon erikoislääkäri, Joensuu.

"Pelko ja viha eivät rakenna hyvää yhteiskuntaa", Sami Hilvo, kirjailija, Tampere.

Tämän kirjoituksen paikka ei oikeasti ole sanomalehden mielipidesivulla, koska yhdenvertaisuus lain edessä ei ole mielipidekysymys vaan tavoite, jota jokaisen suomalaisen tulisi kannattaa.

"Avioliittolain tarkoitus on hämärtynyt, Seppo Koskinen, Vantaa.

Tasa-arvokeskustelusta voidaan todeta: jokaisella täysi-ikäisellä, oikeustoimikelpoisella Suomen kansalaisella on yhtäläinen oikeus solmia avioliittolain mukainen avioliitto.

Mielipiteissä on voimaa. Sana on ase.

Vielä eräs otsikko: "Suomesta löytyi 435 ultrarikasta".

Maailmassa on 210 000 ultrarikasta (omaisuus yli 30 miljoonaa dollaria eli 24 miljoonaa euroa). Voiko olla näin, siis 0,004 prosenttia maailman väestöstä omistaa 13 prosenttia kaikesta varallisuudesta?

Kunpa nämä superrikkaat saisi satsaamaan ylimääräiset rahansa lapsiin! 

Niin pieni ja suojeltava

Inspiraatiohaaste: Kolme inspiroivaa blogia

Nyt on kirjablogimaailmassa alkanut kannustava haaste: saa kertoa, mitkä blogit innostavat itseä ja miksi. Leena Lumi haastoi minut tässä postauksessa, mistä olen imarreltu. Leena on ansioitunut bloggaaja, jolla on yli 700 seuraajaa ja hänkö pitää minua inspiroivana. Kiitos Leena!

Mutta - voi Leena, minkä inspiroivan, mutta myös pulmallisen paikan eteen minut saatoit! Seuraan monia blogeja ja käyn keskustelemassakin monissa. Kirjoittelin paperille kymmenkunta minua innoittavaa blogia ja valitsin sitten kolme. Älkäätten nyt loukkaantuko te, keitä en tullut valinneeksi. Innoitun, väittelen ja hohkaan vähän väliä joissakin blogeissa. Viimeksi innostuin eilen yläastetytön blogista Ellen lukee, jossa hän tuo esiin hyvin mielenkiintoisen ajatuksen: lukijat muokkaavat blogia, ei vain kirjoittaja itse. Siitä tässäkin inspiraatiohaasteessa on osittain kyse.  

Osuin Tahaton lueskelija – blogiin luettuni bloggarin hauskan kommentin jossain toisessa blogissa. Ihastuin. Tahaton lueskelija –blogin isäntä on salaperäinen tyyppi. Hän kirjoittaa taitelijanimellä Ketjukolaaja. Oman kuvauksensa mukaan hän on vaatimatonta elämää elävä viisikymppinen mieshenkilö, joka lukee jotakin silloin tällöin. Profiilikuvana on lintu, nyt jo toinen lintu tänä aikana, kun minä olen seurannut blogia.

Ketjukolaajan tyyli on persoonallinen ja rakastettava. Siinä on vähän Aapelin pakinoiden makua. Huumori on tekstin viehättävässä vanhanaikaisuudessa ja se ilmestyy rivien välistä. Olen huomannut, että Ketjukolaajalla on muitakin faneja kuin minä.

Ketjukolaajalla on erilaisia projekteja, kuten hiljattain vanhat kirjat, ei mitkään viiden vuoden takaiset vaan sellaiset kuin Ovidiuksen ja Erasmus Rotterdamilaisen teokset.

Ketjukolaajan nerokkain projekti on mielestäni ollut viime heinäkuun mätäkuun keksityt kirjat, lähes 20 hyvin erilaista opusta, Nikolai Leostovin Kirjapyörre, Kinttu Nausikkaan Viikonvaihdeompelutyyny ja Urbanus Kalipostroksen Delfiinien kieli, muutamia mainitakseni. Bloggari selittää vakavana kirjan taustan, juonen ja tyylin sekä kertoo, kuinka kauan hän olisi lueskellut sitä, jos se olisi ollut reaalimaailmassa ilmestynyt kirja. Me vierailijat kommentoimme yhtä pokkana. Minä välillä unohdin, että kyse oli mätäkuun mielikuvituksesta. Tuli myös mieleen, että kirjoittaja ei olekaan mikään tahaton lueskelija vaan joku kirjailija peitenimellä. Nyt uskon jo, että näin ei ole. 

Kiitos Ketjukolaaja siitä, että inspiroit minua ja nostat hymyn huulilleni!

Eilen tuli lunta

Assyriologin lifestyle-blogin, Elämän krestomatian bloggaaja assyriologian tohtori Sanna Aro saa kunnian olla toinen minua paljon inspiroineista blogeista. Sanna lupaa ”tunnelmia ja huomiota kaiken maailman innostavista asioista”. Hän täyttää lupauksensa täydellisesti.

Sannan akateeminen maailma kiehtoo minua. Hän pitää upeita kursseja ja vie opiskelijoitaan tutkimaan muinaisia paikkoja. Sannan blogin kautta pääsee tieteen ja tutkimisen äärelle. Olen tutkinut hänen kuviaan pitkään. Ne ovat upeita otoksia turistikohteiden ulkopuolelta.

Eräs syy siihen, miksi Sannan blogi kiinnostaa minua, on se, että yliopistomaailma olisi kiinnostanut itseänikin. Olin vain opiskelijana liian epävarma. En uskonut itseeni, jännitin ja huokaisin helpotuksesta aina kun suoriuduin jostakin. Jos pääsisin aikamatkustamaan opiskelija-aikaani iän tuoma itsevarmuus eväänäni, niin ehkäpä ryhtyisin tiedenaiseksi, tutkimaan kieliä. Tunnen omakseni Sannan positiivisen lauseen "Koskaan ei voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan". Kiitos Elämän krestomatian Sanna!

Jouluksi ehtii

Kolmas inspiroiva blogi on Donna Mobilen kirjat- blogin Leenalla. Tämä blogi kiinnostaa minua, koska Leena on samaa ikäluokkaa kuin minä. Hän tietää puolesta sanasta, mistä on kyse, koska meillä on aikalaiskokemuksia. Leena tietää myös, mitä tarkoitan, jos kummastelen jotain nykyajan kotkotusta. Leena  - kuten minäkin – on silti kiinni nykyajassa, tietenkin. Me molemmat seuraamme myös nuorten blogeja.
Leenan kirjaesittelyt ovat sellaisia, että minua alkaa välittömästi kiinnostaa hänen mainitsemansa kirja. Postauksen luettuani menen kirjaston sivuille tutkimaan ja varailemaan. Olen löytänyt helmiä Leena kautta, esim. Hans Falladan Yksin Berliinissä, joka osui juuri oman Berliinin matkani oheen ja antoi paljon lisää myös matkakokemukseen.

Leena on myös kova matkustelemaan. Parhaillaan hän on patikoimassa Madeiran levadoissa. Kiitos Donna Mobile, Leena!

Toivon, että teitä kolmea minua inspiroinutta bloggaria kiinnostaa haastaa mukaan uusia blogeja. Ei tarvitse kuitenkaan stressaantua tästä haasteesta. Voi myös vain nauttia kiitoksesta. 

Kirjasydän ja muutkin kuvat ovat tällä kertaa mieheni Unton ottamia.
Hyviä lukuhetkiä kaikille lukijoille!

Lyhyitä: Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, Karin Fossumin Carmen Zita ja kuolema ja KOM-teatterin Romeo vs. Julia

Yritän pakinoida lyhyesti, vaikka se onkin tosi vaikeaa. Mikä siinä on, että sitä haluaisi sisällyttää kirjoitukseensa kaikki parhaat sitaatit ja laverrella kaikki tekstin mieleen nostamat assosiaatiot. Nyt siis kurinpalautusta näillä lyhyillä!

Pajtim Statovci ansaitsee HS:n Vuoden paras esikoinen -palkintonsa, kyllä vain! 

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja Jugoslavian albaaneista vanhassa maassa ja uudessa. Nuori nainen Emine elää nuoruuttaan vanhojen tapojen keskellä 80-luvun Kosovossa. Sieltä on pitkä matka 2000-luvun Suomeen, jossa Eminen poika Bekim, kuten muutkin maahanmuuttajien lapset, hallitsee elämää vanhempiaan paremmin. Vaikeinta on isällä, joka menettää asemansa perheen päänä.

Kirjan keskellä on upea luku kissan ja käärmeen tappelusta. Bekim tarvitsee molempia myyttisiä eläimiä, kunnes tekee matkan Pristinaan ja kadottaa molemmat.

    Molemmat käteni nojasivat polviini eikä minun oranssinvalkoinen kissani ollut missään, vaikka se hetki sitten riippui pitkänä kaulallani. Eikä käärmettäkään ollut, ei ollut hietakyytä ei kissaa, ja minä oikaisin jalkani ja selkäni suoriksi ja katselin ympärilleni kissani ja käärmeeni varalta, sillä minun ei pitänyt menettää niitä, mutta niitä ei näkynyt yhtään missään.

Kissani ja käärmeeni.

    Kadotin ne.

Karin Fossum on nimi, jolla on minulle laadun tae. Hän kirjoittaa psykologisia jännitysromaaneja, joissa rikoksen tekijä saattaa olla selvä jo kirjan alussa, mutta jännitys syntyykin siitä, mitä tapahtuu rikollisen mielessä ja miten rikostutkijan työ etenee. 

Carmen Zita ja kuolema (2013) on tutkielma narsistisesta ihmisestä.  Nuori nainen Carmen on heti poikansa kuoleman jälkeen tyhjentämässä lastenhuonetta ja esittämässä miehelleen, että he voisivat hankkia uusia lapsia ja aloittaa alusta, uudet vaunut ja uudet lelut. Pojan kuvakin pitää siirtää pois paraatipaikalta.

Surusta sekaisin oleva isä ihailee vaimonsa vahvuutta, kunnes alkaa epäillä, että se on jotain muuta. Tässä tulee hyisesti mieleen eräs keskeneräinen oikeusjuttu, jossa perheen, omien sanojensa mukaan analyyttinen, äiti reagoi samalla tavalla vuorokausi miehensä murhan jälkeen todetessaan poliiseille, että he muuttavat nyt lasten kanssa ja aloittavat alusta uudessa kaupungissa. Tapaus Auer.

Lyhyt ja tiukka mekko, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko. Se ei jättänyt paljon tilaa mielikuvitukselle ja sitä Carmen oli yleensä pitänyt bileissä ja nyt se näytti olevan aivan väärässä paikassa. Samalla Nicolain täytyi myöntää että Carmen oli kaunis, täydellinen kuin pieni nukke, hoikka ja kiinteä kuin mannekiini. Hän muisti jälleen, miksi oli ihastunut tähän valkeahiuksiseen tyttöön. Yksikään poika maailmassa ei olisi voinut vastustaa Carmenia, ei todellakaan, hän ajatteli, ei sitten yksikään. Enkä minä ollut poikkeus.

...
Carmen kääntyi jälleen katsomaan peiliin ja tutki omaa kuvaansa. Ei voi olla totta, Carmen oli todella tyytyväinen näkemäänsä. Tommy haudataan, ja Carmen katselee tyytyväisenä peilikuvaansa, se kiusasi Nicolaita.

Tämän romaanin loppu on aivan huippu monella tapaa. Se on yllättävä, visuaalinen, lukijan palkitseva ja jopa hauska.

Ohjelmalehtisen kansi

Kävin katsomassa Kouvolan teatterissa KOM-teatterin kiertuenäytelmän Romeo vs. Julia. Olipas virkistävää katsoa perinteistä luonnenäyttelemistä niin monen kokeellisen teatterielämyksen jälkeen.

Ensin kuulemme nauhoituksena tekstiä William Shakespearen Romeosta ja Juliasta, ensimmäinen vahvasti lausuttu sana on RAKKAUS, sitten syttyvät valot ja pääsemme seuraamaan heijastettua kuvaa ihmisistä kiirehtimässä juniinsa italialaisella asemalla. 

Näyttämön keskellä on penkki, johon etsiytyy kaksi iäkästä henkilöä, Julia (Marja-Leena Kouki) kutimensa kanssa ja vanha herra Romeo (Erkki Saarela), niin niin liikemiestä. Kuulutus kertoo, että junat ovat myöhässä, ja pari uppoaa käymään läpi elämäänsä. Käy ilmi, että he ovat olleet naimisissa ja eronneet. Julia on kasvattanut yksin neljä tytärtä. Romeo on ollut paitsi hurmaaja myös hummaaja, ja Julia huomaa, että hän on taas vähällä ryhtyä huolehtimaan Romeon asioista. Mies yrittää esittää menestynyttä, mutta Julia näkee hänen teatterinsa läpi. Voi niitä ilmeitä! Yleisö huomaa Julian kasvoilta tämän oivallukset Romeon vielä kerskaillessa ja Romeon niih nyyh -koiranpentuilmeet Julian todetessa, että eikös sinulla olekaan nyt sitten ketään naista, taidat olla miesparka yksin. 

Ajankulu tulee hienosti esiin päähenkilöiden heijastetuissa nuoruudenkuvissa ja muistelussa. Miten rakkaus on ruokkinut heitä, miten he olivat onnellisia, miten Julia otti kerran Romeon takaisin ja neljäs tytär sai alkunsa ...

Yhtäkkiä asemalle tulee eloa. Radat ovat kunnossa, ja junat kulkevat taas. Toisensa yllättäen tavanneet entiset rakastavaiset kiiruhtavat juniinsa.
Lopussa näyttämön pimennyttyä kuulemme kuten alussakin kaunista vanhaa runoa rakastetun palvomisesta.

Kah, kuinka poskeaan hän käteen nojaa!
Oi jos tuon käden sormikas ma oisin,
Koskettaa tuohon poskeen saisin!

Romeo vs Julia on Marja-Leena Koukin 50-vuotistaitelijajuhlaesitys. Pitkä, loistava ura hänellä, kuten myös Saarelalla. Molemmat näyttelijät ovat vähän vaille seitsemänkymppisiä.

The Most Excellet And Lamentable Tragedy of Romeo And Juliet on kirjoitettu ja esitetty noin 1954. Romeon ja Giuliettan tarina on lähtöisin Italiasta. Ensimmäisen englanninkielisen version tästä tarinasta julkaisi William Brooke 1564, William Shakespearen syntymävuonna. Nuoren dramaturgin, Shakespearen, näytelmä on vapaa sovitus tästä runoelmasta. Siinä ei ole edeltäjiensä moralisointia siitä, mihin sokea rakkaus johtaa viettiensä varassa toimivat nuoret.

Tämä uusi suomalainen sovitus Romeo vs. Julia on Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen käsialaa. Ohjaus on Laura Jäntin.

.....................................................................
Jälkikirjoitus, seuraavana aamuna, yöllistä piehtarointiani:
Mitä minä noin pitkän postauksen tein? Miksen kirjoittanut kolmea erillistä, kun ei se lyhentäminen oikein onnistunut? Pitäisi varmaan olla joku yhteinen teema näilla kahdella kirjalla ja yhdellä näytelmällä, jotain mikä kokoaa ne yhteen, jotain muutakin kuin että eräs MM nautti niistä hämärän hyssyssä marraskuussa 2014. Yleensähän minä keksin hyvän lopun... Voi, voi, onko tämä nyt joku maailmanluokan ongelma! Onkohan toiset bloggarit näin perfektionistisia - on ne, sen huomaa heidän postauksistaan... heh  heh ... no, nyt keksin: se on se RAKKAUS!  Noissa kirjoissa on monenlaista rakkautta, rakkautta kotimaahan, homorakkautta, rakkautta suloiseen vauvaan, ja näytelmässä on sekä kiihkeä romanttinen rakkaus että sen jälkihehkuna lempeys. No niin, uni saa taas tulla, lempeys...

Jorma Palo, Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995)

Tässä yksi hauskimpia ja koskettavimpia omaelämäkertoja. Lääkäri ja tutkija Jorma Palo päätti kirjoittaa elämästään viisi vuotta syöpädiagnoosinsa jälkeen vuonna 1995. Kirjan nimi Mies joka ei ollut mistään kotoisin kertoo tyylin: itseironinen, monikerroksinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen, terävä. Kirjan alussa kerrotaan, että henkilöt ja tapahtumat eivät vastaa todellisuutta ja jos vastaavat, se johtuu sattumasta. Tämä on leikittelevää hämäystä.

Hyvin Jorma Ilari Palon oloinen mies Ilari Palo makaa kirjan alussa Hyksin syöpätautien klinikalla kokovartalotutkimuksessa, tomografiassa. Hän joutuu käymään neljän kuukauden välein tutkittavana, saamassa lisäaikaa. Tilanne saa hänet muistelemaan. Mieleen nousevat päällimmäisinä lapsuus, jossa kolkko äiti lyö kovaa ja komentaa olemaan itkemättä, innokas tutkimustyö Brooklynissä ja uuden taudin löytäminen Suomessa. Tauti osoittautuu vain suomalaisten geeneissä piileskeleväksi aspartyyliglukosaminuriaksi, mikä vie tutkijaltamme laajemman kuuluisuuden, kenties Nobelin. Liikaa se olisi ollutkin miehelle, joka ei osannut lapsenakaan pitää puoliaan.

Suku ei osaa arvostaa Ilarin menestystä, minkä luvun 6 otsikointi kertoo: Iikosta tulee Ilari ja kaikkien hämmästykseksi ylioppilas, lääkäri ja, tuhansien vajaamielisten virtsaa tutkittuaan, lääketieteen ja kirurgian tohtori.

”Mi-mitä sie tutkit sellaisia vajaamielisiä?” äiti kysyi, kun Ilari kutsui hänet väitöstilaisuuteen. ”Mitä mi-mie sanon miun tuttaville? Kaikki luulevat, että meitin suvussakin on vajaamielisiä. Ja mistä sie sait päähäsi tutkia niiden virtsaa? Enhän mie kehtaa sanoa kenellekään, mitä miun poikain tutkii. Tutkisit vaikka verta.”

Ilarin sukulaisten suhtautuminen hänen työhönsä tuo kutkuttavasti mieleeni Hannu Väisäsen elämäkertaromaanien Anteron perheen käyttäytymisen. Anteron kirkkomaalauksen paljastustilaisuudessa romaanissa Taivaanvartijat isä ja veljeskatras eivät huomaa koko taideteosta vaan tutkivat, miten kirkon penkit on rakennettu. Tämä kuvaa työväestöstä nousseen akateemisen henkilön saamaa täydellistä taustatuen puutetta samalla tavalla kuin äidin tuhahtelu Ilarin menestymiselle Palon kirjassa.

Saman paheksunnan saa osakseen Ilarin sisar Päivikin, koska on muuttanut Tukholmaan ja mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

”…Päivikin asuu Tukholmassa sen jugoslaavipakolaisen kanssa. Mikä lie bensanmyyjä ja kommunisti.”
Ilari tiesi tekevänsä virheen mutta ei voinut olla sanomatta: ”Boskon isä istuu Titon vankilassa. Hää joutui pakenemaan, koska hää ei nimenomaan ole kommunisti. ja Päivikin on tavallaan pakolainen. Eräs tietty ihminen ajoi hänet täältä.” Onneksi äiti ei ymmärtänyt vaan sanoi: ”Mikä pakolainen muka? Päivi on isänmaanpetturi, joka palvelee ruottalaisia, vaikka Suomi koulutti hänet sairaanhoitajaksi. Ja jahka työ jäätte Amerikkaan, siekin petät isänmaasi. Jos sie olisit pysynyt Iikkona Tirvalla, tällaista ei olisi tapahtunut. Isänne häpiäisi haudassaan, jos saisi tietää.”

Palo piirtää hirveän naiskuvan äidissä ja tämän sisarissa. Kolme sisarta taistelevat ja kinaavat koko elämänsä ajan lapsellisesti siitä kuka on paras ja suosituin. He pitävät yllä mykkäkouluja ja muodostavat välillä kahden liittoja yhtä vastaan.

”Mi-mie en viitsi vihata niin mitätöntä naista. Hää vihaa minuu sen takia, mitä mie olen saanut ja mitä hää on menettänyt. Hää vihaa sitä, että mie olen meistä nuorin ja että mie näytänkin nuorimmalta. Ja sitä, että mi-miulla on luonnonkihara tukka. Haluatko sie tietää, miksi hää vihaa sinuakin.”

Pirkka-Pekka Peteliuksen näytelmässä ja tv-sarjassa Kymenlaakson laulu on samanlainen naistyyppi kuin Palolla. Masentavaa. Suomalaisia naisia on sanottu vahvoiksi. Tätäkö se on? Lasten vähättelyä ja hakkaamista ja toisten aikuisten panettelua, itsensä nostamista muita painamalla. Nämä henkilöt ovat myös erittäin tietämättömiä, mutta silti omasta mielestään aina oikeassa.  

Kirjan lukujen nimet ovat mainioita: Iikon isoisä ja isoäiti eivät pääse sopimukseen siitä, missä ilmansuunnassa on kaakko, Mitä Ilari koki m/s Kungsholmilla matkallaan uudesta maailmasta vanhaan ja kuinka hän katseli kotimaataan kiikarin pienentävän linssin läpi.

Sairauttaan Ilari käsittelee kirjassa melko vähän muistojen välissä. Jossakin vaiheessa hän löytää tautinsa syyn. Toinen äidin sisarista on terveyssisar (nykyään sanotaan terveydenhoitaja). Hän on kärventänyt Ilarin ihoa alppiaurinkolampulla riisitaudin ehkäisemiseksi ja pitänyt Iikon suoria sääriä omana ansionaan. Kun otsonilta tuoksuvan alppiauringon aiheuttama melanooma aikanaan todettiin, Siiri oli kuollut.

Viimeisessä luvussa Ilari palaa alkutilanteeseen, jossa miettii, mitä järkeä on jatkaa elämää neljän kuukauden erissä. Hän päätyy siihen, että on joko elettävä keskittyen tärkeimpiin asioihin tai sitten poistuttava elämästä, tehtävä asento ja vedettävä musta huppu päähän. Hän hankkii tätä tarvetta varten lääkäriystävältään syankaliumkapselin. Elämän jaksaa elää loppuun, kun tietää pääsevänsä siitä eroon halutessaan.

Palo eli melanoomadiagnoosin jälkeen 16 vuotta ja julkaisi tusinan kirjoja, fiktiota ja tietokirjoja. Tietokirjoihin kuuluu mm. hänen yhdessä vaimonsa Leena-Maija Palon kanssa kirjoittama Rakkaudesta seksiin,1999. Elämänhalua siis riitti!

Palo on kirjoittanut kaksi muutakin elämäkerrallista teosta. Satiirissa Uitettu rotta, 1997, päähenkilö professori Leo Brenner julkaisee todellisiin tapahtumiin perustuvat muistiinpanonsa. Lapsuudenkuvaus Leikkikuolema, 2005, kertoo lisää Iikon elämästä vahvojen naisten sukuvihan keskellä. Kirjaa kuvataan kansitekstissä hirtehiseksi kasvuromaaniksi. Haluan ehdottomasti lukea sen.

Jos joku arvostelee nykyajan lasten kasvatusta siitä, että lapsi nostetaan päähenkilöksi ja hemmotellaan piloille, hänen pitäisi lukea tämä kirja. 

Kirjassa on eräs tapaus, jota Ilari muistelee tohtorinväitöskaronkassa. Hän katselee äitinsä luisevia rystysiä ja muistaa, miten tämä lyö häntä, silmittömästi, ehkä itseensä pettyneenä, kiukuissaan, tiedä häntä, mutta lyö, raapii sormuksellaan ja uhkaa. ”Vai rupiat sie murjottamaan. Sittenpähän saat lisää." Halusin kirjoittaa tästä pitemmän sitaatin, mutta en pysty. En käsitä, miten lapset ovat kestäneet tällaista! Itseäni ei lyöty koskaan, vaikka kuulun ikäluokkaan, jossa monissa perheissä lapsille annettiin säännöllisesti selkään. Palon mainitseman oppineisuuden väheksynnän sen sijaan tunnistan hyvin. Oma isäni ei tullut ylioppilasjuhliini, vaan valitsi peltotyöt.